Chapter 2

RITA.

Lorua!

ALLMERS.

-- sinä (hymyilee hänelle) kultinesi ja maine, mantuinesi --

RITA,

(puolittain nauraen, puolittain suutuksissa).

Virkahan vielä siitä, niin minä sinua lyön.

ASTA,

(katsoo huolestuneena Alfredia).

Vaan kirjasi, Alfred?

ALLMERS.

Se rupesi aivan kuin etenemään minusta. Vaan nousemistaan nousi ajatus korkeammista velvollisuuksista, joilla oli vaatimuksensa minulta.

RITA,

(säihkyvin silmin, tarttuu hänen käteensä).

Alfred!

ALLMERS.

Ajatus -- Eyolfista, rakas Rita.

RITA,

(pettyneenä, päästää käden).

Oh -- Eyolfista!

ALLMERS.

Yhä syvemmällä on pikku Eyolf raukka vallannut sijan minussa. Sen jälkeen kun tuo onnettomuus tapahtui, että hän putosi pöydältä --. Ja varsinkin sitte, kun oli varmaa, että se on auttamaton --

RITA,

(kiihkeästi).

Vaan teethän sinä, Alfred, minkä suinkin voit hänen hyväkseen.

ALLMERS.

Niin, koulumestarina. Vaan en isänä. Ja juuri isänä tahdon minä tästä lähtien Eyolfille olla.

RITA,

(katsoo häneen ja pudistaa päätään).

Minä totta tosiaan en ymmärrä sinua.

ALLMERS.

Minä tarkoitan, että minä kaikin voimin koetan tehdä hänelle sen, mikä on auttamatonta, niin lieveäksi ja keveäksi kuin suinkin on mahdollista ajatella.

RITA.

No mutta, -- jumalan kiitos, minä en usko, että hän tuntee sen niin syvästi.

ASTA,

(liikutettuna).

Kyllä, Rita.

ALLMERS.

Niin, saat olla varma, että hän tuntee sen syvästi.

RITA,

(kärsimättömänä).

Vaan, rakas Alfred, -- mitä voisit sinä enempää tehdä hänen hyväkseen?

ALLMERS.

Minä koetan valaista kaikki ne monet mahdollisuudet, jotka hämärtyvät hänen lapsen sielussaan. Kaikki jalot taimet, jotka ovat hänessä idulla, koetan minä saada kasvamaan -- kukkimaan ja tekemään hedelmää (lämpöisemmin ja lämpöisemmin, nousee). Ja vielä _sitäkin_ enemmän! Minä autan häntä saamaan sopusointua hänen toiveittensa ja sen välillä, mikä hänelle on saavuttamattomissa. Sillä siihen hänestä ei ole _nyt_! Kaikki hänen halunsa menevät sitä suuntaa, mikä koko hänen elämänsä ijäksi jää hänelle saavuttamattomaksi. Vaan minä luon onnellisuuden tunteen hänen mieleensä.

(Hän kulkee pari kertaa edestakasin lattialla. Asta ja Rita seuraavat häntä katseillaan).

RITA.

Sinun tulisi ottaa nämät asiat tyynemmin, Alfred.

ALLMERS,

(pysähtyy pöydän luo vasemmalla ja katsoo heitä).

Eyolf on ottava minun elämäntyöni tehdäkseen. Jos niin tahtoo. Tahi saa hän valita, mikä on täysin hänen omaistaan. Ehkä mieluumminkin _sen_. -- No, kaikessa tapauksessa annan minä oman työni jäädä.

RITA,

(nousee).

Vaan, Alfred rakas, -- etkö voi molempia, tehdä omaa työtäsi ja työskennellä Eyolfin hyväksi?

ALLMERS.

En, sitä en voi. Mahdotonta. Minä en voi itseäni jakaa tässä. Ja sen vuoksi väistyn minä. Eyolfista on tuleva, täysikelpoinen suvussamme. Ja minä panen uuden elämäntyöni _siihen_, että saan tehdyksi hänestä täysikelpoisen.

ASTA,

(on noussut ja menee hänen luo).

Tämä on vaatinut ankaraa taistelua, Alfred.

ALLMERS.

Niin onkin. Täällä kotona en olisi koskaan saanut itseäni taipumaan. En koskaan olisi voinut pakottaa itseäni kieltäytymään. En koskaan täällä kotona.

RITA.

Senkö vuoksi siis sinä lähdit nyt kesällä matkalle?

ALLMERS,

(loistavin silmin).

Niin! Ja minä tulin äärettömään yksinäisyyteen. Sain nähdä nousevan auringon paistavan tuntureille. Tunsin kuin olevani lähempänä tähtiä. Aivan kuin keskinäisessä liitossa ja yhteydessä niiden kanssa. Ja silloin voin minä kieltäytyä.

ASTA,

(katsoo raskaan alakuloisesti häneen).

Vaan et koskaan enään aijo kirjoittaa kirjaasi "Ihmisen vastuunalaisuudesta"?

ALLMERS.

En, Asta, en koskaan. Minä en voi paloitella itseäni kahdelle, tehtävälle, sanoinhan. Vaan minä tahdon toteuttaa ihmisen vastuunalaisuuden -- elämässäni.

RITA,

(hymy suupielissä).

Uskotko todellakin, että voit pysyä niin suurissa aikeissa täällä kotona?

ALLMERS,

(tarttuu hänen käteensä).

Minä voin liittoutuessani _sinun_ kanssasi (ojentaa toisen kätensä). Ja sinun kanssasi myös, Asta.

RITA,

(vetää pois kätensä).

Siis _kahden_ kanssa. Sinä siis _kuitenkin_ voit jakaa itsesi.

ALLMERS.

Vaan rakas Rita --!

(Rita menee pois hänen luotaan ja asettuu ovelle puutarhaan päin).

(Koputetaan keveästi ja kiivaasti oikeanpuoleiselle ovelle. Insinööri Borghejm astuu reippaasti sisään. Hän on nuorekas, 30 vuotinen mies. Puheensa hilpeää ja rohkeaa. Käytös sujuva).

BORGHEJM.

Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rouva! (pysähtyy ilahtuneena nähdessään Allmersin). Mitä minä näen! Te jo kotona, herra Allmers?

ALLMERS,

(pudistaa hänen kättään).

Niin, minä tulin yöllä.

RITA,

(hilpeästi).

Hänellä, herra Borghejm, ei ollut enään lupaa.

ALLMERS.

Mutta eihän se ole totta, Rita --

RITA,

(tulee lähemmäs).

Tottapa hyvinkin. Hänen loma-aikansa oli loppunut.

BORGHEJM.

Vai niin, te, rouva, pidätte miestänne niin kiinteästi ohjaksissa?

RITA.

Minä pidän kiinni oikeuksistani. Ja tuleehan toki kaikella olla loppunsakin.

BORGHEJM.

Noo, ei kaikella, -- toivon minä. -- Hyvää huomenta, neiti Allmers!

ASTA,

(karttamalla).

Hyvää huomenta.

RITA,

(katsoo Borghejmia).

Ei kaikella, sanoitte?

BORGHEJM.

Niin, minä uskon ja luotan, että kaikessa tapauksessa on kuitenkin tässä maailmassa jotakin, jolla ei ole loppua.

RITA.

Nyt ajattelette varmaankin rakkautta -- ja jotakin sellaista.

BORGHEJM,

(lämpöisesti).

Minä ajattelen kaikkea, mikä on kaunista.

RITA.

Ja, jolla ei koskaan ole loppua. Niin, ajatelkaamme sitä. Toivokaamme kaikki sitä.

ALLMERS,

(menee heidän luo).

Tienrakennus kai nyt pian loppuu täällä?

BORGHEJM.

Minulta on jo loppunut. Loppui eilen. On sitä ollutkin kotvaksi aikaa. Vaan, jumalan kiitos, _se_ loppui kuitenkin.

RITA.

Ja te olette siitä niin ylen iloissanne.

BORGHEJM.

Niin, olen oikeinkin!

RITA.

Noo, mutta sen minä sanon --

BORGHEJM.

Mitä niin, rouva?

RITA.

Että se ei ole enään juuri kauniisti, herra Borghejm.

BORGHEJM.

O--hoo? Miksikä ei?

RITA.

Ei, sillä te ette arvatenkaan vastaisuudessa tule hyvinkään usein näille maille.

BORGHEJM.

En tulekaan, se on totta. Sitä en tullut ajatelleeksi.

RITA.

Noo, mutta kuitenkin aina joskus käytte täällä luonamme.

BORGHEJM.

En voi. Se on minulle, sen pahempi, aivan mahdotonta nyt pitkiin aikoihin.

ALLMERS.

Vai niin? Minkätähden?

BORGHEJM.

Sillä nyt olen saanut uuden, suuren rakennustyön, johon on heti ryhdyttävä.

ALLMERS.

Vai niin? (puristaa hänen kättään). Se ilahduttaa minua suuresti.

RITA.

Onneksenne, onneksenne, herra Borghejm!

BORGHEJM.

Shy, Shy! -- minulla oikeastaan ei ole lupa siitä vielä puhua ääneen! Vaan minä en voi pysyä aisoissani! -- Se on muuan vaikea tienrakennustyö -- pohjoisessa. Ylikäyntejä vuoriin -- ja muita uskomattomia vaikeuksia voitettavina! (innostuneena) Oo, sinä suuri, ihana maailma, -- mikä onni on olla tienrakentaja!

RITA,

(hymyilee ja katsoo häneen kiusottavasti).

Yksistäänkö tienrakennustyön takia te tulette tänään niin rajun iloisena?

BORGHEJM.

En sen takia yksistään. Vaan kaikkien valoisien ja lupaavien toiveitten takia, joita ilmaantuu minulle.

RITA,

(kuten edellä).

Ahaa, siinä on ehkä jotakin vielä ihanampaa takana.

BORGHEJM,

(katsoo syrjäsilmällä Astaa).

Ken tiesi! Kun onni tulee, niin sehän tavallisesti tulee kuin kevättulva (kääntyy Astaan). Neiti Allmers, eikö tehtäisi pieni kävelyretki yhdessä? Sellainen, joita tavallisesti olemme tehneet?

ASTA,

(reippaasti).

Ei, ei kiitos. Ei nyt. Ei tänään.

BORGHEJM.

Noo, lähtekää nyt! Ainoastaan pienen pieni kierros! Minusta tuntuu, että minulla on niin paljon puheltavaa kanssanne, ennenkuin matkustan.

RITA.

Se on kai jotakin, jota ette saa vielä ääneen puhua?

BORGHEJM.

Hm, se nyt riippuu --

RITA.

Niin, sillä tehän osaatte myöskin hyvin kuiskata (puoliääneen). Asta, mene hänen kanssaan.

ASTA.

Vaan, rakas Rita --

BORGHEJM,

(pyytäen).

Neiti Asta, -- ajatelkaa, että tämä olisi viimeinen kävelyretkemme, jäähyväisretki -- pitkiksi, pitkiksi ajoiksi.

ASTA,

(ottaa hattunsa ja päivänvarjonsa).

Niin niin, mennään sitte vähäksi aikaa kävelemään ympäriinsä puutarhassa.

BORGHEJM.

Kiitos, kiitos siitä!

ALLMERS.

Ja silmätkää vähän Eyolfia samalla.

BORGHEJM.

Niin, Eyolf, tosiaan! Missä Eyolf on tänään? Minulla on jotakin hänelle.

ALLMERS.

Hän on siellä jossakin leikkimässä.

BORGHEJM.

Todellako! Vai niin, että hän on alkanut leikkiäkin nyt? Muutenhan hän tavallisesti istui vain sisällä lukemassa.

ALLMERS.

Se on loppuva. Hänestä on tuleva oikein vapaanilman lapsi.

BORGHEJM.

Kas, _se_ on oikein! Ulos vapauteen _hänkin_, poika parka! Hyvä jumala. Ei voi mitään parempaa tehdä kuin leikkiä tässä siunatussa maailmassa. Minusta elämä on kerrassaan kuin leikkiä! -- Niinpä lähdemme, neiti Asta!

(Borghejm ja Asta menevät verantaan ja puiston läpi).

ALLMERS,

(seisoo ja katsoo heidän jälkeensä).

Kuule Rita, -- luuletko olevan jotakin välejä noilla kahdella?

RITA.

Minä en tiedä, mitä sanoa. Aluksi minä sitä luulin. Mutta Asta on muuttunut niin kummalliseksi, etten ymmärrä häntä -- näinä viime aikoina hän on muuttunut.

ALLMERS.

Vai niin? Silläkö aikaa kun minä olin poissa?

RITA.

Niin näinä kahtena viime viikkona olen sen huomannut.

ALLMERS.

Ja sinä luulet, että hän ei nyt enämpi välitä Borghejmista?

RITA.

Ei todenteolla. Ei kokonansa antautumalla. Ehdottomasti. Sitä en usko (katsoo tarkastavasti häntä). Olisiko sinulla jotakin sitä vastaan, jos hän pitäisi Borghejmista?

ALLMERS.

Ei minulla oikeastaan sitä vastaan olisi. Mutta kieltämättähän se olisi huolestuttava ajatus --

RITA.

Huolestuttava?

ALLMERS.

Niin, sillä sinun tulee muistaa, että minä olen vastuunalainen Astasta. Hänen elämänsä onnesta.

RITA.

Mitä vielä -- vastuunalainen! Onhan Asta aikaihminen! Kyllä kai hän siis ymmärtää itse valita, sen uskon.

ALLMERS.

Niin, toivokaamme sitä, Rita.

RITA.

Minä puolestani en luule mitään pahaa Borghejmista.

ALLMERS.

Ei, rakkaani, -- enhän minäkään. Päinvastoin. Vaan kuitenkin --

RITA,

(kiinteästi).

Ja minä hyvin mielelläni näkisin, että heistä tulisi pari.

ALLMERS,

(tyytymättömänä).

Jaa, no minkätähden oikeastaan?

RITA,

(lisääntyvällä mielenliikutuksella).

Sen vuoksi, että hän matkustaisi sitte pois Borghejmin kanssa! Eikä sitte koskaan voisi tulla tänne meille samalla tavoin kuin nyt!

ALLMERS,

(tuijottaa hämmästyksissään häneen).

Toivoisitko pääseväsi Astasta kuitiksi?

RITA.

Sitä juuri toivon, Alfred!

ALLMERS.

Vaan hyvä ihme minkä vuoksi --?

RITA,

(käärii kiihkoisesti kätensä hänen kaulaansa). Sen vuoksi, että sitte vihdoinkin olisit sinä minulle yksistään! Vaikka -- et sittekään! Et kokonansa minulle! (purskahtaa kouristusitkuun). Oh, Alfred, Alfred, minä en _voi_ luopua sinusta.

ALLMERS,

(irrottautuu varovasti hänestä).

Vaan rakkahin Rita, -- olehan toki järkevä!

RITA.

En, minä en välitä rahtuakaan järkevä ollakseni! Minä välitän ainoastaan sinusta! Sinusta yksin koko maailmassa! (heittäytyy taas hänen kaulaansa). Sinusta, sinusta, sinusta!

ALLMERS.

Päästä, päästä, -- sinä kuristat minut --!

RITA,

(päästää hänet).

Hyvä jumala, että minä todellakin voisin (katsoo säihkyvin silmin häntä). Oo, jospa sinä tietäisit, miten olen vihannut sinua --!

ALLMERS.

Vihannut minua --!

RITA.

Niin, -- kun sinä istuit tuolla sisällä itseksesi. Ja haudoit työtäsi. Pitkälle -- pitkälle yöhön (valittaen). Niin pitkälle -- niin myöhäiseen, Alfred. -- Ooh, kuinka vihasin sinun työtäsi!

ALLMERS.

Vaan sehän on nyt loppunut.

RITA,

(nauraen viiltävästi).

Johan vain! Kun nyt olet ryhtynyt toiseen, joka on vielä pahempi.

ALLMERS,

(kauhistuneena).

Pahempi! Kun on kysymys lapsesta, sanotko sitä pahemmaksi?

RITA,

(kiivastuneesti).

Sanon, minä sanon. Meidän kahden suhteeseen nähden sanon minä sitä siksi. Sillä lapsi, -- lapsi, sehän on päälle päätteeksi elävä ihminen (nousevalla kiihkolla). Vaan minä en kärsi sitä, Alfred! Minä en kärsi, -- sen sanon sinulle!

ALLMERS,

(katsoo kiinteästi häntä ja sanoo tukehdutetulla äänellä).

Minä monta kertaa olen melkeen peloissani sinun tähtesi, Rita.

RITA,

(synkästi).

Minä itsekin usein pelkään itseäni. Ja sen vuoksi juuri sinun ei pidä herättää pahaa minussa.

ALLMERS.

Vaan Jumalan tähden, -- teenkö minä sitä!

RITA.

Sinä teet, -- kun sinä pirstot paloiksi pyhimmän välissämme.

ALLMERS,

(liikuttavasti).

Vaan ajattelehan toki, Rita. Onhan se oma lapsesi, -- meidän ainoa lapsi, josta tässä on puhe.

RITA.

Lapsi on ainoastaan puolittain minun omani (taas syöksevällä äänellä). Vaan _sinun_ pitää olla minun yksistään! Kokonaan minun! Minulla on oikeus sitä vaatia sinulta!

ALLMERS,

(kohottaa olkapäitään).

Rakas Rita -- eihän auta mitään vaatia. Kaikki annettakoon vapaalla tahdolla.

RITA,

(jännitetyin katsein).

Ja sitä et sinä ehkä voi tästälähtien.

ALLMERS.

En, en voikaan. Minun täytyy jakautua Eyolfille ja sinulle.

RITA.

Vaan jos Eyolf ei olisi koskaan syntynytkään? Entä sitte?

ALLMERS,

(kiertelemällä).

Niin, se olisi eri asia. Sittehän minulla olisi ainoastaan sinä, josta pitää.

RITA,

(hiljaa vavisten).

Sittepä toivoisin, että en koskaan olisi häntä synnyttänyt.

ALLMERS,

(hypähtää istumasta).

Rita! Sinä et tiedä, mitä sinä itse sanot!

RITA,

(vapisee mielenliikutuksesta).

Minä synnytin hänet maailmaan sanomattomalla tuskalla. Vaan minä kestin sen kaiken ilolla ja riemulla sinun tähtesi.

ALLMERS,

(lämpöisesti).

Oo niin, niin, sen minä kyllä tiedän.

RITA,

(päättävästi).

Vaan siinä saa olla sen loppu. Minä tahdon elää elämää. Yhdessä sinun kanssasi. Kokonaan sinun kanssasi. Minä en voi oleskella ollakseni ainoastaan Eyolfin äiti. Ainoastaan se. Eikä mitään muuta. Minä en _tahdo_, sanon minä! Minä en _voi_! _Minä tahdon_ elää ja olla sinulle kokonaan! Sinulle Alfred!

ALLMERS.

Vaan niinhän sinä _olet_, Rita. Lapsemme kautta --

RITA.

Oo, -- imeliä, mietoja lauseparsia. -- Ei hituakaan muuta. Ei, kuule sinä, sellainen ei ole _minulle_ niin kerrassaan mitään! Minä olin sopiva tulemaan äidiksi. Vaan en olemaan äitinä. Sinä saat ottaa minut semmoisena, kuin olen.

ALLMERS.

Ja sinä olet ennen pitänyt niin sydämmellisesti Eyolfista.

RITA.

Minulla oli niin sääli häntä. Sillä sinä et pitänyt hänestä väliä. Annoit hänen vain lukea ja hautoa. Etpä häntä melkeen huomannutkaan.

ALLMERS,

(nyökyttää pitkäveteisesti).

Niin; minä olin sokea. Aikani ei ollut vielä tullut --

RITA,

(katsoo häntä).

Vaan _nyt_ se siis on tullut?

ALLMERS.

Niin, nyt vihdoinkin. Nyt näen minä, että ylevin tehtäväni, täällä maailmassa on, olla oikea isä Eyolfille.

RITA.

Ja _minulle_? Mikä aijot olla _minulle_?

ALLMERS,

(lempeästi).

Sinulle olen sellainen, joka sinusta pitää? Sydämmeni hiljaisuudessa (hän tavottaa Ritan käsiä).

RITA,

(karttaen häntä).

Minä en välitä sydämmesi hiljaisuudesta. Minun pitää saada sinut kokonaan, kerrassaan! Ja yksinäni! Sellaisena, kuin sinut omistin suloisina, tulvehtivina ensi aikoina (kiihkeästi ja ankarasti). Minä, Alfred, en ilmoisena ikänä anna ruokkia itseäni jäännöksillä.

ALLMERS,

(tyynellä mielellä).

Minusta täällä voisi olla niin runsaasti onnellisuutta meille kaikille kolmelle, Rita.

RITA,

(halveksivasti).

Vai olet sinä niin vaatimaton (istuu pöydän ääreen vasemmalla). Kuulehan.

ALLMERS,

(lähestyy).

No? Mitä niin?

RITA,

(katsoo häneen mieto hohde silmissä).

Kun sain sähkösanomasi eilen illalla --

ALLMERS.

Niin? Niin mitä sitte?

RITA.

-- niin pukeusin vaaleaan pukuun.

ALLMERS.

Niin, minä näin, että sinä olit vaaleissa, kun tulin.

RITA.

Olin pannut hajalle tukkani --

ALLMERS.

Tuuhean, lemuavan tukkasi.

RITA.

-- niin että se valui yli niskan ja selän --

ALLMERS.

Minä näin. Minä näin sen. Oh miten olit kaunis, Rita!

RITA.

Molemmissa lampuissa oli ruusunpunaiset suojukset. Ja me olimme kahdenkesken. Ainoat valveillaolijat koko talossa. Ja pöydällä oli samppanjaa.

ALLMERS.

Sitä en maistanutkaan.

RITA,

(katsoo katkerasti häneen).

Et, se on totta (nauraa kimakasti). "Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut et siihen" -- niin kuin on runossa.

(Hän nousee nojatuolista ja kulkee melkeen kuin väsyksissä paneutuen sohvalle puolittain pitkäkseen).

ALLMERS,

(kulkee pitkin lattiaa ja pysähtyy hänen eteensä).

Minä olin niin vaipunut vakaviin ajatuksiin. Minä olin päättänyt, Rita, puhella sinun kanssasi vastaisesta elämästämme. Ja ennen kaikkea Eyolfista.

RITA,

(hymyilee).

Niinhän sinä teitkin, rakas --

ALLMERS.

Minä en päässyt asiaan. Sillä sinä rupesit riisumaan.

RITA,

Niin, ja sitte sinä puhelit Eyolfista sillä aikaa. Etkö muista? Sinä kysyit, miten pienen Eyolfin vatsa jaksaa.

ALLMERS.

(katsoo nuhtelevasti häntä).

Rita --!

RITA.

Ja sitte menit sinä sänkyysi. Ja nukuit erinomaisen hyvin.

ALLMERS.

(pudistaa päätään).

Rita, -- Rita!

RITA.

(heittäytyy kokonaan maata ja katsoo Alfrediin).

Alfred?

ALLMERS,

Niin?

RITA,

"Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut et siihen."

ALLMERS,

(melkeen ankarasti).

En. Minä en koskenut siihen.

(Hän menee Ritan luota ja asettuu puisto-ovelle. Rita makaa hetkisen liikkumatta, silmät sulettuna).

RITA,

(hypähtää äkkiä ylös).

Vaan erään asian tahdon sanoa sinulle, Alfred.

ALLMERS,

(kääntyy ovella).

No?

RITA.

Sinun ei pitäisi olla niin levollinen!

ALLMERS.

Levollinen?

RITA.

Niin. Sinun ei pitäisi olla niin välinpitämätön! Niin varma siitä, että sinä omistat minut!

ALLMERS,

(tulee lähemmäs).

Mitä _sillä_ tarkoitat?

RITA,

(vapisevin huulin).

En ole milloinkaan, ainoallakaan ajatuksella ollut uskoton sinulle, Alfred! En koskaan silmänräpäykseksikään.

ALLMERS.

Et, Rita, sen minä tiedänkin. Minä tunnen sinut niin hyvin.

RITA,

(säihkyvin silmin).

Vaan jos halveksit minua --!

ALLMERS.

Halveksin --! Minä en ymmärrä, mitä sinulla on mielessä.

RITA.

Ooh, sinä et tiedä mitä kaikkea minussa voisi nousta, jos --

ALLMERS.

Jos --?

RITA.

Jos minä joskus huomaisin, ettet sinä enään välittäisi minusta. Et enään pitäisi minusta niin kuin ennen.

ALLMERS.

Vaan, Rita, rakkaimpani, -- se on inhimillinen muutos vuosien kuluessa, -- täytyyhän sen joskus tapahtua, meidänkin yhteiselämässämme. Aivan niinkuin kaikkien muidenkin.

RITA.

Ei koskaan tapahdu se minussa! Ja minä en tahdo tietää mistään muutoksesta sinussakaan. Minä en voisi sitä kestää, Alfred. Minä tahdon pitää sinut itselleni kokonaan.

ALLMERS,

(katsoo huolestuneena häntä).

Sinulla on kauhean mustasukkainen luonne --

RITA.

En voi muuksi muuttua, kuin mikä olen (uhkaavasti). Jos sinä jaat itsesi minun ja jonkun toisen kesken --

ALLMERS.

Mitä sitte?

RITA.

Niin minä sinulle kostan, Alfred!

ALLMERS.

Millä sinä voisit kostaa?

RITA.

En tiedä. -- Kyllä, kylläpä minä tiedänkin!

ALLMERS.

Noo?

RITA.

Minä menen ja heittäydyn --

ALLMERS.

Heittäydyt, sanot sinä?

RITA.

Niin, niin minä teen. Minä heittäydyn suoraan ensimmäisen syliin -- kenen tahansa.

ALLMERS,

(katsoo hellästi häntä ja pudistaa päätään).

Sitä sinä et tee koskaan sinä, minun rehellinen, ylevä, uskollinen Ritani.

RITA,

(käärii kätensä hänen kaulaansa).

Ooh, sinä et tiedä, mikä minusta voisi tulla, jos sinä, -- jos sinä et tahtoisi minusta enään tietää.

ALLMERS.

En tahtoisi sinusta tietää, Rita? Tuollaista voit sanoakin!

RITA,

(puolittain nauraen, päästää hänet).

Minähän voisin verkkoni laskea tuon, -- tuon tienrakentajan eteen, joka käy meillä.

ALLMERS,

(keveintynein mielin).

Ah, jumalankiitos, -- sinä siis lasket leikkiä.

RITA.

En lainkaan. Miksikä ei yhtä hyvin hänen eteensä, kuin jokaisen muunkin?

ALLMERS.

Ei, sillä hän on jo varmaan siksi siteissä.

RITA.

Sitä parempi! Sillä siinä tapauksessa ottaisin hänet toiselta. Ja sehän on ihan tarkalleen samaa, minkä Eyolf on tehnyt minulle.

ALLMERS.

Sanotko sinä, että meidän pieni Eyolf on sen tehnyt?

RITA,

(etusormi suorana).

Kas niin! Kas niin! Heti kuin vain mainitsetkaan Eyolfin nimen, niin hellyt sinä ja äänesi vapisee (uhkaavasti puristaen kätensä nyrkkiin). Oo, sinä voisit melkeen kiusata minut toivomaan -- ooh!

ALLMERS,

(katsoo tuskallisesti häntä).

Mitä voisit toivoa, Rita --!

RITA,

(kiihkeästi, menee hänen luota).

Ei, ei, ei -- sitä en sano sinulle. En koskaan!

ALLMERS,

(menee lähemmäksi).

Rita! Minä rukoilen sinua, -- oman itsesi ja minun tähden, -- elä anna kiusata itseäsi mihinkään, mikä on pahaa.

(Borghejm ja Asta tulevat puutarhasta. Molemmat näyttävät hillitsevän mielenliikutustaan. Ovat vakavia ja noloja. Asta jää seisomaan verantaan. Borghejm tulee huoneeseen).

BORGHEJM.

Kas niin. Nyt olemme, neiti Allmers ja minä, olleet viimeisen kerran kävelemässä yhdessä.

RITA.

(katsoo säpsähtäen häneen).

Ohoo! -- Eikö kävelyretkeä seuraakaan pitempi matka?

BORGHEJM.

Kyllä. Minä lähden.

RITA.

Te yksinänne?

BORGHEJM.

Niin, minä yksinäni.

RITA,

(katsoo syrjäsilmällä synkästi Allmersia).

Kuulitko, Alfred? (kääntyy Borghejmiin). Minä uskallan panna vetoa, että pahat silmät ovat tehneet teille kepposen.

BORGHEJM,

(katsoo häneen).

Pahat silmät?

RITA,

(nyökäyttää).

Pahat silmät, niin.

BORGHEJM.

Uskotteko pahoja silmiä, rouva Allmers?

RITA.

Minä olen nyt ruvennut uskomaan pahoja silmiä. Varsinkin pahoja lapsen silmiä.

ALLMERS,

(liikutettuna, kuiskaa).

Rita, -- kuinka sinä voit --!

RITA,

(puoli ääneen).

Sinä itse, Alfred, teet minusta pahan ja häijyn.

(Etäistä, sekavaa hälinää ja huutoja kuuluu rannalta)

BORGHEJM,

(menee lasiovelle).

Mikä melu siellä on?

ASTA,

(ovelta).

Katsokaa, ihmisiä juoksee laiturille!

ALLMERS.

Mitäpä se voisi olla? (katsahtaa pikimmältään ulos). Poikarakit siellä telmimässä taas.

BORGHEJM,

(huutaa yli aitauksen).

Pojat hoi! Mikä siellä on?

(Useat vastaavat yhtä aikaa, mikä estää mitään selvästi kuulumasta).

RITA.

Mitä he sanovat?

BORGHEJM.

Sanovat, että siellä on muuan lapsi hukkunut.

ALLMERS.

Lapsi hukkunut?

ASTA,

(levottomana).

Pieni poika, sanovat he.

ALLMERS.

Eikö mitä, nehän osaavat kaikki uida.

RITA,

(huutaa tuskallisesti).

Missä on Eyolf!

ALLMERS.

Ole rauhassa. Rauhassa. Eyolfhan on puutarhassa leikkimässä.

ASTA.

Ei hän puutarhassa ollut --

RITA,

(nostetuin käsin).

Ooh, kunhan se vain ei olisi _hän_!

BORGHEJM,

(kuuntelee ja huutaa alas).

Kenen lapsi se on?

(Sekavia ääniä kuuluu. Borghejm ja Asta päästävät tukehdutetun huudon ja syöksevät puiston läpi).

ALLMERS,

(tuskassa).

Se ei _ole_ Eyolf! Se ei ole Eyolf, Rita!

RITA,

(verannassa, kuunnellen).

Shyy; ole nyt hiljaa! Anna minä kuuntelen, mitä he sanovat.

(Rita korvia vihlovalla huudolla pakenee huoneeseen).

ALLMERS,

(hänen jälessään).

Mitä ne sanoivat?

RITA,

(vaipuu nojatuoliin vasemmalla).

Sanoivat: sauva uipi!

ALLMERS,

(melkeen tarmotonna).

Ei! Ei! Ei!

RITA,

(käheästi).

Eyolf! Eyolf! Oo, vaan heidän _täytyy_ pelastaa hänet!

ALLMERS,

(puolihurjana).

Muusta ei kysymystäkään! Niin kallis henki! Niin kallis henki!

(Hän rientää puutarhan läpi).

Toinen näytös.

(Pieni, kapea laakso Allmersin metsässä, rannalla. Vasemmalla korkeita, vanhoja puita nojallaan. Perällä kallionuomassa virtaa puro, joka katoaa kivien väliin metsänrinteessä. Polku kiemurtaa puron vartta. Oikealla ainoastaan yksityisiä puita, joitten välistä vilkkuu vuono. Edessä näkyy venevalkaman nurkkaa veneineen. Vasemmalla vanhojen puitten juurella pöytä, jonka ääressä rahi ja pari tuolia, jotka kaikki ovat tehty hienoista karsikoista. On raskas, sateinen päivä, kiitäviä kuuropilviä).

(Alfred Allmers, samassa pukineessa kuin edellä, istuu rahilla lynkäpäisillään pöytää vasten. Hattu pöydällä edessä. Hän tuijottaa liikkumattomana ja tajuttomasti vuonolle).

(Vähän myöhemmin tulee Asta Allmers metsätietä. Hänellä on sateensuoja avattuna).

ASTA,

(menee hiljaa ja varovasti hänen luo).

Alfred, sinun ei pitäisi istua täällä tässä rumassa ilmassa.

ALLMERS,

(nyökäyttää pitkäveteisesti vastaamatta mitään).

ASTA,

(sulkee sateensuojan).

Olen kauan aikaa kuleksinut hakemassa sinua.

ALLMERS,

(väreettömästi).

Kiitos.

ASTA,

(siirtää tuolin ja istuu hänen luo).

Oletko kauankin istunut täällä? Koko ajanko?

ALLMERS,

(ei vastaa. Vähän ajan kuluttua sanoo hän).

Ei, minä en voi sitä käsittää. Minusta on kerrassaan mahdotonta, -- tämä.

ASTA,

(osanottavasti laskee kätensä hänen käsivarrelleen).

Sinua Alfred parka.

ALLMERS,

(tuijottaa häneen).