Chapter 3

Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle voinut torpassa kaikin ajoin työtä riittää. Mutta hän ei voinut työttä olla. Hän haki sitä muualta ja sai. Päiväläiseksi hän ei mielellään ruvennut, vaan sitä halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka edullinen muiden mielestä vai ei. Kun hän vaan urakan sai, ryhtyi hän heti siihen käsiksi. Usein hulluttelivat muut, kun hän heidän mielestään niin halvalla otti vaikeita urakoita tehdäkseen, vaan siitä huoli Rouhu viisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui, kun hän oli siellä peltoa urakalla raivaamassa. Oliko hänellä työpaikka kivikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtävä, lentelivät hyvää vauhtia semmoiset korvet läjihin, joita pari tavallista miestä sai punoa hyvän aikaa. Hän oli verraton salvumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt vertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruvennut kutsumaan Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raivosi työpaikallaan niinkuin rämeestä pystyyn noussut karhu.

Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja väkevä voimansa ei soveltunut pieneen ja keveään työhön. Jos hän rupesi jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen malttia miettimään ja arvostelemaan, kuinka ja minkä verran joku heikko kohta kesti, särkyivät ne tavallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin tehtävä kalu oli valmiinakaan.

Kun oli hyvät vuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hyvässä kunnossa ja kasvoi täydeltä terää. Laillaan hän käytti vuoroviljelystäkin pienellä tilallaan, ettei maa väsyisi yhtä lajia kasvaessaan. Niinpä hän viljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kasvia, ja kun kylän poika-viikarit rupesivat varkaissa käymään hänen naurismaallaan, viritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään, oli työ ja tuska, jos toiset saivat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen koommin eivät pojat enään uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin tavoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi urakkatöillään.

Päälliseksi oli Rouhu vielä oivallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut. Kuitenkin saivat jotkut ilvekset, ahmat ja revot tehdä tuttavuutta hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen vaarallisemmassa tilassa olivat jänikset, metsot ja teeret.

Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän lähti metsälle ja sitä ei voinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta, vaan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn, saavutti sen aivan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti. Harva Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päivän pitkään niin paljon, jäniksiä, ettei hän voinut niitä kantamalla kotiinsa saada, vaan hänen täytyi ottaa hevonen jäniksiä kyyditsemään.

Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun aamulla tapasi teeriparven, ei hän ensinkään vuovannut hiipimällä päästä niitä likelle, kävellä tallusteli vaan julkisesti parvea kohti. Ja kun linnut leuhahtivat lentoon, välitti hän siitä viisi. Hän käveli vaan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensivät ja pian hän ne saavutti. Jo puolenpäivän rinnassa kesuttuivat linnut niin Rouhuun, etteivät ne hänestä välittäneet juuri mitään, nälistyneitä kun olivat, sillä Rouhu ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi ulottuville, tipahti tavasta yksi ja toinen teeri puun juurelle: Iltapäivällä tulivat linnut niin kesyiksi, etteivät ne viitsineet lähteä edes lentoonkaan, vaikka niitä aina joka luotikon paukahtaessa tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän tullessa oli Rouhun iso viikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettavana kotiin mennessään.

Harvoin hän teki mitään lahtia talven varaksi, sillä hän luotti vakavaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun vaan metsässä oli riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä palvattiin suuret joukot talven varaksi.

* * * * *

Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tavallisina aikoina. Tuli sitten tuo ankara katovuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän olot. Pienen torpan laihot ja muut kasvit vei ankara halla kaikki tyyni. Torpan vuodentulosta ei ollut mitään turvaa ja kovan köyhyyden tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kova hätä tuli lukuisalle perheelle. Rouhu koetti turvaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi metsälle, saamaan jotakin näljistyneen perheensä ravinnoksi. Koko päivän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli vaan kovanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päivänä kävi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta aina vaan turhaan. Silloin vasta huomasi hän, että vitsova käsi oli riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni vahvan miehen mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytyvissä, vaikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista kelvollista kalua olisi ollut myötävänä, mutta kellään ei ollut millä ostaa.

Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli avonisin ja kolmas ummessa. Karvaalta tuntui Rouhusta ja hänen vaimostansa, vaan muuta neuvoa ei ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa oleva lehmä. Siitä keitettiin säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tavoin elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauvaksi ei se kumminkaan riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta. Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä.

Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa hiiviskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautivuoteelle, josta ei moni hengissä päässyt.

Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara vieras. Vaimo ja lapset kaatuivat järkiään vuoteelle. Rouhu itse vaan jäi terveeksi; oli niinkuin sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi.

Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa viimeiseen leposijaansa ja tätä tukalaa tehtävää täytyi hänen tehdä siihen asti, kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Viimeiseksi kuoli vaimokin.

Nyt murtui vahva mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli täytynyt tappaa viimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty.

Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalvaamana jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokansakaan edestä, sillä ihmisillä ei ollut mitään syötäväksi antamista. Ne vähät hätä-apuvarat, mitä oli kuntaan saapunut, olivat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään ollut turvaamista. Köyhäinhuoneesen, tuohon ihmisten syöjä-sijaan, ei hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän voinut alentua kerjäämään.

Eräänä päivänä istui Rouhu tien vieressä voimatonna lumireen sysäämällä lumipalteella.

"Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen verran varoja, että pääsisin K----n, siellä kuuluu olevan olkijauhoja ja vähän suuruksiakin kaupan", puheli Rouhu sivu-kulkijoille ehtimiseen. Mutta hän puhui kuuroille korville, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä rahaa, millä mitään olisi ostanut.

Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oivallisesta kumppanistaan, pyssystä, sillä he olivat ikäänkuin yhteen kasvaneet. Rouhu tunti kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarvis oli hätäisesti nostaa pyssy poskellensa, tunti vasen käsi linjalleen sen keskipisteen, mistä ase oli kannatettava.

Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta neuvoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut luopua tuosta tutusta aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt.

Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K----n, tuonne kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olevan hiukan viljan suonta, saamaan siellä jotakin hiukaavan ja kalvaavan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset tuolla K----ssa olivat käytännöllistä väkeä, kauppatoimiin kun olivat pitkistä ajoista tottuneita. He kokivat oman maan tuotteitakin pitää kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötävänä.

Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan, jolla oli olkijauhoja myötävänä.

"Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni", sanoi Rouhu, pistäen samassa kouransa akan olkijauho-varastoon, kourasten kouransa niitä täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa kanssa muutamalle seinän vierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko ruumis vavahteli. Jäsenet alkoivat käydä hermottomiksi ja yksi ja toinen nivel kävi linkkuun. Kauvan ei viipynyt, ennenkuin hän valahti pitkää pituuttansa seinän vierustalle. Kun riennettiin apuun, huomattiin että elämä oli hänet jättänyt.

VI.

Kampsu-Mikko.

Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei vartalossa ole mitään hoikempaa paikkaa, vaan ovat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa. Semmoiset henkilöt tavallisesti syövät kuin kaksi, mutta tekevät työtä kuin viisi. Suolanen ja jauhonen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut turpeenkaan vertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli, johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei vaan viitsinyt omassa työssään olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikoi hän siellä laiskana, puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon päivätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi vieraan työhön. Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän viisi; pääasia oli vaan se, kun hän sai kuokkia.

Tiheässä kylässä oli soitten raivaamisen innostus sysännyt kuokkamaat kauvas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti, jossa pidettiin majaa työnaikana.

Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina vuoden aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talvet perkkaili hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja voirasioineen; mutta siitä hän piti varsin erinomaista huolta, ettei suinkaan puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittävän useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hyväksi pohjusteli silakoilla ja piteli puuroa tarpeeksensa ja sitten levähdettyään vielä parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa jälkeen käveli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leivän puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leveässä kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten toisessa kädessään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi. Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aivan juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa varrelle. Syksymmällä paistoi Mikon polun oikean puoleinen varsi pelkiltä silakan hänniltä. Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korven laitaan, silloin ei ollut vankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla vyöteli vankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin lujassa, vuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös kaatuessaan ja Mikko heti veisti piilullansa liian maan siitä pois. Sitten vyörytti hän puun keskelle sarkaa ja välipaikat repi hän kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin levyihin.

Hän ei kaivannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän vaan yksin työpaikallaan, käyden vaan tavasta noutamassa evästä.

Piippua hän ei viljellyt ensinkään, vaan sen ankarammin rakasti hän mälliä, eikä aivan vähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun suitsivarren vahvuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen venäjän-lehden sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa ja leveässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli naama, vaikka hän pistikin tuon mällin vasempaan poskeensa; oli vaan niinkuin mäki olisi sukeltanut johonkin vuoren onkaloon. Kokonaisen vuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle. Kun hän syömään ruvettuaan väänsi sen pois poskestansa ja pani saunan kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa.

Tuli sitten tuo kamala nälkävuosi ja Mikollemme oli se yhtä kova, kenties kovempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka olisi vaatinut häntä tuonne korven laitaan vallottamaan ikimetsältä alaa viljelykselle.

Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintava vatsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko voinut sen velkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi lähteä mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin vatsan täytettä. Eipä sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin vatsan täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon velkova vatsa ei saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se vaan muistutti Mikolle, etteivät asiat ole hyvin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla oli säästössä vanhaa viljaa, sai hän tavasta tuon ankaran velkojansa suun tukituksi.

Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Vanha tuttava kun hän oli, menin heti häntä tervehtimään.

"Hyvä Jumala, aivanhan te olette jo kaikki!" sanoin tervehtiessäni.

"Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa jos kerran kuussa syödä kylläkseen ravitsevaa ruokaa", sanoi hän melkein iloisesti.

"Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!" kysyin häneltä, ikäänkuin vanhaa uulaa.

"Mitäs ... kunpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siltipä tässä hätä kapuileekin", sanoi Mikko.

"Teidän kasvonne näyttävät olevan pöhötyksissä", muistutin häntä.

"Niinhän ne ovat ja onhan koko ruuminikin pöhötyksissä", myönteli Mikko.

Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaavinani, että se oli nälkäpöhötystä, joka tavallisesti oli nälkäkuoleman enteenä.

"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin häneltä melkein huomaamattani.

"Tuolla Jylyssä sain minä menneellä viikolla syödä oikein vankasti. Siinä oli vanhaa, selvää leipää kyllitellen, silakkalahturi vieressä ja vankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se toista viikkoa vastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo, siinä sai kylläksensä syödä", selitteli hän.

"Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?" kysyin häneltä.

"Kyllä, kyllä ... mitäs, eihän sitä yhdellä hyvälläkään aterialla kauvas päästä; sainhan minä tuolla Kivistössäkin menneellä viikolla syödä vatsani täyteen", sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita parhaita nykyisen elämänsä aikoja.

"Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa", sanoin minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläkseen syödä.

"Ei, ei ... älkää sitä tehkö, minä en nyt tarvitse", sanoi hän.

"No miksi ette, eihän teillä liene niin lihavat ajat", sanoin melkein hämmästyksissäni.

"Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarvitse. Mutta jos te tahdotte huomenna tai seuraavana päivänä antaa, niin se on aivan eri asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harvain syönnöspaikkain kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna voin ehkä käydä täällä saamassa jotakin ruokaa. Kiitos vaan tarjoamastanne ... kyllä sitä eteenkinpäin tarvitaan", sanoi ukko.

Minulla ei ollut mitään vastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli viime yönä kuollut istuvalleen naapurin saunan penkille.

VII.

Talon pyhäaamu-eine.

Tuo monasti kerrottu kuolon enkeli kävi ahkerasti nuuskimassa, missä olisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin vähällä vaivalla voi tuonen tuville saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli vielä ankarampi. Vatsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis saada siitä ravintoansa. Semmoinen luonnoton ravintoaine pakeltui vaan sisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tavallista rataa. Luonnollinen seuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saivat kauhean polton.

Meillä oli lavemangiruisku. Koetin sen avulla pelastaa ihmisiä niin paljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin minua ruiskuneni. Niinpä vuoden 1868 keväällä tultiin minua hakemaan erääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon kuolemaisillaan. Kevät oli jo siksi kulunut, että vedet olivat irrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hevoskyydistä. Lauvantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttävälle taipaleelle. Paljoin vaivojen ja ponnistusten perästä pääsimme vihdoin läpimärkänä perille, kun kaikellaisten tulvillaan olevain puroin yli täytyi kahlailemalla mennä. Tehtäväni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän kauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin väsyksissä ja uuvuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani leväyttämään. Aamu oli jo, sillä päivä alkoi jo jotenkin valoisasti sarastaa. Se oli erään sunnuntain aamu. Talon väki oli ylhäällä ja iloinen takkavalkea paloi takassa. Vanha isäntä ja emäntä istui takkavalkean ääressä, ikäänkuin lämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän aikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskelivät ulompana; oli niinkuin olisivat he pyhästä kunnioituksesta vanhuksia kohtaan pysytelleet noin ulahtaalla.

Pystyvalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä vanha emäntä kaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuvan padan esille; silmäsin siihen ja huomasin sen olevan aivan tyhjän; näytti siltä kuin emäntä olisi ruvennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin perään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja liepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa jotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä hämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selvän, mitä pataan pantiin. Silloin huomasin, että ne olivat suolaheinän siemeniä, joita usein hyvinkin runsaasti kasvaa uutissuoviljelyksillä, kun ne ensikertaa ovat jätetyt heinän kasvuun.

Vanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi, kaatoi sitten jotain maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan suolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa tahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen vanhaa, kuihtunutta ruunistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi edestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella luottamuksella ja arvokkaisuudella kuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän jotakin lihavaa liharuokaa hämmenteli.

Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi hän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytyväisinä odottelivat aikaiset lapset, niinkuin vanhemmatkin keitoksen jähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä väkeänsä syömään. Itse hän käveli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasivat muut. Kaikki panivat he kätensä ristiin ja siunasivat ruokansa. Pian olivatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun syötävä oli loppunut, panivat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä kiittivät he kaikki siitä hyvästä, mitä he olivat saaneet nauttia.

Kun he pääsivät syömästä, pantiin taasen pystyvalkea roihuamaan. Väki näytti olevan niin tyytyväisenä, kuin he olisivat syöneet lihavimman aterian, mitä eläissään olivat koskaan syöneet. Roihuava pystyvalkea valaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt pimeyteen. Kaikkialla vallitsi semmoinen puhtaus, että vaikkei mitään oltu maalattu, olivat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttivät ikäänkuin läpikuultavilta. Väki oli paitahihasillaan ja nekin näyttivät silmissäni puhtauden perikuvilta. Järkiään kokoontui perhe takkavalkean ääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja kalpeita olivat he, mutta itsekussakin näytti heissä olevan tyytyväisyys nykyisiin oloihin ja tulevaisuuden parempi toivo kajasti heidän kasvoistansa.

Tuo kuva painui syvästi mieleeni ja minä lähdin pois; ehtiäkseni kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, vanhemmat edellä ja kaikki heidän aikaiset lapsensa perässä; valkeihin nenäliinoihin käärityt virsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni tuota tyytyväistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan kumartuivat he virsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisivat kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hyvän antajan eteen; niin minusta ainakin näytti.

VIII.

Yösijan etsijä.

Hän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli kymmenennellä ikävuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, vaan mitäpä työteliäisyyskään autti noina kovina aikoina. Vaikka kyllä karvaalta tuntui, täytyi vanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä vaan kynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa. Yksillä paikoilla tieri poika, ikäänkuin luovien parhaita ruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän kuukausittain. Väliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä muualle päin, mutta semmoisista viittauksista huoli hän viisi. Hän vaan laahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja vettä huoneisiin, pilkkoi puita, purki hevosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin semmoista asiaa, jota hän suinkin voi tehdä. Sitten vetäysi hän pimeän tultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, vieläkö häntä nytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa hänellekin annettiin jotakin syötävää. Vaikka talot olivat pitäjän vankimpia, kävivät kuitenkin näinä kovina aikoina liiat elätit rasittaviksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan perheelle antaa.

Vaikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin, niinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tavallisesti on haluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta. Semmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut itselleen pahanpäiväiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista huolta. Ehtimiseen tervaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä ja sauvoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden siapaikka ja siellä kävi hän niitä tavan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi niistä luopunut, vaikka olisi lehmän saanut.

Niukan ja huonon ravinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi, kalpeaksi ja voimattomaksi; oikein hän näytti horjuvan liikkuessaan, niinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut lihavat päivät.

"Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan. Ei ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä vähemmin voi vieraita henkilöitä ruokkia", sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle.