Chapter 2

"Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauvan sydämen pohjasta itkitte?" kysyi vaimoni, samassa läheten tuota surullista vaimoa.

"Kun minua niin kovin paljon haukuttiin", sanoi vaimo lyhyesti.

"Missä teitä haukuttiin?" kysyi taasenkin vaimoni.

"Tuossa likimmäisessä, isossa talossa", selitti vaimo.

"Ja senkötähden te itkitte?" kysyi vaimoni.

"Ei, en minä sen vuoksi itkenyt, minun sydämeni vaan murtui; se murtui niin etten voinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja vapisi niinkuin haavan lehti ja viimeinenkin voiman hitunen tuntui luopuvan jäsenistäni; en ollut voida päästä tänne teille, niin heikoksi kävin", selitti vaimo.

"Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkuunne syynä", muistutti vaimoni.

"Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystävällisiä olitte turvattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo väkisinkin pakkausi itku pääsemään valtaan, mutta kuitenkin jaksoin sen vielä niellä. Mutta sitten kuin laititte vielä niin avullisen ateriankin ja kehoititte ystävällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kovuus, haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliväisyys kurjaa, puutosta kärsivää, turvatonta perhettä kohtaan mylleröihtivät sekaisin molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. -- Se oli siis teidän hyvyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien vuoksi", selitteli vaimo.

"Onko teillä miestä?" kysyi vaimoni arastellen.

"On minulla ollut mies -- kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon lapsia on -- mutta hän kuoli viime marraskuussa ja jätti tämmöisen turvattoman joukon jälkeensä näin kovana aikana. Ei ollut muuta neuvoa, kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kova tehtävä oli se, mutta muuta neuvoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja tavalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä vaikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan vielä tarvinneet turvata armoleipään. -- Monta vuorokautta itkin ennen mierolle lähtemistä", puheli hän.

"Mitenkä he teitä haukkuivat tuolla talossa?" utasi vaimoni.

"Sanoivat, että laiskusillani kerjään, kun en viitsi tehdä työtä. Hyvä Jumala! -- Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja kuihtunut raiska voisi tehdä, varsinkin semmoista, jolla saisin lapseni elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä vaikka ruokansa edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin vielä, kun vaan olisi työtä ja voimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy vaan turvata mieroon, niin katkerata kuin se vielä onkin, sillä en voi nähdä lapseni nälkään kuolevan. -- Sitten he sanoivat vielä, että syydetään kakaroita maailmaan ihmisten vastuksiksi niin paljon, että aivan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kovimmalta solvaukselta, sillä tuntui siltä, etteivät lapset ole omassa ottamisessaan, vaan ne ovat Herran lahjat", puheli vaimo.

Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan varakkaampia. Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja vielä mokomampi määrä lainassa. Monivuotista viljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hyvästi ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi runsaasti Vellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katovuodesta ja kovasta ajasta niin mitään.

"Antoivatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?" kysyi eukkoni.

"Antoivathan nuot hyvän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se tuntui; oli niinkuin olisin vastaanottanut kirouksen palan", sanoi vaimo ja purskahti taasenkin itkemään.

Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa tuokiossa kirjoitin seuraavan runopätkän, joka on näihin saakka säilynyt paperi-puluissani:

Tuli köyhä käypäläinen, Näljän kanssa nääntyväinen, Luokse rikkahan, Apuu hältä anomahan, Puutettansa sanomahan, Kautta taivahan.

Rikas kyllä avun antoi, Kiukkumiellä hän sen kantoi, Köyhä paralle. Kyynel köyhän silmän täytti, Nöyrältähän se nyt näytti, Sekä aralle.

Mutta niinhän se ei ollut, Eikä kyynel silti tullut, Että kiitokseen Ylettyneet olisivat, Köyhyydestä tulisivat. Ne oil -- murtuneen.

Tuli köyhä kulkevainen, Itkuansa sulkevainen, Luokse köyhemmän. Hänkin hälle palan antoi, Surkumiellä hän sen kantoi, Vaikka vähemmän.

Kyynel silloin vuosi kanssa, Kuihtuneita kasvojansa, Alas valuen. Ne ei olleet huokauksen, Eikä mielen murtumuksen, Ne oli kiitoksen.

III.

Ryöväri

Asiat kiertyivät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtava Pohjanmaan virta.

Vuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Vaikka toinen vuosi oli tullut, oli kuitenkin viimeisen kovan katovuoden hirveät seuraukset parhaaltaan kärsittävinä.

Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntyvän näköisiä, horjuvia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä kylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotain suuhun pantavaa, hiukiavan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone kyllä oli hallituksen käskystä väliaikaisesti laitettu yleisen hädän poistamiseksi, ja sinne kahteen avaraan pytinki-rotinkiin oli sijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein heti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä näytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti kaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötävää. Kunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta kun asiat eivät olleet taloissakaan sen paremmasti, kävi se aivan mahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla syötävänä ja eihän sitä parempaa voinut köyhäinhuoneessakaan olla. Kuitenkin kokivat ihmiset viedä sinne, mitä hengestä irti oli. Lihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokivat he sinne kantaa, mutta mitä se oli näin paljolle. Sen verran oli hätäaputoimikunnalta saatu selvää viljaa, että toisinaan voitiin niistä velliä keittää.

Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume -- tuo tavallinen ankara seurakumppani -- yhtynyt täydentämään tuota hävityksen kauhistusta. Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat olivatkin melkein kaikki sairaina. Niiden, jotka olivat terveen muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä. Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen, ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saivat niin paljon arkkuja tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarvittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottava hautakaan, joka oli heille viimeiseksi leposijaksi aijottu, ei näyttänyt jaksavan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt miltään ruumishaudalta, vaan jonkummoiselta kanavalta. Väristen seisoi kalvistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo seuraavana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt lapsiparvi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja turvansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin voi tapahtua pitäjässä, jossa väkiluku ei ollut kuin vähän päälle viiden tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia virka-ilmoituksia annettiin, sanottiin: "ei ole vielä ketään nälkään kuollut".

* * * * *

Vaikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin -- sadottain päivässä. Kun olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kasvanut ja vasta paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoivat he hyväksi tuttavuuden nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin vuoksi, kun kuulivat meillä olevan selvää leipää. Vaimoni koki pitää kättään oikeana ja nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulviminen kävi niin ankaraksi vihdoin, että jos vähänkään kullekin olisi antanut, olisivat vähät viljavaramme loppuneet parissa päivässä. Täytyi katsoa omankin perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päivänä tuli eräs noin kolmentoista vuoden ikäinen poika huoneesen. Selvästi huomasi hänen olevan nälkä-pöhössä.

"Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötävää!" sanoi hän hätäisesti, heti huoneesen tultuansa.

"Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anovalle antaa, ellei tässä tahdo jo aivan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin. Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon", sanoi vaimoni lempeästi kehoitellen.

"Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä he mitään antaisivat", sanoi poika ja istui alakuloisena penkille.

Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä kamalaa aikaa.

Vaimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei voi tätä hätää poistaa ja tarvitsevaisia auttaa.

Samassa tuokiossa syöksähtää vanhin lapsistamme kamariin hätäytteen näköisenä.

"Se poika sieppasi leivän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos", sanoi hän.

Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa vasten painaen höyryävää taikinaista leipää ja toisella kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leivät uunissa eivät olleet ehtineet vielä oikein kuortuakaan, mutta poika ei joutanut sitä odottamaan; kun silmä vältti, sieppasi hän likimäisen leivän uunin suusta, vaikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa.

"Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöväämisellä", sanoin ja kyyneleet nousivat silmiini; vaimoltani pääsi syvä huokaus.

Kahden vuorokauden perältä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme.

IV.

Talon vanhus.

En ollut niin kauvan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka olivat jo aikaisia lähteissäni.

Eräänä päivänä tuli eräs tuttava talon vanhus luokseni. Hän oli jo vanha mies, kun lähdin kotipitäjästä vieraisiin paikkakuntiin. Mutta tällä välin oli hän niin vanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arvossa ja kunniassa pitäneet. Varakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa siivoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kasvattanut. Koko perhe oli työteliästä ja säästäväistä väkeä ja he kunnioittivat ja rakastivat toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin vanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittivat ja rakastivat vanhaa isää.

Monet edelliset katovuodet olivat tyhjentäneet hänenkin talonsa varat ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä, kammottavana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme vitsaus oli ukon niin pikaan vanhentanut ja voimattomaksi saattanut. Kun hän tuli meille, oli hänellä sauva kädessä, jolla hän tuki horjuvaa, kuihtunutta ruumistansa.

"Hyvää päivää", sanoi hän, läähättäen oven suussa sauvansa nojalla seisoen.

Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hyvän päivän toivottaja olisi, samalla vastaten hänen toivotukseensa.

Silloin huomasin, että vanhus vapisi niin kovin, ettei ollut pysyä sauvansa nojalla pystyssä.

"Kah! P----n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan", sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi istumaan. Siinä hän istui sauvansa nojassa kumarana ja hengittää läähätti niin ankarasti, että henkeä sisään: päin vetäessä laiha ruumis kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen vatsassaan ollut mitään muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi.

Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta toviin aikaan ei hän voinut läähätyksensä tähden mitään vastata. Vihdoin sanoi hän katkonaisesti:

"Su--suonta mi--minä lyöt--lyöttäisin".

Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja verettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytyvän verta enempää kuin kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan veren viat vaivaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos häneltä viimeisetkin veripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana eräät lääkäritkään hyväksy suonen avaamista.

"Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin ukolta sitten.

"Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää ... mutta eipä se tunnu ravitsevan enään näin vanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme viikkoa, kun olen selvää leipää nähnytkään", arveli ukko.

Annoin vaimolleni viittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa.

Sillä välin kysyin ukolta: "kuinka te olette jaksanut noin heikkona jalkasin tulla kylälle?" sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa.

"Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia", sanoi hän.

"Kun ette ottanut hevosta", arvelin minä.

"Olihan niitä ennen useitakin hevosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan, sillä useain katovuotten aikana on täytynyt tehdä velkaa ja niistä veloista ovat he ryöstäneet talon aivan puti puhtaaksi; ei ole enään maahan putoavaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja velka ei lyhennyt sanottavaa, sillä melkein kaikki menivät ryöstöpalkkoihin. Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisivat vielä, mutta armoa ei tullut, vaikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana rahamiehet tulevat, jotka kalusta jotakin antaisivat", kertoi ukko.

Sillä välin oli vaimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen ilmoittamaan.

Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän kovemmin vapisemaan.

"Mitäs nyt... En minä sitä varten ... eihän niitä tänä aikana voi kaikkia ruokkia. Vuovasin vaan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta eipä täälläkään näy olevan mitään saatavana -- -- kun pääsisin vaan täältä kotiin. -- Te olette liiankin hyviä. Enhän minä toki teiltä", esteli ukko hajamielisesti.

Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin vapisi hän niin kovin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin poijes, antaakseni hänelle yksittäistä rauhaa, että hän olisi paremmin voinut syödä, sillä hän näytti häpeävän vapisemistaan.

Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa.

"Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä ... tuntuu niin raukasevan", sanoi hän.

Toimitin hänet vuoteesen maata ja pian vaipui hän raukeaan uneen.

Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi kiireesti kömpimään ylös.

"Kun jaksaisin nyt vaan kotiin", sanoi hän ylös päästyänsä.

Minua kovin kummastutti, kun ukko ei vavissut nyt ensinkään, mutta muuten hän näytti kovin raukealta ja uupuneelta.

Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin vähäisille voimille kuin ukolla oli ja kun vielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan valjastaa hevonen ja viedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä vierähtävän hänen silmistään, jotka ryppyisten kasvojen, kenties kurjuuden uurtamia vakoja myöden vierähtivät alas. Niin hän meni.

* * * * *

Minua kovia kummastutti se seikka, miksi ukko vapisi niin kovasti meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään vavissut ensinkään. Koetin saada selville syytä siihen, mutta en kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukevaa perustusta. Koetin ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen vaikuttanut, vaan ei sekään tuntunut ratkaisevalta tuon kysymyksen selvittämiseksi. Mutta huomennapa asia selvisikin.

Siinä aivan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen verran kuin hänen vähät varansa myönsivät. Niitä hän sitten naulottain ja leivisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä naulalta.

Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan velaksi jauhoja edes jonkunkaan vellin suuruksiksi.

"Vai velaksi! Sinulla on entistäkin velkaa kymmenen markkaa ja nyt vielä velaksi. Millä luulet entisen velkasikaan maksavasi? Ei tippaakaan enää lisäksi", tokelsi tuo yhteiskunnan hyväntekijä.

"Kunhan Jumala vielä auttaisi, niin kyllähän..."

"Jumala auttaisi!" matki kauppias. "Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa -- hym! Viides katovuosi jo peräkkäin ja yhä ne vaan paranevat. Nyt pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista", pauhasi kauppias.

"Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta", sanoi ukko murtuneena.

"Se ei ole minun asiani", sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle selkänsä ja meni.

Murtuneena istui ukko tuvan penkille. Siinä hän alakuloisena istui miettien toivotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä. Tuntui niin kalvaavalta, hiukasevalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten varman nälkäkuoleman olevan edessänsä ja eikä aivan kaukanakaan ja kuitenkin... Hätäisesti lentelivät ajatukset sinne tänne, etsien ja haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt.

Yksinään hän noita siinä leipomatuvan penkillä istuessaan mietti, sillä ketään muita ei ollut huoneessa.

Kauppiaalla oli selvä leipä -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän kauppias ja laillaan vielä viljakauppiaskin. Talossa oli leivottu ja leipiä oli syrjällänsä seinävierustailla. Kauheassa näljän tuskassa juolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuvoa kuin siepata tuosta yksi leipä, pistää se poveensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei joutanut kauvan aprikoimaan; hän sieppasi leivän ja pisti sen takkikulunsa poveen ja alkoi könttiä ulos.

Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan hävinnyt mies. Hän oli oikein aika maailman harava ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka katsoi kaiken perään, otti vastaan tuotuja tavaroita ja ulosantoi, mitä ulosannettiin, punnitsi ne ja toi sitten vaan lipun kauppiaalle. Sen lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tavarat tai peri maksun annetuista.

Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauvansa nojassa mennä könttyröivän pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä vaan jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon luona. Hän huomasi ukon poven olevan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kovakätisesti pihalle seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paksun kiinnipitimiä, vyörähti leipä povesta pihalle.

"Ahaa, vanha junkkari! Vai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen olet olevinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta vieraastansa pitää", säyhysi kätyri.

Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä vapisi hän niinkuin kahila virrassa.

Kätyri sieppasi leivän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon rinnuksiin ja alkoi raahata vapisevaa ja kankeata ukkoa perässään kauppiaan kamariin.

"Älkää viekö minua sinne, säästäkää minua", pyyteli vanhus.

"Vai vielä säästää ... ei ajattelemistakaan ... vai varasta säästää", tiuskasi kätyri ja vei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen.

"Tämmöisiä vieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä pahuus oli kähminyt tuvasta leivän poveensa ja alkoi sen kanssa mennä könttiä tiehensä. Mutta minä satuin havaitsemaan hänet, sieppasin leivän pois ja toin sekä leivän että sen varastajan tänne, että itse saatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi", selitteli kätyri ihastuksissaan.

"Kah pirua ... tekikö niin? Semmoisia ne ovat ... mutta mitä me nyt tuolle varkaalle teemme?" sanoi kauppias. Sitten käveli hän ukon nenän eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: "Miksi varastit minulta leivän?"

Ukko ei hämminkinsä tähden voinut vastata mitään, katsoa tuijotti vaan vavisten eteensä lattialle.

"Ei sille sen parempaa tarvita, annetaan ryökäleelle hyvästi selkään, vähemmän vasta tekee mieli varastamaan", ehdotteli tuo uskollinen kauppapalvelija.

"Se tuollaisille konnille on parasta ... no, aina sinä arvaat, vaan missä me antaisimme hänelle loimeen?" tuumi kauppias iloissaan.

"Ei sen parempaa ... viedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki", ehdotteli kätyri.

"No sinne ... sehän on sopiva paikka", myönsi kauppias heti.

Nyt he lähtivät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa. Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin voimaton, ettei oman jalan apu yhtään auttanut, vaan siipenä ne laahasivat jäljessä, kun he häntä viedä rymyyttivät talliin. Siellä he paiskasivat suulleen hänet höyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi huimia räntä vahvalla ruoskan varrella selkään.

Ukko oli niin voimaton, ettei hän voinut kiemurrella eikä ääntä päästää.

"Kah, pirua! kun on vielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että heltisi", kehoitti kauppias.

Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä päästänyt; hän ei olisi voinut sitä tehdä, vaikka he olisivat hänet kuoliaaksi pyntänneet.

Kun he olivat kylläkseen ukko-raiskaa hosunneet, sanoi kauppias vihdoin:

"Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos vielä pitkitämme".

Sitten he lakkasivat ja menivät nauraa hihittäen pois.

Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eivätkä nuot oikeudentunnon palvelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän sen verran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen tähden hän niin ankarasti vapisi.

Monta viikkoa makasi ukko vuoteen hyvinä tuon siveellisen aatteen edustajilta saadun kylmän kylvyn takia.

* * * * *

Vaikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää vielä varakkaana, kunnioitettuna, tuiki vanhana perheen kanta-isänä perheensä keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen vanha hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä vähänkin on suojaa. Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia vuosia ollut -- ruodulla, mutta sangen ylpeä on hän vielä.

V.

Rouhu.

Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, vaan kylän panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, vaan Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halveksumista tarkoittavassa mielessä; oli tarkoitettu vaan nimi senmukainen, että se olisi soveltunut kuvaamaan miehen luonnetta ja toimintaa.

Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä varsin sattuvasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli vahvaruumiinen ja ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin viisi. Pienen torppansa viljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä löytynyt niin paljoa, että olisi aidan varaseipään tekemättömälle maalle voinut pistää.