Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

PIKAKUVIA 1867 KATOVUODESTA JA SEN SEURAUKSISTA

Kirj.

Pietari Päivärinta

G. W. Wilén, Turku, 1893.

SISÄLLYS:

Ennustaja Köyhän kiitos Ryöväri Talon vanhus Rouhu Kampsu-Mikko Talon pyhäaamu-eine Yösijan etsijä Ilmarin Juuse Kyntäjä Leipoja Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä

I.

Ennustaja.

Oli vuoden 1867 talvi noin puolivälissä. Ankara talvi se oli, jopa niin ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin viikkoa kesti järkähtämättä yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tavasta tuli taivaan täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin aioin itätuuli tuulla uilotti parisen viikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja höllää lumikerrosta kauheoihin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei moniin vuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan. Metsässä hevoset eivät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla; surkealta näytti, kun hevoset mähkivät eteenpäin ja lumi seljän yli lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli oli vähänkään päästä liikkumaan.

Jos tällä tavalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten oli, huomenna olivat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin voitu suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät olivat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tavallisia teitä myöten ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä kääntää tiet vainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille. Tämän vuoksi tulivat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset, molemmin puolin tietä; niitä läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi.

Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset, ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensivät onnellisemmat naapurit avuksi, luomaan kinoksia ovein edestä pois. Sitten alkoi ankara luominen navettain, tallein ja muiden ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja hoitamaan. Vaikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tulivat ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kasvoihin, erittäinkin nenään ja korviin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteivät ne paikalla jäätyisi koviksi kuin jääkynttilä.

Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Mitä täytyi toimilla ja muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa, ja yhtäkaikki ne myötäänsä värisivät vilusta. -- Ei ollut elämä silloin leikin tekoa.

* * * * *

Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päivänä astui tupaan vanha mies, sauva kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan, ettei tiennyt kävelikö hän selkä edellä vai päinvastoin. Hän koitti pudistaa lunta pois vaatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara lumivihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa, karvalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttuinsa poimuihin, että se tuntui olevan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti kovin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä.

"Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että vähänkin lämpenisitte, koska näytätte niin kovin vilustuneelta", kehoitin häntä.

Ukko rupesi napuloimaan takkikuluaan auki, mutta kädet olivat niin kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä.

"Voi, voi", sanoi ukko ja köntti peremmäksi lavitsalle istumaan. Siihen hän sanatonna vaipui sauvansa nojalle kumaraan.

"Mistäs tää vanhus on kotoisin?" kysäsin häneltä.

"Tuoltahan, tuota, olen H----n pitäjästä", sanoi ukko, päätänsäkään nostamatta.

"Kuinkas te olette näin kauvas sortunut?" kysyin taasenkin.

"'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo henki-pahanen vanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin tavalla eteenpäin viedä, vaikkeihan minun elämisestäni ole enään kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elävän mieli, vielä haudan partaallakin'", tuumaili ukko.

Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistävässä niemimaassa. Vaikka jonkunmoisia katovuosia oli ollut, jo vuodesta 1862 saakka, ei täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä maaseuduilla.

"Mutta eikös teidän pitäjään vaivaishoito pidä huolta vanhoista ja vaivaisista, kun ovat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?" sanoin melkein virallisesti.

"Kyllä kaiketi, vaan mistäs ihmiset antavat, kun ei heillä itselläänkään ole mitä suuhun panna?" sanoi ukko ja katsoa vilautti minua nuhtelevasti silmiin.

"Mutta eihän nyt niin kovia katovuosia ole ollut, että semmoinen hätä olisi", väittelin vastaan.

"Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietävän maakunnan oloista kotinurkkianne etemmäksi... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin saatu, mutta muualla ei moneen vuoteen paljon mitään. Silti tänne kääntyvät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin suuhunsa pantavaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'", selitti ukko.

"Taitaapa niin olla", sanoin vähän häpeissäni.

Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän syömään ja söikin kelpo lailla.

"Milloin olette viimeksi saanut ruokaa?" kysyin ukolta, kun hän oli syömästä päässyt.

"Eilen iltapäivällä", sanoi hän.

"Hyvänen aika, ja nyt oli jo sivu puolenpäivän!" sanoin kauhistuksissani.

"Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä, jotka nykyään tuntemattomalle, vanhalle ja vaivaiselle palan suuhun pistäisivät... Te näette olevan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan... Kiitos suuri ruoasta!" sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa pyhiskellen.

"Kun saisin vähän levätä, sillä tuntuu niin raukaisevan, eikä tuo kylmäkään tunnu vanhasta ruumista erkanevan", jatkoi hän sitten.

Osotettiin hänelle vuode, jossa hän saisi levätä.

Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä.

"Jospa nämät kovat ajat loppuisivat tähän, mutta pahimmat ja koivimmat ovat edessä", sanoi ukko pitkällensä päästyään.

"Mistä sen tietää?" sanoin, ikäänkuin säpsähtäen.

"Kaikki merkit viittaavat siihen", sanoi ukko.

"Minkälaiset merkit?"

"Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset".

"Mutta olen kuullut sanottavan, että kun on talvi kylmä, niin tulee lämmin kesä", väittelin ukkoa vastaan.

"'Karhulla on karhun pojatkin'", sanoi vaan ukko.

"No mitä muita merkkejä teillä sitten vielä on?" kysyin.

"Nuot aidatkihan ovat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näe ja hanget ovat niin laajat aitojen piirteillä, että näyttää siltä kuin ne olisivat vartta varten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa aidan ja hangen välillä", selitti ukko.

"Ettäkö sekin on köyhän vuoden merkki, kun aitojen ja hangen välillä ei ole mitään koloa?"

"Niinpä se on".

"Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin aitoviertenkin täyttyä", inttelin.

"Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talvina aitovieret sillä lailla täyty lumella, vaikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi; jyrkkinäpäs pysyvät vaan kinokset ja erillään aidoista -- ja noita rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hyvä merkki", selitteli ukko.

"Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että vanhat 'profeetat ovat kuolleet ja nuoria ei uskota'", sanoin siihen vastaukseksi.

"Jospa se niin olisikin, olisin varsin hyvilläni, mutta niin ei ole. Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen vanha mies ja elämässäni olen ottanut vaaria kaikellaisista asioista ja olen havainnut yhtä ja toista. Te olette vielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne, niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietävät. Jospa olisin tilaisuudessa tulevatta syksynä teille muistuttamaan näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä voimani heikkenevät päivä päivältä ja minä tunnen selvästi, ettei minun tarvitse olla kokemassa tulevan kesän seurauksia", puheli ukko surullisen raskasmielisenä.

Sitten hän vaipui levolliseen uneen.

Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen.

Käskimme hänet jäämään yöksi.

"Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole. Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hyvästi toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kovin iso eläminen ole; paljon on noita lapsukaisiakin"; puheli ukko, samassa koetellen takkiaan kiinni. "Kiitos vaan avustanne, kun autitte ruoka-aterialla vanhaa, vaivasta, kulunutta ukkoa", tuumaili hän.

Kädestä pitäen jätteli hän hyvästi joka henkilön, kiitellen ja kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauvansa nojalla alkoi kävellä kalkutella ovea kohden. Ovessa mennessään kuulin hänen sanovan: "Jumala meitä kaikkia armahtakoon! Kovat ajat ovat edessämme". Sitten tukkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä taloa kohden. Kauvan katselimme ukon jälkeen ja vanhimman poikamme laitimme suksilla hänen jälkeensä luovimaan ja katsomaan perään, että ukko todellakin vaaratta pääsi ihmisten ilmoihin.

Seuraava kevät tuli tavattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä vielä lumihanget lopen kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päivänä lähdin viidentoista penikulman pituiselle matkalle hevosella meren jäätä myöten ja neljä penikulmaa ajoin K----a jokea ylöspäin niin hyvällä jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket olivat tavallisina talvina olleet aina sulina, mutta nyt ne olivat vahvassa kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt kovimpinakaan talvina. Saman kuun seitsemäntenätoista päivänä palasin samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hyvä kuin mennessäkin.

Kotitarpeen viinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Vanhan tapansa mukaan kokivat jotkut siveellisesti vajouneet ihmiset korven loukeroissa keittää vielä tuota mielijuomaansa. Eräs salaviinan keittäjä oli yöllä Erkinpäivää vasten kantamassa viinakonttia kotiinsa salapolttimostaan. Välillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen jalkansa niin pahoin, että kaikki varpaat liukesivat jalvoista irti.

Kahdeksantena päivänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja sanan kuun kymmenentenä päivänä vetivät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla.

Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruveta kylvön tekoon. Kovat yöpakkaset vallitsivat vaan katkeamatta, niin että maa oli aamusin niin kovassa roudassa, että se oikein halki paukahteli.

Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touvon siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani tavattoman kolkon ja pitkän keväimen olevan, aloin miettiä kylvämistä niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puolivälissä sulasi pelto sen verran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttihin peltotöihin ja alettiin siementä kylvää. Mutta muut eivät niin tehneet; he sanoivat minun pakkaavan Jumalan edelle ja koettavan väkirynnäköllä Häneltä ryöstää. He kylvivät vasta juhannuksen aatto-päivinä ja juhannuksen jälkeenkin.

Neljänä juhannuksen edellisenä päivänä oli niin lämmin ilma, että oli siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa rehahti kasvamaan niinkuin taikavoimalla. Niin lämpymään maahan kylvetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa vuorokaudessa. Mutta siinäpä ne kesän lämpymät sitten olivatkin. Ei niitynaikanakaan tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen. Kuitenkaan ei varsinaista hallaa tullut, vaikka se oli joka aika tarjolla. Kuitenkin kasvoivat nuot myöhään lämpymään maahan tehdyt touvot rehevänä ja mustanpuhuvana viileässä ilmassa. Sitä vastaan meidän touvot kasvoivat matalampana ja kellastnneemman näköisinä. Usein sain kuulla hienoa ivaa ja pilkkaa Jumalaan turvaamattomuudestani. Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen välisistä suhteista.

"'Alku työn kaunistaa, vaan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä vielä tiedä, kuka meistä lopulta voittaa", sanoin minä.

"Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä", inttelivät he.

"Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten kävisi? Ei pidä koskaan ihmeitä odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika", puolustelin periaatteitani.

Semmoiset jaahinat päättyivät tavallisesti siihen, että he lähtivät pois, ilvehymy huulillansa!

Elokuun loppupäivinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja alkoi luita-vihlovan kylmästi tuulla viuhtoa. Kun kellään ei ollut elon leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä väkeä pellolleni; hyvä olikin väen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarvinnut; erittäinkin vaimoväki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliväliin toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkös hommastani minut keksittiin aika epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina vaan Jumalalta väkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskustelivat ja välistä kuului iso naurun rähätys joukosta; kai joku oli arvannut sanoa jonkun erinomaisen hyvän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi tuli pellollekin leikkaamisestamme ivaa tekemään.

"Etteköhän luulleet vuodentuloksenne laareihinne mahtuvan, jos olisitte antaneet laihonne täys'aikaiseksi kasvaa, koska rupesitte niitä kaalina hakkaamaan?" sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu pilkallisen-voittoisessa hymyssä.

"Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalta, sillä minä tein kylvöni paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on verissään ja osaksi on jo valmiita päitäkin. Jos seassa on vielä valmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itävät jyvät. Eikä sitä vielä tiedä, kenen laarit tulevat täyteen ja kenen jäävät vaille", koin puolustella itseäni ja työtäni.

"Niin, vain paljon ne olisivat vielä paranneet ja kasvaneet; sirppihallaa tulee, se on vissi se", sanoi mies vähän masentuneena ja lähti pois.

Kylmän ja kolkon näköisiä karapilvi-tönkäleitä kiiti taivaalla ankaran pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt monasti taivaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että vaikka ahkerasti koettiin työtä tehdä, tulivat kädet kuitenkin konttaan.

Tämän tähden hommasi eukko kahvia ja laitti minut sitä leikkuuväelle pellolle viemään. Minun tieni kulki, niin että tulin takapuolelta heidän luokseen. He eivät huomanneet siis tuloani. Eräs vaimo oli paapattamassa, että:

"Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epätoivoisesta miehestä kuin tämänkin talon isäntä on, joka väkirynnäköllä pakkaa Jumalan edelle?"

Samassa huomasivat he minut, kun yhä kävellessäni sänki rapisi jaloissani. Vähän häpeissään kääntyivät he kaikin minuun päin.

"Ei niin pidä tehdä kuin hyvä tulee, vaan niinkuin isäntä tahtoo. Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahvia. Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin kuppi viluiseen sydämeemme", sanoin minä kehottavaisesti ja pian oli väki härppimässä kuumaa kahvia.

Seuraavana yönä ei vielä tullut pakkasta, vaikka oli niin hirveän kylmä ilma. Tuuleskeli koko yön ja taivaskaan ei täydelleen se'estynyt. Saimme siis seuraavankin päivän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, vaan joka sai viimeisen palansa niellyksi, tormasi pellolle; väki oli nyt oikein innostuksissaan, koska hekin rupesivat älyämään, että nyt kiire on tarpeesen; vieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hyvän päiväpalkan.

Lauvantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt kuin pari peltotilkkua. -- 'Pianhan se lyhyt virsi on veisattu'.

Jo iltapäivällä alkoi tuuli heiketä ja taivas se'estyä. Kymmenen ajoissa illalla oli niin tyyni, ettei haavan lehti värähtänyt. Taivas oli niin selkeä, että tähdet näkyivät taivaalla niinkuin talvisydännä ja kuu paistaa kaljotti niin kirkkaasti, että oikein varjonsa näki. Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää.

Aamulla oli surkea näky nähtävänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa, että olisi lunta luullut sataneen. Kaivolla olevissa astioissa ja muissa mataloissa vesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa kaasu täytti ilman ja paksu pilvenjänkä oli korkealla auringon nousun edessä. Se nousi auringon edellä taivaalle, ettei aurinko voinut näkyä ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle, ei se paksun huurun lävitse voinut valaista eikä lämmittää; huumottihan vaan niinkuin valju kuu olisi noussut taivaalle ohuen härmäpilven läpi vaalottamaan.

Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut väräystäkään, ei linnun ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kasvit seisoa töröttivät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla kuurakerroksella. Vahvat perunan varsikot olivat lupsauttaneet lehtensä pitkin vahvaa vartta ja varsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi, taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta hengittää; oli niinkuin joku tukeuttava raskaus olisi painanut ja oikein tuntui rintaa karvastelevan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa.

Kun ankara kuura ja jää vihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistävässä niemimaassakin kuin paikkakuntamme olikin. -- Niin täälläkin, mitä sitten muualla.

Halla oli vienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tavallisina vuosina. Viime talvisen ennustaja-ukon ennustukset olivat toteentuneet! -- -- -- Kovat ajat olivat tosiaankin edessä.

II.

Köyhän kiitos.

Tuon kamalan halla-yön seuraukset tulivat pian näkyviin. Tuskin oli rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeentua meidänkin pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hevosella ja toisia reslakelkkaa perässään vetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti heti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja vanhimmat tallustelivat jäljessä. Ei harvoinkaan tapahtunut, että jalan kulkevat perheet olivat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hevosella siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteivät välille paleltuisi.

Luultavasti oli noilla näljän kanssa taistelevilla se usko, että meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi vuodentuotos nytkin kuin muualla. Siinä olivat he kuitenkin väärässä käsityksessä, sillä ankara halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei voi väittää, että täällä oli yhtä huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset vähemmät katovuodet eivät olleet täällä meren niemessä niin tuntuvat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli väestö hyvin säästäväistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman vuotista viljaa ja vaikka kato veikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kovin rasittavalta, sillä olihan hyvät kulkuneuvot ja kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui.

Niinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerjäläistulvan edessä. Täytyi ruveta semmoisiin toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokivat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin ulottui, ruokaa ja jotakin vaaterepaletta alastomampain suojaksi; kokivatpa muutamat antaa evään-apuakin, kun heitä lähdettiin kotipuoleensa viemään. Ei voinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, vaan voimat eivät riittäneet.

Tämä kulkianten tulva oli niin jokapäiväistä, etteivät ne mitään erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa, ruokaa tai vaatetta. Viimein tuo kaikki kävi niin koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin.

Mutta kuitenkin tuossa tulvivan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus, joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja vankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Vaivaloisesti ja hitaasti vetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään rekikelkkaa; kelkassa näytti olevan jotakin ryysyjen peitossa, kerätyitä ruokavarojako vai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan perässä. He kääntyivät meille.

Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun havaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hyvää päivääkään, loi vaan arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan.

"Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä", sanoin vaimolleni.

Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he vieläkään olleet tulleet huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa oli, mutta he olivatkin jo porstuassa tulossa.

Nyt he juuri astuivat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tulivat omin neuvoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoivat niitä perässänsä vetää laahata.

Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri hnonetta, erittäinkin minuun ja vaimooni. Siihen he lumisina seisattuivat ovipieleen, eivätkä näyttäneet uskaltavan siitä liikahtaa.

"Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois vaateriepuja, että lämpenisivät", kehoitti vaimoni.

Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltavan liikkua. Lienevätkö minua peljänneet. Vasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoivat he hitaasti solua peremmäksi. Näin selvästi, että vaimon silmissä kiilsi kyynel ja että hänen ruuminsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä ryysyisiä verhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa.

Vaimoni oli hyväsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hyvän sanan ja nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle puoliseksi lihavelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kuukin kupista vähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita varten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Vellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin.

"Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö mihin aikaan saaneet ruokaa", sanoi vaimoni kehoittavasti.

Mutta siihen sijaan, että he olisivat menneet syömään, pillahti vaimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtevää, että oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuvan lapsiinkin, niin että hekin rupesivat itkemään.

"Älkää nyt itkekö -- mikä teille Jumalan tähden tuli? -- Syökää nyt, kun velli on vielä lämmintä", koki vaimoni lohdutella, mutta mikään ei auttanut.

Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hyvinkin sitä kesti puoli tuntia.

Vähitellen tyyntyivät he äänekkäästä itkusta, mutta kauvan se vielä jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämenpohjasta.

Vihdoin he tyyntyivät sen verran, että voivat ruveta syömään ja kerran vertyneenä, söivätkin he hyvällä halulla.

Vaimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sovelias mennä mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Vasta sitten kuin he olivat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä.