Part 7

"Mitäs täällä muuta on -- kerta kuolla syntyneen... Mutta katsoppa kun tuosta kalasta tuli kaunis. Se on kuin sämpylä! Noin itsestään halkeilee."

Auno näytti omaa kalavarrastaan.

"No ei tuokaan ole pahempi."

Sanna: "Ompahan savustuneempi kuin minun. Pidit liekin päällä, niin savustui. Minä paistoin aivan hiilillä, niin tuli valkea... Mutta tuo Riikan kala on musta kuin korppi. Voi sinua, miksi korvennit!"

Riikka: "Mustathan me olemme itsekin."

Vappu: "Mies musta, leipä valkea."

Kerttu se jauhoi kiven päällä suoloja hienoksi ja pani ne tuohilevylle. Siinä hieroivat tytöt käriseviä rasvaa tihkuvia kalojaan.

Reetalla joutui keitto ja pata nostettiin tulelta.

Siihen hehkuvan aherruksen vaiheelle istahtivat tytöt syömään padan ympärille. Paistinkala oli leipänä, keittokala keittona.

Niin söivät tytöt. Mutta silmät tahtoivat mennä sen kurjan uunin puoleen, joka hehkuvain hiillosten keskellä ynseänä seisoi. Pyörimään mielivät palat suussa ja punastusta ilmautui silmien ympärille.

Reetan tuhranneilla kasvoilla näkyivät kyynelten ojat.

Kertunkin pitkistä silmäripsistä kimaltelivat kirkkaat vesiherneet. Pala suussa siirtyi hän palolle ja laskeutui maahan kasvoilleen.

Toiset tytöt vielä tuohilipillä pistelivät muutamia kertoja kalanlientä ja yksitellen kytjähtelivät lämpymälle palolla kuni lampaat vastarannalle.

X.

Iltaan vieri purppurainen aurinko.

Lehmät tulivat kotiin. Mutta kovin oudostellen ne turvat maassa kävelivät aukeata paloa, jossa sieltä täältä kitkahteli savua kytevästä lahokannosta tai muuraismättäästä. Kävelivät ristin rastin. Viimein kokoutuivat talon paikalle ja rupesivat suun täydeltä haikeasti ammomaan, rönkyivät pitkät henkäjäkset ja oikein ruumiin voimasta.

Siitä heräsivät tytöt, pyyhkäsivät univeden suupielestään ja hyppäsivät seisalleen.

Sanna: "Minä nukuin aivan siki."

Vappu: "Aivan henkihieverinä minäkin nukuin."

Riikka: "Marttapa tuo nukkuu vieläkin."

Auno: "Antaa nukkua."

Reeta: "Mutta mihinkäs lypsämme lehmät?"

Kerttu: "Ei auta mun, täytyy lähteä metsään tekemään tuohiropehia."

Auno: "Aivan totta, niistähän saamme maitoastioita."

Sanna: "Ja puhtaita!"

Auno: "Mihin se veitsi tuli, lähdemme tuohiperiin?"

Reeta: "Tuossa se on kivellä."

Vappu: "Jäi toki tuo kirves ja puukko sitä lyytä palamatta, kun otettiin ne mukaan tuonne viertoretkelle. Muuten ei olisi kynttä karkeampaa koko päntyeellä."

* * * * *

Metsästä tulivat tytöt ja tuohiropeita oli toistakymmentä.

Reeta, Auno, Sanna, Riikka ja Katri rupesivat lehmiä lypsämään.

Ystävällisesti nuoleksivat lehmät lypsäjiään, loiskauttivatpa joskus karkealla kielellään arkoja palohaavojakin, josta tytöt kipeästi hiivistivät, mutta eivät sitä voineet kieltää lehmiltä.

Kerttu teki yhdestä ropeesta siivilän siten, että keskelle pohjaa leikkasi pyöreän reiän ja siihen pisti havunkerkistä tukon. Se pantiin toisen päälle ja siihen kaadettiin maito, että se juoksi sen havutukon läpi ropeeseen ja siten, puhdistui maito.

Sitte he joivat lämmintä maitoa minkä jaksoivat.

Mutta tähteeksi jäi viisi isoa rovetta maitoa täyteen, jotka he kantoivat metsän rannakseen kuusen juureen ja kuusen koskuella peittivät, ettei karise roskia.

Siihen sammaleiselle kuusenkengälle istuivat tytöt ja kasvot näyttivät iloisemmilta.

Riikka: "Maatappa möllähtivät lehmät tuohon palolle. Kestikki nuokkuu ja märehtii."

Kerttu painoi päänsä kuusta vasten, pureskeli kynsiään ja virkkoi:

"Nuo lehmät sitä ovat tavaraa"

Reeta: "Kun se olisi aina kesä ja näin lämmin, niin noiden turvinhan sitä henkensä pidettäisiin."

Sanna: "Rähmistettäisiin kuin koirankuontolaiset, imettäisiin vaan noita lehmämullia! Mutta mitäs sitte, kun tuo lehti kellastuu ja pohjoinen alkaa puhallella oikeen äitipuolen henkeä? Silloin taitavat käydä keveöiksi nämä Aatamin vaatteet."

Vappu: "Niin käperrymme kuin torakat hangelle! Tuli työtään tekee minkä pakkanenkin."

Aunon rinta nytkähti ja kirkkaina välähtivät tummansiniset silmät.

"Kuolemasta ei ole vielä pelkoa. Siihen kun lehti kellastuu, on vielä monen miehen ikä. Ei tiedä mikä onnen potkaus meitä saavuttaa. Ja jos ei muuta, niin onhan kerjuuvärkit tallessa. On sitä maata muuallakin, ilmaa etempänäkin. Kerjännyt on isä, kerjännyt on äiti; ei tule synti suuremmaksi, jos mekin kerjäämme."

Kerttu: "Se olkoon viimeinen keino."

Riikka: "Ennen kuolen, ennenkuin kerjään!"

Katri: "Samat sanat!"

Sanna: "Mika se on hätänä valmiissa maailmassa! Tuommoisia ahvenen könttäleitä kuin äskenkin paistetaan ja keitetään, niin ei ole tyhjä näpissä; ja tuommoista kullanhohtavaa maitoa palanpainoksi, niin onhan meillä elämä kuin herroilla jouluna!... Mitä se Reeta itkee? Heitetään pois itku, ei siitä lähde ruuan jatkoa. Annetaan ilveksen itkeä, sillä on isommat silmät ja enemmän vettä."

Kerttu: "Niimpä kyllä... Tehdään nyt tähän maja, tehdään semmoinen laukupuoli vaan."

Auno: "Tehdään vaan, onhan se parempi tyhjää."

Kerttu: "Pannaan tähän näiden kuusten välille vahva ulku näin korkealle. Eihän se korkea tarvitse olla, kunhan istumaan sopii. Tänne perälle ja kupeelle pannaan näin korkealle seinää, että tulee noin luisu katto."

Sanna: "Mutta tähän tehdään pieni maja maitohuoneeksi".

Kerttu: "Tehdään vaan. Alkakaa vaan kiskoa koskuvia katoksi; minä laitan seiniä."

Päivä oli maillaan. Yön verhoon hämärtyi hiilakka taivas.

Lehmät olivat paenneet yösyöntiin. Korven helmasta värähteli lehmänkellon himmeä kaiku. Nuotio palaa liekotteli majan edessä, jonka savu laskeutui siniseksi lavaksi Pajupuron laaksoon.

Lehtiselle vuoteelle kallistuivat tytöt. Reeta, Saara ja Martta kyyristyivät aivan vierekkäin, painoivat kasvonsa maata päin ja tuhkivat raskaasti, että hartiat notkahtelivat.

Toisten tyttöin silmät välkkyivät kirkkaina kuni tammikuun tähdet.

Yksi kerrallaan siitä kohoilivat paitsi Reeta, Saara ja Martta ja katosivat kultarantaisen kesäyön mieluiseen hämärään ja yhtyivät toisiinsa noiden savua nihkavien tuhkaläjäin luona entisen asuntonsa vaiheella.

Mykkä oli tienoo, levolla oli luonto. Mutta Kalliojärven pinnalla narahtelivat sorsat ja rannalla hymyili tervennä tuuhea mänty.

Sen juureen siirtyivät tytöt ja silmäilivät viihtynyttä järveä ja nukkuvaa Hyllyäiskeroa.

Vähäpuheisina he istuivat, vaikka kasvoissa liikkuivat levottomat väreet.

Kerttu viimein virkkoi:

"Mikä verkko se nyt peräksi pantanee?"

Auno; "Ei pääse edes ihmisiin, kun olemme alasti kuin rotan pojat."

Sanna: "Emme lähde pyrkimäänkään ennenkuin on suurempi pakko."

Vappu: "Milloinka suurempi pakko on kuin nyt?"

Sanna: "Esimerkiksi silloin, kun ei ole mitä syödä. Enkä minä sittenkään lähde kerjuuseen, en astu kerjuunaskelta. On isän ja äitin kertomukset kerjuuretkiltään siksi tuoreessa muistossa, että siinä tanteret tehdään ennenkuin lähden."

Riikka: "Sen sanon minäkin! On kuollut kummempiakin."

Vappu: "Henkeni säästän viimeiseksi tavalla tai toisella. Köyhyys ei ole vika kun sen kunnialla hallitsee."

Auno: "Henki on eläkkeen poika, se on vanha sananlasku... Vaatteesta on pahin kimpeli."

Kerttu: "Kun olisi edes neulaa ja lankaa, niin näistä tähteistä kokoilisimme ketineitä yhdelle, joka lähtisi käymään Ahtolassa. Sillä emännällä on vaatteita vaivasenkin varalla. Hänelle antaisimme yhden lehmän, kun pääsisimme vaate päälle. Ja jospa antaisivat leipävärkkiä, niin antaisimme toisenkin lehmän. Kyllä meillä maitoa on maidon sijaan kolmestakin lehmästä."

Auno: "Se on paras keino."

Riikka: "Mutta Kellokasta, Maatikkia ja Helunata ei anneta. Lankeri ja Pulmikki ovat matalamaitoisemmat ja semmoiset pahankariset kintturat."

Katri: "Pulmikki on minun nimikkoni, en minä sitä anna".

Auno: "Parhaassa se on vievän mieli. Ei ne sitä toki tahdokkaan... Niin, kukapa alastonna lähti sinne Ahtolaan; säikähtävät ihmiset puolikuolijaaksi?"

Kerttu ei näyttänyt kuuntelevan toisten puhetta, ojenti kätensä niskansa taakse, liitti sormensa ristiin takaraivansa ympäri, keikisti niskansa taaksepäin ja huulet yhteen nipistettyinä suurilla vesiharmailla silmillään katseli taivaanrantoja, katseli kauan aivan rävähtämättä.

Mutta viimein hän virkkoi:

"Niin, se on totta, että me emme ole niin onnettomat kuin nyt näyttää. Noita lehmiä meillä on liiaksi, emme niin monelle saa talveksi suojaakaan. Kaksi tai kolme lehmää panemme vaatteesen, syömiseen ja siemeneen. Ensi työksemme teemme pirtin tuon valmiin uunin ympärille. Tuosta korvesta kannamme hirret ja koirankaulalle salvamme, kuten isäkin ensimmäisen saunan oli tehnyt. Samoin teemme saunan. Sitte rupeamme kuokkimaan tuota paloa, laitamme sen kelpotavalla kylvöön, niin kaunista katselemme tulevana kesänä. Siten on meillä työtä ja ruokaa. Sitte kun olemme heinän tehneet, niin teemme navetan samalla tavalla kuin pirtin ja saunankin pyöreistä hirsistä. Mutta nyt tuohen irti ollessa pitäisi katoiksi kiskoa tuohia. Ja siinäkään ei ole kaukaista, yksi päivä niitä antaa, kun menemme tuohon pahkalehtoon."

Sanna: "Siihen tuumaan minä tartun ensimmäiseksi!"

Katri: "Siihen minäkin!"

Riikka: "Samat sanat."

Vappu: "En ole muita kipeämpi"

Auno: "Hyvä tuuma. Mutta se on ensimmäinen harkittava, että miten pääsemme vaate päälle."

Vappu: "Sinne Ahtolaan sitä pitää lanttasta, kuten Kerttu jo sanoi."

Auno: "Alastikko sinä menet?"

Sanna: "Vaikka alasti, hyvä ei hävetä."

Vappu: "Onhan noita hameensiekaleita, ommellaan näistä muutamille vaatteet, toiset ovat alasti sen aikaa."

Auno: "Sepä juuri, että ommellaan, -- mutta miten, kun ei ole neulaa eikä lankaa?"

Vappu: "Puretaan verkosta lankaa, tehdään katajasta neula ja ylenluoden ommella kurnitaan, niin anna luihottaa!"

Sanna: "Mutta oikein todella, sehän on mainio keino. Se naula vetää."

Katri: "Se oli hyvä neuvo."

Riikka: "Ei muuta kuin huomisaamuna ruvetaan askartelemaan. Tehty on työ alotettu... No silloin sen tietää talon omakseen, kun noin tyhjästä lähtee. No tyhjästä Jumala maailmankin loi... Mutta missä mahtaa olla isä? Ei ole ollut päästään selvä sitte äitin kuoleman ja nyt... Voi, voi sentään, jospa olisi pysynyt edes entisellään!"

Koira juosta leuhotti metsästä.

Vappu: "Kas Musti tulee! Voi, voi Musti miekunaa, kun olet iloinen! Luulin sinut palaneen, kun ei näkynyt. No mikä sinulla on kun niin leimuat? Voi, voi, kun olet mielissäsi! Onko sinulla nälkä? Kyllä se on nälkä nyt koirassa, ihan keskellä koiraa on nälkä. Kyllä se on nälkä, kun olet niin livakkana."

Sanna: "Mutta kuka se kulkee tuolla ahon reunalla?... Isä se on, käyskelee kuin haamu tuonen mailla... Tänne tulee... Se näyttää olevan tajullaan."

Kerttu: "Tajullaan se näyttää olevan".

Alla-päin ja silmäluomet turvoksissa ukko käyskeli öistä paloa sanaakaan lausumatta. Tuli aherruksen vaiheelle, jossa muutamat kekäleet vielä savua kitkahtelivat.

Siihen hän istui nokiselle kivelle ja katseli mykkää uunia, joka tylysti katseli ahjojen keskeltä.

Tytöt toivat päivällisen: kalapadan, paistinkalalevyn ja maitoropeen Pieton eteen.

Pieton suu hymähti, mutta jäykistyi jäljelleen ja alla päin rupesi syömään. Ei näyttänyt mitään ajattelevan, mutta hiljakseen virkkoi:

Tuo koira ei antanut nukkua... Kun makasin kuusen juurella, niin ulvoi ja vokisi luona.

Enempi ei hän puhunut; söi melkein runsaan aterian ja syötyään köllistyi tuhkaiselle kentälle nokinen kivi pään aluksena ja peitteenä aamuruskon kultaiset siivet.

Vappu antoi ruuan tähteet Mustille, joka häntä lupallaan haveltaen söi maittavan ateriansa. Pitkällä kielellään sitte loiskautteli suunsa ympäryksiä, luihautteli karvojaan, vilautteli muutamia ystävällisiä silmäyksiä tyttöihin ja kytjähti kynsiensä päälle Pieton eteen ja raukeasti ummisti silmänsä.

Menivätpä tytötkin majaansa, kallistuivat lehtivuoteelleen vaikka jo kuusissa juhisi mieto huomentuuli; aamun hohtoa joi Hyllyäiskeron mahtava harja ja länteen painui tumma yö.

* * * * *

Puolipäivän aurinko lauloi huolien jättämätä tyttölatajasta majan köyhälle vuoteelle. Etelän vaisu tuuli tuoksutteli niukkaa savua nuotion riutuneista kekäleistä vasten majan suuta, että paarmat ja hyttyset pakenivat hiljaisen majan alastomista asukkaista.

Lehmät kiitivät paarmain käsissä ympäri paloa ja ammoivat haikeasti.

Siitä heräsivät tytöt.

Silmiään hieroen ja korvallistaan raapien he selvittelivät itseään unentöhmeröstä ja vaivaisesti toinnuttelivat jaloilleen.

Reeta ja Riikka ne lähtivät lehmiä lypsämään ja niitten avuksi Saara ja Martta kärpäsiä hosumaan.

Kerttu, Auno ja Sanna lähtivät verkkoja kokemaan. Katri ja Vappu saivat ruveta tulta laittamaan ja pataa pesemään valmiiksi.

Verkkomiehet toivat melkoisen kopareen pyristeleviä kullanhohtavia säynäjän neituria ja kyrmyniskaisia jukuripäitä ahvenia. Niistä paistain ja keittäin laitettiin murkinata.

Riikka se kävi isää herättämässä, repi käsistä ja jaloista ja kiljahteli, mutta eihän se tointunut. Eipä tiennyt uupunut mies vaikka paarmat ja kärpäset suristen pitivät syönnöstään verisellä tanterellaan ukon pinttyneellä kaulavarrella ja partaisella korvallisella.

Iltalypsyissä oli jo päivä, kun ukko nousta konkoi ylös.

Riikka toi paistinkalaa ja maitoropeen. Pieto rupesi syömään. Näpillään lohkoi levyltä mureata paistinkalaa selkäviillon siian kyljestä, kolmikannalla pisteli suuhunsa, ryyppäsi maitoa päälle ja puoliummessa silmin unisennäköisenä purra mutusteli.

Riikka allapäin seisoi luona. Kasvot olivat arannäköiset, pientä varpua katkoa nipsautteli ja harmaat silmät välähtelivät Pietoon, viimein kainosti virkkoi:

Lähtekää, isä, käymään Ahtolassa... Lähtekää, kun teillä on vaatteet... pesette silmänne ja kätenne... Ettekö lähde?...

Pieto köllistyi syrjälleen samalle vuoteelleen, josta oli noussutkin ja lupisteli harvasteesen pitkäripsisiä silmäluomiaan.

Mutta uni ei näyttänyt tulevan. Haukotteli pitkään pariin kertaan, kääntyi selälleen, pani kätensä ristiin kiveä vasten päänsä alle ja tylsännäköisesti silmäili pilvenhaitaleita taivaalle.

Tuokion perästä nousi ja hitaasti käveli metsään. Poroinen tukka oli karhallaan ja varatonna riippuivat pitkät suonikkaat kädet leveissä olkapäissä.

XI.

Kolmannen päivän aurinko jo kierti länteen, kun Kerttu lähti Ahtolaan. Päällä oli lyhythihainen tilkkuinen paita ja polveen yltävä resuinen hame, joka ei luvannut liian pitkiä askelia.

Ahtolan porstuan oven taakse hän seisahti.

Sivu kulkiessaan Ahtolan emäntä kuuli oven takaa nyyhkytystä ja vapisevaa hengitystä. Emäntä seisahti, toinen jalka porstuan kynnyksellä. Oven laidan alta näkyivät ruskeat varpaat.

Emännän kasvot värähtivät, lakeat silmät kiintyivät tutkivan näköisiksi. Hän palasi askeleen ja kuikisti oven taa.

-- Herra Jumala! kuka siellä?... Kuka sinä olet?

Kerttu käsillään peitti kasvonsa ja hyrskähti itkuun.

Emäntä: "No Pietolan Kerttu! Herra Jumala, mikä sinulla on?... No asetu nyt... Mikä sinulla on?"

Kerttu vakuutti kaikin voimin itseään ja virkkoi:

"Paloi kaikki."

Emännän muoto kauhistui, löi kädellään polveensa.

-- "Rakas isä armahtakoon! Kaikki paloi, vaatteetkin?"

Kerttu: "Kaikki mitä vaan hengestä oli irti."

Emäntä: "Kaikkea pitää kuulta!... Milloin se paloi?"

Kerttu: "Toissa päivänä, silloin Jumalanilmalla."

Emäntä: "Sinulla on nälkä?... Millä olette eläneet?"

Kerttu: "Maitoa ja kalaa olemme syöneet."

Emäntä poistui aittaan.

Sieltä hän toi raskaan kontin, laittoi sen Kertun selkään.

-- "Vie nyt tämä ensin, että pääsette syömään. Kun isäntä tulee kotiin tässä illempana, niin tulemme teitä katsomaan."

Kerttu läksi kontti selässä kumarruksissaan mennä kyytöstämään. Paksut pohkeet ruskeina vilkkasivat.

Pientarella pyörähti hän takaisin katsomaan ja sanoi itsekseen:

"Voi, kun en muistanut kiitellä!... No ei se nyt parane." Kääntyi ja lähti jatkamaan matkaansa ja puheli hiljaa: "...Ruokatavaroita kai tässä on, kun on näin raskas. On tämä aika raskas."

* * * * *

Illan huntu varjosi maan ja nuotio palaa liekotteli majan edustalla. Sen niukka savu sinisti yön raskasmielisen metsänrinteen.

Ahtolan isäntä ja emäntä äänettöminä astuivat majan lähelle ja heittivät taakkansa rihvaisen koivun juurelle lähelle nuotiota ja sitte astuivat majan eteen.

Kun majasta ei kuulunut mitään, niin äänetönnä emäntä kuuristui katsomaan majaan.

Majan perältä silmänsä kohtasivat melkein alastoman joukon ja yhdeksän paria hieman arkoja rengassilmiä ja kainosti hyypiytyneitä kasvoja, joissa leikitsi raskas tunne.

Emännän ruskeat silmät loistivat ja tumman punakat joukeat kasvot syvästi värähtelivät.

"No täällähän olette. Olette kyyristyneet kuin kanat haukkoja pakoon. Voi näitä päiviä!... En tiedä itkeäkkö on parempi vai nauraa... Missä Pieto on?"

Kerttu: "Hän on metsässä ollut jo kaksi päivää."

Isäntä punalti päätään, tummat kasvot jäykistyivät ja virkkoi:

"Hyvänen aika... Kyllä ei ole kunnian teillä."

Reeta: "On se ollut ennenkin."

Emäntä vilkasi isäntään, pyörähti ja otti vaatetaakkansa, toi sen majaan ja kouristui sen viereen istumaan ja puheli:

"Me toimme teille vähä vaatteenapua. Mutta mitenkähän näitä ruvettaneen jakamaan, että kukin saisi vähänkään? Osatuutta se on mieli karvas, vaan ei osan vähyyttä... No tässä olisi yhdeksän paitaa, mutta eivät ole kaikki uusia. Tuo on Maikin paita, se taitaa Martalle sopia parhaiten ja tuo Saaralle. Näissä toisissa ei ole koon puolesta väliä. Tässä, Martta, sinulle paita, tuommoinen aivinapaita, semmoista noin valkeatakaan ei ole kuin pappilan mamsellilla. Tässä on Saaralle, Katrille, Vapulle, Sannalle ja Riikalle ja Aunolle ja Kertulle ja Reetalle... Mutta entäs nämä hameet?... Tuossa on Martalle tämä Maikin hame, tämmöinen oikein raitainen ja korea. Tuossa ovat toisten, jakakaa ne miten parhaite sopii. Tässä ovat huivit, matta näissä on vanhojakin. Luu jäi jakajan kouraan... Ja tässähän ne olisivat ne Pieton vuosvärkit, mutta eipä ollut ottamassa."

Majan loukkoon pisti emäntä vaatekääryn, jossa olivat paita ja housut.

Tytöt tulivat majasta, rinnat hytkähtelivät ja sanoja näytti suussa mutuilevan, mutta eivät osanneet virkata mitään. Hameillaan itseään peitellen juoksivat harmaana kirjavana parvena rantaan pesemään itseään.

Tuokion kaluttua palasivat he takaisin puhtain kasvoin. Päällä oli kaikilla puhtaat vaatteet. Märät tukkansa olivat käsillään oikoneet takaraivalle päin ja kasvoista loisti onnellisuus.

Emäntä ja isäntä olivat nyt majan hallitsijoita. Toinen istui toisessa päätä majaa ja välillä oli levitetty ruokapöytä.

Isäntä: "Sitä Pietoa pitäisi huutaa ehkä tulisi syömään."

Riikka: "Huudetaan joukollaan."

Vappu: "Huudetaan yhtäaikaa. Se..."

-- Isä hoooi!

Vappu: "Vielä, äsken tosi kun toinen kerta..."

-- Isä hoooi!

Sanna: "Kuulkaapa tuota kaikua, miten retkeilee tuolla ilmassa!"

Auno: "Mutta eipä kuulu ukkoa... Huudetaan vielä."

Vappu: "Huudetaan vaan... so!"

-- Isä hooooi!...

Vappu: "Mutta ei kuulu ukkoa."

Sanna: "Ei se ole niin hätäinen."

Auno: "Huudetaan vielä."

Sanna: "Mitä tyhjästä lähti, tietää toki tyhjän tekemättäkin."

Vappu: "Eihän tuo kaada eikä ammenna jos huudetaankin. Huudetaan vaan ja vieläkin kovemmasti, so, yhtäaikaa!"

-- Isä hooooi!

Vappu: "Mutta ei kuulu vaikka kuunteleisi paremmilla kuin korvilla."

Emäntä: "Heittäkää pois. On kuullut, kun lienee ollut kuultakseen. Tulkaa nyt tänne majaan; syödään nyt tässä pienessä Pietolassa yhteinen ateria."

Majaan työntyivät tytöt ja istahtivat seinukselle.

Emäntä: "No nyt syömään joka henki niinkuin yksi henki!"

Isäntä: "Mutta se Pieto?"

Emäntä: "Ei yhdeksän yhtä odota."

Sanna: "Mutta tässä talossa on viiliä! Minä tiedän, tuolla maitokammarissa siellä on tulva viilistä. Nosteleppas, Reeta, sieltä tänne."

Emäntä: "Ka tuossako se on maitokamari?"

Sanna: "Tässähän se on yhdessä jaksossa niinkuin herroillakin."

Emäntä naurahti makeasti ja virkkoi:

"Nauru hyvälle, nauru pahalle."

Reeta kantoi neljä viilirovetta pöytään ja yhdeksän tuohilippia toi lusikoiksi.

Emäntä otti niistä lipistä yhden, katseli sitä ja sanoi:

"Olen minä jo nähnyt minkä mitäkin, mutta en tuommoista lusikkaa. Ropeesta minä kyllä olen viiliä syönyt pahaissa paitaressuna. Lapsena kun olimme kotipaikalla, niin teimme pikku ropposia. Niihin pyydettiin äitin panemaan maitoa. Sitte ne piimitettiin ja talosilla ollessa syötiin viiliä... No syödään nyt."

Isäntä: "Vaan jos Pieto tulisi, kun odotettaisiin."

Emäntä: "Kun tuli niin tuli, kun syömme niin syömme; itsellemme syömme."

Äänettöminä he siinä nuotion loimottavassa paisteessa söivät. Kaikilla näytti olevan puhelemisen halua, mutta ei päässyt alkuun.

Emäntä vilkasi tyttöihin, heitti kätensä helmaansa ja virkkoi:

"Mitä silloin ajattelitte, kun kotinne oli tulessa."

Sanna: "Kuin monta päätä, niin monta mieltä. Minä ajattelin, että on tuo näkö komea, mutta liian kallis."

Vappu: "Minä en tajunut en tälle ilmalle, kun tuli pyörteinä riehui ympäriinsä ja koko tienoo jyrisi aivan yhden tulen vallassa kuin viimeisen tuomion Lauantaina."

Riikka: "Aivan minäkin säikähdin turraksi: tuskin olisin kipua tuntenut, jos olisin palanut. Enkä minä tiennyt missä olin; muistan vaan kuin pahaa untani, kun repivät palavat vaatteet päältäni pois."

Katri: "Sama minullakin oli. Korvissani vaan kuhisi, allani ja päälläni jyrisi, että maa vapisi jalkain alla. Vapisten odotin vaan viimeistä silmänräpäystä, enkä muista hitustakaan miten olin ja mitä tein."

Auno: "Siihen paikkaan minäkin pökerryin. En tiennyt mitä tehdä. Vihloi sydäntäni kuin veitsellä ja huusin vaan kuin päätäni leikattava."

Kerttu: "Minä en ensinnä -- kumma kyllä -- ollut millänikään enkä huutanut niinkuin nämä toiset. Kauhealle se vaan näytti. Mutta sitte kun olimme sateessa semmoisessa valossa alastonna ja noita palohaavoja kihelmöi, ukkonen löi tulta ja parhaallaan röhkäsi pirtti tulessa, niin silloin ellosti sydäntäni ja maailma pyöri silmissä, mutta en aivan pyörtynyt tajuttomaksi. Ja sitte kun alkoi lakata sekä ilma että tuli, niin aloin selitä. Mutta kyllä näihin asti tuon tuostakin vihlaisee sydäntä, kun juohtuu mieleen... Voi, voi, kyllä se oli tähteetön vieras!"

Reeta: "Paras on, kun ei muistele."

Isäntä: "Se on tullut, joka on tullut. Ei tule se takaisin. Mutta mitä nyt arvelette, mikä on mielitiettonne elämän suunnasta?"

Sanna: "Arvelemme tuohon tuhkille tehdä talon."

Isäntä: "Talon?"

Sanna: "Niin on hieno aie."

Vappu: "Talon teemme kuin pojat! Emme vielä ole yhteen pahaan pahastuneet."

Kerttu: "Olemme kyllä aikoneet tehdä pöksän tuohon, kun saisimme apua... Antaisimme lehmän..."

Auno: "Kaksikin, kun saisimme vielä siementä tuohon paloon."

Isäntä: "Sehän on paras, että rupeatte tekemään taloa. Minä kyllä olen tavara-aittanne. Saatte vapaasti tulla noutamaan mitä tarvitsette. Maksatte sitte kun jaksatte, ei sillä väliä, pitäkää vaan itse lehmänne...

"Hyvä on pirtti pikkuinenkin, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta taasta.

"Tehkää vaan talo, minä käyn täällä teillä neuvonmiehenä... Totta tosiaan, nyt rupeatte uudella onnella juuresta jaksain taloa tekemään. Ehkäpä Pietokin tointuu avuksenne."

Kerttu: "Kyllä isästä nähden jää talo tekemättä; ei ole sitte äitin kuoleman talon työhön paljon tammotellut."

Riikka: "Mutta on metsästänyt, asiaa sekin on... oi jos se vielä eteenkin päin saisi lintuja, kuten tähän asti, niin eläisimme luotuja päiviämme, eläisimme kuin punapälvessä!"

Kaikki olivat syöneet, nousivat sijaltaan, pistivät sormensa ristiin ja tytöt notkauttivat polviaan emännälle!

"Kiitos, kiitos."

Isäntä: "Niin, se on sanottu, että mitä puututte, niin käykää meiltä."

Kerttu: "Hyvä, hyvä!"

Auno: "Kiitos, kiitos!"

Isäntä majan suulta katseli järvelle, katseli taivaalla ja virkkoi:

"Ei aika miestä odota. Päivä romottaa jo taivaan rannalla... Nyt lähdetään kotimökille. Jumalan haltuun nyt, tytöt, ja terveeksi jääkää!"

"Tervennä menkää, tervennä menkää!" kuului tyttöin suusta ja lämpimästi puristelivat isännän ja emännän käsiä ja notkauttivat polviaan.

Isäntä painoi hatun syvempään päähänsä ja virkkoi: "Niinkuin olen sanonut, käykää meiltä mitä vaan tarvitsette" ja lähti kävelemään.

Emäntä pyörähti jälkeen ja kahden puolen katsellen astuivat rantteista paloa.