Part 6

Vappu: "Sannalla on ollut vaikea, kuin Venäläispojalla. Sekin oli tuumannut, että 'ennen nurmie kynnäis, ennenkuin lukis.' Mutta minä vaan lukisin mielelläni, kun osaisin."

Sanna: "Siinäpä se onkin temppu. Oppineen se on hyvä työtä tehdä; mutta entäs se alku? Siinä se kakka leivotaan."

Vappu: "Tokipa siinä nyt ovat tekijäiset! Kunhan ruvetaan, niin ei muuta, kuin lähtö vaikeinta."

Reeta asetteli kenkiään orteen kuivamaan. Kasvot olivat tympeän näköiset. "Se olikin sana! -- Kunhan ruvetaan! Mutta mistä sitä lähdetään? Kyllä et sormestasi ime, älä luulekkaan."

Sanna jatkoi: "Älä luule luuta lihaksi, koiran päätä paistikkaaksi."

Vappu: "Mutta minäpä haen sen aapeluksen. Tuolla se on aitan loukossa romuvasussa."

Auno: "Käy vaan; katsellaan tässä illan valossa..."

Vappu toi aapeluksen, makea hymy poskilla, heitti pöydälle Kertun eteen ja virkkoi: "Tiinä titä oiti, sanoi Pahka-Joona lukkarille."

Kerttu aukasi homeisen aapeluksen, katseli sitä; kutristi kulmansa ja tähysteli oikein tarkasti.

"Vieläpä näkyvät tuossa sen aikuiset puikon jälet, kun Kassilan muori luetti."

Sanna: "Vaan näkyykös muistin jälet?"

Vappu pani kätensä Kertun kaulaan ja tähysteli.

"No onpa todellakin siitä aikoinaan puikon kärellä jyrnälletty, kun vielä jäljet näkyvät."

Sanna: "Annahan minäkin katson... Ka tosiaankin! Kyllä tuota kyntämistä ei olisi paperi kaukaa kestänyt Mutta ii siinä käyköttää ihan entisellä sijallaan, vaan homehtunut on jo parta. Annahan koetellaan, vieläkö muita muistaisi. Ii, ässä, ää. Mutta mikäs se tämä kolmisorkkanen on?"

Vappu: "Se on ämmä. Mutta tuo rengaskorva, mikäs se olikaan?"

Kerttu: "Muistaakseni ee."

Sanna: "Entäs tuo pitkäkaulainen?"

Vappu: "Se on poika-ii, ja tuo taakkaselkäinen se on tee. Ja tuolla tuo tienneuvoja se on myös tee, vaikk'eivät ne ole vähääkään toistensa näköiset. Ja tuo suurimahainen se on ää. Mutta tuo jakkara, lienee se ämmän sukua mutta ei sillä ole kuin kaksi sorkkaa."

Auno: "Se on ämmä, jos en vaan väärin muistane."

Sanna: "Entäs tuo pitkäsäärinen lama-Kaaperi, mikäs virka se sillä on?"

Kerttu: "Se on ii."

Sanna: "No onhan niitä iitä koko poikue!"

Auno: "Ei se ole ii; se on jii, ja tuo nollotus -- se on oo. Mutta tuota karhapäätä en muista."

Kerttu: "En minäkään muista."

Kiikka: "Eihän se liene äksä."

Vappu: "Hyh! Äksä on, jolla on tuo rotan häntä perässä. Kyllä minä sen muistan. -- -- -- Kyllä olisi nyt Muori tarpeeseen."

Auno: "Mutta näitä yksikantaisia kirjaimiahan muori ensin opettikin. Katsellaampas niitä täältä toiselta puolen lehteä. Käännähän, Kerttu, siitä lehti... Ka siellähän ne ovatkin kirjaimet, jotka erottaa."

Vappu: "Siinä on kirjaimia, jotka pysyvät näpissä; tuokin ässä on takareellä vedettävä."

Katri pukkasi Aunoa kylkeen ja punastuneena virkkoi: "Katsos, muori on oven suussa."

Kaikki kääntyivät sinne katsomaan ja pöllähtivät. Hetken perästä Sanna virkkoi: "No olettehan te täällä. Terve tuloa! Voi kun on hyvä, kun tulitte!"

Muori ei virkkanut mitään, katseli vaan loistavin silmin tyttöjä. Kurttuiset kasvot olivat muorilla mieluisessa hymyssä ja entinen, harmaapäällyksinen turkki löyhällä. Kaulus repsotti olkapäille käännettynä ja laihoilla suonikkailla käsillään piteli hän turkkiaan kiinnempänä. Semmoisena hartiat hieman kumarassa ja paulakengät jalassa seisoi muori.

Sanna astui muoria kohti, mutta muori väisti, nousi pankolle ja halkoläjän päältä uunille.

Kaikkien kasvoissa näkyi kummallinen väristys; olivat hiljaa, ettei kuulunut hengitystäkään.

Kerttu huokasi syvän huokauksen ja virkkoi: "Kyllä ei ollut se oikeaa."

Reeta: "Sitä minäkin."

Katri: "Minua pelottaa. Hyi, oikein värisyttää!"

Sanna: "Pahalta minustakin tuntuu, -- mutta mitä se ennusti?"

Reeta: "Sitä se ennustaa samoin, kuin äitimmekin haamu, että Kassilan muori on kuollut."

Sanna: "No älä nyt semmoisia... Mutta tuleepahan isä tänäkin iltana kotiin... Ompahan lintuja muutamia kepertynyt."

Pieto tuli ovesta, heitti lintunsa lattialle, katsahti tyttöihin ja virkkoi: "Kassilan muori se on heittänyt".

Sanna: "Ilmankos se... No kaikkia sentään! Milloin se on kuollut ja missä sen kuulitte?"

Pieto: "Tänä aamuna oli nukkunut, kuin uneensa. Oli katsellut kirkkaasti yli päänsä ja ihastuen sanonut: 'kas sitä, Jeesuspahan voitti!' Siihen oli naurusuuhun vaipunut."

Sanna: "Kuka sitä kertoi?"

Pieto: "Kassilan Paavo oli arkun lautoja hakkaamassa Jylhänkankaalla, se kertoi."

Vappu: "Jylhänkankaalla! No miksikä niin kaukana?"

Pieto: "Eihän niitä arkun lautoja oteta vanhalle kuolijalle niin likeltä, kuin muita tarvispuita; -- eikä niin likeltä, jossa elävät kulkevat."

Riikka: "Minkätähden?"

Pieto: "Niin ne vanhat ovat tarkoittaneet. Sen puun haltija on karjalle pahanluoveinen."

Vappu: "Kun olisi tuossa, niin lähtisin katsomaan."

Auno: "Eipä se tule sillä takaisin."

Katri paiskautui loukkoon kasvoilleen käsiään vasten ja hartiat vapisivat.

Sanna: "Voi, voi, kun eivät semmoisetkaan ihmiset saa elää enempää aikaa, kuin se muorikin."

Reeta: "Onhan se oman ikänsä jo elänyt."

Kerttu ja Auno painoivat otsansa pöytää vasten. Riikka teki vuoteen ja kytjähti siihen.

Siihen siirtyi Marttakin; mutta heti voivahti kipeästi, oikasi äkkiään selälleen, hampaat kirahtivat ja joka jäsen tärisi.

Auno hyppäsi ja virkkoi:

"Kouristi Martan!... Niinpään teki. Voi, voi raukkaa!"

Kerttu: "Siihen koski niin pahoin. No hallitaan, että ei saa niin pahoin pieksäytyä... Auohan noita kouria! Voi, voi raukkaa!... No nyt se heittää... Annetaan vaan olla siinä."

Martan kasvot vaalistuivat. Hän raukesi hermotonna vuoteelle, mutta rinta aaltoili raskaasti ja syvät, sikeät hengitykset epävakaisesti puhkeilivat.

Vuoteelleen kallistuivat toisetkin tytöt ja käsillään peittivät kasvonsa.

Pietokin pääsi iltaistaan syömästä, niin kallistui vuoteelleen ja heti kuului sikeä kuorsaus.

Tyttöjä ei nukuttanut Siitä silmiään he huomisaamuna nousivat ylös tuhrannein kasvoin. Istuskelivat penkillä ja siirtelehtivät paikasta toiseen.

Vasta iltapäivällä otti Kerttu kirveensä ja lähti hiihtämään Pajupurolle päin. Sinne lähtivät toisetkin, paitsi Reeta, Saara ja Martta hiljaisina hoitivat elukoita kotona.

VIII.

Pajupuron korpi se oli tyttöjen suurin työtanner. Oli taasen viime talvena auennut yksi latoala uutta niittyä, josta nyt kesän tultua siivottiin risut ja murrot pois ja nuori heinänalku kuhotti perkkiöllä jo kantojen tasalla. Uusi nelisylinen lato katto päällä odotti heinäistä tungosta.

Oli kesäkuun mieluinen Sunnuntai-ilta. Petäjän juuressa tytöt istuivat ja katselivat Kalliojärven tyynellä pinnalla lekottelevia sorsaparia. Väliin ne aina puklahtivat vedenpinnan alle ja taasen kohosivat, jolloin veden kimalteleva pinta särkyi ja väreaallot pyöreinä piirinä lähtivät vierimään kaikille suunnille. Ne levisivät siksi, kunnes vesi taasen itsestään asettui, ja alkoi kimallella ilta-auringon ruusuhohtehessa ja luoda puhtaita kuvia taivaan kupukannella lepäävistä kultakylkisistä pilvenloikareista.

Kerttu istui olkapäätään nojaten petäjään. Näytti olevan mielessä joku ajatus. Päivettyneet, muhkeat kasvot väreilivät ja raikas loimo välähteli vesiharmaista suurista silmistä. Tummat tuuheat kulmakarvapensaat liikahtelivat ja pullea otsa vähän kurtisteli. Viimein silmänsä osotti rinteelle päin.

"Mitähän, jos hakattaisiin kaskeksi tämä kotirinne. Tuommoinen metsänpohja ja päivärinne! Se jos saadaan raajuun ja sattuu vuoteen, niin se päästää meidät leipään käsiksi. Ja koska vuosi vuodelta näkyy niittyä tulevan, niin tarvitaan sitä peltoakin. Ja siitäpä halmeen sängestä sitä tulisikin puolella vaivalla."

Aunon kasvot kirkastuivat.

"Samaa olen jo ajatellut monta päivää... Ja nythän on siihen aivan paras aika, on kohta täysi lehti. Siitä saamme vastojakin samasta. Ja eipä ole heinäntekoon vielä heti kiirettä, ei ole nurmikkaassa päätä yhdessäkään. Nyt kun niityn raivuu loppui, niin mitäpä tässä lomassa muutakaan tekisimme semmoista, josta olisi eineen jatkoa."

Sanna: "Lyödään lattiaan!"

Vappu: "Se on mieluinen työperä. Lähdetään vaan huomisaamuna!"

Riikka: "Tuossapa tulee isä. Kysytään siltä, mitä se sanonee."

Katri: "Mitäpä hänestä isäkään kieltää. Mieluinen vahinko se toki on."

Reeta: "Paras kuitenkin on kysyä."

Kerttu: "Kysytään vaan."

Pieto seisahti lähelle tyttöjä. Löyhällä riippui lanteilla alas laskeuneet hurstihousut; karkea piikkopaita reuhotti auki solesta ja ruskeana paistoi päivettynyt rinta. Iloisenvirkeänä katseli hän poutaista taivaankantta.

Kerttu: "Aiomme hakata kaskea tuohon kotirinteelle. Mitä siitä sanotte?"

Pieto silmäsi rinteelle, mietti vähän ja virkkoi: "Kun hakannette, niin hakatkaa. Lähti kävelemään rantaa pitkin ja näkyi miettivän omia mietteitään."

Huomenna lähtivät tytöt kasken kaadantaan. Losahtelemalla irtautuivat pälkäreet lastuuksista ja hurtankorvina lentelivät suuret lastukimpaleet murtoiselle tantereelle. Humahtaen lankesi ryheväoksainen kuusi tahi tuuhakkalehtinen koivu. Yksi lotina kuului murtoisen aukean rinteestä ja kirkkaina läihkivät kirveiden terät auringon helteisessä paisteessa.

Niin kaatui kaski ja kahden viikon työnä makasi kahden tynnyrinalainen aukea. Kaikki puut siuottivat poikkirinteestä yhtenä suortuvana. Ei pientä vesaakaan ollut ristissä enää.

Rohkeamielisinä ja iloisina, kirveet olallaan, käyskelivät tytöt jälekkäin raateeltaan kotiin Lauantain lauhkeana iltana, silmäillen avaraa risumurrostaan. Risujen repimät paidat riippuivat viilekkeinä selissä, päivän polttamat rinnat ja olkapäät paistoivat, kuin petäjälevyt, ja nilkat ja pohkeet olivat pöheissä risujen piirtelemistä haavoista.

Saunaan työntyivät tytöt kylpemään. Reeta se oli löylynlyöjä, Saara ja Martta istuivat loukossa vasta sylissä; toiset olivat lauteella.

Sanna kipristeli ja virkkoi:

"Voi riettaan metso-Eera, kun polttaa noita olkapäitä!"

Vappu: "Eihän tästä tunnu nyt tulevan mitään."

Kerttu: "Panehan suopaa."

Sanna: "Nyt pannaan nahkat paittoon. Mutta tämä se vasta karvastelee! Ei tätä kestä ei hirvennahkainen... ä-hä-hä-hä-hä... Älä pöljä, lyö sitä löylyä! Aivanhan silmätkin päästä pullistuvat."

Auno ähki ja hammasta purren lykkäsi vastalla itseään ja virkkoi: "Ei tässä ole lysti, vaan puhdasta tulee."

Kerttu: "Kaukana on nyt leikki, mutta pihkasta pitää päästä erilleen."

Vappu: "En minäkään olisi pihkalle sukua, mutta ei tätä leikkiä kestä; juoksu minulle tulee."

Riikka: "Ei ole helppo; mutta pihkoineni en jää pyhäksi; -- en vaikka terveys menköön."

Katri: "Puhdasta teen. Antaahan tulla vähän enemmän löylyä!"

Reeta: "Yksi kieltää, toinen käskee, kuin Seppälän talkoissa."

Kerttu: "So-so, äläpäs porauttele! Määrä se on makeallakin."

Sanna: "Ähäh, koskeepa se koiraankin, jos karttuunkin."

Auno: "Koski mitä koski! Kohta olisin puhdas, kuin pulmunen; mutta tuo pää se on sellainen tarvas, että kyllä saa polttaa nuo hapenet. Ne ovat niin pihkan kanssa tallostuneet, että ovat yhtenä turpeena ihan."

Riikka: "Pää olisi pää, mutta eihän tuota näy muutenkaan selviävän."

Kerttu: "Panehan suopaa ja lykkää vaan, kuin turkkinahkaa, niin kyllä lähtee!"

Riikka: "Eihän tuota kärsi."

Kerttu: "Kyllä tämä koskee, että silmät valehtelevat; mutta ei auta."

Sanna: "Hätähän tässä on, vaan mennäänhän tätä."

Niin puhkailivat tytöt saunassa pitkän hetken. Viimein höyryävinä ja voimakkaasti puhallellen tulivat ulos ja istahtivat kentälle riviin, kuni sotkanpoikue rannantelalle. Ottivat pyhähameiden taskuista isot, häränsarvista tehdyt kampalostikkaat, joilla rupesivat päitään selvittämään. Vesi tihkui silmistä ja hampaat yhteen puristettuina kiskoivat pihkavanukkeita tukistaan; -- kiskoivat ja ähkivät ja kurttuun vetäytyivät kasvot.

Hetken perästä olivat kuitenkin tukat selvinä ja jokaisen vieressä nurmella oli melkoinen tukko pihkaisia talloksia, kuin koirantakkuja. Jokaisen niskassa oli vaaksan pituinen palmikko, latvat sinisellä nauhalla sidottu ja päällä puhtaat hamppupaidat ja ahdashelmaiset puolivillahameet, jotka kankeina köpöttivät, kuin pajumerta tyttöjen leveöillä lanteilla. Äänettöminä ja syvä tyytyväisyys kasvoissa, he astelivat jälekkäin saunasta pirttiin, kuni matkalintujen raito tullessaan viimeistä taivalta syntymämailleen kesäyön mieluisessa hämärässä.

IX.

Niin elettiin. Ajat eellehen menivät, vuosi vuotehen liittyi. Siirtyipä toinen kesä käsiin.

Oli poutapäivä Heinäkuun alussa. Etelän mieto tuuli hiljaa läikytteli Kalliojärven luisua rantaa ja harvakseen heilutteli kasken ruskealehtisiä, kuivia oksia.

Pieto katseli taivaalle, katseli kaikille ilman suunnille.

"Nytpä on paras kaskenpoltto."

Ei tarvittu toista käskyä. Tytöt juoksivat aittaan. Siellä pukeutuivat sitä varten varustettuihin repalevaatteihin ja panivat virsut jalkaan.

Oli jo virsut jalassa Pietollakin; lähti kävelemään kasken sivua ja virkkoi: "Tuolta altatuulen sytytetään. Annetaan vastatuuleen palaa, niin se palaa hitaammasti ja palo tulee parempi. Niin ennen vanhat sanoivat."

Pieto se iski tulen ja viritti tuohikäppyrän. Pisti sen kasken laitaan, jossa se alkoi liekotella ja pikkuinen, musta pulppuileva savu pyörteisenä kallistui metsään. Jokainen tyttö otti tuohilevyn, jolla pistelivät tulta kasken ranteeseen. Iloisesti se alkoikin palaa rekotella ja näpeästi levisi pitkin kasken risuista lievettä. Oli kasken takasivulla kuin savuinen aita, joka nojautui metsän rinnettä vasten. Mutta kohta leveni tuli paksumpaan kaskeen. Kerta kerralta suureni tulen voima ja mustanharmaina pyörteinä virkeästi nousi sakea savu korkeutta kohti. Jo jymistä alkoi maa tulen voimasta. Havuluutineen tytöt ja Pieto varttuivat tuulen alla, ett'ei tuli metsään pääsisi. Kun kanervikko rupesi palaa kurnaltelemaan, niin silloin hosuivat havuvastalla tulta, että se tukehtui. Siten torjuttiin metsän puoleinen laita. Pieto se tuohoskeli jälelle jääpiä niemekkeitä, mutta tytöt olivat aivan huolettomina. Iloisina he katsoivat, kun mustanpunertavat liekit kuhisivat kuivissa kuusen havuissa ja purkivat tervamustaa savua, joka mahtavana patsaana kohosi korkeutta kohti täyttäen ilman, ett'ei aurinkoakaan näkynyt kuin joskus vilaukselta; ja silloinkin punaisena, kuin veri.

Kerttu luutansa varrella tonki paloa, otti multaa kouraansa, haisteli sitä ja tuumaili:

"On tuo multa, kuin talkkunata. Voi, voi kun tämä on hyvää! Kyllä tuohon pätii siementä hämmentää."

Auno: "No pyörteessä siitä oras lähtee."

Sanna mielissään hykerteli käsiään ja loistavin silmin virkkoi:

"No erinäköinen se on tulevana kesänä näillä aioin. Piilossa ovat nuo mustat kannot; siinä kuhisee tuota pitkä ruis... ruis kuin hanki! Ja silloin leivältä paistaa pienen Pietolan ympäristö. Silloin sanotaan, että eletään sitä meilläkin! Humu kuuluu, eikä köyhyyttä!"

Katri: "No älä nyt noin ole vielä hyvilläsi. Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa."

Sanna: "Jos vaan tämmöinen kesä sattuu, niin siinä ei auta muu, kuin totuus. Ruis kuin seinä seisoo tässä tulevana kesänä."

Kerttu: "Eivätpä ne ole kesätkään kaikki yhtäkaikki. Vuosi on vuoden veli, vaan ei vuoden vertainen, sanoo sananlasku."

Vappu: "Katsokaapa tuota Karhurovan lievettä, kun koko rinne on savun vallassa, että pisimpien puiden latvat pistävät esiin sinisen harmaasta merestä. Ai ihme, kun tuo on somaa!"

Sanna: "Lähtevät sieltä nyt sääsket... Soo, herra Jumala!... Mikä se oli se jyräys?"

Kaikki kauhistuivat ja harreilevin silmin joutuivat katselemaan ilman kaikille suunnille. Pahoin pöllistyi Pietokin.

Kerttu: "Ukkonen se oli."

Auno: "Tuolla pohjoisessa on pilvi."

Sanna: "Olkoon siellä; ei se tule tänne vastatuuleen,"

Kerttu: "Vastatuuleenhan ukkosen pilvi aina kulkee...! Kas, ai vanhan se lientyy tännepäin! Tässä päällä on jo liennettä."

Riikka: "His... miten lyöpi! Voi, voi!... Se olikin jyräys se. Voi, voi, mihin me menemme?"

Katri vapisten: "Ollaan vaan tässä. Ei sitä saa Jumalan ilmalla pakoon juosta."

Reeta: "Jo tihmoo vettä. Tuohon käsiselälle putosi jo. Voi kun ei kerinnyt palaa tuo kaski ennen!"

Sanna: "Kun tuulisi, niin ei se kauan viipyisi; vaan nyt jo aivan tyyntyi. Aivan pystyyn nousee savukin."

Kerttu: "Mutta, mikäs tuolla rinteellä puita huojuttaa?"

Auno: "Sieltä tulee tuuli. Kas, jo kuuluu johina! Voi, voi, minkälainen ilma tulee!"

Vappu: "Puut kaatuvat tuolla metsässä."

Kerttu: "Voi miten reuhtoo tulta."

Auno: "Kun kokonaiset kuuset nousevat ilmaan! Kas miten reuhuavat, kuin revontulet! Voi, kun on hirmuista."

Sanna: "Miten jyrisee tuo tuli, että maa täräjää! No on tulella voimaa; ei uskoisi, jos ei näkisi. Nyt ei ole kaukaista kaskessa. Mutta lähtevät nyt varmaan sääsket kartanostakin, on aivan savun kapalossa, ei näy vähääkään."

Vappu: "Kovinpa nuo sääsket viime yönä olivatkin kiiteisillään, huutivat: 'en minä, en minä' ja purivat sentään kuin koirat; mutta eiköön siellä nyt juoksu tule."

Riikka: "Niin luulisi."

Reeta kauhistuen:

"Mikä isällä, kun huutaa? Voi, voi!"

Kerttu: "Lähdetään katsomaan."

Auno: "Voi Jumala, koti palaa! Voi hyvä Jumala, koti palaa! Koti palaa!"

Huutaen ja parkuen juoksivat tytöt kasken ympärystää. Valkeat virsut vilkkasivat ja siekaleiset hameet rempalehtivat polvissa.

Pieto juoksenteli sinne ja tänne, tapaili jotakin käteensä, mutta ei näkynyt tietävän mitä ottaisi; juoksi rantaan, tuli samassa takaisin ja kiljasi kovalla äänellä: "sammutetaan!" Otti aidaksen ja juoksi tuleen. Mutta liekit löivät ympäri korvia ja tukka paloi. Kahden käden pieksi hän päätään ja juoksi pois tulen alta, silmäili taakseen ja parahti itkun sekaisesti:

Jo palaa navetta ja lato! Voi Jumala nähköön!...

Sitte tukkaansa repien ja parkuen pakeni savun läpi metsään.

Tytöt parkuivat toimettomina eivätkä tienneet, kun myrsky lennätti kaskesta palavia hiiliä ja liekit löivät ympäri korvia.

Kerttu: "Voi palamme tähän! Juostaan hyvät ihmiset pois!"

Reeta: "Minä palan; selässäni on tuli! Revi pois paita! Palan, palan! Herra Jumala!"

Auno: "Voi palamme kaikki! Mennään pois! Tulkaa tänne, hyvät ihmiset! Jumala armahtakoon!"

Pois tulen alta siirtyivät tytöt. Kaikilla olivat vaatteet tulessa, että kiittivät, kun saivat revityksi toistensa päältä pois ja sitte sammutetuksi. Mutta sitä ennen kerkesi tulla monta haavaa.

Kerttu: "Aitassa on, on meillä vaatteita, otetaan ne pois."

Mutta samassa löi käsiään yhteen ja parahtaen virkkoi:

"Tulessa on... Onnettomat! Voi rakas Jumala meitä!"

Myrsky suureni, ukkonen löi tulta ja jyräys jyräystä seurasi, että maa tutisi jalkain alla ja kaiku kaikua ajeli vuoresta vuoreen. Savenkarvaiseen pilveen kääriytyi taivas, että ilma pimeni ja vettä satoi, että virtana juoksi pitkin paloa, jossa tuliset kekäleet suhisivat tuoksutuin valkeata höyryä ilmaan. Huoneet kohisivat ja roskivat liekkien jaloissa, jotka ulvoen riehuivat myrskyssä.

* * * * *

Myrsky taukosi. Pilvi vetäytyi pois omia matkojaan ja jätti jälkeensä hiilakan sinisen poutataivaan. Hauteisesti paistoi läntinen aurinko vettä itkevälle palolle, jossa märät rantteet höyrysivät ja liekehtivät hiillokset kuhottivat pirtin nokisen uunin ympärillä.

Kalpein kasvoin silmät punaisina ja rintojaan painellen seisoivat tytöt kuni aaveet palolla.

Tuli Pietokin metsästä. Silmät olivat pöheiset, silmänluonne peloittavan ankara. Käsissä oli hänellä pitkävartinen viertoluuta. Sillä alkoi rostia sitä hiillosta ja sanoi käskevästi, että:

"Sukkelaan sammuttamaan! Missä se Reeta on? Sammuttamaan, ettei pirtti pala! No sukkelaan tänne luutinenne! Tästä se tulee kartanoon. Voi, voi, kun ei vaan palaisi kartano! Tuokaa vettä! Kohta se tulee kartanoon. Varotaan edes pirttiä! Vaikka muut palaisi, kunhan ei pirtti palaisi. Mitä siellä seisotte kuin tontut? Tuokaa vettä, ettei pirtti palaisi! Voi, voi, aivan tulee likelle!"

Sitä hoki ja pieksi hiillosta. Tytöt juoksivat isän kimppuun. Kerttu alkoi:

"Isä kuulkaa! Isä, isä, kuulkaa! jo se on palanut Isä kulta, kuulkaa nyt, jo se on palanut. Älkää houratko; katsokaa, ei kuin hiillos on jäljellä!"

"Tuolla on pirtti, ei se ole palannut", virkkoi Pieto ja ojenti järvelle päin kädellään, pieksi laudallaan hiillosta ja kierteli ahjoa.

Jo syttyi luuta ja lenti varresta taaksepäin palolle, jossa se rotisten palaa leimusi. Tytöt tarttuivat Pietoon ja vetivät pois hiilloksen luota ja neuvoivat:

"Tuossa on pirtin ja tuossa navetan ja ladon sija, tuossa saunan ja tuossa aitan."

Silloin näki, ettei ollut mitään jäljellä, katseli ympärilleen, astui lähelle pirtin sijaa, katseli onnettoman näköistä uunia kekäleiden keskellä.

Siihen isän ympärille likenivät tytötkin nokisina, virsut jalassa, eikä muuta vaatetta kuin siekaleiset hameet päällä. Mykkinä, alla päin ja hyppyset suussa katselivat yhtä kystä kynnelleen, katselivat ympärilleen ja hyrähtivät sitte kaikki valtavaan itkuun...

Tuokion puserrettuaan kuumia kyyneliä, tunsivat rintansa tyhjemmäksi. Pieto erosi ja allapäin käveli metsään. Tytöt jäivät paikoilleen, istahtivat paljaalle palolle ja kyyneltensä läpi katselivat Kalliojärveä, jonka pinnalla hiljalleen lipottelivat herttaiset aallonväreet.

Kerttu pyyhki tahrauneita silmiään ja sanoi:

"Meillähän on verkot järvessä. Lähdetäämpäs hankkimaan kalakeittoa."

Katri: "Venehän paloi."

Sanna: "Tehdään lautta noista rantteista. Vitsoilla aidotaan muutamia rantteita yhteen, niin on vene valmis."

Viisi isoa kuusirantetta sidottiin vitsoilla toisiinsa kiinni.

Kerttu ja Sanna ottivat pitkät kepit käteensä, menivät lautan päälle ja järven pohjasta työntivät lauttaa ulapalle päin niinkauan kuin sauvat ottivat pohjaan. Mutta kun syille tulivat, niin meloivat puolelta ja toiselta. Siten lautta hiljalleen liukui eteenpäin.

Toiset tytöt törmällä katsoivat jälkeen.

Auno hytkähti itsekseen, suu meni hienoon nauruun ja virkkoi:

"On kummannäköinen tuo matkue, ovat kuin manalaiset! Kaksi puolialastonta ja likaista kuin nokitonttua mustan lautan päällä harrivat ja kulkevat veden pinnalla... Vaan kun sattuu, niin ne ottavat kalat verkoista kuin paremmatkin kulkijat."

Reeta: "Mutta suoloja meillä ei ole raettakaan. Ne ovat menneet siinä, missä muutkin tavarat."

Auno: "Minäpä tiedän suoloja. Tuolla Kellojärven rannalla Sipolan kalasaunassa minä näin suoloja, lähden sieltä hakemaan... Mutta pataa sitä ei ole. Vaan voimmehan vartaassa paistaa ja hieroa suoloissa."

Reeta: "Patahan toki on. Kaikeksi onneksi satuin sen tänä aamuna viemään järveen, että puuron pohjautunut likoaisi, niin sitä lyytä jäi."

Auno: "No hyvä, hyvä! Sepä oli koko onni!..."

Katri: "Minä lähden suolaperiin; kyllä minä ne löydän."

Lautta likeni jo rantaa.

Rannan kiville rientivät tytöt katsomaan saaliita. Vappu hyppäsi korkeimmalle kivelle, kätensä alta katsoi ja virkkoi:

"Voi minkälaisia siiankämpäleitä! Ja tuommoisia kyrmyniskaisia ahvenen köriläitä!"

Sanna hyppäsi lautalta maahan.

"On siinä kaloja. On semmoisia ahvenia, joittenka maamalot eivät ole vanhalle."

Auno: "Niin tulivat kalat kuin silloinkin."

Kerttu: "Mikäs auttoi."

Tytöt perkkasivat kalat.

Reeta se oli kokki, leikkeli palaisiksi suurimpia ahvenia pataan. Toiset tekivät vartaat, joihin pujottivat siikoja ja tulivat paistamaan hiilloksille. Reeta laittoi patansa hiilloksen päälle.

Sanna: "Paistetaan viime kerta tässä lämpymässä."

Reeta: "Onneton lämmin!"

Kerttu: "Minulla karvastelee selässä noita haavoja, jotka paloivat. Katsoppas, Auno, minkä se on näköinen."

Auno: "Kyllä se on kipeännäköinen, on pöhöttynyt kokoselkä ja kolme kämmenen laajuista lemparetta on aivan orvasketulla ja visvaa kihoaa. Mutta katsoppas minun olkapäitäni, ja on siellä selässäkin muudan kohta, jota kirvelee."

Kerttu: "Ei tuolla selässä kummia näy, mutta tuo olkapää on paha, on noin laajalta aivan punaisena ja visvarakoilla."

Sanna käänteli siikavarrastaan hiilien päällä.

"Vähä muusta, kunhan on heikko henki jäljellä. Kyllä elävä eteensä katsoo."

Riikka: "Kyllä on katsomista."

Vappu: "Kyllä nyt suoraan pidetään!"

Reeta: "Elämästä puhutte!"

Riikka: "Kunhan mennään niin pitkälle kuin päästään, niin sitte uskotaan."

Sanna: "Niinhän se jäniskin tekee: Se menee koiran edessä minkä jaksaa ja sitte pistää päänsä pensaaseen."

Sanna otti kärisevän kalansa pois hiilten päältä.