Part 33

Taloin nuorempi polvi oli jo kukon laululta lähtenyt lakkaan suuren Raatesuon vaivaiskoivu-rämeisille laiteille, mutta nyt vasta auringon kohotessa puolen rintaan helmat ja lahkeet märkinä hohtavin kasvoin palasivat kotiin. Käsivarsilla oli kannannaiset tuohiropeet täynnä saaria keltaisenkuulakoita sakeassa mehussa hyllyviä lakkoja. Pöydälle laskivat ne tuonnoksensa ja enemmän kuin kaksikymmentä semmoista astiaa johotti nyt lakkoja pitkällä hohtavanvalkealla pirtin pöydällä.

Siihen pöydän ympärille kokoutuivat nyt siskokset yhteiselle lakka-atrialle. Iloisesti haastelivat he menneistä päivistä ja kolmikannalla vinttailivat lakkoja. Mutta hitaasti huoppenivat nuo lujaan sulloutuneet lakka-astiat. Levähtivät ja kävelivät aina väliin muut, mutta Reeta se harvasteesen nosteli yhdellä istumella ja tuumaili:

"Saattaahan näitä syödä niin kauan kuin tahtoo."

Saara katsoi akkunasta ulos, virkkoi:

"On paras kirkon aika... Kirkossa ne ovat miehet; siellä se on Rekkekin... Kyllä se oli koko asia, kun se tuli heränneeksi... Ei ne ole yhtäällä onnen-ohjat. Minäkin osaltani, vaikka en ole laajoja tarhoja tehnyt, vaan kyllä olen viisi nähnyt, kuusi kuullut, seitsentä käsin pidellyt."

Ahtolan muori: "Taisihan se tämä nykyinen isäntä ensi aikoinaan ohjakset kantoon sitoa. Mutta nythän se on mies kuin mies."

Saara: "Ihan sitte myöten kun Rekke tuli heräykseen, niin se on ollut kuin toinen mies. Koko elämä käänti toisen kylkensä, valkeni kuin päivä."

Riikka tuumasi verkalleen.

-- Vastapa meidänkin koti on oikein kodilta tuntunut sitte, kun Olli-Pekka laittoi körttiröijyn.

Riikka katsahti akkunasta ulos ja jatkoi:

"Tuon rinteen palo tässä vuosikymmenen takaperin se tuotti sen siunauksen. Silloin ne tulivat Olli-Pekka ja Rekkekin heräykseen."

Auno oli jo heittänyt lakan syönnin, ei paljo välittänyt puheista; istui vaan kirja vasun vieressä penkillä. Vakavina olivat kurttuiset kasvot, katseli Raamattuaan ja hiljakseen virkkoi:

"Jospa olisimme kaikki oikeita heränneitä... Jospa olisimme."

Reeta ei näkynyt kuulevan Aunon sanaa; mulautti vaan toisiin syrjäsilmäyksen ja tympeästi virkkoi:

"Niistä miehistään niillä on aina puhetta. Miehet kuin miehet."

Lupsautti silmiään ja nosteli lakkoja huulelleen, joka aina uskollisesti työntyi pitkälle lipille vastaan ottamaan näppien tuonnosta.

Pohjassa kopisivat jo Reetan näpit, harosteli vielä ropeen pohjalla heiluvasta mehusta lakan sokareita, kallisti rovetta, katsahti siihen ja virkkoi:

"Juokoot lapset tuon mehun."

Imeskeli vielä näppiään ja kohosi pois pöydästä; siirtyi periakkunan poskeen istumaan. Kahden käden siirti kaulalle riippuvat valkeat hapenensa korvainsa taakse ja aikansa kuluksi alkoi soudatella Riikan miniän kuusiviikkoista lasta.

Kaikki muutkin näkyivät jo saaneen lakoista kyliänsä. Tyyninä he istuivat mikä missäkin penkillä ja jakkaroilla. Näytti kuin olisivat puheet loppuneet. Ainoastaan lapset piehtaroivat lehditetyllä lattialla.

Riikka se kokoili lakkaropeet latvapäähän pöytään yhteen kinkoon ja metson siivellä pyyhki pöydältä kaikki roskat. Pani metson siivet orteen, istahti penkille, otti miniältään rengassilmäisen pienokaisen ja hymyillen virkkoi:

"Tuleppas minulle, sinä äitin tupikki. Kuule sinä kullan solki, mitä sinä nyt töpötät niin totisena suu mytyssä ja silmät pyöreinä kuin suitsirenkaat. Noilla suurilla sinisillä silmilläsi vaan katselet etkä tiedä mitä katselet, ja harostelet noilla pienillä käsilläsi. Niin sinä katselet siinä. Et tiedä paljo tälle ilmalle. Ethän tiedä mitä näet ennenkuin olet niin lopussa kuin olet alussa. Mitä sanot silloin, kun on pääsi niin valkea kuin tuon Reetan ja tuon muorin."

Katri: "Onni se on ihmisen perimies. Eihän kaikilla ole yhtäkaikki."

Ahtolan muori istui penkillä selkänsä nojaten seinää vasten ja löyhällä riippui leukapielissä kurttuinen nahka. Käänti vallatonna riippuvia valkeita hapsiaan korvainsa taakse ja virkkoi:

"Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää, sanotaan, ja tosi onkin. Kyllä tekin sen tiedätte... Ei suotta sanota, että tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi."

Vappu: "Kyllä todellakin kaikilla ei ole yhtäkaikki. Toiset menevät elämän halki kuin veneellä, mutta toiset saavat mennä uimalla."

Katri: "Me juuri olemme niitä uimamiehiä."

Riikka: "Kyllä sitä on saatu soutaa jos huovatakkin ennenkuin on tänne päästy. Mutta perillä tuota kohta oltanee, kun harmaita kasvavat korvukset ja kolmas polvi jo tuossa pyrkii korvan tasalle. Ei muuta kuin hyvä kaikki, hyvä kaikki!"

Reeta kohotti valkeata päätään ja virkkoi:

"Tähämpä häntä on päästy ja hyvä kaikki. Monta on rankempaa."

Painoi kämmenensä korvalliseensa, katseli kehtoon nukkuvaa lasta ja alas riippuvissa kurttuisissa kasvoissa kuvastui tyyni rauha.

Auno nosti kirjavasun pöydälle, virkkoi:

Hyvin on kaikki, hyvin on kaikki. Kiitos Jumalalle!

Otti Raamattunsa, aukasi sen, pani jalkaa vasten nojalleen, vilkasi silmillään huoneen väkeä ja rupesi lukemaan, että "joka korkeimman turvissa istuu ja kaikkivaltijaan varjossa oleskelee j.n.e."

Kaikki asettuivat tyyneen: kädet helmoissa istuivat ja kuuntelivat Aunon lukua. Kasvoissa näkyi mieluinen tyytymys ja herttaisesti paistoi puolipäivän aurinko.