Part 31

Ukko istui sivupenkille hartiansa seinään nojaten ja ruskeat kädet polville heitettynä. Paksut tammat suonet Tollottivat korkealla harmaissa kalvosissa ja ruskeissa käsiselissä. Harvasteesen hän lupsautteli pitkäripsisiä silmiään ja virkkoi:

"Ovatko ne tulleet heränneiksi tuo vaimoväki?"

Tahvo kohotti hartioitaan.

-- Hullujako lienevät. Kukapa heistä selvän saanee. Tuo Auno-loipio ja Vappu-kouho ovat olleet tähän asti, mutta nyt näkyvät hullautuneen jokainen.

Olli-Pekan mustat silmät pyörivät kiihkeästi ja alkoi papattaa, että

"Kyllä me olimme hullut, kun tähän vaivaisten valtakuntaan, hullujoukkoon vielä tultiin! Yksihän niitä on jo ihan emä-hullu. Sitä Reppa, toinen viisas hoitaa Pahtajärven kalasaunassa. Näkyisi niitä jo kolme joutavan täältä lisäksi. Vappu se paraskin on. Siitä uskosta se paasoaa, muusta ei ole puhettakaan. Toiset kuuntelevat kuin kelloa. Toisakseen sitte virsiä laulaa luikuttavat kuin minkähän lintuset, ettei ilkeä kuulla mokomia soittoniekkoja."

Tahvo: "Koveramaksi niille näkyy pitävän ruveta. Eivät ne ilmaa siitä herkiä."

Kantolan ukko: "Mikäs paha asia se sitte on?"

Ukko laski kämmenensä polviinsa ja käsien varassa nousi seisalleen.

Tahvo: "Nytkö pois? Mihin se semmoinen kiire? Eihän nyt niin ole aika jäniksen selässä eivätkä sienat tulessa. Istukaahan toki. Minä käyn niille akan loukkaille sanomassa, että laittavat leivän laatua. Eihän toki saa rautahampaana lähteä."

Ukko lähti vaan äänetönnä kävelemään ulos. Väljällä höllähtelivät housun lahkeet ohuilla reisillä. Lujempaan painoi hän lakkinsa korkeaan päähänsä ja jäykkänä kajotti syvä niskakuoppa harmaiden hiushaituvien alta.

Tahvo ja Olli-Pekka jäivät pirttiin. Katselivat ikkunasta pellolle, kun ukko käsnäkeppineen astua vinnaili peltoa Ahtolaan päin. Olli-Pekka rykäsi ja virkkoi:

"Ukko tunnusti olevan noitten akkain puolesta."

Tahvo: "Niin se tuntui olevan. Mutta olkoon mitä olkoon, se saapaa mikä lähtevääkin. Kyllä emme käy Kantolasta mahtia."

Sitte Tahvo käveli toiseen akkunaan ja katseli luoteiselle taivaalle. Katseli Karhurovan kuusisille rinteille. Katseli taasen taivaalle eikä kuitenkaan mihinkään. Käveli taasen lattialla ja palasi akkunaan katselemaan luoteiselle ilman suunnalle. Kääntyi siitä ja rykäsi kuivan umpikuljuisen rykäyksen. Kynsi takaraivaansa, käänti korvainsa taakse tuhkanharmaat hiusraakajakset ja rykäsi taasen. Sitte virkkoi:

"Se se sukii, kun sitä aina kuulee sanottavan: 'Tyttöin talo, tyttöin talo'... Minä ajattelen parhaaksi, että lähdemme valmistamaan Pahtajärvelle sitä talomme alkua. Saamme sen ehkä jo ensi talveksi asuttavaksi. Olkoot sitte täällä tuo hullu joukko. Vaikka päällään pyörisivät, niin se ei meitä hidasta."

Olli-Pekka: "Se lienee kaikista paras. Sinne lähdemme. Teemme talon ja asutaan kahden kahtojaan. Emme kaipaa ketään."

Tahvo: "Emme siellä kahden tule aikaan. Ei siitä talosta ole ei koirillekaan, jossa ei ole emäntää. Paremmin ne akat tulevat aikaan ja voivat hoitaa taloa ilman miehittä koin miehet naisitta. Veisimme sinne eukot ja lapset. Mutta sen minä sanon, että ne olisivat meidän kotona."

Oili-Pekka: "Sen minäkin sanon, että siellä opetetaan olemaan kuuliaiset, kuten Saara oli Aaprahaamille kuuliainen ja kutsui häntä herraksi."

Tahvo: "Sitä se nyt ei sinunkaan akkasi rupea tekemään vaikka nylkisit."

Olli-Pekka: "Kyllä sanovat vaikka kultaiseksi omenaksi, kun oikein kovan näkevät. Kyllä tuskassa härkäkin poikii, sanotaan."

Tahvo: "Niin, se on meille parasta. Lähdemme vaan jo aamulla sinne työhön. Teemme navetan ja saunan. Sitte alamme laittaa asuinhuonetta muutamaa ensi hätään lämpiäväksi."

Olli-Pekka: "Niin teemme. Huomen-aamuna lähdetään. Ensi työkseen tehdään laukupuoli-maja, jonka edessä voimme nuotioa pitää yötä maatessamme. Kehikossa ei saata tulta polttaa ja Reetan ja Kertun taloon emme mene, emme vihallammekaan. Sanoisivat, että meidän turvissamme olette... Uutta se niittyjuuri, se pitäisi meidän saada omaksemme. Pitäisi meidän kerran lähteä rovastille tuumaamaan, että se puollustaisi meille sen. Sen me kun saisimme omaksemme, niin sanottaisiin niin, että täältä ne ohjat juoksevat; kysykää meiltä mitä tehdään!"

Tahvo: "Onhan se Reppa meille luvannut niin paljon kuin tarvitsemme. Emme huoli siitä vielä huolehtia. Lähdetäänhän vaan huomenaamuna kirveineen sinne."

Olli-Pekka: "Niin tehdään."

Siirtyivät kartanolle kävelemään, kävelivät pellolle, katselivat ilman kaikille suunnille; kasvoissa viiltelivät rauhattomat väreet Mutta kamarista kuului heleä virren laulu ja mieluisesti hymisivät seinätkin -- -- --

Huomen aamuna Tahvo ja Olli-Pekka hommasivat lähtöä hirren-hakkuuseen uudelle talolleen. Katri se leimuavin kasvoin laittoi evästä suuriin tuohikontteihin. Mutta Riikka hoiteli lastaan ja tympeästi katseli lähtiöitä, virkkoi:

"Tyhjään hommaatte taloa. Sen olen ennen jo sanonut, etten lähde sinne."

Katri laittoi toimessaan evästä konttiin: pani leipiä, pani petäjälevyyn käärityn ison kääryn suolaisia siikoja, kaksi jäärän paistia kumpaisenkin konttiin, pani kesävoilla täytetyt tuohivakat ja pussin talkkunajauhoja; sovitteli ne konttiin. Tahvon kontinkieleen sitoi kattilan ja asetti kontit rahille rinnakkain ja tyynesti virkkoi:

"Eihän tuonne vielä ole lähtöäkään."

Miehet ottivat kontit selkäänsä, kirveet kainaloonsa ja lähtivät astumaan Pahtajärvelle päin. Mielihyvällä siskokset kokoutuivat karsin-akkunasta katsomaan.

Katri: "Nyt ne miehet menevät kokolla koprin talon tekoon."

Riikka: "Ne luottavat kuin pukki suuriin sarviinsa; kun he muka ovat miehiä. Luulevat, että se talo tulee ihan tuossa paikassa. Mutta ei se tyhjältä oksalta putoa!"

Katri: "Antaapa heidän koettaa."

Riikka: "Hyvin kyllä joutavat tuosta haukottelemasta. Hyvä vaan, että on heillä työtä. Venytteleisivät tuossa kuin talviset kissat ja paimentaisivat askeleesta askeleesen."

Auno ja Vappu eivät virkanneet mitään; katselivat vaan, kun miehet konttineen astua rokkasivat ojan äyrästä Pahtajärvelle päin. Ja kun miehet painuivat kuusikon helmaan pellon perillä, niin kääntyivät pois akkunasta ja tarttuivat askareihinsa. Samoin tekivät Katri ja Riikkakin. Mutta Martta jäi vielä katselemaan akkunasta ulos, katseli metsän rinteelle, katseli taivaan hattarapilviä, katseli sinne ja tänne; kasvoissa näkyi hiljainen tyyneys.

XLII.

Joulu antoi kättä. Auno ja Vappu tahtoivat nyt viettää joulu-yötä juhlallisemmasti kuin ennen. He olivat kumpaisetkin nähneet joulukuusen ja osasivat laittaakkin; osasivat tehdä kolmihaaraisia kynttilöitäkin. Pirtin seinät veistettiin valkeoiksi, uuni valkaistiin savivedellä ja lattia pestiin hohtavan valkeaksi. Auno ja Vappu hakivat metsästä ryhevän kuusen, joka ylti lattiasta lakeen. Keskelle pirttiä pystytettiin se kuusi ja sen oksiin sidottiin enemmän kuin viisikymmentä kolmihaaraista kyntteliä. Tehtiin punaisesta, valkeasta, viheriästä ja valkeasta villalangasta letikoita ja niitä viihleiltiin kuusen oksiin koristeiksi. Tehtiin hienosta valkosesta ja punertavasta tuohen-sydämestä lippuja, joita kiinnitettiin kuusen oksiin ja havuköynnöksillä koristettuihin akkunankamanoihin. Ja pystyvalkea-pesän ympärillä oli havuinen köynnös. Puhtaaksi jos puhtaaksikin pesty pöytä oli kuusen takana pirtin perällä, ja pöydällä tuo tyttöin vanha savustunut Raamattu auki jalkainsa päällä. Sitäkin ympäröitsi havuköynnös. Sellaisessa asemassa vuotteli nyt Pietolaa pirtti Joulunaatto-illan tuloa -- -- --

Ilta oli pimennyt täydeksi yöksi. Suurina kuin tulisoihdut leimusivat tähdet eteläisen taivaan kannella. Kullanhohtavat revontulet hulmuten huuhtelivat pohjoista taivasta. Maalla kumalteli puhtaana siitteinen hanki.

Kylpenyt oli Pietolan rahvas ja puhtaisiin olivat kaikki puetut. Tytöillä oli päät sileöiksi kammatut ja sievät palmikot niskoissa. Päällä oli suoraraitaiset harmaapohjaiset kapeat nutut ja hameet, jaloissa näppärät paulakengät punasenkirjavilla pauloilla sievästi sidottuna nilkkaan. Lyhyenläntäin helmain alta näkyivät valkoset sukanvarret. Tahvolla ja Olli-Pekalla olivat pitemmät talvisaappaat jaloissa, uudet sarkahousut ja sarkanutut päällä ja sileäksi ajetut parrat, hiukset harjattu kahdelle korvalle.

Honkainen pystyvalkea se palaa liekotteli ja sen valossa istuivat lattialla Martta, Saara, Auno ja Vappu. Katri ja Riikka istuivat lapsi sylissä kätkyissään ja Tahvo ja Olli-Pekka istuivat jakkaroilla uunin luona. Kaikkein kasvoissa kuvastui rauhasa juhlallisuus. Syvä hiljaisuus oli hymyilevässä pirtissä. Tyyninä istuivat puhdassilmäiset ja pyhäpukuiset lapsetkin lattialla ja tyytyväinen hymy kasvoissa pyörein silmin katselivat pystyvalkean punertavia liekkejä, joista tuolloin tällöin kuului kimeä räpsäys ja lattialle kimposi hohtava hiili; mutta se heti otettiin pois ja viskattiin tuleen.

Auno nousi seisalleen, meni karsin-akkunaan katsomaan näkyisikö Reetaa ja Kerttua tulevaksi... mutta virkkoi:

"Kyllä eivät taida tulla. Jopa nyt pitäisi tulla, jos tullakseen."

Saara: "Kyllä ne tulevat, ne aikoivat ihan varmaan. Mutta eihän sieltä niin sanomin pyörähdä umpitietä. Eilen kun siitä kulin, niin oli puolisääreen polannetta ja nietoskohdissa enemmänkin."

Katri: "Ja kaksi suden mittaamaa neljännestä matkaa, niin siinä on toviksi taarostamista semmoisille kulkijoille. Ei siinä Kertussakaan näy suuria uhon varoja enää olevan, on laihtunut ihan kaatuvaan lamaan."

Saara: "Aivanhan tuo näkyy olevan kuin kaapeenalanen."

Riikka: "Hyvääkö se tekee, kun on vuorokausittain ihan syömättä? Eikähän se alituinen pahominenkaan suurta herkkua ole."

Saara: "On se joskus kaksi ja kolmekin vuorokautta ihan jyvän kokematta, niin sen pitää tuntua. Jo se eräs olisi ennen nahkansa heittänyt."

Auno: "Eiväthän vaan noita revontulia pelänne, etteivät lähtisi ollenkaan. Voi ihme, miten ne nyt hulmuavatkin! Katsokaa, minkälaisina patsaina loihuavat ihan taivasnavalle ja valasevat lumen, että pakkasensilmät näkyvät tuolta hangelta. Kyllä ne metsästä katsoin näyttävät kamalilta."

Vappu: "Eikös mitä, jotta ne pelkäisivät revontulia, ovathan nuo vaan niin sanomattoman juhlallisia."

Katri: "Eihän niitä tarvitse pelätä, vaikka kammottavat ne kyllä noin yksinään ollen."

Riikka: "Kammottavat ne kyllä, mutta eivät ne kuulu tekevän pahaa, kun ei niille virka mitään. Vaan oli se kerran Pankkolan ukko-kallas yhtynyt kummaan revontulien kanssa tuolla Parsikankaalla. Eräänä syksyn lumetonna iltana olivat revontulet palaneet noin kuin nytkin, niin oli ukko irvistellyt ja pilkannut revontulia; mutta olivatpa kärähtäneet korvuksiin ja karreksi oli ukolta mennyt niskatukka. Juurikkaan komoon oli ukko jouduttannut ja reuhkansa oli vetässyt ihan kaulalle asti, niin siinä oli säilyttänyt pahan päänsä, vaikka olivat revontulet kuhahdelleet, että kanervat olivat kärähdelleet kankaalta ja petäjät olivat raakeiksi palaneet; olipa ukonkin selkään takki palanut pahan pilaan."

Olli-Pekka: "Mutta on silloin ukolla ollut sydän kyykyllään."

Tahvo: "Riittipä, kun sillä pääsi."

Auno: "Eipähän ollut opiksi hänellekkään: kiro suuhun oli kuollut sentään."

Vappu: "Mutta kyllä me nyt sytytämme kuusen. Kyllä on nähtävä, etteivät ne tule enää. Saattaahan olla, että Kerttu ei ole kyennyt lähtemään, niin odotamme aivan turhaan."

Auno: "Sytytetään vaan. Eiväthän ne niin heti lopu noin pitkät kynttilät; tapaavathan ne vielä, jos tulevat myöhemmälläkin."

Katri: "Paras on; sytytetään vaan."

Martta: "Jos vielä odotettaisiin, niin Kerttukin näkisi sytytyksen."

Saara: "Sama se on, kunhan näkee palamassa."

Riikka: "Kyllä nyt on aika sytyttää, että lapsetkin näkevät; ne kohta nukkuvat."

Tahvo: "Pankaa vaan tuli. Ei yhdeksän yhtä odota."

Olli-Pekka otti päreen orrelta, sytytti sen pystyvalkeassa ja tarjosi sen Aunolle.

-- Tässä pärettä ja tulta.

Jokainen otti tulipäreet ja kohta leimusi kirkas tuli jokaisessa kynttilässä ja häikäsevä valo täytti koko huoneen. Valkoset seinät heiastivat, että näyttivät olevan likempänä toisiaan ja koko pirtti näytti puolta pienemmältä kuin ennen ja kaikki köynnökset näyttivät kuin mettä tippuvan. Lapset hyppivät, räpyttivät käsiään ja huutivat ilosta.

Martta: "Voi, voi, kun on kaunis! Voi ihme, kun on kaunis! Voi, voi, kun on kaunis! Tule, Saara, täältä katsomaan. Se on niin ihmeellinen! Voi, voi, sinä Vappu, kun laitoit meille tämän ilon!... Voi, voi, jospa tulisi Kerttukin!"

Kukin ihaillen kiertelivät kuusta ja katselivat sen leimuavia tulia. Lapset palavin silmin riemuiten juoksivat ympäri kuusta. Ei kukaan huomannut, kun Kerttu ja Reeta työntyivät ovesta sisään.

Kerttu seisahti oven eteen, silmät olivat pyöreinä ja kamala hämmästys väliäsi leveät kasvot. Silmänräpäyksessä hän nosti kätensä ylös, repsutti niitä ja huuti:

"Taivas! Taivas! Taivas!"

Toiset siskot kuulivat Kertun äänen, niin kovasti ilahtaen rientivät tervehtimään. Mutta Kerttu repsutti vaan käsiään ja huuti:

"Taivas, taivas! Jumalan pyhä taivas!"

ja kasvot loistivat ilosta. Sitte yht'äkkiä tulvahtivat kyyneleet, rinta ponnahteli ja sanat tulivat voimakkaina huokauksen purkauksina. Tuokion perästä heikkeni ääni ja varatonna vaipui maahan rengassilmäisten siskojensa keskeen. Auno tarttui syliksi.

-- Voi, voi!... Pyörtyy tämä! Katsokaa, ihan ovat kasvot vaaleat kuin haavan lastu... Tuokaa kylmää vettä!

Vappu: "Lumi parasta." Riikka toi ulkoa lumitönkkää.

-- Tässä lunta!

Katri: "Tässä lunta; vieläkö tarvitaan?"

Vappu: "Kyllä riittää."

Kerttu oli lattialla selällään aivan tajutonna. Auno hieroi päätä lumella. Vappu painoi kätensä sydän-alaan.

-- Voi, miten sydän läkättää! Paneppas tuohon kätesi, niin tunnet, mitä elämää se pitää.

Katri painoi kätensä sydän-alaan ja sanoi:

"Ei uskoisi, miten telmää sydän!"

Auno: "Nostetaan nyt istulleen, ehkä tämä tointuu paremmin. Ka niin, pitäkäähän siinä, minä vielä hieron niskoja... Kas niin, jopahan tointuu, koska aukasi silmänsä."

Vappu: "Ei ole vielä tietoa tointumisesta, outo on tuo silmänluonne... On paras, kun pannaan maata. Tehkääpä, Katri ja Riikka, tuohon penkille vuodetta."

Katri ja Riikka tekivät ovensuuhun penkille vuoteen.

Auno: "Pankaa loukkoon päin päänalunen, että kun tointuu, niin näkee kuusen ilman kääntymättä mihinkään."

Katri ja Riikka saivat vuoteen valmiiksi.

Katri: "Kas tässä! Nostetaan vaan siihen."

Auno: "Nostakaa jalkapuolta, minä nostan hartioista. Kannata, sinä Saara, tuota päätä, etteivät taitu niskat... Se niin!..."

Nostivat kohoksi ja kantoivat penkille.

Auno: "Ei uskoisi mokomaa luukokoa, kun on sentään raskas!"

Auno oikoi jalat ja kädet suoriksi.

-- Kas tuossa! Kyllä siinä saattaa levähtää.

Vappu: "Otetaankohan kengät pois jaloista?"

Katri: "Antaa olla. Lämpimämpi on."

Auno: "Kas, kun nukkuu raskaasti ja huokuu syvästä!"

Vappu: "Annetaampa hänen nyt nukkua..."

Siinä se Kerttu makasi selällään vuoteellaan. Harvasteesen kohosi rinta ja syvään vaipui sydän-ala ja tuolloin tällöin karskahteli rinta... Kuni myrskyn jättämä järvi läikkyy uupuvia laineitaan, jotka väreettöminä hitaasti ajelevat toisiaan järven pinnalla, niimpä Kertunkin rinta tänä hetkenä tyynesti kohoili ja kohoili; mutta tuokion perästä asettui... nousi taasen hitaasti ja laskeusi heti paisuneen huokauksen ulos tullessa; tyyntyi siihen. Nousi vielä kerran, kohta kuului syvä huokaus ja alas lotkahti sydän-ala ja kasvoihin ilmautui väreetön hymy.

Auno: "Annetaan nyt nukkua rauhassa..."

Reeta: "Olipa hyvä, kun nukkui, ettei jäänyt itkeä volisemaan, kuten aina ennen."

Vappu: "Mutta kyllä se nyt nukkuu siki: huokuu hiljaa kuin lintu."

Reeta: "Hiljaa se aina nukkuu silloin kun nukkuu."

Auno: "Annetaan hänen nyt nukkua rauhassa, ei siitä näy nyt tulevan Jouluyön valvojaa... Katseleppas nyt, Reeta, joulukuusta!"

Pois kääntyivät tytöt Kertun luota.

Reeta pöllisteli kirkkailla rengassilmillään kuusen latvaan, kasvoissa pyhä ihastus.

-- On ihana! Ihmeen komea on tuo kuusi! Ja tämä koko pirtti, niin merkillisen kummallinen, että oikein minä tyrmistyin, kun astuin sisään. Se teki niin kummallisen vaikutuksen, että oikein minä eksyin itse mielessäni! Luulin kyllä tulleeni johonkin muualle, ei Pietolan pirttiin...

Vappu: "Eipä kumma, jos se Kerttuun vaikutti kummallisesti."

Reeta: "No jo on tuo kuusi soma!"

Katri: "Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia!"

Martta: "Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia, niin olisi se kaunis metsä; näkisi siellä jänis silmänsä varoa risuilta."

Katri: "Mutta noista lapsista se oli kumma, kun sytytettiin: ne nousivat sellaiseen villiin, että räpyttivät käsiään kuin hurjat. Mutta nyt niillä ei ole mitään sanomista, kyterehtävät tuolla kuusen juuressa kuin pulmuset pälvessä... Tämä pikku porsas tässä äitin sylissä ei vielä ymmärrä mitään, katselee vaan pyöreillä silmillään ja suu auki kuin variksen pojalla... Niin se katselee tuo äitin pikkunen typykkä. Et tiedä vielä paljo et iloista etkä suruista, siksi olet liian nuori: muutama, kuukausia yhdeksän vasta päässäsi. Sinä, sinä äitin helmi, rupeappa nyt nukkumaan tuonne keilituutuun... Sinne se pantiin tuo äitin pienonen... Isä tule soudattamaan."

Auno se seisahti pöydän luo; kasvot olivat totisina. Huokasi syvään ja rykäsi vähäsen. Sitte vakavasti virkkoi: "Äiti ennen Jouluiltana puhui meille Vapahtajasta ja sitä hän toivoi, että me oppisimme rakastamaan Vapahtajaa. Sitä hän aina meille puhui Jouluiltana, vaikka ei hän lukeakkaan osannut. Niin me kun osaamme lukea, niin luetaan nyt Jumalan omia sanoja täältä Raamatusta tänä kalliina juhlahetkenä. Emmehän tiedä, ketä meitä jo ennen tulevaa Joulua muuttaa maan mustiin multiin."

Sitte istui Auno Raamatun eteen ja alkoi lukea Vapahtajan syntymisestä. Kaikki istuivat äänettöminä mikä missäkin penkillä. Tahvo ja Olli-Pekkakin kuuntelivat tarkasti ja lapsetkin kuusen juurella olivat hiljaa kuin kyyhkyset yön kuusikossa.

Pitkän hetken Auno luki Raamattua, painoi sen sitte kiinni, kädellään siveli rauhaisia kasvopäitään ja katsoi Raamattuun. Sitte otti hän Virsikirjan ja alkoi veisata: "Sun porttis oves avaja j.n.e." Siihen yhtyivät toisetkin ääninensä. Mutta ennenkuin virsi oli lopussa kuului lasten joukosta parahtava ääni, että "metsä palaa! Metsä palaa!"

Tahvo: "Kuusi palaa!"

Vappu: "Herra Jumala! Nyt palaa koko pirtti! Voi, voi!"

Riikka: "On täällä vettä!"

Auno: "Roivaa tuohon!... No et osannut. Näytä se sankko tänne!... Voi, voi, ei ollut vettä! Voi, voi, aivan ovat liekit laessa!"

Vappu: "Haetaan luuta!"

Auno kiskasi vaipan Kertun päältä ja alkoi sillä rostia. Silloin hälvenivät liekit ja tuokiossa sammui ihan kipenettömään, että pilkko pimeässä kaljana ja savuten seisoi nyt korpunut kuusi. Sen ympärillä savun seassa koko perhe vapisten seisoi, silmät selällään eikä kukaan virkannut mitään.

Mutta pystyvalkean hiilloksessa pilkahteli muutamia kirkkaita säteitä. Siihen pani Tahvo honkaisia halkoja pystyyn ja puhalteli hiillokseen, puhalteli, että tuhka pölisi ja haloissa kohta liekehti kirkas tuli ja leppoisesti valasi savuisen pirtin.

Auno pyyhki savusta karvastelevia silmiään nuttunsa hihalla ja virkkoi:

"Kiitos, kiitos Jumalalle, että niin vähällä pääsimme!"

Riikka: "Minä säikähdin, että kyllä tuli sama kumma kuin silloin ensimmäisen pirtin palaissa."

Vappu: "Niin minäkin säikähdin ja sentähdenhän en yrittänyt toimita mihinkään."

Katri: "Niin minäkin luulin, että nyt tulee kylän kutsut; aloin katsella ulos lähtöä."

Reeta: "Minäkin säikähdin, että vapisen nytkin vielä ja kyllä minusta nähden olisi saanut palaa. Tuskin olisin älynnyt itseäni pelastaa. Kummallisen typeräksi minä menin kun en ymmärtänyt tälle ilmalle. Ja nuo lapset tulivat tänne minun suojaani ja tarttuivat syliksi kuin parempaankin turvapuuhun.",

Tahvo rykäsi jyrmeästi, lausui:

"Semmoisia hullutuksia te laitatte... Mitä... täysiälyisten laitoksiako ne ovat nuo tuommoiset!... Kenenkä syy olisi, jos olisi mennyt tulta taivaalle koko pesä... Ne ovat hullutuksia nuo tuommoiset laitokset!"

Olli-Pekka: "Ne ovat hullutuksia, sanon minäkin. Mutta kun olisi palanut tämä hovi, niin varmaan mielellään lähtisivät Pahtajärvelle. Mutta siellä pitäisikin kysyä meiltä mitä tehdään."

Katri: "Sempätähden sinne ei lähdetäkkään, kun siellä pitää teiltä kysyä, mitä tehdään."

Riikka: "Ei sittenkään vaikka olisi palanutkin tämä talo, olisi lähdetty Pahtajärvelle."

Auno: "On tähän jo ennenkin paljaille poroille talo tehty."

Vappu: "Mitäpä maksaa kiistäminen; kiitetään käteistään, kun on näin päästy... Mutta miten on Martan asiat?... Tuollahan makaa loukossa."

Saara: "Sen tapasi se tautinsa, mutta ei sitä puistanut. Se nukkuu."

Auno: "Tehdään raukalle vuode... Se taasen säikähti tuota tapausta."

Saara: "Sitähän se säikähti, mutta kumma, että sitä ei puistanut, kuten ennen."

Vuoteen tekivät tytöt Martalle ja nostivat siihen. Mutta Riikka se otti uunista paistumasta suuren liharaajan; kantoi sen pöydälle. Kantoi siihen voita ja rieskaa, kantoi maitoa monta haarikkaa ja syömään kokoutui nyt väki. Saara virkkoi:

"Entäs Kerttu, eiköhän se jaksa nousta syömään."

Reeta: "Ei se syö nyrrystuulella ollessaan. Paras on, ettei herätäkkään; antaa nukkua." -- -- --

Iltanen oli jo syöty, pöytä korjattu, vuoteet tehty. Auno meni Kertun luokse, pukkasi ja virkkoi:

"Kerttu, nouse vuoteelle!... No nouse nyt!... Kun on jäykkä tuo käsi kuin puusta..."

Aunon kasvot vaalenivat, mutta heti sälähtivät punasiksi.

-- Mutta voi, voi!

Auno peräytyi askeleen, pyörähti ja hätäsenraskaasti hengittäen rienti uunilta pärettä ottamaan ja kasvot lainehtivat outoja väreitä.

Vapun silmät seurasivat Aunon liikkeitä, kysyi:

"Mikä on?"

Saara: "Herra siunatkoon!"

Auno sytytti päreen ja rienti Kertun luo. Kaikki usahtivat perässä.

Auno vei tulen Kertun kasvojen luo. Silloin lentivät kasvot vaaleiksi ja huutaen virkkoi:

"Kuollut on!"

Reeta kiirehti lähemmä.

-- Kuollut?... Kerttuko kuollut? Hyvä Jumala siunatkoon! Kuollut!... Voi, voi!... Puistellaan, ehkä tulisi henki. Voi, voi!

Auno: "Puistellaan koetteeksi."

Tahvo tarttui syliksi Kerttuun ja varmasti virkkoi: "Tönkkö ja kylmä on jo. Ei ole eläjäksi hänestä."

Reeta kohti kulkkuaan parahti:

"Kuollut Kerttu! Voi, voi!"

Auno tarttui Reetaan syliksi virkkoi:

"Älä paru, rakas sisko! Ei se sillä tule takaisin."

Reeta riuhtasi itsensä irti Aunosta, meni syliksi Kerttuun ja parkui:

"Älä kuole, vielä rakas Kerttu! Älä kuole! Älä kuole!"

Vappu syleili Reetaa.

-- Älä nyt niin! Hallitse toki itseäsi!... No, no. Reeta, Reeta! Ei se auta mitään vaikka kuinka valittaisi. No hiljene nyt!...

Sitä ei Reeta kuullut, parkui vaan ja riuhtoi Kerttua ja huuti:

"Älä kuole!"

Parkuen itkivät toisetkin..., Kohta kuitenkin hiljenivät.

Jo hiljeni Reetakin ja kyynelsilmin ja tuhkien kaikki seisoivat Kertun ympärillä... Mutta hetken perästä Vappu pyyhki kasvojaan ja virkkoi:

"Siskot, siskot, mitäpä itketään... Kiitetään Ju... malaa..."

Raskas huokaus puhkesi Aunolta, uudestaan tulvahtivat silmät, mutta sormensa liitti ristiin ja lankesi Kertun viereen maahan ja alkoi ääneen rukoilla. Siihen lankesivat toisetkin siskot. Mutta Tahvo ja Olli-Pekka siirtyivät pöydän päähän penkille, istuivat mykkinä allapäin ja kasvot hieman värähtelevät. -- -- --

XLIII.

Reeta ei enempi lähtenyt enää Pahtajärvelle, vaan haki lehmänsä ja kaiken elämisensä Pietolaan. Mutta raskasta mieltä hän kantoi kauan ja Kertusta hän tahtoi puhua. Kun sai kylliksen Kertusta jaaritella, niin hänen kyyneleensä vähenivät ja elämänsä näytti keveämmältä.

Kirkossa kulki nyt Reeta joka Sunnuntai. Niimpä talvellakin ja Lauantai-aamuna päivän hämärässä nähtiin Reeta kaksisauvassa hiihtovan kirkolle päin pieni tuohikontti selässään, sarkapäällyksinen turkki päällään ja töppöset jalassaan. Saarnastuolin kohdalla oli se penkki, jossa hän aina istui penkinkorvassa. Turha vaiva oli häntä siitä käskeä paremmaksi ja yhtä turhaa oli häntä estää siihen menemästä. Maanantaina vasta se Reeta talvisaikana palasi kirkosta, mutta palatessaan hän koki ison joukon linnunpyydyksiä. Usein hän tuoden tuli kotiin, ja mieluinen hymy kasvoissaan hän heitti kirjavan takkansa riemusta hyppelevän lapsijoukon käsiin. -- -- --