Part 30

Vettä tuli taivaasta ihan koskena. Mutta keskellä sateen kohinaa silmänräpäyksessä leimahti koko tienoo tulimereksi. Jyrähti hirmuisesti. Suuri kuivalatvainen aarniohonka rämähti kappaleiksi ja ihmiset viskattiin sijaltaan yksi sinne toinen tänne. Auno paiskattui vaan ryömylleen. Kasvot vaalenivat ja jäsenet näyttivät olevan tarmottomat. Mutta kohta kihosi taasen kasvoihin terve puna ja heti tointui seisalleen katsomaan, miten muiden kävi. Muut mikä missäkin sateesta kohisevan metsän helmassa sammaleisella tantereella ojentelivat ja uihkivat ankaran sateen valellessa. Yksittäin ne sieltä kohoilivat ja rientivät puiden alle sateen suojaan ja silmät harreillaan katselivat ympärilleen.

Vappu se makasi selällään pitkällä pituuttaan pensaan juurella eikä liikuttanut jäsentäkään. Auno huolimatta sateen tulvasta hyppäsi Vapun luo, tarttui käteen ja puisti sitä; mutta se oli aivan hermoton kuin lankavyyhti ja mustantulehtunut oli muoto. Mättään partaalla retkottava pää ja niskat aivan varattomat. Auno puisti kädestä ja virkkoi:

"Vappu!... Vappu!... Voi, voi! Oletko kuollut?... Rakas Vappu!... Tulkaa, hyvät ihmiset, katsomaan!"

Kaikki hoiperrellen tulivat katsomaan ja polvet kummallisesti horjuivat. Riikka tarttui Vappuun syliksi Aunolle avuksi ja nostivat Vapon istulleen ja rupesivat puistelemaan.

Auno: "Otetaan kohoksi. Otahan sinä Tahvo tuolta hartioista. No niin... Sinä Olli-Pekka, ota sinä kumppalina."

Riikka: "No mitä sinä seisot ja katsot kuin puuhevonen? Ota nyt hyvä ihminen... tuosta noin!"

Olli-Pekka köpelehti hommassa tukka pystyssä ja silmät harreillaan, virkkoi:

"Ka tästäkö?"

Auno: "Siitä, siitä. Kas niin... No niin, pitäkäähän vaan sillä lailla pystyssä. No nyt puistetaan; retuutetaan ihan joukollaan. Ka niin, puistetaan vielä... Kas sitä. On henki, jo turskahti. Herra Jumala olkoon kiitetty!... Viedään tuon kuusen juureen... Ka täällähän on suoja. Pannaan suulleen tähän mättäälle. Näin juuri... Se niin... Katsokaa, miten oksentaa verta... ihan kirkasta verta... Voi, voi, rakas Vappu! Jumala sinua auttakoon!"

Vappu häkelteli, sylki verta suustaan ja katkonaisesti virkkoi:

"Älä... hätäile... kyl..."

Auno: "Mutta mitä tekisimme sinulle?"

Vappu: "Anna makaan tässä."

Kuusen sammaleiselle juurenkömölle asetti Auno Vapun pään ja katsoi säälien.

Vappu nukkui raskaasti hengittäen ja kurkku kärräsi. Auno istahti viereen.

Tahvo ja Olli-Pekka toisen kuusen juuressa viluissaan kyyröttivät ja puolipyöryksissä pökertelivät vielä äsköisestä säikäyksestä. Riikka ja Katri istuivat Aunon ja Vapun luo, pitelivät päitään ja syljeskelivät pitkään.

Salamat leimahtelivat ehtimiseen, mutta ukkonen jyrähteli jo loitompana ja ohenevan näytti läntinen puoli. Vaan vielä painoi hurja tuuli puiden latvoja ja oistonaan juoksi maalla sateen vesi. Mutta ukkonen siirtyi kauvemmas kerta kerralta. Tuuli heikkeni, taukosi sade ja kohta paistoi herttainen aurinko. Ihana seitsenvärinen vesikaari kaksinkertaisena kultavempelenä leimusi pakenevan pilven tuhkanharmailla maahan riippuvilla helmoilla.

Kotiin lähtivät rientämään halki vetisen metsän. Auno ja Riikka taluttivat Vappua. Mutta matkalla pyörtyi Vappu aivan toimettomaksi. Silloin tehtiin paarit ja niillä Auno ja Tahvo kantoivat Vapun tunnotonna kotiin. Pahoinvoipina olivat toisetkin. Makuulleen rientivät kaikki ja nukkuivat henkihieverinä huomeiseen aamuun. Ainoastaan Martta, joka oli ollut kotona lasten kanssa, oli Aunon kanssa valveilla ja hoitivat karjaa -- -- --

Huomenaamun viileänä hetkenä heräilivät Pietolan asukkaat ja konkoivat ylös, mutta Vappu ei kyennyt päätä nostamaan. Kasvot olivat tulehtuneet, kuollut veri silmäkuopissa, huulet mustat ja turpuneet, ja verestävät silmät vieräkehtivät raukeasti. Paljo oli verta oksentanut vielä yöllä ja kipeästi valitteli vuoteellaan pirtin lattialla. Mutta Auno teki vuoteen kamariin itäpuoleisen ikkunan alle ravatille ja siihen talutti Vapun, peitteli vuoteelle.

Kuuma kyynel putosi Aunon kasvoille, virkkoi:

"Voi rakas Vappu, ei Jumala tahdo syntisen kuolemaa. Jota hän rakastaa, sitä hän kurittaa."

Auno katsoi pitkään vuoteellaan hojottavaa Vappua ja hetken perästä poistui päivänsä askareihin. Vappu kallisti päänsä akkunaan päin ja akkunan läpi katseli itäpohjoiselle taivaalle, jossa hiilakansinisen kannen alla liiteli pääskyspari tuntematta tavallisen ihmislapsen suruista ja mielimurteista.

Kesä oli lämmin ja kasveille mieluinen. Maan täydeltä kasvoivat pellot Ja Elokuun alussa oli vilja täysi kypsänä ja ryhevät kuhilaat melkein peittivät Pietolan vainioita. Niinpä eräänä Elokuun kultaisena päivänä asukkaat keveillä mielin kokosivat närtteihin kahisevia kuhilaita ja hohtavia närtteitä kohosi keltaiselle sängelle.

Mutta vuoteellaan oli Vappu. Ei ollut toivoa elosta. Synkkinä värisivät haudankalpeat ja suoniksi muuttuneet kasvot ja kahdeksanvuotias tyttönsä itki rinnoilla.

Täytyneellä sydämmellä sammaltain katkonaisesti, virkkoi äiti:

"Sinun tähtesi eläisin, rakas Anni... En tietäisi rakkautta olevankaan, jos ei olisi sinua..."

Siihen katkesivat sanat. Kyyneleet valtasivat ja mieli murtui. Koetti sanoa vieläkin, mutta ei voinut. Koetti uudestaan ponnistaa voimiaan, mutta sana sekausi itkun-turskaukseen.

Anni: "Aina joka päivä olemme rukoilleet, että pääsisit taivaaseen. Mutta saanko minä tahtoa Auno tätiä, että rukoilisimme elämää? Kuule äiti, saanko tahtoa Auno tätiä? Kyllä Jumala kuulee. Jumala on aina meidän luona, kun me rukoilemme. Auno täti on niin sanonut... Äiti, saammeko rukoilla? Kuule, saammeko? Kuule nyt, äiti, saammeko?"

Vappu ei virkannut myöntymystä eikä kieltoa, tuhki vaan tuskaisesti ja kyyneleet juoksivat virtana. Mutta kun Anni yhäkkin pyyteli, niin huokausten seasta kuuluivat sanat:

"Eläisin... sinun tähtesi..."

Anni juoksi pellolle Aunon luo ja ilosta loistavin kasvoin tarttui syliksi Aunoon ja virkkoi:

"Äiti tahtoisi elää. Rukoillaan Jumalaa, että äiti saisi elää. Voipihan Jumala käskeä pois äitin luota kuoleman."

Auno laski lyhdesylyyksen kykään luo ja katsoi Anniin. Annin loistavat silmät olivat vakavasti renkaillaan Aunoa kohti ja kasvot totisina.

Auno katsoi Anniin. Näkyi ajattelevan hieman, sitte virkkoi:

"Kyllä Jumala voipi käskeä kuoleman pois, jos tahtoo... Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Anni tuli hieman alakuloiseksi, katsoi peltoon ja sormi meni suuhun. Mutta heti vilkasi silmänsä Aunoon, tarttui Aunon hameeseen ja sanoi:

"Onhan Auno täti aina sanonut, että Jumala kuulee rukouksia. Rukoillaan nyt Jumalaa, että äiti saisi elää."

Auno hymysuin katseli Annia, virkkoi:

"Uskotko sinä, että Jumala kuulee meitä?"

Anni: "Uskon minä. Onhan Auno täti sanonut, että Jumala on luvannut kuulla meitä."

Aunon kasvot värähtivät, taputti Annia kasvoihin ja loistavin silmin virkkoi:

"Sinä lapsi kulta, kun sinä uskot, niin sinulle tapahtuu."

Auno lähti kävelemään; mutta Anni tarttui Aunon käteen ja hyppelehti siinä. Niin käsi kädessä menivät rannalle ja sen ison petäjän juureen lankesivat kasvoilleen. -- --

Tuokion perästä palasivat. Anni rienti kamariin ja säihkyvin silmin liepsahti äitin rinnoille, virkkoi:

"Me Aunon kanssa rukoilimme Jumalaa, että äiti saisi elää."

Anni taputteli äitinsä kasvoja ja iloisesti jatkoi:

"Ei äitin tarvitse itkeä, ei nyt saa tulla kuolema."

Anni syleili äitiään ja poistui Aunon luo pellolle. Iloisesti hymyillen hyppeli pellolla ja tuon tuostakin liemahti syleilemään Aunoa, ja aina väliin kantoi kuhilaita kykäälle, jossa Tahvo ja Katri hiki päässä ja hartiat märkänä latoivat kykääsen.

Iltasella päivän töistä lakattua Auno tapansa mukaan meni Vappua katsomaan. Mutta Vappu tuskitteli vuoteellaan ja koki kätkeä Aunolta kyyneltulvaa kuohuvat silmänsä. Auno istahti Vapun luo ja kysyi:

"Mikä sinulla nyt on? Oletko kipeämpi vai mikä?... Kuule nyt, missä sinulla on tuska?... Kuule nyt..."

Vappu parahtain virkkoi:

"Kun olen elänyt niin pa... hasti."

Aunon kasvot välähtivät, painoi kädellään Vappua kasvoihin ja virkkoi:

"Vappu kulta, eihän Jumala tahdo syntisen kuolemaa."

Samassa ryöpsähti maahan kasvoilleen. Pieni Anni teki samoin. Auno rukoili ääneen. Pitkän hetken perästä vasta nousivat, hoitelivat vielä tuskittelevaa Vappua ja siirtyivät vuoteilleen yönsä lepoon.

* * * * *

Kolme päivää oli Vappu ollut levotonna. Kolmannen päivän viimeinen kajas hymyili lännen ruskorannaksella. Tuikkaava pystyvalkea hämärästi valaisi kamaria. Vuoteellaan virui Vappu, Hengen lähtöä katsomaan kokoutui rahvas. Kyyneleet olivat kuivaneet. Tuskanhiki virtaili kurjia kasvoja. Muita jäseniä hän ei liikuttanut kuin päätäänhän kallisteli puoleen ja toiseen ja vireästi puhui sekavia sanoja ja tavattoman kirkkailla silmillään katsella remautti ylös ja alas ja joskus kiintyi katsomaan yhtä suoraa läpitunkevan terävästi, mutta silloin parahti itkemään. Mutta kun sai käännetyksi silmänsä ylöspäin, niin rauhoittui ja sanoi:

"Milloin se tulee?... Milloin se tulee? Sinä aina sanot: 'nyt se tulee!' mutta eipään tule..."

Kalpeina ja kyynelsilmin katselivat kaikki Vapun outoja liikkeitä.

Sitte Vappu kallisti päänsä akkunaan päin ja katsoi itäiselle taivaalle; teroitti silmänsä yhteen paikkaan. Mutta kohta levisi kasvoihin virkeä ihastus ja sylinsä ojenti sinnepäin ja riemuten virkkoi:

"Katsokaa, katsokaa, nyt se tulee! Katsokaa tuonne! Katsokaa!"

Heti remahti huone valoisaksi. Säikähtyen kääntyivät kaikki siihen Vapun osoittamaan paikkaan ja näkivät itäisellä taivaalla kirkkaasti paistavan valolevyn. Se ei ollut päivän valoa, ei kuun valoa, ei revontulen valoa; mutta hohtavaa ja kirkasta se oli, ja isoja, kirkkaita säteitä lankesi harvasteesen maahan.

Vapun valtasi voimakas mielenliikutus ja lamasi koko ruumiin. Valtaviin huokauksiin sekoivat sanat; mutta huokausten voimakkaissa purkauksissa kuului:

"Tulit... tulit... tulit..."

Auno lankesi kasvoilleen lattialle. Saara parahti:

"Herra Jumala! Nyt on viimeinen päivä! Isä armahtakoon!"

Martta kaataa roiskahti lattialle paikoilleen ja ankarasti tapasi se hänen kouristustautinsa. Saara ja Katri peittivät kasvonsa ja kyyristyivät kamarin loukkoon. Riikka juoksi pirttiin, koppoi kätkyestä nukkuvan lapsen syliinsä; sen kanssa vapisten istui penkille ja hengitti hätäisesti. Saara ja Katri Riikan jälessä pirttiin ja pyörein silmin istuivat penkille. Tahvo ja Olli-Pekka juoksivat pihalle ja pyörähtivät katsomaan takansa taivaalle sitä valoa. Mutta kun se rupesi himmenemään, niin huokasivat keuhkonsa tyhjiksi ja Tahvo virkkoi:

"Tyhjä kaikki."

Olli-Pekka katsoi pyöreillä mykrän silmillään sitä himmenevää valoa ja musta tukka oli pystyssä kuin harjan terä. Matta kun valo sammui, niin äkein kasvoin palasi pirttiin ja virkkoi:

"Petos ja pe--le!" ja köllistyi vuoteelleen.

Pieni Anni ei huomannut äitin mielenliikutusta, vaikka äitiltä valuivat tulvanaan kyyneleet ja rinta ponnisteli korkealle; riemusta räpytteli vaan käsiään, hyppi äitin luona ja sanoi:

"Katsokaa minkä äiti sai! Auno, Auno, katsokaa, minkä korean äiti sai!... Auno, no nouse nyt, rakas Auno täti, katsomaan!... Et usko minkä linnun äiti sai! Voi, voi, kun se on korea!... Voi, voi, kun et nouse katsomaan."

Anni repi Aunoa hameesta.

-- Nouse, nouse katsomaan, ennenkuin menee piiloon tuonne äitin poveen!

Auno nousi katsomaan ja virkkoi:

"Minkä se äiti sai?"

Anni palavin silmin ja leimuavin kasvoin syleili Aunoa.

-- Voi, kun ette nousseet ennen! En minä saata sanoa minkälainen se korea oli, jonka äiti sai... Et noussut katsomaan!... Se oli noin laaja, semmoinen häkkäräsiipinen lintu. Se lenti tähän näin, se lenti tähän äitin rinnan päälle ja hiljalleen painui äitin poveen piiloon. Tähän näin se painui, ihan tuohon kohti.

Aunon kasvoissa leimusi punastuksen väreitä ja suurina remahtelivat silmät. Taputteli Annia kasvoihin. Suu aukesi jotakin sanomaan, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Katsahti Marttaan joka lattialla pieksi ruumistaan kouristustaudin käsissä. Pyörähti Marttaan käsiksi ja virkkoi: "Eikö sitä kukaan auttanut?" Aukoi sormet ja hallitsi, ettei saisi itseään loukata. Hetken perästä taukosi tauti ja Martta vaipui voimatonna nukkumaan lattialle, johon Auno pani pään alustaa.

Rauhottua alkoi Vappukin. Tyhjentyvä rinta puskuili vielä raskaita huokauksia, mutta suurista silmistä säteili mieluinen ilo. Pieni Anni lakkaamatta hyväili äitiään ja pyyteli:

"Ettehän nyt kuole, kun saitte sen korean linnun? Ettehän, äiti, kuole? Kuule, ettehän?... Sanokaa nyt minulle."

Vappu harristi sormiaan; tahtoi ojentaa kättään Annille. Mutta sormet raukesivat suoriksi. Koetti kääntää päätään Anniin, mutta ei jaksanut. Kuiskasi tuskin kuuluvasti, että "elän... en kuole..."

Silloin Anni kilmasi Aunon luo ja virkkoi ilosta hehkuvana:

"Äiti elää!... Antaapaan Jumala äitin elää!..."

Auno kouristui, taputti Annia ja kuiskasi:

-- Sinä onnen lapsi!... Kiitetään nyt Jumalaa.

Anni iloissaan puristi Aunoa kaulasta ja sanoi:

"Kiitetään, kiitetään ja rukoillaan, että äiti tulisi terveeksi... Anna minä rukoilen!"

Samassa puristi hän kätensä ristin, lankesi polvilleen ja rukoili:

"Kiitos, rakas hyvä Jumala, kun annoit äitin elää! Anna äitin tulla aivan terveeksi. Anna sen linnun aina olla äitin povessa. Täti ja minä uskomme, että sinä annat äitin tulla terveeksi. Anna meidänkin olla terveinä. Ole hyvä Auno tädille. Anna meillekkin semmoiset koreat linnut. Me uskomme. Amen."

Anni hyppäsi pystyyn.

-- Voi, hyvä Auno täti, kyllä Jumala parantaa äitin!

Kohta nousi Aunokin ylös ja katseli uneen viihtyvää Vappua. Hiljaista ja lienteää oli nyt kamarissa. Pystyvalkean riutuva hiillos vielä hieman pilkahteli uinahtelevia säteitään. Nukkuvan vapaa hengitys kuului Vapun vuoteelta ja hiljaa nukkui Marttakin lattialla.

Pirttiin poistui Auno ja Anni. Siellä muu väki jo nukkui henkihieverinä, mutta Katri ja Saara kädet povessa istuivat oviakkunan poskessa penkillä ja kummeksivat sitä ilmiötä. Mutta kun Auno kallistui rauhallisena pienen Annin kanssa vuoteelleen, niin vuoteilleen siirtyivät Saara ja Katrikin. -- -- --

Lännen metsien helmaan hiipi jo huomeisen päivän aurinko, kun Vappu vasta tointui illallisesta unestaan. Istulleen seinää vasten hän nostettiin. Mutta kammottava oli tuo luiksi rapistunut haudankalpea olento. Varattomina riippuivat luiset kädet ja pitkät sormet olivat kuivat kuin kuusen oksat. Kurjasti riippui kaulalla imekkeiksi vanttunut ruskeankellertävä tukka ja heikosti nytkähteli väsynyt rinta.

Kummikseen sitä tuli muukin väki katsomaan.

Mutta Vapun kasvoissa oli tyynesti virkeä loimo. Suoniksi kuihtuneet silmät säteilivät kirkkaina, kun katseli ilta-auringon mieluista hymyvaloa Teiriharjun tummulla metsäisellä rinteellä.

XLI.

Nukkui metsä; hiljaa oli ranta Syyskuun lenseänä iltana. Petäjän juurella istuivat Auno, Vappu ja Anni. Vappu oli syventynyt ajatuksiinsa ja kummallisesti loistavin silmin katseli nousevaa kuuta, joka suurena kehänä hiljalleen kohosi Teiriharjun jynkästä helmasta.

Auno: "Tuo taivas on nyt kuin kupari... Nytpä paljo tähtiä on!... Mutta tuolla tuon tähtikannen takana se on Isän koti."

Anni: "Minkälainen se on, äiti, se Isän koti?"

Vappu: "En sitä, lapseni, voi sanoa. Vaan kaikki, jotka uskovat, ne saavat nähdä Jumalan."

Auno: "Mutta sanoppa, mikä oikeastaan oli se valkeus, joka näkyi taivaalta silloin yhtenä iltana?"

Vappu punalti päätään ja silmät olivat teroitettu erääseen rannan kiveen.

-- Mutta... Sen tekisin sinulle mielelläni, mutta...

Vappu painoi otsansa käteensä eikä virkannut enempää.

Anni meni Vapun kaulaan ja virkkoi:

"Sano nyt, äiti, meille. Ei sitä kuule muut... Sanokaa nyt äiti..."

Vappu: "No lapsi, sinä näit sen, mitä minä sain, niin sen tähden sanon... Se valo oli taivaan kirkkaus ja siinä kirkkaudessa ilmestyi Vapahtaja; näytti haavansa, jotka..."

Anni: "Mutta mikä oli se korea lintu?... Sano nyt, äiti. Minä olen hyvä sinulle."

Vappu pyyhkäsi kasvojaan, otti Annin syliinsä, suuteli ja virkkoi:

"Jos sinä ymmärtäisit, niin sanoisin... Se oli Henki, joka antaa elämän, rauhan ja ilon."

Anni: "Kyllä minä sen ymmärrän. On siitä Auno täti puhunut, että ei se näy."

Vappu: "Ei se näy kaikille. Mutta autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."

Anni katseli taivaalle pyörein silmin. Kallisteli päätään ja katseli suu mytyssä ja kasvot jäykkinä. Sitte virkkoi:

"Etkö, äiti, ole sitte autuas ja enkö minäkään ole autuas, kun me näimme?"

Vappu taputti Annia poskelle.

-- Olet sinä ja olen minä. Olemme, olemme, totisesti olemme.

Annin silmät harreilivat taivaalle.

-- Onko Auno täti?

Vappu: "On, on Auno tätikin."

Anni: "Onko Riikka täti ja Reeta täti, ja, ja..."

Vappu keskeytti: "No älä kysele semmoisia. Sen tietää Jumala."

Anni: "Mistäs tietää äiti, että ne..."

Vappu: "No, no... Et tiedä, mitä kyselet..."

Auno: "Mutta mitä olivat ne säteet, jotka siitä valosta lankesivat maahan?"

Vappu katsoi terävästi taivaalle. Silmät kiertelivät omia tietään, josta näki ett'ei hän katsonut mihinkään erityiseen paikkaan. Sitte hän käänti päätään selkänsäkin taakse katsomaan ja sitte takaisin sinne kuun puoleen. Silmissä näkyi kummallinen syvyys. Sitte hän osoitti sormellaan ilmaan, virkkoi:

"Näetkö, sinä Auno, tuota pientä valoa tuossa?... Näetkö?... Tuossa noin... Nyt on tuosta Otavan pyrstöä kohti... Tokko erotat?..."

Auno katsoi sinnepäin. Tiiristi silmänsäkin. Koetti katsoa kauas ja likelle ja seurasi silmillään, mihin Vapun sormi osotti; viimein virkkoi:

"En minä erota mitään sanottavaa. Tuolla tähtien rajalla luulen näkeväni jotakin, mutta se katoaa, ennenkuin sen kerkeän nähdä. Se lienee vaan silmien valetta. Niin luulen. Mutta mikä se on, jota sinä osotat?"

Vappu: "Ei se ole niin kaukana. Se on tässä sylen parin päässä, joskus vähän etempänäkin. Toisinaan on tässä aivan silmien edessä, kirjaa lukiessa tulee usein kirjan lehdelle, ja silloin on kirja kirkas ja kullanhohtava... Se on yksi niitä säteitä siitä valosta..."

Auno koetti katsella ympärilleen ja kasvot olivat hämmästyksestä punastuksissaan, sanoi:

"No ihme ja kumma!... En minä näe... Ei sitä anneta minun nähdä... No näetkö sinä aina?..."

Vappu: "Aina silloin kun ajattelen ja rukoilen Jumalaa. Mutta jos muut ajatukset voittavat, niin silloin katoaa. Kun käännän ajatukseni Jumalaan, niin silloin se ilmestyy..."

Auno: "Vai silloin ilmestyy... No ompa se koko lahja sinulle..."

Vappu tarttui Aunon käteen.

Älä nyt puhu muille... Sanon sen sinulle vaan...

Auno puisti Vapun kättä.

-- Ole huoletta!... Mutta kuule sinä, rakas sisko...

Vappu katsoi kysyvästi Aunoa silmiin:

"Mitä?... Sano nyt..."

Auno: "Tuo Kerttu painaa minun mieltäni... On sanassa: Mitä ikänä te anotte minun nimeeni, niin te sen saatte... Tahtoisimpa sinuakin kanssani rukoilemaan hänen puolestaan. Ja onhan Martta toinen onneton... Jospa näkisimme ne terveinä!"

Vappu puristi Aunon molempia käsiä ja palavin silmin virkkoi:

"Auno, Auno, mielelläni sen teen. Kiitos, että muistutit semmoisesta! Rukoillaan ihan joka päivä, niin saamme olla varmat, että rukouksemme tulee kuulluksi. Kun uskomme, niin meille tapahtuu" -- -- --

* * * * *

Oli Sunnuntaipäivä Syyskuun ja Lokakuun rajalla. Keltainen metsä murhemielin huokaili syksyn viileässä tuulessa. Pohjoisesta retkeilivät joutsenet pilvien rajalla. Pitkänä raitona ne siirtyivät etelään päin ja tuolloin tällöin kurlahtelivat ikäänkuin hyvästiksi Pohjolalle.

Pellolla kykäiden ja savuavan riihen vaiheella käyskelivät Tahvo ja Olli-Pekka. Ylentynein mielin he katselivat kellahtavia rikkaita närtteitään, joihin oli kätketty enemmän kuin yhden vuoden leipä ja siemen.

Kantolan ukko astui Tahvoa ja Olli-Pekkaa kohti. Päässä oli matala naapukkalakki, otsassa syvä arpi, ja tuuhea harmaa parta kierti kurttuista muotoa. Jaloissa oli uudet paulakengät ja uudet hurstihousut. Lyhyt harmaa sarkaröijy oli yllä ja sen alla korkeakauluksinen paita. Suuri kuparisolki lopotti kaulassa pitelemässä paitaa kiinni, mutta pitkästä paidan halosta paistoi sentään ruskea rinta. Vakavin askelin ja silmäillen niitä monia kykäitä ja närtteitä astui ukko kahisevaa sänkeä. Lähelle tultuaan ojenti pitkävartisen kätensä ja virkkoi:

"Terve miehiin!"

Tahvo puisti kättä.

-- Terve, terve! No mitä kuuluu vanhukselle?

Ukko pyyhkäsi takkinsa hihalla väsyneennäköisistä karkeista kasvoistaan hikeä.

-- Eipä kuulu. Eipä kuulu rauhaa parempaa eikä ruokaa makeampaa.

Olli-Pekka: "Tänne nyt ukko kulkeusi. Eipä ole usein teitä täällä näkynyt."

Ukko: "On siitä jo vuosia kuusi seitsemän, kun olen käynyt. Lähdin vielä kerran katsomaan tätä tyttöin tekemää taloa..."

Pyyhkäsi taasen otsaansa ja kasvojaan ja jatkoi:

"Pian halla matalan kylmää minkä minunkin. Äläs eto taival, antoi tuommoisen lämpymän. Mutta eihän se vanhuus tule yksinään"... Sitte suoristi itseään; katseli pellolle päin.

-- Mutta ompa tuo pelto antanut täytensä! Kyllä vaan siinä on kaunista mitä katsella... No ei uskonut aika päivinään silloin, kun tähän Pieto alotti rypysijan. Korpi kuin linna oli tässäkin. Ja siinähän Pietosta nähden olisi vielä nytkin. Mutta nuo tytöt, ne, ne tästä talon tekivät. Vaan ne tässä ovat nähneetkin yhden kumman kerralla.

Tahvo: "Ovathan ne tätä aukoneet, mutta lintuin maana olisi ilman meittä tuon Olli-Pekan kanssa. Tämä oli jo ihan viimeisellä portaalla silloin, kun me tulimme. Kaikki olivat pellot menemässä nurmeksi, ojat kasvoivat pajuja, aidat kaatuneet, katot repaleina ja joka kohta veisasi viimeistä värsyään. Mutta on tämä nyt meidän käsissä pessyt silmänsä. Ja ilman meittä olisi tänäkin kevännä jääneet kylvämättä nämä pelto vähät. Sanon vieläkin, että ei tässä tuli palaisi, jos ei olisi meitä"...

Tahvo kääntyi kotiin päin ja jatkoi:

"Mutta käykää nyt mökkiin levähtämään."

Ukko lähti Tahvon jälkeen astumaan ja virkkoi:

"Periltähän se on hyvä palata, sanotaan."

Pirttiin astuivat jäljekkäin ukko, Tahvo, ja Olli-Pekka jälkimmäissä. Pirtissä olivat kaikki rukouksissa pöydän ympärillä, kasvot laskettuina pöytään. Siellä oli joukossa Riikka ja Katrikin ja lapset kaikki, että nuorimmat vaan nukkuivat kätkyessä.

Tahvon kasvot hulmahtivat, katsahti tulisen silmäyksen joukkoon ja äsähti:

"Pois se ilve!"

Katri ja Riikka hyppäsivät ylös ja lapset pälähtivät kuin pyyparvi ja lähtivät juosta kopistamaan ulos minkä käpälistä lähti. Ylös nousivat toisetkin. Martan kasvot olivat vaaleat, mutta heti leimahtivat mustanpuuhakoiksi, polvet rupesivat vapisemaan ja kipeästi virkkoi:

"Voi, voi!" Samassa lysähti lattiaan, silmät kääntyivät nurin, hampaat kirahtivat ja koko ruumis rupesi vapisemaan.

Auno ja Vappu tarttuivat käsiksi Marttaan, aukoivat käsiä ja hallitsivat jalkoja. Mutta pieni Anni kyykähti maahan kasvoilleen, liitti kätensä ristiin ja kelkkeästi lausui:

"Hyvä Jumala, ole hyvä Martalle. Anna tulla Martan terveeksi. Auta äitiä ja tätiä. Auta meitä kaikkia. Amen."

Silloin kiimasi ylös ja pyörein silmin katseli Marttaa. Auno puristi Martan hartiain kautta syliksi ja virkkoi:

"Ota, Vappu, noista jaloista ja viedään kamariin."

Vappu tarttui jalkoihin,

-- Viedään vaan.

Auno: "Hallitse, sinä Saara, tuota päätä, ettei katkase niskojaan... No niin. Lähdetään nyt."

Ulos lähtivät nyt viedä ketunttamaan tuskissaan kimmertelevää Marttaa ja sinne meni Annikin.

Kantolan ukko pyörein silmin ja suu homollaan katsoi Martan meininkiä. Istahti penkille ja sanoi:

"Mikä tuolla tytöllä on tuo tuommoinen tauti?"

Riikka: "Siinä on ollut melkein ikänsä. Se kun säikähtää, niin sen tapaa tuo tuommoinen. Se nytkin säikähti tuota..."

Olli-Pekka: "Suu kiinni nyt!... Pitikö teidän ruveta kuvattelemaan! Kun vaan silmä välttyy tai johonkin liikahtaa, niin silloin ollaan höperöimässä."

Riikka ja Katri koppoivat kätkyestä jaloillaan ja käsillään sirkostelevat lapsensa syliinsä ja sanaa puhumatta menivät ulos. Riikka losautti raskaan pirtin oven jälkeensä lujasti, että koko rakennus jyrähti ja akkunat helisivät seinillä.

Olli-Pekka istui oviakkunan pieleen. Tahvo istahti rahille kynkkämäksilleen polviinsa varaten kyynäspäänsä; kasvoissa väreili kiihkeä punastua.