Part 3

Äiti: "Olimme Pieton kanssa kirkossa ja nämä olivat ominpäinsä tässä kotona, niin olivathan nämä, koko tuo pirpajoukko, menneet järvelle soutelemaan ja siellä kaataneet veneensä. Se tosin onkin tuo meidän vene niin armottoman pyörivä, että kun kielensä panee toiselle laidalle suuta niin jo kallistuu... Niin olivat kaatuneet ja siellä oli tämäkin Martta ollut joukossa. Ja sieltä se on saanut tuon taudin. Illalla kun tulin kotiin, oli hyvin kipeänä, mutta nyt se näkyy olevan viileämpi."

Muori löi kädellään polveensa ja sanoi: "no tuossa on tuonnoinen uneni! Vai kaasivat veneen ... ja ne ovat säikähtäneet. Tuossa se nyt on, kun minä mennä yönä näin unissani niin repaleisia ja pitkäpartaisia mustia miehiä ja matikoita. Minä kun heräsin niin oikein sylkäsin ja sanoin ukolle, että missähän nyt pitää vesikalman kanssa taistella. Niin nyt kun vaan kuulin, että ovat kaataneet veneensä, niin kävi karvalleni, kuin olisi kylmää vettä niskaan kaatanut ja oli kuin sanottu, että tuossa tytössä on vesikalma. Ja se ei päästä ilman mitäkään. Näissä tämmöisissä järvissä, joihin ei toisista järvistä laske jokia, on vedenhaltija vielä pahemmankurinen, kuin valtavesissä. Eikä siitä voi muualla päästä, kuin itsessään siinä, josta on tarttunut... No se tuo unikakkinen minulle aina sanoo nuo asiat... Siitä olen ihan varma, että tuossa tytössä on vesikalma, ja sen takaan, että lautoja potkaisee, jos vaan ei aikanaan ole luovehtijaa. Ja sama se on toisillekin. Eivät ne ole osattaan jääneet, eivätkä jaloillaan ole jättäneet, vaikka eivät vielä sitä tiedä, sillä se tuon huonoimman ensiksi otti käsilleen. Vaan kyllä rikka lumen alta löytyy."

Äiti: "Sitähän sitä minäkin olen juuri ajatellut. Mutta minä ajattelen sitäkin, että jospa te voisitte päästää. Olisi se hyvä, kun pääsisi aivan heti. Ja ketäpä siihen nyt tahtoisi. Sattuisiko Heppu-Tervokaan olemaan näillä mailla, kun se kulkee halki haleat maat... Kyllä kai te olette jo ennenkin olleet semmoisissa asioissa?"

Muori puristi huulensa yhteen ja katseli kudelmataan, venytteli sitä ja taas katseli. Tuokion perästä virkkoi:

"Kyllä se on totta, että minä en ole ensi kertaa pappia kyydissä. Ja niin minä olen ruvennut, niin ei ole toisen tarvinnut parsia. Enkä minä ennen hammassuuna pelännyt kahta tyhjää. Mutta eihän tuota nyt tiedä, miten tuo olisi... Kyllä niitä on joukko sentään, jotka minä olen jo pälkäästä päästänyt... Jo sekin Tarvaslehdon Risto; -- siinä oli metsän nenä! No sitä ei tarvitse neulaa nenäksi, kun se sille syylleen sattuu. Oli vaan karhua säikähtänyt, niin siitä lähti päivä päälle ja ennen pitkää köysiin jouti mies. Se oli aivan köysissä oleva hullu. Semmoiseen ei ole menemistä käsiksi aivan yksin turkissaan. Eikä ollut se lasten leikkiä, kun minä menin koskelle sen Riston kanssa. Mutta ei ole mies siitä päivin köysiä tarvinnut. Oli sitä Heppu-Tervokin kylvettänyt, rautu vaivasta vahinkoa oli vaan siitä. Se tuli tuhatta hullummaksi vaan siitä... Ei siitä Heppu-Tervosta ole aika asiaan, vaikka se on suuri tietäjä. Ja se on aivan sillä pilannut itsensä, kun se aina laittaa koiransa kotiinsa ja siten kostaa. Ja kuuluupa se pilaavan kitumaan aivan syyttömiäkin ihmisiä, niin se ei ole terveellistä. Mutta minä jos päästän kiroistakin, niin en minä laita niitä takasin. Minä laitan ne

"laajoille Lapin perille tuiman tunturin laelle vaaran vaskisen sisähän. Siellä ovat muutkin nurkkamiehet ikuiset pahantekijät."

Äiti: "Olisihan oikein pätö asia, jos tuota Marttaa vähän puoskaroisitte. Eihän ota, jos ei annakkaan".

Muori nousi seisaalleen ja otti Martan syliinsä. Martta hätäisin silmin katseli muoria. Muori laski Martan vuoteelleen ja virkkoi:

"Kyllä sen näkee, että ei se ole oikeallaan tuo tyttö."

Sitte kaivoi hurstisen paitansa povesta lankakerän, pisti sen kiinni kudelmaansa, pani lasin penkille ja sanoi:

"Saadaanhan tuota koetella."

Huokasi syvään ja lausui:

"Lähde Jumala avuksi yksinäisen ympärille, voimaksi vähäväkisen. En minä mitänä voine ilman avutta Jumalan, turvatta totisen luojan."

Sitte muori läksi, käveli ulos. Jalassa vippasivat pöyhtyneet tuohikengät. Niitä katsoi Martta muorin jälkeen, oikasi päänsä vuoteelle, huokasi syvään ja silmät vierähtivät kiinni, näpisteli kuivan näköisiä huuliaan ja näkyi nukkuvan.

* * * * *

Muori kulki kirveineen metsään. Sieltä hän etsi ukkosen repimiä puita ja rannalta veden kulettamia halkoja. Teki niistä rannalle ihan veden kielelle viisikantaisen portin, josta ihminen sopi läpi kulkemaan. Sen portin kaksi nurkkaa tuli maahan ja kolme jäi ylös. Sitte otti hän kesuen kannosta lastuja, sitoi niitä niihin ylhäällä oleviin nurkkiin ja alanurkkiin kietoi sammakot punaisella langalla. Sitte hän meni metsään, puki siellä nurin käännettynä vaatteet päälleen ja teki päähänsä havunlehvistä lakin, johon oli pistetty yhdeksän eri puun oksia.

Näissä hankkeissa tuli sitte muori ja sytytti tulen niihin lastuihin, jotka riippuivat sen portin ylänurkissa.

Muori seisoi tuliporttinsa vieressä, vasen jalka järvessä, oikea kuivalla: Siinä sitte etusormet ristissä luki:

"ve'en ukko, ve'en ukko, ve'en kultainen kuningas, tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan ihosta imento raukan, emon tuoman ruumihista."

Muori mulautti vielä järvelle ja jatkoi:

"Vesi viitta Väinön poika, Sinervittären sikiö, viikon vuoressa makasi, kauan kasvoi kalliossa. Vesi kirposi kivestä, kaatui kaste kalliosta surmaksi oman sukunsa."

Äiti seisoi kentällä Martta sylissä. Martta puristi äitiään kaulasta ja pyyteli: "Älä anna, äiti, minua vieraalle. Ethän, äiti kulta, anna minua vieraalle?"

Toiset tytöt, äidin hameesta pidellen, pyörein silmin katsoivat sitä kummallista porttia, jonka nurkissa kihisevät tervaslastut iloisesti palaa lekuttelivat ja musta savu poimukkaina pyörteinä pulppuili ylöspäin, kunnes vasta sylen korkeudella ne kolme savua yhtyi toisiinsa ja sitte mieluisena kaarena kallistui järvelle päin.

Muori viittasi äitiä tulemaan paikoille. Äiti tuli Martan kanssa muorin luokse. Muori repäsi Martan äitinsä kaulasta ja pujotti, järvestä päin, läpi portin kaksi kertaa ja kolmannen kerran järveen päin. Kun pujotti järvelle päin, niin samassa paiskasi Martan järveen ja ärjäsi:

"Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu kastellista..."

... "Huh-huh! menikö tuolle vettä henkeen, kun noin häkeltelee? Ka no mikä tuolle tuli?... No jopa tuo selvisi... Hyvä tuli!"

Sitte antoi Martan äidille. Äiti otti Martan syliinsä:

"Martta, kuule... älä nyt itke... Asetu nyt... No-no lapseni; nyt sinä paranet lapseni... Älä nyt niin paru. Kuule nyt... asetuhan nyt, muuten äiti piiskaa, jos et asetu. Ka menehtyy se. Voi Herra Jumala, tämän kouristi! Voi, voi! Tulkaa muori katsomaan!... kouristi tämän. Voi, voi, aivan meni mustaksi, kuin kekäle, ja puistaa kuin virrassa! Katsokaa, miten puristi nyrkkinsä. Voi, voi sentään, katsokaa miten pieksäytyy! Tuohon se kuolee... ei hengitä enää. Voi muori kulta! mitä tälle tehdään?"

Muori otti Martan, vei rannalle ja kolmeen kertaan pisti sukkeloon ja tenhoissaan luki:

"Lähe liika liikkumahan, paha vaiva vaappumahan käsin päällä käytyäni, suin sulin puheltuani. Tuonne ma sinun manoan Turjan koskenen kovahan, jonne puut tyvin menevät, hongat latvoin lankeavat."

Sitte muori pani Martan mättäälle, jalat itään päin, ja siinä piirti puukkonsa kärellä maata kolmasti ympäri ja luki:

"Neitsyt Maaria emonen, puhas muori, muoto kaunis, kultakäärehet käsissä, päässä kultaviilekkehet, kultakenkäset jalassa, tule tänne, tarvitahan tekemähän terveyttä. Vesi juokohon vihansa, vetäköhön viertehensä alle soien sammalien, alle aaltojen syvien."

Siihen Martta asettui. Ei puistanut enää, vaan kasvot olivat mustanpuhakat, kuola valui suusta, rinta hyrräsi ja tyttö näytti nukkuvan raskaasti.

Muori katseli voitteisesti mustilla silmillään ja virkkoi:

"Minä ne saastat sammuttelen, pahat vaivat vaivuttelen

"vielä vanhoillanikin... Nyt se vasta heitti... Katsoppas nyt, kun se nukkuu levollisesti... Mutta näille toisille on tehtävä sama, muuten ette pääse rauhaan."

Tytöt pitelivät kiinni äitinsä helmoista ja surkein kasvoin ja vesikiehteisin silmin katsoivat Martan kovaa kohtaloa. Mutta muori äänettömästä päästä otti Saaran ja vei sinne tulilleen. Saara itki ja kimpsusi käsissä ja toiset hätäisinä katsoivat Saaran surkeutta. Muori tuikeasti mulautti äitiin ja viittasi avukseen.

Äiti tuli ja otti vastaan Saaran, kun muori pujotti kehikosta läpi, ja kolmannella kerralla äiti pujotti järvelle päin. Silloin muori porautti Saaran järveen ja tenhoissaan luki:

"Tuonne mä kivut lähetän, tuonne tuskat tuiskaelen keskelle meren seloista, syytelen mereen syvähän; sieltä ei niitä nouettane sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana."

Sitte muori päästi Saaran irti.

Saara väärillä säärillään juosta vekelti törmälle toisten luo, jossa vasta pyörähti takasin katsomaan ja hätäisin silmin puhalti oikein parahtavan huokauksen.

Muori se tuli Katria ottamaan. Mutta tytöt pemahtivat jalkoihinsa ja lähtivät käpälämäkeen. Huutaen hoilaten juoksivat Pajupuron korpeen. Sinne perään koetti Saarakin ja parkui minkä jaksoi.

Muori: "Voi sen tuliset minkä tekivät! -- Ä-äälkää menkö! älkää menkö!... Huuda niitä... Nyt riittyy tuo tuli. -- -- Huuda noita ruojia!"

Tytöt kun kuulivat, että ei ole jälestä tuliaa, seisahtuivat metsän rannakseen, kuin lammaskarja, katselivat pyörein silmin jälelleen ja puhaltelivat paisuneita henkäyksiä.

Äiti kävellä haihatti tyttöjen luo ja nyrkkiä pudistaen huusi:

"Jos vaan nyt vielä pakenette, niin katsokaa! Vai te lähdette jaloilla jättämään. Kyllä ette kauas mene. Tulkaa rikeneen pois! tahi minä........."

Tytöt, hyppyset suussa, kävellä nyrköttivät äidin luo.

Kerttu: "Kunpa tuo muori niin pahasti piti Marttaa."

Sanna: "Tekeekö se Reetallekin sen saman, kuin meille?"

Äiti: "Tekee se; aivan saman."

Auno: "Sepä meni piiloon tuonne kartanoon."

Äiti: "Se haetaan."

Vappu: "Eikö se muori antaisi meidän itsemme mennä järveen tuosta veräjästään?"

Äiti: "Kyllä se antaa; mennäänhän vaan sinne."

Vappu hypsähti: "Voi, voi, se on lystiä! Minä menen mielelläni."

Sanna: "Minä kanssa menen; ja sitte uidaan tuonne noin pitkin järveä."

Tytöillä loisti kasvoissa hätä ja hyvä mieli, kun äitinsä perässä lähenivät muorin tulia. Muori laitteli kehikkonsa nurkkiin uusia tervaslastuja ja sytytteli niitä palamaan, sitte puukollaan veti kolme ristiä veteen ja luki:

"Vesi puhas Luojan luoma sillä on Ristus ristittynä, kaikkivalta kastettuna."

Sitte muori kutsui Katrin. Mutta Katri tarttui syliksi äitiinsä.

Sanna: "Antakaa minä menen ensin. Kuulkaa, muori, antakaa minä menen ensin!"

Muori korjasi päässään suurta havuhattuaan, lujitti vyötään, mulautti Sannaan ja karmeasti sanoi:

"Sitte vuorollasi!"

Hän kiskasi Katrin käsipuolesta ja viittasi äitiä tulemaan toiselle puolen kehikkoa.

Muori: "Et saa potkia! Et nyt jaloilla jätä... Ole ääneti! tässä ei ole sinulla suurta hallaa. Ole ääneti ja tottele! Parkuu että korvat halkeaa. Äläs pätö kalu ja pitää jo tuommoista äänen voimaa... Huh! tässä sulle... Huuda nyt."

Katri hyppäsi järvestä ja häkellellen silmät takana juoksi törmälle toisten joukkoon ja puuskutti hätäisesti.

Sanna hypähti.

"No minä nyt!"

Muori mulautti ja viittasi Sannan tulemaan. Sanna vilkasi nuotion luokse ja lähti suoraan läpi kehikon menemään järveen.

Muori karmeasti: "Älä sieltä... täältä ensin... Ka niin, vielä täältä... No nyt järveen ihan umpipäähän... Sillä lailla... Nytkös se on taon punapään vuoro? Käyppäs käsiin!"

Vappu kilmasi muorin luokse, pujottausi läpi kehikon kaksi kertaa maalle päin ja sitte kolmannella kerralla pistäysi järvelle päin, potalti pitkän hyppäyksen ja pörähti järveen.

Muori: "Kas see! Sepä hyvä lapsi... Kukas nyt?"

Äiti: "Riikan on vuoro," ja tyrkkäsi Riikkaa eteenpäin.

Riikka: "En minä lähde... No älkää, muori, en minä lähde."

Muori raahasi Riikkaa käsipuolesta: "Tästä ei pääse, kuin tekemällä... Tuosta noin!"

Äiti ajoi Reetaa edellään kartanosta ja puheli: "Aika ihminen ja viitsit vastustella. Pahaako sinulle tehdään? Sinä huimempi muita!"

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Riikka järvessä kaulaansa myöten seisoivat ja katsoivat miten Reetalle käypi. Reeta pistelehti kehikon läpi, mutta viime kerralla järvelle päin lähti potaltamaan läpi kehikon kiireemmästi. Silloinpa tarttui kehikko mukaan ja sen palavan veräjän kanssa Reeta pörähti järveen. Palasiksi silloin remahti muorin kehikko ja veden päällä kelluivat suhisevat kekäleet.

Muori rannalla löi käsiään yhteen ja sanoi: "No nyt se oikein meni! Nyt minä sanonkin, että saatte siltä pahalta yönne maata."

Muori kokoili kekäleet järvestä ja ne vei Pajupuron korpeen. Sinne oli riisunut havuhattunsakin ja tuomisen vyönsä ja hohtavin kasvoin leveillä jaloin palasi Martan luo.

"Vieläpä tämä nukkuu. Antaapa nyt nukkua, kun pääsi rauhaan. Mutta oli se siihen tarttunut! Se ei vähää totellut. Tuo vesikalma se on semmoinen hiimosti, että se ei ole joka räkänokan ajettava. Mutta en minä kuitenkaan ole vielä siihen kummaan yhtynyt, että ei olisi apua lähtenyt." -- Päätään niekuttaen muori jatkoi: "Minun pääni ei ole korkealla, vaan pois minun edestäni on toinen rekensä siirtänyt. Se on Jumalan tauti, jos se ei minua tottele... Ne eivät ole konstit kangella käännettäviä, vaan siinä on sentään asiassa seitsemän seikkaa."

Äidin kasvoissa väreili rauhaton arkuus ja äänettömänä hän katseli Marttaa, kun se kentällä reuotti ja syvästi hengittäen nukkui raskasta unta. Otti Martan syliinsä ja hartiat kumarassa lähti astumaan pirttiin päin.

Muori, tuohikengät jalassa, astua vinttaili perässä. Korkeissa sarvenoissa riippui lyhyt harmaa hame ja suonikkaat, tummat käsivarret, kyynäspäitä myöten paljaina, riippuivat leveissä olkapäissä. Lyhyellä kaulalla riippuivat harmaat hapset ja leveällä pörhöttivät suuret korvat.

Kalliojärven pinnalla pakenivat tyttöjen uimaväreet ja rannan metsissä raikui iloinen räikinä. Tulivat tuosta viimein rannalle, etsivät paitansa läjästä ja kilmasivat petäjän juureen pukeutumaan.

Sanna: "Saimmepa uida. Ei äiti olisi tänä päivänä luvannutkaan."

Kerttu: "Oli niin paha mielestäni, kun rääkkäsi tuota Marttaa."

Auno: "Se minunkin kävi ilkeäkseni, kun retuutti, niinkuin koiran penikkaa."

Reeta: "No ei se nyt sitä pahasti. Eipähän äiti kieltänyt."

Sanna: "Katsoppas Rliikkaa, kun pani nurlin paidan päälleen!"

Riikka: "Ei ole nurin."

Sanna: "Nurlin on. Katso vaan ommelta; palte mojottaa kuin kohennuskeppi!"

Vappu: "Se muori kun riipasi paidan tuolta Riikalta, niin siinä ei ollut kaukaista. Se tarttui vaan helmaan ja kiskasi korviin, niin Riikka putosi, kuin matikka kentälle."

Sanna: "Siinäpä se meni nurlin. Mutta se tuo Rliikka potki, kuin hevonen."

Vappu: "Mutta Katri, se vasta rääkyi!"

Katri: "Parkuipa tuo Saarakin."

Saara: "Niin, kun minua peloitti, kun sillä oli se havuhattu niin ruma."

Kerttu: "Eihän tuo ollut ruma; somahan tuo oli. Oli kuin kuusi päässä."

Auno: "Oli minustakin somannäköinen, kun muori on lyhyt ja paksu, -- yhtä paksu, kuin pitkäkin ja sitte tuommoinen pensas päässä, niin minä ajattelin, että tuommoinen kai se on Tapion emäntä, jonka isä oli nähnyt... Minkä näköinen se kuului olleenkaan? Sanoppas, Reeta, miten se isä kertoi. Minkänäköinen se kuului olleen. Tuollahan se Pahtakuljun alla oli sen nähnyt."

Reeta vilkasi tympeän katseen toisiin ja lähti kävelemään pirttiin ja sanoi: "On heillä hupattamista. Ei minulle ole kertonut."

Lehmät tulivat kotiin ja niille suitsua tekemään tulivat Reeta ja äiti. Sinne siirtyivät toisetkin tytöt, kantoivat puun pärtöjä tuleen ja sen kattoivat multaisilla tarpeilla, niin valkea savupatsas pallerehtaen kohosi korkeuteen ja loi pitkän varjon Pietolan kesannolle. -- -- --

Luoteen korvalle metsien helmaan pyrki illan aurinko, kuin tytöt porojalkaisina tulivat pirttiin, jossa, iltasen saatuaan, rupesivat väsyneinä yönsä lepoon.

IV.

Martta oli jo nelivuotias. Oli Tammikuun tähtinen ilta, Pystyvalkea paloi pirtissä.

Rupukan muori tuli ulkoa ja kainalossa oli soikea vasu ja kasvoissa väreili hyväntuulen loimo. Muori oli niin saaneen näköinen, kun laski vasunsa pöydälle ja hymyillen alkoi aukoa ryysykääröksiään. Tytöt kohahtivat katsomaan. Sanna hyppäsi rahille ja kuikisti vasuun, vilkasi muorin silmiin ja kysyi: "Mikä teillä on siinä? Kuulkaa, mummo, mikä teillä on...?"

Pieto toi päreellä tulen, kuikisti vasuun ja hymyili. Katsahti lempeästi muoriin ja kuikisti taasen vasuun. Tytöt pitelivät muorin hameesta ja rengassilmin katselivat muorin koukkunenää ja poimuisia, tummia kasvoja, kun ne niin salaperäisesti hymyilivät ja väliin kurkistivat vasuun.

Sanna hyppäsi rahille ja räpytti käsiään: "Voi, voi! ette usko minkälainen ihminen! Voi kuinka piiiikkunen! Tule, Vappu, katsomaan. Voi, voi kun se on sievä!"

Tytöt yrittivät nousta katsomaan, mutta muori käänti sen vahvan koukkunenänsä tyttöihin päin ja mulautti mustilla silmillään puoleen ja toiseen.

-- "No vähemmällä siinä! Lasken pois siitä!... Totteletko, Sanna... Lasken tuonne alas."

Vappu kiekkui muorin hameessa ja pyyteli: "Näyttäkää, muori hyvä, mikä teillä on."

Muori harosteli vasua varovasti, kumartuneena tähysti vasuun ja virkkoi: "Tässä on pikku poika."

Sanna: "Mistäs se on tuo pikku poika?"

Muori: "Tämän on äiti löytänyt saunan sillan alta."

Sanna: "Mutta me menemme katsomaan, eikö muita olisi. Minäkin haen itselleni. Lähdetään, Vappu, hakemaan!"

Isä naurahti ja nakkasi niin leppoisen silmäyksen Sannaan, Muorikin naurahti ja virkkoi: "Ei siellä ole muita."

Vappu nyrpeästi: "Muori narrasi. Ei olekaan äiti löytänyt saunan sillan alta."

Muori ei sitä kuunnellut, katsahti Pietoon ja virkkoi tyyneesti: "Jos saisimme puhdasta vettä puhtaalla astialla..."

Pieto vei tulensa uunin nurkkaan ja rosolaitaisella pahkamaljalla nouti ranta-avennosta vettä ja laski sen pöydälle.

Muori antoi sen lapsen Reetan syliin. Reeta suu niin mieluisessa mytyssä piteli lasta, joka vähän kirahteli.

Muori otti virsikirjan turkkinsa taskusta ja luki siitä lukuja; otti vesimaljan ja valeli lapsen päätä vedellä; luki vieläkin muutaman kappaleen, mutta näkyi muistavan jotain. Suuret silmät harristuivat ja suu hömähti auki. Mutta heti pyörähti Pietoon päin, joka pöydän sivulla seisoi jäykkänä, kädet ristissä, ja virkkoi: "No herranen aika! Mikäs sille nimeksi tulikaan?"

Pieto nosti hitaasti kätensä korvallisiinsa, puristi huulensa yhteen, mutristi muotoaan, kynsiä rahnusteli korvallistaan tavan vuoksi ja viimein vastasi: "Miten hän olisi... Olen minä ajatellut..."

Muori: "Mitä ajatellut?... Jottako isän kaima?"

Pieton suu levisi makeaan hymyyn ja silmät remahtivat muoriin leppoisen näköisesti...

-- "No... jospa tuosta tekisi."

Muori pyörähti lapseen päin, joka Reetan sylissä pudisteli ja mieli kirahtelemaan; teki kädellään ristin lapsen rintaan ja sanoi: "Pietari on nimesi..."

Hän aukaisi vielä virsikirjan, lukemaan rupesi, mutta pihisten putosi päreen pää lattiaan ja sammui. Pieto rienti ottamaan uutta tulta. Liedessä ruoposteli hän hiillosta päreellä ja kokosi isoimpia hiiliä yhteen ryhmään ja alkoi puhallella. Tuhkan alla tummuneet hiilet eivät kiihtyneet heti.

Silloin lapsi rupesi parkumaan Reetan sylissä. Muori otti lapsen ja Reeta pyörähti isälleen avuksi tulta puhaltamaan. Yhdessä ne Pieto ja Reeta puhua töhöttivät ja parantavat puhumistaan, että säkenet pölisivät. Muori piispitti ja heilutti parkuvaa lasta käsissään ja virkkoi vihaisesti: "Ei teillä ole huulet yhtä paria, kun ette saa tulta... Ka jo viimein!"

Pieto asetteli päreen pihtiin, siirtyi taas pöydän sivulle katsomaan, mitä muori vielä tekisi. Ja samoin tytötkin avossa suin ja pyyrysilmäisinä katselivat muorin meininkiä.

Muori pani lapsen vasuun ja vei pihalle. Tytöt usahtivat jälkeen, mutta muori ovessa mennessään pyörähti katsomaan takansa, poikasi jalkaa kynnykseen ja vihasta äsähti: "ette saa tulla."

Sanna tekeytyi itkemään. "Tulen minä."

Muori: "Et sinäkään! Pysy vaan paikoillasi!" Hän paiskasi oven kiinni ja kartanolta alkoi kuulua lapsen itku. Tytöt kapasivat ikkunaan katsomaan, mihin se sitä viepi. Pieto näytti mielessään kummastelevan sitä, kun se muoria pyhä toimitus loppui niin lyhyeen, istahti rahin nenälle ja puheli itsekseen: "Sattui se päre pahan nenällä putoamaan... Nuo hiilet olivat niin pikkuisia."

Muori juoksun hypäkässä tulla hynttyytti saunasta ja hömäkehti niin hyväntuulennäköisenä, pani turkin päälleen, sitoi ruskeat karvatöppöset paulakenkäinsä päälle, tuipasi kättä Pietolle ja virkkoi: "Jääppäs terveeksi! Onnea ja iloa peikolle perheellesi!" -- Sitte hän kävellä töpsytteli ulos.

Tytöt kilmasivat ikkunoihin katsomaan, mihin muori menee, mutta muori se koppasi pirtin perästä sukset jalkaansa ja kohta katosi metsän rinteeseen.

Tytöt istahtivat penkille, kuin kyyhkyset, ja pyörein silmin katselivat toisiaan ja näytti heistä siltä kuin olisi jotakin tapahtunut, jota eivät käsittäneet.

Pieto lähti ulos ja viipyi siellä kauan.

Reeta ja Auno tekivät vuoteen. Siihen laskeusivat tytöt hiljaisempina, kuin koskaan ennen, ja päreessä kun viimein tuli tuikahti, niin kauan harreilivat tyttöjen silmät korkeuteen ja kasvoissa väreili salaperäinen aavistus.

Reeta makasi vuoteen reunalla. Hän kääntyi syrjälleen, vetäsi hiljaa vaipan laitaa toisten päältä peitokseen, kyyristyi käppyrään, huokasi syvään ja heittäysi niin nukkumaan. Mutta kun Katri alkoi marista toisella laidalla vuodetta että "ei ole peittoa," niin Reeta nosti päätään ja sanoi vihaisesti: "Ettekö pääse likemmä toisianne, jotta yltäisi peitto jokaiselle. Kuka siellä on taas se rehentelijä."

Vappu: "Tuohan tuo Sanna."

Sanna: "No niin, kattila pataa panee. Itse riehotat, kuin niittyrlio. Ja tuo Rliikka; muut eivät pääse lähellekään."

Reeta: "Tokko osaatte asettua siinä, vai pitääkö kaarakka hakea! Paljonhan se olisikin, kun kerrankaan asettuisivat ihmisiksi."

Silloin tapahtui vuoteella yleinen liike ja jokainen siirtyi aivan liha lihaan kiinni. Katrikin nykäsi vaipan laitaa toisten päällä, pani sen laidan allensa, kääri jalkansa vaipan mutkaan, kyyristi niskansa kumaraan ja lupsautteli muutamia kertoja suuria silmiään ja sekoi niin unen rauhaan.

* * * * *

Kolmannen kerran jo kukko lauloi pirtin sillan alla, kun Reeta heräsi, heräsi entistä raittiimmasti, mutta vetäsi vielä peittoa korvilleen ja koetti painautua nukkumaan, kun kuuli isänsäkin sikeän kuorsauksen pöydän päästä.

Unta ei kuitenkaan tullut enää Reetalle. Hän koetti kuolettaa ajatuksiaan ja lupisti silmänsä kiinni, mutta silmätpä aina niiltään nimiään kirkkaina remahtivat selälleen.

Viimein hän huolellisesti peitti vieressään makaavan Martan, joka, hikihelmet otsassa, siinä henkihieverinä nukkua sihotti, nousi ylös, kopelehti pimeän päässä sukkansa koukkopuulta, rahnikoi paulakengät jalkoihinsa ja rienti ulos. Näkyi arvelevan mennä saunaan, mutta kaakkoisien metsien helmassa pohotti aamunkoite ja suurena liekehti monivärinen kointähti koitteen hiilakalla reunalla. Kuuset näyttivät seisovan aivan kuin olisivat kasvaneet koitteen hohteeseen. Reeta katseli sitä ja tähtistä taivasta ja puheli itsekseen,--

"Voi noita tähtiä, kun niitä onkin paljo. Niitä olisi koko kopare, jos olisi seulaan karistella. -- -- Niin äiti"...

Reeta aukasi reippaasti saunan oven, mutta siihen seisahti. Toinen käsi oli ovinappulassa, sitte kuikisti päänsä ovesta sisään ja kuunteli... Kuunteli ilman huokaisematta, mutta rinta rupesi tutajamaan, kasvot tulistuivat. Hän huokasi vapisevan, pitkän huokauksen ja virkkoi: "Äiti hoi!... Onko täällä äiti?... Kuuletteko?... Äiti hoi..."

Tuo viimeinen "hoi" tuli väristen ja kuulusti aivan hengettömältä, ja miltei takertunut huuliin, ennenkuin pääsi uloskaan. Silloin hän painoi kiinni saunan oven, puhalti raskaan henkäyksen ja oikahti: "Voi, voi!"

Sitte juoksi pirttiin, meni isänsä vuoteen luo, seisahti ja koetti asettaa vapistustaan.

"Isä!"