Part 29

Niin meni talvi. Kesä tuli ajallaan. Peltoon kylvettiin viimeiset jyvät. Ilma oli lämmin, lehti kiirehti puuhun, ruoho maahan ja ylös maasta rienti kierteinen oras. Mutta Juhannuksen aikana tuli kylmä orashalla, vei pellot mustaksi, vei lehdet puista, kukat nurmilta. Alastomana seisoi kurja luonto Pohjolan valosana Juhannusyönä. Emintimän henkeä huokaili pohjoinen ja lunta karvoi pilvinen taivas -- --

Juhannus oli käsissä. Korkealta paistoi lämmötön aurinko. Huurupilvet samoilivat kolkolla taivaalla.

Pirtissään istui Pietolan perhe. Reetakin oli joukossa. Eivät olleet iloisia eivätkä vallan suruista; näyttiväthän vaan kuin jotakin outoa olisi tapahtunut. Olivat kuin kynsille lyötyjä.

Katri oli karsinapenkillä ja sylissään piteli kolmivuotiasta pulloposkista pienokaistaan, taputteli sen puhtaita kasvoja ja virkkoi leppoisesti:

"Mitähän sinä äitin pullukka, sinä perhoseni, tulevana talvena panet tuohon pikkuiseen suuhusi, tuohon pikkuiseen suuhun, suu kuin mansikka. Mitähän siihen pantanee, kun ei kesää tullutkaan; ei kasva edes karjan ruokaa."

Reeta: "Niin sitä sanotaan, että suuri on kesä kateiksi. Mutta kyllä se todellakin näyttää, että ei tule kesää. Juhannus on käsissä ja sammalikko oli jäässä vielä äsken, että kannatteli."

Riikka: "Sanotaampa sitä niin, että ei ole tähkätöntä Juhannusta. Mutta mustana on nyt maa. Ei ole orastakaan, sitä vähemmin tähkää."

Reeta virkkoi vakavasti:

"Ei tämä ole ensimmäinen kumma. Äiti-vainaja niin usein puhui: kun hän oli ollut paimentyttösenä, niin oli ollut seitsemän hallavuotta peräkkäin ja kahdeksantena kesänä oli Juhannus-aamuna olleet viitat pystyssä pappilan salmella ja isoa Ruokojärveä oli hevosella ajettu. Eikä ollut moni enää kylvänyt ollenkaan, jos oli siemeniäkin. Vaan sitte oli kääntänyt toisen kylkensä. Päivää palattua olivat ilmat lämmenneet, kesä oli tullut lämmin ja poutainen ja joka oli kylvänyt, niin seitsemässä viikossa oli joutunut pivosta pivoon. Ahtolan ukkokin oli viikkoa jälkeen Juhannuksen kylvänyt ohran siihen mäkipeltoon, niin Perttulina oli ollut uutisrieska syötävänä, valkea kuin sämpylä."

Katri huokasi ja virkkoi:

"No on sitä ollut aikoja ennenkin. Seitsemän hallavuotta peräkkäin ja yhä ovat ihmiset vaan henkeä pitäneet, koska eivät ole aivan sukupuuttoon kuolleet."

Reeta: "En muista äitin kertoneen, että olisi yhtään näljin-surmin kuollut."

Auno: "Kyllä se Jumala sentään pitää huolen luomista lapsistaan. Sama se on nytkin. Kunhan vaan tyydytään Jumalaan eikä huolita huomisesta päivästä, niin kyllä se antaa ravinnon ajallaan."

Vappu katkasi puheen.

-- Hym, Jumala pitää huolen! Se antaa ravinnon ajallaan! On tuo nähty tuon huolenpito. Kun ei olisi itse pidetty huolta itsestään, niin aikoja sitte olisi jo saatu suulleen kuolla eikä olisi koirakaan perään haukkunut... Ei huolita huomisesta päivästä! Kaikkia kuulee!

Tahvo tuli kalalta. Synkeänä oli muoto ja vihaisena heitti konttinsa lattiaan ja virkkoi karmeasti:

"Jo nyt on saanut pe--le arennille tämän tienoon!"

Katri katsahti Tahvoon, rienti katsomaan konttia ja ystävällisesti virkkoi:

"Etkö saanutkaan kaloja? Eihän sitä aina. Nyt kun on näin kylmät, niin kalat ovat kauttautuneet; mutta kunhan lämpiävät ilmat, niin sitte taasen. No onhan noita vähäsen. Kas tuommoinen hauki! Ja onhan täällä ahvenia toista läjää! Kyllä näistä keitto tulee."

Tahvo ei kuunnellut Katrin puhetta; kiroili vaan, käveli lattialla ja sanoi vihasesti:

"Kyllä minä en rupea tänne nälkään kuolemaan. Saat laittautua matkaan noiden perillisten kanssa. Lähdetään kuin Piiroisen joukko kulkeutumaan talo talolta kotipuoleen ja heitetään petoin huostaan tämä... Voi, voi sentään mihin piti joutua! Se on sinun syysi ja tuon muutaman rohveetan, tuon Aunon... Ala vaan laittautua matkaan! On meillä vielä sen verran rihkamia, että pääsemme kotipuoleen kerjäämättä? Vaan kun syömme täällä viimeiset, niin joudumme kerjuuseen."

Katri punastui eikä virkannut mitään, puristi vaan huulensa yhteen.

Riikka katsahti Katriin ja virkkoi:

"Joka menee se menköön. En lähde minä. Henki on surmalle velkaa. Vaikka kuolen tänne, niin kerta kuolla syntyneen. Ei ole pestyä pöydänpäätä sielläkään."

Katri: "Sen sanon minäkin, että ei ole pestyä pöydän päätä sielläkään. Vaivallahan on eläminen, meni mihin meni. Ollaan vaan täällä. Ei ole surma tervaa karvaampi."

Olli-Pekka sanoi kiihkeästi:

"Samaa olen tässä miettinyt, että en rupea tänne näljin surmin kuolemaan. Kotipuoleen lähden minäkin. Kun ei lähtene Riikka, niin jos tahansa. Oma on syynsä. Ei syytä minua toistekkaan, että olen tänne kulettanut."

Riikka: "Empä syytäkkään sinua enkä muita. Hyvä vaan, että olemme täällä. Tyydytään vaan onneensa."

Olli-Pekan silmät rupesivat kiilumaan.

-- Tyydytään onneensa!... Kyllä minä nyt vielä sinua kuuntelen! Kyllä olet minua jo nenästä vetänyt siksi, että nyt jo välttää. Lähde vaan, kun lähtenet matkaan!

Riikka: "Eipä vähä mitään. Paljonpa panit palallesi... Hohoo! vai lähde matkaan! En toki lähde tässä hädässä."

Olli-Pekka: "Kyllä minä saan lähtemään, kunhan minä vien rahani matkassani."

"Vie vaan, vie kukkaroineen! Kun lienevät sinulle aivan vieraat nuo lapset, niin heitä vaan minun kaulaani ja mene vaan niin kauas, ettei kuu kuule eikä päivä näe!"

Tahvo se puhki vihoissaan ja kamalansynkkänä oli entinen valkoverinen muoto ja vihasta verestivät sinisenharmaat silmät. Tyhjää toimittain käveli pirtin; lattialla, käveli ja puheli. Viimein punalti päätään, virkkoi tuimasti:

"Nuo akat ja pe--leet! Niille kun antaa yhden sormensa, ne vievät koko käden... Maksaa se mielestä mesimarjan: tämän ajan on saanut tehdä työtä kuin tuleen. Voi sen..., sen..."

Olli-Pekka virkkoi tivakasti:

"No syötyä ei saada takaisin. Se on, tullut, joka on tullut. Lähdetään kotiin. Paistaa siellä päivä vähän lämpimämmästi... Lähdetään!..."

Reeta: "Mihinkäs talon teos jääpi Pahtajärvellä?"

Olli-Pekka: "Jäi mihin jäi; pois lähden!"

Tahvo kävi aitasta rahansa, heitti pöydälle kourallisen hopearahoja ja sanoi:

"Tuossa on matkarahat, joilla pääset, kun et älyä lähteä yhteen matkaan."

Olli-Pekka teki samoin, heitti rahoja pöydälle ja virkkoi tylysti:

"Tuossa on!... Tulkaa yhdessä matkassa."

Katri tuikasi ulos, meni saunaan ja siellä itki itsekseen. Riikka meni rannalle ison kiven suojaan, lankesi kasvoilleen maahan, käsillään puristeli kasvojaan ja puhki raskaita huokauksia...

Tahvo ja Olli-Pekka olivat menneet. Katri ja Riikka tulivat huivisilmillä pirttiin. Katri seisahti pankkoa vasten. Riikka istui oviakkunan poskeen ja katseli akkunasta ulos, vaikka ei mitään sentään katsonut.

Auno istui kädet helmassa peripenkillä ja suurilla silmillään katseli Riikkaa ja Katria, virkkoi:

"En minä luullut, että se nyt on totta tuo homma. Tuli kuin puulla päähän lyöden."

Reeta: "En minäkään uskonut, että tuo nyt on totta. Luulin, että nyt tuossa vihoissaan tuskeilevat, mutta se raukeaa, kunhan purkavat pussinsa."

Katri rykäsi, kohotti hartioitaan vähän pystympään ja umpimielisesti virkkoi:

"Kyllä se oli ennen aiottua. Jo ne ovat vuosikausia sitä nurkuttaneet. Mutta me Riikan kanssa kun emme ole taipuneet, niin ei ole saanut satuun lähtö."

Riikka kääntyi toisiin, pyyhkäsi esiliinaansa kasvojaan ja virkkoi:

"Kun niitä nytkin olisi kehdannut ruveta houkuttelemaan, niin..."

Reeta alkoi puhella toimessaan: "Vielä näitä nyt houkuttelemaan! Äläs pikku lapsia! Houkuttelemaan! Eipä vähä mitään! Vähä yksi varis tekee kesää tai talvea. On täällä eletty jo sen verran ilman heitä ja eletään vastakin, kun muu paha muualta katsonee. Menkööt vaan! Menkööt, menkööt!" Katri puhui alamielin:

"Niin sitä sinä sanot. Sinä et tiedä maailman kelkan jukkoa, minkälainen se on. Kunhan olisit tuommoisen lapsijoukon keskellä tyhjin käsin kuin taivaan lintu, niin et sinä niin sanoisi."

Auno: "Kyllä se ei kannata haikailla. Kyllä lapset elävät siinä missä muutkin."

Riikka: "Kivessä on kipeä silloin kun toisessa."

Saara: "Sen minäkin sanon, että kivessä on kipeä kun toisessa... Mutta se ei ole huutain huokeampi eikä parkuin parempi..."

Vappu: "On sanottu, että ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla. Mutta yksin on paras! On vaan ja elää kuin kelloton hevonen metsässä! Ei kaipaa kukaan eikä ole ikävä ketään."

Katri: "Sinä sanot sen ulkopuolelta hampaiden."

Auno peripenkillä istuissaan nojasi hartiansa seinään ja vakaisesti tuumaili:

"Minusta on vähä vahinko, jos nuo miehet menivätkin... Vai mitä Martta? Sinä et milloinkaan virka mitään."

Martta: "Kyllä kai tässä siltä vahingolta tuli palaa."

Vappu: "Sen minäkin sanon, että kyllä niistä nähden tuli palaa. Tuossa he vonkuilevat vaan ja ovat isäntiä olevinaan. Sanon vieläkin, että en kaipaisi heitä, en syödyille mailleni. Niin ovat kuin liika laukku reessä."

Katri: "Kas, kas nyt Vappu! Kyllä tuohon olisi sanomista, mutta ole suuni vaiti."

Vappu: "Puhu mitä puhut. Kyllä minä tunnen monta miestä, minä tunnen edestä ja takaa; minä tunnen niiden mielet ja kielet. Kun sanon oikein, niin tämä maailma on miehillä ja susilla pilassa!"

Martta: "Koko maailma pilassa! Miten sinä niin voit sanoa?"

Vappu: "Sinä lapsi rukka et tiedä mitä kysyt. Sudet sinä tiedät, että ne aina väjyvät viattomia kotieläimiä; mutta et tiedä mitä miehet väjyvät pauloihinsa."

Martta ei enempää kysynyt, menihän ajatuksiinsa ja suurilla silmillään katseli lakeen; katseli totisin kasvoin ympärilleen, mutta ei varsinaisesti mihinkään.

Auno: "No eivät ne kaikki miehet ole semmoisia."

Vappu: "Kukahan noista on parempi? Panehan koira makkaran vahdiksi."

Katri: "Nyt se on Vappu vihassa miehille. Oletko aina ollut semmoinen?"

Vappu: "Jos olisin aina ollut tämmöinen, niin en niitä tuntisikkaan. Jos olen vihassa, niin syystä kyllä olenkin."

Riikka: "Sillä tuolla Vapulla ei pysy kauan yksi mieli. Ei ole kauan aikaa, kun viimeksi hommausit Pahtajärvelle Tahvon ja Olli-Pekan uuteen taloon, kun muut eivät aikoneet lähteä ja olit aina yksistä tuumin Tahvon ja Olli-Pekan kanssa meitä sortamassa. Nyt se on kaikille miehille niin vihanen, niin, niin vihanen, että ihan purra pistää."

Vappu: "No eihän susikaan pesänsä luota syö lampaita."

Katri: "Ei sitä taasen ole paljo hyvän ja pahan ilman väliä. Nyt se on Vappu vihanen miehille, mutta katsotaan vaan, niin kohta se alkaa hymyillen puhua sulhasista."

Vappu: "Saatanhan minä puhua vaikka milloin sulhasista, mutta minä samalla tiedän minkälaisia ne ovat."

Auno kääntääkseen puhetta toisaalle katsoi akkunasta ulos ja pyhkäsi kädellään akkunata. Katseli vielä tarkempaan ylös ja alas taivaankantta ja virkkoi:

"Mutta nythän näyttää ilma lämpenevän. On niin rastaanrinnassa tuo läntinen taivas ja ilma niin leppoisennäköinen... Mutta sappi on auringon edellä."

Reeta: "Sade siitä tulee. Sehän on vanha sananlasku, että

"kylmäksi on kuu'un kehä, sateheksi päivän sappi."

Auno: "Ei siitä säät ilman lämpeäkkään, jos ei sadetta tule."

Katri katsoi karsinakkunasta ja virkkoi:

"Jopa lehmät tulevat. Kas, kas, kun ne ovat iloisia!... Tuota Maatikkia minkälainen vilja se on! Ja entä tuo Karjankukka! Kun laukkaa pölkyssä hännin kuin hurja. Kas kun mennä roikasi yli tuosta kuopasta kuin korento!

... Kas, nyt se säkeysi puskemaan! Lähdetään erottamaan ja kytketään navettaan. Lähdetään...

Pihalle rientivät tytöt ja lapset hyppäsivät penkille akkunasta katsomaan. Siinä ne sovittelivat ja kurkottelivat mikä mihinkin ruutuun olisi saanut päänsä sovitelluksi. Katrin kaksivuotias lihava kipeäjalkainen poika itkien pyyteli lattialla kontallaan, että "ottakaa minuakin memmee kattomaan. Ottakaa minuakin äitin memmee kattomaan. Kaitu, ota minuakin äitin memmee kattomaan. Ota nyt. Otathan, Kaitu?"

Toiset eivät olleet kuulevinaan; kähertivät vaan ikkunassa kuin kärpäset hyvässä ruokapaikassa ja tukkivat päitään mikä mihinkin rakoon, josta olisi sopinut paremmin näkemään. Mutta kun poika yhä pyyteli lattialla, niin pikku Anni kiimasi sen luokse, virkkoi:

"Otan minä Anteron."

ja tarttui Anteron kainaloihin ja kulettaa nujuutti senkin toisten joukkoon.

XXXIX

Kesä oli sateinen ja olkia kasvoi tavallista enemmän. Halla ei ollut syksyllä; mutta oli yhtä sadetta enemmän kuin kymmenen viikkoa, niin eivät joutuneet elot eikä saatu kokoon. Niitettiin taaskin Pietolassa joka korsi ja talvelle lähdettiin samoilla eväillä kuin ennenkin. Terveitä olivat sentään. Muissa taloissa hieroivat leiväkseen niitä vuodentuloksia, mutta jo syksystä saivat punataudin. Siihen liittyi surma toveriksi ja yhden ja toisen nutisti päiviltä pois. Niin vei enemmän kuin puolet ihmisistä Tuonelan tuville, vei muutamat talot aivan autioiksi. Sattuipa Tuoni Tahvon ja Olli-Pekan kotiinkin, vei isät, vei äitit kumpaiseltakin; vieläpä harventeli veliä ja siskoja ja likeltä piti itsiäänkin. Mutta Tahvo ja Olli-Pekka erosivat siitä leikistä ja kääntyivät päin Pohjolaan ja eräänä Joulukuun tähtisenä iltana olivat Pietolan pirtissä iloisen siskojoukon ja riemusta hyppivän lapsijoukon keskellä -- -- --

Talvi oli leuto. Jos sattui tuisku, niin vesisade oli perästä ja suvesi lumen aina pois, että kaljamilla olivat maat ja kieränä olivat järvet. Maaliskuussa vasta karttui vähä lunta. Mutta Huhtikuussa sulivat jo maat ja järvet, että Toukokuun alussa oli jo lehti puussa, ruoho maassa. Vaan ei ollut siementä mistä panna peltoon eikä ollut tietoa mistä saada. Mykkinä kuin kannot istuivat Pietolan asukkaat rannan äyräällä eräänä Toukokuun kauniina iltana, jolloin huolettomat sorsat ja allit lepäilivät Kalliojärven kimaltelevalla pinnalla. Suruttomain lasten kimeä melu ja liatuin iloinen laulu kaikui metsien syvämielisillä rinteillä ja tuo vanha petäjä istujain keskellä hymyili mielissään.

Riikka katseli järvelle.

-- Kesähän tämä keikkuen tulee, talvi tanssii takana kuten sanotaan. Mutta mikäs hyvittää polosia, kun ei ole siementä eikä tuumaa tulevata, ei riepää veräjätä. Mahona on ruispelto; autio on ohramaa. Kyllä siitä on vajoa vastakin, vielä hoikka huomennakin.

Tahvo katsahteli pieniin ruskopilviin.

-- Ikävää on, mutta eipä se pakisten parane.

Saara: "Mitähän, jos olisi lähteä etelästäkäsin hakemaan. Saisi edes vähänkään. Jos ei kaikille pelloille, parempi toki vähäkin kuin aivan ilman."

Olli-Pekka: "Etelästä! Kyllä se homma on yhtä tyhjän kanssa. Minä uskon, että useampi on mennyt aivan siemenkatiin. Jos jollakin on, niin on omiksi tarpeikseen. Ja jos olisi liiaksi, niin se säästää toiseksi vuodeksi. Vanhat kuuluvat ennustavan vielä neljää hallavuotta."

Riikan kasvot punastuivat.

-- Vielä neljä hallavuotta!... Kyllä sitte sopii Jouluna rahvas kirkkoon... Neljää hallavuotta?... Onhan sananlasku, että ei kuku käki seitsentä vuotta yhden olkisuovan pielessä... Mutta siinä laskussahan tulisi olemaan seitsemän hallavuotta peräkkäin...

Olli-Pekka: "Niin kuuluvat ennustavan muutkin ja niin ennusti tässä tuonnoin tuokin Härmänmäen iso tietäjä. Ja niin ennusti Leveis-ukkokin tässä tuonnoin Halikon ukon peijaissa. Kyllä niillä on vähä viestiä ne kun tutkivat aikain ja taivaan merkkejä."

Tahvo: "Niinhän se on, että ei sitä vielä tiedä hyvin hätäillä siemeniä ennenkuin näkee mihinpäin rupeaa maailman ajat kallistumaan. Tämä kaunis kesä saattaa loppua hyvinkin lyhyeen. Olihan viime kevännä näin lämmintä Helluntain pyhinä, mutta surmansa edelläpään oli. Kyllä se on pelättävä nytkin. Paras taitaa olla, kun ei ruveta koko siemenen puuhaan."

Olli-Pekka jatkoi: "Niin minustakin on. On vaan vaivaista vahinkoa ja mieliharmia, kun suurella vaivalla hankkisi siemenkouran ja sitte ne joutuisivat hallan uhriksi."

Riikka: "Kun saisi vähänkään koetteeksi."

Katri: "Ei siitä nyt toki tule mitään, että aivan jäädään kylvöttömäksi tämmöissä kauniina kesänä... Voi, voi sentään!... Lähdeppäs sinä Tahvo hakemaan siemeniä. Vaikka tyhjäänkin menisi, niin et sen tähden kuoltuasi jalkojasi potkittele... Lähdethän?"

Tahvo mietti pitkään, katseli Hyllyäiskeroon, katseli Kalliojärvelle, katseli taivaalle. Vaalakoissa kasvoissa oli kummallinen punastus ja suuret sinisenharmaat silmät harreilivat epätietoisina. Sitte kohotti hartioitaan ja virkkoi vähän arasti:

"Kyllä se on niin hämärää se lähtö, kun ei ole tietä telaakaan mistä lähteä. Ja jos saisikin, niin se on onnentarhaan kylväntä vielä tänä kesänä. Niin se tuntuu. Ja kyllä minä uskon vähän noita vanhain ennustuksia."

Auno: "Hyh! Vanhain ennustuksia!... Leveisukon ennustuksia! Ne ovat samallaisia kuin Heppu-Tervokallun ennustukset, kun se tässä kerran ennusti Ahtolan häviämistä kun lehmä teki kaksi vasikkaa, Mutta ei ollut ei putken polttamaa."

Katri: "Niin, entäs Härmänmäen iso tietäjä, kun se kerran ennusti tulevan maailman lopun ja merkkiä sanoi jo näkyvän auringossa ja kuussa. Matta eipähän siitä ole ollut ei kissan potkausta."

Auno: "Mitäs veikkoset! Ei niihin ole luottamista. Ei, ei muuta kuin laitetaan siemeniä ja kylvetään."

Riikka: "Niin tehdään. Etsitään siemeniä vaikka sinisen kiven sisästä ja kylvetään, että ropajaa! tuli mitä tuli. Jos menee myttyynkin, niin siitä ei mieltä väärää."

Tahvo: "Laitetaan, mutta mistä laitetaan? Se on helppo sanoa, että laitetaan. Mutta laitappa, mitenkä laitat."

Olli-Pekka: "Sen sanon minäkin, että laitappa. Miten laitat, kun ei ole mistä laittaa? Tekemään et kykene... Minä en kyllä lähde. Tyhjän kyllä tietää tekemättäkin."

Vappu katseli Aunoon ja virkkoi:

"Auno se aina sanoo Jumalalta saavansa kaikkea, mutta käyppäs nyt siemeniä. Käyppä muudan säkki, niin nähdään minkälaisia nuo ovat sen talon pellossa kasvaneet."

Toiset hytkähtivät ja silmäsivät Aunoon, Auno lenti punaiseksi kuin kekäle, puristi huulensa ja hampaansa yhteen ja kasvoille ilmausivat suuret kyyneleet. Vesikiehteisin silmin kohosi ja meni metsään. Mutta levottomin kasvoin nousivat toisetkin siitä ylös ja menivät yönsä lepoon.

Vaan Marttaa, Riikkaa ja Katria ei mielinyt nukuttamaan. Kirkkain silmin vuoteellaan pirtin lattialla katselivat ja kääntelivät itseään.

Pohjoisen rannalla oli jo valoisin päivänkajas eikä vieläkään Aunoa näkynyt, niin yksitellen hiipivät ulos Martta, Katri ja Riikka. Kulkivat metsään Karhurovalle päin, mihin olivat nähneet Aunon menevän, ja siellä tapasivat toisensa, mutta ei Aunoa kuulunut. Tulivat viimein erään ryhevän kuusen lähelle. Sieltä kuusen juurelta kuului Aunon hiljaista pahetta.

Siihen noin kymmenen askelen päähän seisahtivat. Martta pyörein silmin kuiskasi:

"Kenen kanssa se Auno puhun?"

Katri laski päänsä alas, kasvot vaalenivat ja hieman vapisten kuiskasi:

"Se rukoilee."

Riikallakin pää painui alas, katseli maahan ja visahti:

"Olkaa hiljaa!"

Viimein he lähenivät likemmä kuusta. Auno oli maassa kasvoillaan, sormet liitetty ristiin.

Martta laskeusi Aunon viereen polvilleen ja virkkoi:

"Kuule, Auno kulta. Anna anteeksi, kun sinut pahoitimme. Emmehän ymmärtäneet, että se sinuun niin koski."

Auno ei näkynyt kuulevan.

Katri laskeusi polvilleen Aunon viereen ja virkkoi:

"Kuule, Auno rakas. Älä nyt pahene meille..."

Martta itkussaan nyki Aunoa.

-- Kuule nyt, mikä sinulla on? Virka nyt yksi sana meille ja anna anteeksi.

Auno kohotti päänsä, virkkoi:

"Ettehän minulle ole pahoin tehneet."

Sitte hän nousi seisalleen, liitti vielä kätensä ristiin ja katsoi korkeuteen. Silmistä juoksivat tulvanaan kyyneleet. Sitte hän pyyhkäsi kasvojaan ja lähti äänettömänä kävelemään kotiin.

Vuoteilleen palasivat tytötkin ja nukkuivat herttaiseen uneen...

Aamulla herättyään pukeusivat ja siirtyivät askareihinsa kukin. Auno se Riikan ja Katrin kanssa lähti pellolle lehmiä lypsämään.

Auno virkkoi lehmää lypsäessään Riikalle ja Katrilla: "Minä kun unissani näin rovastia. Se kun oli niin hyvä minulle. Oli paljo väkeä, mutta ei kellekkään ollut niin hyvä kuin minulle. Minä en muista, mitä hyvää se teki, mutta hyvä se oli. Herättyäni joukahti mieleeni, että tokihan se antaa meille ohran siemenet."

Riikka: "Hyh! Eipä vähä mitään! Vai ohran siemenet? Semmoinen se on mieskin! Ei kuulu se auttavan ketään, vaikka näkisi suolleen kuolemassa. Niin sanovat kaikki. Ja yksikö siltä on niitä yrittänyt!"

Auno: "Ei ota jos ei annakkaan. Mutta minä en uskoani pane paljoonkaan, etten saisi edes vähää."

Katri oikein ihastui.

-- No hyvänen aika!... Mutta minä uskon myös, että rovasti antaa. Sehän on aina ollut meille hyvä. Mitenkä tuossakin Pahtajärven niityn kohdassa oli ollut meidän puolesta, kun olivat kyläläiset tulleet niittämään.

Riikka: "Älkää toki nuolaisko ennenkuin tipahtaa."

Auno: "Lähden minä kuitenkin käymään, ei tuo maalta merelle aja."

Saara: "Lähde vaan heti. Olisi tuo Jumalan lykky, jos vähänkään saisi."

Auno: "Kunhan saan syödä, niin lähden." -- --

* * * * *

Päivä oli lännellä ja iltasuitsua tehtiin lehmille. Pöydän päässä istui Tahvo ja vuoleksi viikatteen kapulaista. Vuoleksi noin vaan viroikseen, enemmän aikansa kuluksi kuin asian vaoksi. Olli-Pekka soudatti lasta oviakkunan alla vasemman käden kyynäspää polvella ja kasvonsa varasi kämmeneen. Siinä oikealla kädellään soudatti nukkuvaa lasta ja laulella lurkutteli enemmän omaksi huvikseen kuin sille nukkuvalle lapselle. Näytti kuin olisi työ loppunut. Jalonjuoksevat lapset olivat pellolla lehmien luona.

Auno astui loistavin kasvoin pirttiin ja virkkoi:

"Nyt on siemeniä luvassa. Menkää nyt hevosilla hakemaan."

Tahvo ällistyi ja punastus kihosi kasvoihin. Nousi seisalleen, katsoi akkunasta ulos, katsahteli sinne tänne eikä oikein mihinkään. Kääntyi siitä, katsoi lattiaan; sormellaan kaiveli sierantaan ja virkkoi:

"Pappilasta?"

Auno: "Niin."

Tahvo: "Onko niitä paljo?"

Auno: "Niin paljo kuin tarvitaan."

Tahvo: "Pitääkö sinne rahaa viedä?"

Auno: "Ei ennenkuin sitte, jos ei kasva semmoisia sijaan. Vaan jos kasvaa, niin sitte jyvät jyvistä. Suvirukiita saatte tuohon rukiinlaihon sijaan."

Tahvo ei enempi kysellyt; laittausi vaan. Ja Olli-Pekka ei virkannut mitään. Hienot huulet vaan visuun nipistettyinä katseli ympärilleen pyöreillä mykrän silmillään, ja kilmuili lähteäkseen Tahvon mukaan toisella hevosella noutamaan siemeniä ja jouduttautui matkalle.

XL.

Kesä oli lämmin ja kaunis ja mustan puuhakkana laihona aaltoilivat pellot. Mutta vahingosta oli tultu viisaaksi: ei uskallettu olla vielä petäjiä kiskomatta, vaan nilon aikana kiskottiin talven varaksi petäjän kuoria; kuivattiin ne auringon paisteessa murenevan kuivaksi ja pantiin kinkoon ja katettiin huolellisesti.

Eräänä kauniina Kesäkuun päivänä oltiin koko joukolla petäjän kuorinnossa Parsikankaalla. Oli tyyni päivä. Puolenpinnasta paistoi helteinen aurinko.

Lännestäpäin kuului ukkosen hyminä ja auringon eteen hiipi savenharmaa pilvenhäkärä. Se paksuni myötään ja heti peitti auringon paistamasta. Ukkosen jyräykset kovenivat ja sade näytti lähenevän. Kaikki katselivat taivaalle ja kasvoissa näkyi arkoja väreitä.

Katri: "Sadehan tulee eikä mitään päällysvaatetta, olemme ihan paitahihasillamme."

Riikka ei ollut milläänkään, sanoi vaan, että jos kesä kastelee, kyllä kesä kuivaakin.

Kuivamassa olevat petäjän kuoret koottiin kuusen juureen läjään ja peiteltiin tuohilla. Vettä rupesi tihmomaan, niin siirtyivät kaikki kuusen juureen.

Sade tuli, suurin moneen vuoteen. Ankara oli tuuli, puita kaatui, mustaan pilveen kääriytyi koko taivas. Kohisten tuli vettä ja jyrähteli, että maa lekkui ja tulta löi, että tulen vallassa hulmahteli koko metsä.

Tuuhean pihkarosoisen kuusen alla vaalein kasvoin kyyröttivät ihmiset, ja vapisten katselivat salaman leimauksia, paitsi Auno oli tyynellä mielellä. Ristissä sormin kädet helmassa, hartiat kuusen malloa vasten nojattuna istuivat ja huulet hieman liikkuivat.