Part 28

Katri se istui kätkyessä ja sylissään syötteli pienokaistaan ja kasvot olivat herttaisessa hymyssä. Saara istui penkillä ja hymyellen katseli sitä isoa vuodetta, jossa oli seitsemän lasta ja virkkoi:

"On tuossa vielä vanhan päivän varoja."

Katri: "On siinä laihoa. Aikapa näyttää, minkälaista toukoa siitäkin kasvaa."

Saara: "Sanotaanhan, että

"tuki nuoresta tuleepi, vara vasta kasvavasta."

Katri pani lapsensa kätkyeen, istui jakkaralle, soudatteli lastaan ja alkoi laulaa lurkutella:

"En ti'eä emopoloinen, en katala kasvattaja, mitä miksikin imetän, kuta kuksi kostuttelen; imetänkö itkukseni, vaalin lasta vaivakseni.

"Niin lauloi aina anoppimuorini lapsia soudattaissaan."

Saara: "Tuo Riikan vanhin poika on oikein isänsä näköinen."

Katri: "On se. Sillä on jo kasvotkin niin kiukkuisennäköiset kuin isällään, ja samallainen pippurisäkki siitä näkyy tulevankin kuin isästään."

Saara: "Kumma, kun tuo Riikka huoli noin näreenkarvaisesta miehestä."

Katri: "Se raha se kaikki voittaa. Se on kuulun Kallolan poika."

Saara: "Sinähän tuon olet satuttanut oikein luonteannäköisen miehen."

Katri: "Sijaansappahan välttää. Eihän tuo vielä ole tukkia repinyt."

Saara: "Mutta tuo Auno minun juohtui mieleen."

Katri: "Minkätähden?"

Saara: "Näyttää niin muuttuneen mielentilassaan entisestä. Tuntuihan tuo jo syksyllä täällä käydessään, mutta en siitä niin tiennyt kuin tässä illalla. Tuolla illalla petäjän juuressa puheessaan tuntui siltä ja sitte maatarupeuksen edellä minä menin ulos, niin tuolla pientareella oli maassa kasvoillaan. Minä luulin, että se oli rukoilemassa."

Katri: "Kyllä se on muuttunut. Se tuli siitä Sannan kuolemasta niin levottomaksi. Monta kuukautta oli semmoisessa tuskassa sielustaan, että käveli metsiä vaan eikä ollut tielle eikä työlle."

Saara: "Miten se siitä selvesi?"

Katri: "On eräs saarnamies sattunut sitä tiellä tapaamaan. Sen kanssa olivat hetken puhuneet, niin se tuli niin sanomattoman iloiseksi. Voi, voi, kun se oli sitte iloinen! Minulle se siitä ensiksi tuli puhumaan. Se oli niin, niin erinomaisen iloinen ja sen kasvot oikein leimusivat! Ja sitte myöten se on ollut semmoinen, että se ei ole rukoilematta yhtään päivää. Ja se on niin omituinen, että se ei suutu vaikka sanottakoon kuinka pahasti."

Saara: "No pitiköön se illalla vieraskoreutta, kun se meni tuonne pientareelle?"

Katri: "Salapaikassa se tavallisesti rukoilee. Ja nuo miehet kun sille ovat vihaiset, niin eihän se niitä tahdo pahentaa."

Saara: "No oliko hän sitte syyllinen Sannan kuolemaan, vai minkätähden hän tuli niin levottomaksi? Eihän Auno kuitenkaan ole pahasti elänyt milloinkaan."

Katri: "On se ollut Sannan kuolemaan siten syyllinen, että kun ovat olleet siellä kosken kuohuissa, jossa pyörre on kiskonut pohjaan, niin Sanna on tarttunut Aunon jalkaan, mutta Auno kun on tuntenut painuvansa, niin on kiskassut jalkansa irti ja silloin on virran hyöky pukannut Aunon maalle päin ja Sanna on jäänyt sille tielle. Ja siellä on, ei ole nähty luun suremata."

Saara: "No mikä tuo sitte on pahoiltava? Kuka siinä nyt semmoisessa joutaa toista ajattelemaan, kunhan omaa henkensä saa pelastetuksi. Hyvänen aika, semmoisessa hädässä vielä toisesta huolta pitämään! Kyllä minä en tuommoisesta paljon pahoilisi... Kummapa se Auno... Mikä siihen on hänen syynsä!"

Katri: "Niin se on sinun mielestäsi. Mutta se oli Aunon mielestä raskas. Voi, voi, kun se oli hirveässä tuskassa! Oikein säälitti, mutta minkäpä teki; ei voi sokea sokeaa taluttaa."

Saara: "Mikä sokea? Olisithan sinä voinut sanoa samoin kuin minä nyt."

Katri: "Silloimpa me olemme sokeat..."

Saara: "No luuletko sinä sitte, että Auno on mei... sinua parempi."

Katri ei tahtonut puhua siitä asiasta; katsahti vuoteelle, jossa lapset viehkuroivat ja virkkoi:

"Kas tuota Paulia, kun pyörii kuin makkara tuossa vuoteellaan. Se on siinä vaikka millä mukalalla."

Saara: "Näkyvätpä ne siinä uivan vaikka mihin päin... No jopa sieltä lypsymiehetkin tulevat."

Auno rupesi pyyhkimään käsiään naulassa riippuvaan pyyheliinaan ja sanoi:

"Vaan Karjankukka kun minulle oli vihanen, niin sehän oli koko äytäri, aivan se täytti päälle, jos vaan likelle menin."

Saara naurahti.

-- Sinä olit liian korea sen mielestä. Se tässä yhtenä syksynä myötiin Tervasalmeen, niin se ei ruvennut siellä olemaan eivätkä ne voineet sitä pidättää, kun oli kolmikarva: se aina tuli pois ja ne aina sen veivät sinne, mutta se tuli pois kuin palkattu. Ja kuuli sen aina kun se tuli: tuossa se ammoi aidan takana jo tullessaan monta henkäjästä. Sitte annettiin toinen lehmä. Se oli kaksi karva, niin pysyipään se. Osasivatpaan sen pidättää. Alakiveen ne olivat sen pidättäneet; ei ole näkynyt. Niin se Tervasalmen Sikri se aina kuletti tuota Karjankukkaa ja oli aina kirkkovaatteissaan, niin sitte myöten se on ollut vihanen koreavaatteisille.

Katri: "No on mieltä elukallakin!"

Auno: "On sitä mieltä elukallakin... Mutta minä lähden verkkoja kokemaan. Kuka lähtee airolliseksi?"

Katri: "Minä lähden. Kyllä tämä nukkuu tuossa kätkyessä, kun joskus joku heilauttaa. Lähdetään vaan..."

Kalliojärveä soutelivat Katri ja Auno ja yhteen ääneen lauloivat:

"Kiitoksen Herra sinulle Täll' huomenhetkellä Tuon iloisella veisuull' Ja hartaall' mielellä. Rukoilen sinua: Älä hyljää minua, Mua synneist' kaikist' päästä Ja hoivat' hädästä."

Ihana liekutteleva kaiku väreillen lainehti metsien tyynillä tutkaimilla.

XXXVII.

Niin elettiin syksyyn. Aittoihin oli korjattu kultainen vilja talven varalle ja turpea laiho kattoi peltoa. Oli Syyskuun lenseä päivä. Keveillä mielin haastelivat Pietolan asukkaat iltansa kuluksi.

Tahvo otti piippunysänsä, vilkasi katseen muuhun rahvaaseen, siivoili sen piippunsa tuomista vartta, istahti karsinpenkille, jossa Auno nukutteli Riikan lasta helmassaan, kun se juonitteli ainoan kätkyen päältä, jonka nuoremmat tarvitsivat.

Katri syötti pikkuistaan kätkyessä ja siitä puheli toisten kanssa mitä sattui.

Tahvo taasen, vilkasi katseen toisiin ja kaiveli patapankon kärellä karstoja piipustaan ja virkkoi:

"Minun päähäni on pällähtänyt ajatus, että rupeaisimme tuonne Pahtajärvelle tekemään toista taloa, kun siellä on semmoinen niittyjuuri paikoillaan. Ja eipä näy loppuvan peltomaakaan. Ison metsän allahan tuo on, vaivan panttina se on pelto niin kylmässä metsässä, mutta siitä se vähän kerrallaan liestyy. Eikähän tässä yhdessä pälvessä sovita tämmöinen parvi kuitenkaan olemaan ilmoista ikäänsä."

Olli-Pekka: "Sitä minäkin olen ajatellut pahasta päästäni, että tehtäisiin sinne vähintään yksi talo, jos ei kahta."

Riikka: "En lähde minä sinne! Kun olen kerran tähän päässyt, niin vaikka nälin surmin kuollen, niin tähän kuolen ja sukassa lähden tästä. Ja mitä vielä, aivanhan tuolla on kuin luolassa, ei näe kuin taivaan päälleen. Sen sanon vieläkin, että kun olen tässä, niin ei tule sitä palavaa, että minä lähtisin hyvää hakemaan. Menkää vaan, te ukot sinne, kyllä me vielä tulemme aikaan Pietolassakin vanhalta muistilta."

Katri: "En lähde minäkään."

Auno: "Sen minäkin ehdottaisin, että ollaan Pietolassa. Ei ole työ kaikki vielä tässäkään."

Vappu virkkoi iloisesti:

"Kyllä minä lähden teille emännäksi sinne. Tehkää vaan talo Pahtajärvelle; antaa noiden olla täällä Pietolassa. Äläs tämä nyt mokoma mesimätäs. Ja mitä tuo, jos tähän nyt näkyisi enempi tuota kurjaa maailmanrantaa. Jopa kai siitä leipä valkeaa ja puutos pakenee, kun sitä näkynee tuota tyhjää kirottua maailmaa. En, en kaipaisi häntä nähdäkseni sen etemmäksi kuin tuohon pellon perille."

Katri: "Mene sinä."

Vappu: "Menisin kyllä enkä kysyisikään kylästä kyytiä, jos olisin paremmassa varressa kuin kuokan varressa; mutta kielletty on rahaton kaupasta. Ei ole sillä sarvia, joka puskisi."

Riikka katsahti Vappuun syrjäsilmäyksen.

-- Mene sinä. Pääsethän tuonne, kun niin halottaa. Se kieltoa mikä minusta. Mene vaan!

Vappu: "Eipä ole rengillä rekeä eikä orjalla oritta... Hym. Sinä puhut kuin vastasyntyneelle. Kyllä minä toki yskän ymmärrän... No elänen tuota minä vielä. Onsi on taivaan alus. En korkealta kaadu kuin luudan päältä lattiaan, jos joudun kerjäämäänkin. Kyllä kai minusta pääset. Kyllä toisen pahoista pääsee, omistaan ei milloinkaan."

Riikka: "Eikös ole hupsu. Kuka sinua tästä käskee pois, kun älynnet olla aisoissasi? Senhän me muistamme, että suoraan meitä pidettiin tähän taloa tehdessä; sempätähden juuri ovatkin nämä katokset niin rakkaat. Ja siitä syystä en tästä lähde eikä tarvitse sinun lähteä. On tässä tilaa ja sopu toista antaa, kun pannaan sarvensa sivulleen."

Katri: "Sen sanon minäkin."

Auno: "Sen sanon minäkin, että korjataan Pietola ensin kuntoon; tuumataan sitte semmoista."

Reeta aukasi oven.

Katri: "Kas tuossahan tulee Reeta kuin käsketty! Mitä se virkkaa?"

Reeta pyörein silmin ja kävelystä läähättäen istahti peripenkille, nykäsi huivin päästään ja hiukset hotasi pois silmiltään.

-- Mitä Reetalla nyt pitäisi olla sanomista?

Auno: "Sitä kun Tahvo ja Olli-Pekka aikovat lähteä sinne Pahtajärvelle talon tekoon."

Reeta iloisesti: "No se ei hulluinta olisi!"

Katri: "Sinä vielä yksi houhka! Pahtajärvelle toinen talo ja niin tämän Pietolan asukkaat ja tämä Pietola kuitenkin hajoaisi. Mitä hulluuksia?"

Reeta: "Eivätpä kuitenkaan kaikki voi kotiutua tänne, vaikka mitenkin olisi, sillä se Kerttu ei tule tänne vaikka mitä tehtäisiin. Ja kun Kerttu ei lähde mielellään, niin en minäkään lähde. Mutta jos ken sinne tekisi talon, se pitäisi olla yhteinen Pietolan kanssa. Kaikki työt tehtäisiin yksituumaisesti ja tuumattaisiin yhdessä kaikki asiat."

Tahvo: "Sitä minäkin sanon, että kun tehtäisiin talo Pahtajärvelle, niin siellä niityn laidalla voisi kasvattaa karjaa ja saattaisi siellä asua ken tahtoisi."

Olli-Pekan pyöreät kasvot tulistuivat ja mustat pienet silmät kiiluivat tuikeasti.

-- Siitä ei tule kalua siitä hommasta! Se on vanha sananlasku, että rahvaan vene ei saa tervaa. En päätänikään kallista siihen tuumaan. Omille nokilleni rupean tekemään.

Tahvo: "Ole höpäjämättä! Rahvaan kattila se on rasvainen, se on vanha sananlasku. Reetan tuumaan taivun ja lähden Pahtajärvelle talon tekoon. Jos ei Katri lähde, niin ompa siellä Reeta ja Kerttu. Ja Vappuhan sinne on jo pulikylistään menemässä."

Saara: "Tehkää vaan niinkuin hyvä tulee, kunhan vaan tämäkään Pietola ei jäisi matojen pesäksi."

Reeta: "Viimeiseksi se toki tässä tuli palaa siltä, jos Pahtajärvellekkin talo tehdään."

Tahvo: "Tämä nyt on meille tämmöiselle susijoukolle vähä asia saada tämäkin talo kuntoon. Päätetään vaan niin, että ruvetaan tekemään toista taloa niin kuumalta kuin kärsitään."

Reeta: "Ruvetaan vaan."

Olli-Pekka: "No jos tekemään, niin tekemään itsepäällistä."

Tahvo: "Yhteinen tehdään. Siitäpä häntä on hyvä erota, kun ei aleta sopia yhdessä olemaan."

Auno: "Jos se Kerttu ei tule tänne, niin parashan on, että tulisi Pahtajärvelle suurempi talo, jossa olisi parempi olla Kertullakin."

Katri: "Sama on. Tehkää vaan, kunhan vaan pidätte huolta Pietolasta."

Riikka: "Sama minullekkin. Mutta minä en lähde näiltä poroilta."

Katri katsahti Marttaan, joka istui karsinpenkillä.

-- Vaan mitäs sanoo Martta, joka on aina hiljaa? Martta: "Eipä se laihan koiran haukunta taivaasen kuulu, sempätähden en virkakkaan. Toivon vaan, että oltaisiin joukollaan tässä Pietolassa. Mutta jos se on varma, ettei Kerttu tule tänne, niin tehkää hänelle parempi koti."

Pää laskeusi alas, pyyhkäsi kädellään kasvopäitään, kallistui penkille pitkäkseen ja rinta hytkähteli.

Vappu istui oviakkunan alla tupotuksissaan ja umpimielisesti katseli ulos; mutta nyt kääntyi toisiin päin.

-- Siinä se nyt oli se Riikan kiista! Niin raukesi tyhjään kuin Pirta-Paakion myllyn teko.

Katri näkyi tahtovan puhetta kääntää toisaalle, katsoi akkunasta pihalle.

--. Mutta missä on se moskajoukko?

Auno katsoi rannalle päin.

-- Tokipa ne ovat kaukanakin: tuossahan törmällä laittavat kivilehmiä. Anni siellä liehuu parassa miessä. Siellä on jo aikaset karjat.

Riikka: "Pitäisihän niille ruveta rypysijaa laittamaan."

Katri: "Saisivathan tässä asettua muutkin; aurinko paistaa enää Hyllyäiskeroon. Mutta sadetta se ennustaa huomiseksi, kun päälleen puhuu aurinko."

Reeta: "Kyllä siitä ei ole nyt sade kaukana: lehmät äsken nuoleskelivat toisiaan ja kuolleita näin unissani mennä yönä. Äitivainajakin oli niin toimessaan. Ahtolan muorin kanssa niillä oli semmoista hommaa siinä Ahtolassa. Mutta mitähän siihen Ahtolaan tullenee, ei se mene aivan pateetta. Siinä oli uusi rakennus tekeillä ja ukko oli niin puhtaissa vaatteissa. En muista oikein perinpohjin sitä untani; mutta hyvähän lienee, jos siihen ei jotain tulisi... Äiti se oli ennen tarkka unilleen."

Olli-Pekka: "Minun äitini se on tarkka unilleen. Semmoista ei ole monta. Minä muistan, kun se kerrankin näki unen Repoharjulle ja aamusella luki kuin kirjasta, miten Repoharjun talon käypi. Ja niin kävi aivan sanasta sanaan kuin naulattu, vaikka silloin kun se äiti näki unen, ei kukaan uskonut semmoista. Rikas talo kuin linna, ihan ääriään tietämätön: vanhukset kovat kuin juurikat hoitivat taloa. Ja siinä talossa tiettiin kuka on isäntä. Vanhukset kuolivat yhteen hautaan. Päät tulivat päältä pois. Nuoret eivät sopineet yhdessä olemaan. Kaksi veljestä, Timo ja Antero rupesivat erottamaan toisia, maksoivat suuret osat ja niin velkausivat silmiään myöten. Sitte rupesivat juomaan. Markkinasta markkinaan kulettiin ja roijattiin; paras hevonen ostettiin eteensä. Sitäpä eivät velkamiehet kauan kärsineet, ottivat omansa pois ja isännille jäi tyhjä näppiin, maailma haltuun. Ja niinkuin nakutettu, kuten äiti povasi, kävi, että muutamain vuosien perästä joutui maa vieraan auraan. Ja niin se iso Repoharju hävisi puille juurittomille, meni tietämättä kuin nukkuneen rukous."

Katri: "Niin ne ovat muutamat tarkkoja unilleen. Mutta eikös se sinulle povannut tänne lähtiessä mitään?"

Olli-Pekka naurahti, että povasihan se, mutta mitenhän se siinä lienee sattunut paikalleen. Sehän sanoi meidän elävän niinkuin punapälvessä. Ja sen vuoksihan se ei kieltänyt lähtemästäkään.

Riikka: "Tolkussahan se muori olikin. Sehän laittoi, hommasi ja hyppäsi niin, niin mielissään, että ei mihin panna. Se kun oli liukas minullekkin, se lekerehti kuin liposen lintu. Ja lähtiessä antoi virsikirjan minulle. Tämmöisen virsikirjaa muori antoi. Olihan se niin paljon kuin voita rievussa," Olli-Pekka sanoi naurusuin:

-- Minulle se sopotti, että pidähän Jumala silmäisi edessä, niin ei sitä tule hätään.

Auno: "Paras neuvo, mitä äiti voi antaa lapselleen." Siihen loppuivat illan tarinat. Reeta pisteli kättä hyvästiksi kaikille ja lähti Pahtajärvelle Kertun luokse. Joukollaan toiset siskot, Tahvo ja Olli-Pekka saattelivat Reetan pellon perelle. Reeta kääntyi vielä toisiin ja virkkoi:

"No tokihan nyt tulette hirren hakkuusen Pahtajärvelle."

Tahvo: "Tulemme, tulemme, ihan huomenna tulemme."

Olli-Pekka: "Mitäpä se paranee pitkittäin."

Reeta pisteli kättä uudelleen ja kääntyi tielleen, mennessään virkkoi:

"Hyvä, hyvä:" ja heti katosi kuusikon helmaan. Kotiin palasivat saattomiehetkin.

XXXVIII.

Vuosi oli melkein kulunut. Katto päällä oli jo Pahtajärvellä uusi iso asuinrehto, mutta Pietolassa työskenteli nyt kaikki perhe paitsi Reeta ja Kerttu. Ryömyllään ryhötti pelloilla kypsyvä vilja. Kevät oli ollut kylmä ja kesä sateinen. Myöhään oli venynyt olen kasvu ja sitä tehden terän teko. Nyt oli jo Elokuun loppupuoli. Sateinen oli ilma. Pohjoinen lietsoi kovasti ja surren taipui keltainen koivu.

Ilta läheni. Pilvet poistuivat. Poutaan laskeusi valju aurinko. Lännen-rannassa kuumotti illan haihtuva kajas ja itäpuolelta kuusikon helmasta kohosi kelmeä kuu. Tyyni ja juhlallisenhohtava oli taivaankansi, mutta jään kahleissa seisoivat toukojen korret.

Kuolonkalpeina ja valitellen käyskelivät Pietolan asukkaat vainioidensa pientaria. Unta ei tuonut koljo yö. Kasvot synkkinä, kädet povessa äänettöminä kävelivät ja katselivat hallan työtä. Ja mitä valkeammaksi valkeni aamu, sitä kovemmaksi kävi pakkanen. Kokoon kutistuivat vihannat jyväiset tähkät ja auringon noustessa peitti paksu kuura kylmettyneen touon, maan ja metsät. Järvestä kohosi näin paksu sumu, että peitti aamuauringon paistamasta. Vasta puolenpäivän rinnassa katosi sumu, haihtui halla ja herttaisesti paistoi aurinko ja vilkattaen höyrysi taasen märkä vainio. Hallan tuhoista tou'oissa ei selvään huomannut; näyttivät vaan vähän öljäköille jyväin selät ja siikanen oli kalpeampi entistään, mutta näytti kuitenkin siltä, että noin kauniina päivänä voipi toivoa virkistyvän. Toinen yö ja kolmas yö tulivat vielä hallaiset vaikka eivät niin kovat kuin ensimmäinen, sillä aurinko lämmitti maan päivällä. Kolmas päivä oli kaunein melkein koko kesänä. Leyhkeästi henkäili etelän mieto tuuli, ja herttaisesti paistoi aurinko. Mutta tyhjänä heilui kalpea tähkä.

Synkillä mielin ottivat nyt Pietolan asukkaat viikatteensa, niittivät ja panivat suovaan jyvättömät tou'ot -- --

Suovassa olivat tou'ot, ei vuoden tulosta mille kättä ojentaa muuta kuin kuopallinen nauriita. Vesikiehteisin silmin hoitelivat äitit pienokaisiaan ja vähäpuheisina istuivat toiset pystyvalkean suopeassa loisteessa ja teeskelivät vähäisiä käsitöitään. Ainoastaan Aunon kasvot olivat tyytyväiset.

Katri huokasi syvään ja virkkoi:

"Jumala tietää millä talvelle lähdetään. On oltu köyhiä ennenkin, mutta niin tuntuu, ettei toki ennen näin tyhjinä. Kun talvi kättä antaa eikä talven varustetta mille suutaan aukasta."

Auno: "Se on vanha sananlasku, että asein köyhä syöpi viimeisensä ja elää yhtäkaikki."

Katri: "Elät sitä sinä, kun olet aikuinen, mutta nuo lapsi raukat."

Tahvo: "Kyllä tuota tästä vuodesta päästään. Onhan noita sen verran varoja, kunhan ei pahempaa tulisi. Mutta painaahan tuo mieltä, kun tuommoiset tou'ot, oljikot kuin hankea ja aivan tuossa käteen käymässä, niin kun menevät tuosta läpi käsien. Menevät kuin siivellä pyyhältäin. En ole moista nähnyt en kuullut, kun ei jäänyt ei sian puremista. Ja niin menee vuoden työ kuin kuumille kiville. Sehän tuo tahtoo päätä vannehtia."

Olli-Pekka virkkoi kylmästi:

"Kyllä se kävi niin, että tänne tultiin syömään viimeiset rihkamansa."

Kasvot kihahtivat punaisiksi.

-- En liikuta minä muualle äyriäkään kuin tuohon talon tekoon, en äyriäkään, sen sanon!

Riikka: "Mutta kunhan nälkää katsoo silmästä silmään, niin kyllä panet. Henki on eläkkeen poika."

Olli-Pekka lisäsi vielä, että

"en äyriäkään, en, en! Minä panen ennen vaikka mihin. Menen kotiin."

Riikka: "Hym, kotiin! Sinne tullessasi on kynnys hirttä korkeampi."

Auno: "Ei tiedetä vielä olla milläänkään. On näillä poroilla ennenkin jo kumma nähty. Ja ompa meillä nyt lehmiä ja hyviä lehmän kontuja. Hoidetaan niitä ja imetään niitä; kyllä lapset marjoilla elävät. Hätä on kaukana. Mutta kyllä meidän pitää petäjiä kiskoa, että saadaan niistä leipää."

Tahvo kummasteli: "Petäjiä! Ja oravan kanssa yhteiset leivät! En ole siihen kummaan, vielä yhtynyt."

Olli-Pekka: "Jo ovat huulet hukassa silloin, kun kieli maata vetää! Petäjästä leipää! Vie koirille semmoinen eväs!"

Auno: "Älä ylpeile, on sitä semmoiset syöneet ennenkin!"

Olli-Pekka: "Minä en syö, en! Sen sanoin, että en syö petäjän kuoria, en!"

Riikka: "Kyllä minä syön, kunhan on kiveä pehmeämpää."

Katri: "Kun ei olisi noita lapsia, ainakin sanoissani, niin aikainen sitä nyt syöpi vaikka jänön kääpiä leivän sijaan, kun maata on. Se on vanha sananlasku, että:

"viepi koski rikkojakin, hyvä särvin survojakin.

"Mutta nuo lapset."

Auno: "Ole huolehtimatta. Kyllä Luoja pitää lapsistaan huolen."

Vappu: "Hym, Luoja pitää lapsestaan huolen! Heitähän itsesi siihen varaan, saadaan nähdä lentävätkö kypset kärpäset suuhusi."

Auno: "Voi sinua Vappu parka!"

Vappu: "Vappu parka! Minä en ole sinun parkasi! Minä en ole rukka enkä raukka enkä kintas kenenkään."

Olli-Pekka sanoi kylmästi, että

"sen sanon minäkin, että jos itse heittäyn huolettomaksi, niin Jumalasta nähden kyllä joutavat hampaat naulaan."

Ei kukaan jatkanut puhetta. Auno hymyhuulin alkoi hyräillä:

"Jumala on meidän väkevä apum, Turva tosin tuskiss' suuriss'!"

Riikka: "Kyllä kai kuitenkin on paras sulan aikana kiskoa petäjiä. Ei suinkaan mitä leipänään pidetä."

Auno: "Petäjiä ruvetaan kiskomaan aivan ensi töikseen." -- -- --

Huomenna lähti Auno, Martta, Riikka ja Saara petäjän kuoria kiskomaan. Tukalaa se oli, kun oli jo kuori tarttunut puuhun kiinni. Vaan lähti niitä kuitenkin, ja jos ei paljon päivässä niin paljo viikossa. Kaksi viikkoa kulkivat kiskomassa, niin oli talven leipä kingossa ja kasvoista katosi synkeys.

Talvi tuli aikaiseen ja mitä ankarin: pakkasta ja tuiskua vaan aivan katkeamatta. Siitä huolimatta pyydettiin lintuja ja kaloja. Auno se oli aivan linnun-pyynnin varrella, siihen nousi siihen laskeusi. Toisena päivänä oli toisella suunnalla virkatie. Enemmän kuin peninkulman päähän urkenivat Aunon suksiladut ja uusia kotoksia hän teki joka päivä milloin kaksi milloin kolme sen mukaan, miten aika myönsi. Kotos tehtiin siten, että lapioittiin ryhevän kuusen juuresta lumi tarkkaan, että pälveen tuli sula marjan-varsikko. Sitte pälvi katettiin siten, että hakkailtiin aisan paksuisia näreitä, niitä pantiin kuusta vasten pystyyn niin tiheään, että tuli lumen pitävä katos pälven suojaksi. Kahden puolen oli aukko siihen katokseen. Lintu jo puunlatvalta huomasi pälven ja heti liepsahti maahan ja työntyi kotokseen. Mutta siihen oli pantu ansat kahden puolen kuusesta, niin hyvillä vihillä, että jos lintu tahtoi mennä lystäilemään toiselle puolen pälveä, niin oli varma täytyminen tarttua ansaan. Niimpä sattuikin, että usein oli kumpaisessakin ansassa lintu.

Sellaisia kotoksia oli Aunolla enemmän kuin kolmesataa. Ja kymmenittäin oli lintuja Aunon nahkakielisessä suuressa kontissa joka ilta, kun hän hohtavin kasvoin palasi kotiin. Ja heitettyään painavan takkansa riemuitsevan lapsijoukon purettavaksi, hän mielihyvällä riisui päältään ryytteisen turkkinsa ja jaloistaan tieraiset töppösensä, jotka Martta tai joka muu sisko laittoi kuivamaan.

Vappu ja Martta ne Kalliojärven rannoilla rantapajukoissa pitivät metsikanan ansoja. Niihimpä aina aamuhämärässä yksi ja toinen riekko takertui. Olipa heillä likimmäisissä metsissä kotoksiakin, joissa moni teiri ja koppelo löysivät surmansa. Tahvo se laittoi mertoja ja niitä piti Kalliojärvessä. Pajupuron suu se oli paras paikka. Siitä sai joka päivä käydä haukia, matikoita ja kyrmyniskoja ahvenia kuin aitastaan usein enemmänkin kuin siksi päiväksi tarvittiin. Niin karttui sekä lintuja että kaloja, että aina oli yli tarpeen enemmän kuin kahden päivän vara. Vaikka leipää ei ollut kuin naurishillaan olki ja petäjäjauhoista hierottua taherrusta ja se sitte levyllä paistettu, niin haprasta, että kolmikannalla sitä ammennettiin suuhun, mutta kun oli joka verolla tähteen jättäin keitettyä ja paistettua lintua ja keitettyä ja paistettua kalaa; siihen lisäksi maitoa ja voita syödä miten sen katsoi, niin kadehdittavaa hyvä oli Pietolan elämä maihin verraten, joilla ei ollut lintuja eikä verestä kalaa. Niin meni talvi. Ja kesän tullen siihen sijaan kuin monessa perheessä näkyi kivulloisenkuihtuneita muotoja, näkyi Pietolassa hyvin voineiden terveitä kasvoja.

Samoin eli Reeta ja Kerttu Pahtajärvellä.

Kesä tuli taasen kolkko ja sateinen. Pahaa ennustivat Pahtajärven asukkaat. Niimpä kiskoivat jo petäjät kuoren niloillaan ollessa tulevan talven varaksi. Eivätkä erehtyneetkään: halla vei kaiken viljan. Vanhoja ja toisenvuotisia eloja oli vielä siksi, että yhden vuoden siemeneksi. Ne kätkettiin hiiriltä hyvään talteen ja varustauttiin talvelle samoilla eväillä kuin viime talvellekin. Ja toivossa, että vielähän siitä ajat ylenevät, puuhailivat peltojen lannoittamisen ynnä muun talon korjuun puuhissa.