Part 27

Kerttu alkoi itkeä isolla äänellä: "Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä maailmaa!... Anna sinä minun raukan olla rauhassa... Vai ei minulla ole sielu!... Minä olen lintu... Kyllä se akka maksaa helvetissä, ... Kyllä se akka maksaa helvetissä..."

Auno: "Kuka akka? ja mistä se maksaa?"

Kerttu ei virkannut mitään; kohosi seisalleen ja katkerasti itkien ja kurjasti horjuen lähti kävelemään ulos. Joutilaannäköisenä riippui kurttuinen, pinttynyt turkki kumartaneilla hartioilla ja sen kankea helma hetmahteli puoleen ja toiseen. Ruskeat suuret jalat töpsähtelivät huolettomasti lattiaan.

Kerttu painoi jälkeensä oven kiinni. Auno katsoi oveen kauan silmät rävähtämättä ja totisissa kasvoissa syvässä kuumotti lämmin veri.

Hetken perästä hän juurikuin virkosi ja alkoi katsella talon kapineita. Lattialla oli keinutuoli Reetan omaa tekoa, kirveellä ja puukolla tehty. Jalaksina siinä olivat vanhat kärrynkäyrät, jotka Reeta oli kirkolla käydessä tien vierestä löytänyt. Niitten sormen reikiin oli jalat istutettu. Istuin ja muut päällysneuvot olivat pantu kokoon luontaisista koivunvääristä. Mutta salvokset olivat ravistuneet, että se koko rakennus soutaissa hetkähteli sinne tänne ja kitkahteli kuin vitsarahe pakkasella... Periakkunan edessä oli pienoinen pöytä. Se oli pesty hyvin puhtaaksi, mutta viime syönninjäleltä oli siinä kaksi kokoa linnun luita ja maljan pohjassa vähä sakeata velliä. Akkunan poskessa oli reikäpuu, johon oli pistetty kaksi lusikkaa terät ylöspäin. Ne olivat Pietolasta kotoisin, mutta aivan kaaluiksi kuluneet. Orsilla oli päreitä iso röykkiö ja päreiden päällä kaksi vasua höyheniä täynnä ja orressa riippui siipiä iso kimppu. Periloukossa oli pieni hylly, jossa oli Virsikirja, Aapelus ja tuo siskokunnan yhteinen Raamattu. Mutta siihen oli savu niin läpikotoisin uponnut, että vaikea oli tuntea kirjaimia varsinkin laitapuolissa lehtiä ja sen jykevät kannet olivat savustuneet aivan mustiksi kuin kodan orsi. Kiikkutuoliin istui nyt Auno ja katseli Raamattua. Salainen iloisuus levisi kasvoihin, kun käänteli sen ruskeita lehtiä. Näytti unohtaneen kaiken muun ja uppoutuneen siihen koko sielullaan.

Ulkoa kuului liikettä. Reeta astui pirttiin loistavin silmin ja kasvoissa terve kylmän puna. Selässä oli kolme metsoa, teiri, kaksi riekkoa ja viisi pyytä, jotka olivat jaloista sidottu keppiin. Lintutakkansa heitti hän lattialle ja kepin pani loukkoon. Sitte kääntyi tarkastamaan vierasta kuka oli. Mutta oikein säpsähti ja siirtyi askeleen taaksepäin. Katsoi vielä pitkään, mutta heti levisi poskiin iloinen nauru.

-- No kaikkea näette! Auno, Auno! Terve! Terve monen päivän edestä! Mikä kumma sinun tänne eksytti? Hyvänen aika sentään, että vielä saan sinua elävin silmin katsella! Olenhan luullut olevasi niin kaukana, ettei kuu kuule eikä päivä näe. Minä näin sinua tuonnoin unissani ja nyt on monena päivänä suutani syyhyttänyt niin makeasti. Ja tuokin kisaa on kaukaa pessyt silmiään. Illallakin se suohnitti ihan korvien takaa. Sinun edelläsi se on ollut. Minä illallakin sanoin, että jos olisi vanhaan taikaa, niin tulisi kaukavieras. Ja tulipaan!... Mutta missä on Kerttu?

Auno: "Pistäysi äsken ulos."

Reeta: "Herra Jumala, jos se on taasen mennyt metsään? Kun on tämmöinen pilvi-ilma ja tietää tuiskua, niin se on pahempi. Poutailmalla se on kuin ilmo ihminen..."

Auno: "Jos se on mennyt metsään, niin paleltuuhan se nyt."

Auno lähti hätäisenä ulos ja Reeta joutui jälkeen.

Kartanolla näkyivät jäljet hienossa lumessa, että oli mennyt kontulatoon. Sinne rientivät Auno ja Reeta. Mutta siellä ei näkynyt eikä kuulunut hiiren hiiskausta. Reeta huuti:

"Kerttu, missä sinä olet? ja alkoi kaivaa olkia."

-- Ei kuulu. Haetaanhan täältä olkien takaa... Ei tunnu täällä. Eihän vaan liene siellä loukossa sen kuvon takana? Katsoppas.

Auno tarttui kupoon.

-- Kas täällä on! Nouse pois! Lähdetään tupaan lintuja laittamaan.

Kerttu kyyristyi vaan loukkoon.

-- Voi, voi, antakaa minun raukan olla... Kyllä minä lähden... Ettehän ole vihassa?

Auno tarttui syliksi.

-- Mistä vihassa? Lähdetään pirttiin. Enhän minä ole vihassa, hyvä Kerttu. Lähde vaan pirttiin.

Pirttiin menivät. Auno ja Reeta taluttivat Kertun mukanaan, ja heittivät istumaan.

Auno katsahti lintutakkaan.

-- Voi ihme sentään!... Jos vielä pääsisi tänne lintumetsien keskeen, niin kyllä kymmenen vuotta nuoreneisin! Oma pyytämä lintu se on toista puolta makeampi kuin toisen saama.

Reeta: "Olisi kyllä ilmonen onni, kun vielä kerran olisimme yhdessä kaikki. Lintumetsät ne kaikkena menisivät, mutta tuo niitty! Voi, sinä et usko tuota niittyä minkälainen se on! Siinä ei ole suurella alalla lehmän heinä. Siinä on aivan yhteen rautaan niitettävää varmaan enemmän kuin tuhannelle lehmälle."

Auno: "Hourithan nyt! Tuhannelle lehmälle! Jo nyt puhut liikoja."

Reeta: "En paraiksikaan. Ja entäs siihen lisäksi Karpalesuo, Hirvivuoma ja Pajusuo kokonaan kuin luhta. Ja monta monituista korpea kasvaa heinikkoa kuin hankea, että lehmä peittyy heinikkoon."

Auno: "No millä ihmeellä ne ovat tulleet? Eihän täällä ennen ole semmoista ollut. Järvihän tässä ennen oli."

Reeta: "Se tuo Kerttu kerran tulvan aikana kaivoi myllypuron tuohon Sammakkolahteen. Siitä vesi sai alkunsa ja uurti tiensä poikki kankaan. Ja sitä tietä meni kuivaksi koko järvi. Silloin se tulva lietytti Karpalosuon, Hirvivuoman ja Pajusuon yhden lietteen valtaan. Siltä uulalta ne nyt kasvavat heinikkoa kuin hankea."

Auno: "Ihme ja ihme sentään!... Kenen ne ovat omia kaikki nuo heinämaat?"

Reeta: "Ne ovat minun ja Kertun. Rovasti on sanonut kyläläisille, etteivät saa muut koskea."

Auno: "Hyvä, hyvä, kun on rovasti puolella."

Reeta: "Muutoin olisivat jo kyläläiset niittäneet aivan sujoksi, mutta eivätpä iljenneet, kun rovasti kielti."

Auno: "No ihmettä suurta! Kyllä tänne pitää saada ihan joka kynsi meidän joukkoa. On Katrilla ja Riikalla kirkassilmäisiä perillisiä. Kyllä ne vielä kylän tekevät tuommoisen heinäjuuren ympärille. Onhan veri vettä sakeampi, tottahan toki annat siskojen ja siskojen perillisten omaksi nuo heinämaat?"

Reeta: "Kun sanotkin! Kellekkäs muille! Olivathan tälle jo nuokin Vaaran kyläläiset hammasta hioneet, että tulevat niittämään. Mutta oli rovasti sen kuullut, hän oli sanonut, että paras on pysyä poissa, se on Reetan ja Kertun."

Auno: "Hyvä hyvä kun rovasti on puolella!... Lähdetään katsomaan sitä niittyä."

Reeta: "Lähdetään vaan."

Auno: "Eihän kissa syö lintuja?"

Reeta: "Ei se koske luvatta..."

Rannalle tulivat Reeta ja Auno. Reeta osotti kädellään.

-- Tuossa sitä on aukeaa.

Auno: "Tuoko kaikki?"

Reeta: "Ihan rantoja myöten, paitsi tuossa tuo kiertävä juova, jossa on sileä jää, se on joki. Näet sen, miten heinikko rymöttää kulollaan. Se on kaikki niin täysi kuin maasta sopii ja ihan minua leukaan."

Auno: "Ja koko tuo aukea?"

Reeta: "No aivan äärin vierin!"

Auno: "Kyllä minun täytyy saada tänne toiset siskot vaikka millä kurilla. Kyllä vielä Pietola silmänsä pesee... Aamulla lähden matkalle siskoin luokse."

Reeta: "Voi, voi, kun sinä sen tekisit. Saisit siskot tänne, niin kaikki olisi hyvin."

Auno: "Aamulla lähden hommaan. Kyllä uskon, että tulevat... Mutta tuo Kertun kohta on kamala. Miten se on tuommoiseksi tullut? Voi, voi, sentään?"

Reeta: "Siitä olisi paljonkin puhumista, mutta kerrotaan sitte. Lähdetään nyt lintukeittoa laittamaan."

Yöllä oli ollut vähänen tuisku, mutta päivä valkeni kirkkaana.

Auno laittoi lähtöään.

Reeta toi ison kontin pirttiin ja sanoi:

"Tässä on sinulle evästä. Panin yhdeksän metson täkkää, vie kappale kullekkin siskolle. Kuusi täkkää on itsellesi evääksi. Panin neljä juustoleipää. Anna niistä pala kullekkin siskolle, mutta sinulle itsellesi on matkaevääksi se isoin leipä. Siellä on vielä evääksi kolme suolaista harria, voirasia ja viisi paksua leipää."

Auno kohotti konttia viilekkeestä.

-- Tuommoinen konttiapaja minulle selkään! Voi, voi, kun on raskas! Mikä tämän kantaa?

Reeta: "Kyllä se menee hiljalleen. Kyllä matka kontin keventää. Älähän muuta kuin otahan selkääsi! Kule vointiasi myöten ja kun alkaa väsyttää niin käänny konttiisi päin. Mihinkäpä sinulla on kiire."

Auno: "Matka se on vihapito, se on vanha sananlasku."

Reeta: "Vaikkapa onkin, mutta sinulla nyt ei ole sienat tulessa eikä aika jäniksen selässä ruveta henkimeneyksiin ehdättämään... Otahan pois kontti selkääsi, ei ole tyhjä kannettavana."

Aunon selkään nosti Reeta kontin.

-- Ka se! Ei ole ei raskaannäköinenkään. Ihan keikkuen se siinä menee!

Auno: "Kyllä se matkan päälle painaa. No jää nyt terveeksi!"

Reeta: "Mene tervennä! Ja koeta nyt saada tänne ne siskot. Kerrohan kaikesta hyvästä mitä täällä on. Ja luulisihan synnyinturpeen muistuvan mieleen. Tulethan sinä ainakin?"

Auno: "Tulen, tulen! Ja usko pois, että tulevat toisetkin."

Reeta: "Kaikki tämä hyvyys olkoon yhteinen. Mene nyt tervennä! Tule tervennä takaisin!"

Auno kääntyi Kerttuun.

-- Mutta Kerttu, yhäkkö sinä möhönturkkia paikkaat, kun istut loukossa seinään päin? Anna nyt kättä minulle.

Kerttu: "Anna minun raukan olla rauhassa!"...

Auno taputti kädellään Kertun mustatukkaiseen päähän, virkkoi:

"Voi, voi sinua, minun kaksoissiskoni... Jääkää Jumalan haltuun!"

Reeta: "Samaten sinäkin... Ja kuten olet aikonut, niin laita tulemaan siskot tänne aivan niin kuumalta kuin kärsii."

Auno: "No, no, kyllä, kyllä."

Auno lähti matkalle ja työntyi Sainiokankaan hongistoon.

Halki huurteisen metsän, pitkin Parsikangasta, poikki Ritakorven ja Seipiharjun eteläistä vietettä hän painui suoraan aina Ketolan kirkkotielle. Siinä hän istahti sammaleiselle kivelle ja löyhdytti rintanuoransa ja puhalteli paisuneita henkäyksiä raikkaaseen poutailmaan. Syvälle olivat painuneet kontin tuohiset viilekkeet Aunon olkapäihin. Märkänä oli pää, hartiat höyrysivät ja kasvoja pitkin vierivät mehevät helmet.

Auno pyyhiskeli otsaansa. Kun huokaukset hiljenivät ja otsa kuivi, katseli hän tuuheaan metsään, jossa kuusi toisensa peitti ja koivu koivua piteli.

Itsekseen hymyellen hän virkkoi:

"Nuo kuuset tuossa niin ihanat. Nuo partaiset kuuset hymyilevät kuin ystävä. Tervaskantokin tuossa tien vieressä niin somannäköinen. Ai, ai, kun on kaikki niin puhtaan näköistä!"

Sitoi taasen rintanuoransa kiinni ja virkkoi:

"Ei istuin matka eisty."

Nousi ja läksi kevein askelin kävelemään kuuraista polkua ja kiireesti lyheni tie.

NELJÄS OSA.

XXXVI.

Viikot kuluivat; kuluivat kuukaudet. Ei näkynyt siskoja tulevaksi. Joutui Toukokuu käsiin. Oli heleä Lauantaipäivä. Saara leipoi rieskoja Pietolan pirtin pöydällä. Porstuasta kuului hiljaista kuhinaa ja pehmeitä askelia. Ovi narahti.

Saara kääntyi katsomaan, löi käsiään yhteen ja lausui:

"Herra ihme, Auno! Voi, voi, ja Katri ja Riikkakin! Entä Vappu? Ka tuossahan on sekin! No ei olisi uskonut. No hyvänen aika sentään! Lyhyt on nenä tulijalla. Ei olisi uskonut!... No mitä sanomaa tuotte?"

Auno: "Rauhan sanomat!"

Katri laski penkille sylistään pienokaisen ja lausui:

"Pitkältä on kauas matkaa minkä tännekkin. Voi, voi, kun oli raskas tuo kantaa, vaikka ei ole kovin vanha, vasta kahden kuukauden."

Riikka selvitteli korkeasta vasutötteröstä pulloposkista pienokaista, joka katseli vasun laidan yli pyöreillä silmillään, virkkoi:

"Tuopa ei ollut raskas vaikka on jo vuosikas. Tuo vasu kun oli viilekkeillä selässä, ja siinä poika istua tökötti vaatteilla kuurrottu kaulaansa myöten, niin ei tiennyt olevankaan. Siinä se poika tuli kuin papin eväs."

Lattiaa astua teutaroi lenkojalkainen poika. Suu mytyssä pyöreillä silmillään se rehellisesti katseli ympäri pirttiä.

Saara: "No kenenkäs tämä valkeatukkainen leveäposkinen poika on? Tuleppa anna kättä, sinä nykerönenä. Kas niin se losauttaa tuo sievä äitin poika!... Joko sinä olet vanha?"

Katri: "Eipä virka mitään. Matkalle on mieheltä kieli pudonnut... Minun poikani se on. Jo se on kuusivuotias."

Saara: "Tämänkö verran sinulla onkin?"

Katri: "On se isän selässä vielä yksi kolmivuotias tyttö, aika vähkyrä. On vielä lihavampi kuin tämä."

Saara: "Ei ole tuokaan karvakato... No kenenkäs tuo suurisilmäinen sievä tyttö? Sepä on ihana!"

Vappu: "Minun se on nimikkoni."

Saaran kasvot lamautuivat ja silmät välähtivät ikävästi. Kääntyi Riikkaan ja kasvoihin palasi taasen lysti hymy, sanoi:

"Entäs sinulla, onko niitä muita kuin tuo nauvotus tuossa sylissä? Voi, voi, kun sinulla on pyöreät ruskeat silmät ja musta tukka ja noin pikkuisella!"

Riikka: "Se on isänsä näköinen. On se isällä vielä selässä kolmivuotias, samallainen paurisko kuin tämäkin."

Saara: "Mutta mikäs se tässä penkillä on? Katselee kuin hiiri ropeesta. Kenenkäs näköinen sinä olet?"

Katri: "Sukuun on, ei sikaan. Veistäjäänsä se lastu lähtee, sehän on vanha sananlasku"...

Saara hykerteli käsiään, palavin silmin katseli siskojaan ja virkkoi:

"Voi, voi, kun tulitte! No mitä teille nyt kuuluu?"

Katri: "Eipä kuulu kummia."

Vappu: "Tuossa Pajulahdessa minä kummaa katselin, kun entisen Pajupuron sijalle, josta astumalla yli kulettiin, on tullut suuri joki ja nyt tuommoinen silta yli. En yrittänyt tuntea entiseksi Pajulahdeksi. Ja tämä talo oli niin rähjäytyneennäköinen kuin uupuva koni, niin en tahtonut uskoa Pietolaksi."

Katri pyyhki hikeä kasvoistaan esiliinaansa ja sanoi: "Mutta minusta tuntuu lystille nyt istua. Voi, voi, kun minulla oli jo vaikea!"

Saara: "Väsyttäähän sinua, kun olet lihonut tuommoiseksi. Olet kuin seitsemän leivän uuni."

Riikka: "Kunhan kerran viikossa niin väsyisit, niin _kyllä lähtisi täkkä päältäsi._"

Saara: "Mutta missä ne miehet ovat?"

Katri: "Ne hevosten kanssa tulevat jäleltä. Kun on tuolla matkalla vetelöitä soita, niitä pitää kierrellä."

Saara: "Miten ne osaavat?"

Katri: "Kyllä ne osaavat tämän viimeisen matkan. Tuohon Parresuolle asti tulimme yhtä matkaa. Mutta miten päässevät tänne tuosta joesta poikki. Tuskin ne hevoset tuolle sillalle lähtevät, kun se noin hepattaa ja ketkahteiee ja lonsuvat nuo palkit."

Vappu katsahti ikkunasta.

-- Kas tuossa ovat kartanolla Tahvo ja Olli-Pekka. Nulikat vasuista katselevat kuin variksen pojat pesästään. Eivät ole tietääkseen, nauvottavat vaan isäinsä selässä. Saarakin katsoi akkunasta kartanolle ja virkkoi: "Tuo pieni mieskö se on Olli-Pekka? Sekö se on Riikan?"

Riikka: "Semmoinen tervanahturi se on minun mieheni."

Saara: "Katrillapa tuo on vohlakka mies."

Katri ja Riikka rientivät ottamaan miestensä selästä viilekevasuja, jossa lapset istua tikottivat. Katri ja Riikka kantoivat lapset pirttiin ja jälessä astuivat miehet harmaat nutut päällä ja paulakengät jalassaan. Syvä tympeys kasvoissaan istuivat penkille. Saara meni tervehtimään. Paidanhihat olivat kääritty kainaloihin ja esiliinana karkean hameen päällä oli hurstinen pyyhevaate. Kainosti hän virkkoi:

"Terve! Mitä sitä kaukavieraille kuuluu?"

Saara: "Hevosennehan ovat matkastuneet ja tarvitsevat ruokaa. Viekää ne tuonne Pajupuron niittyyn tuossa ihan pellon takana. Siinä on ruokaa ja juomista."

Miehet lähtivät viemään hevosiansa.

Saara kavahtui ja virkkoi:

"Voi, voi, minultahan jätti uuni! Ihan on hiilillään! ja rieskat ovat leipomatta."

Auno hyppäsi, heitti päällysnuttunsa naulaan ja kääri hihansa ylös.

-- Kyllä tässä nyt heti syntyy rieskoja. Tulkaapa, Riikka ja Vappu tekin, ja Katri tuo leveä mamma!

Katri: "Niimpä leveäkin."

Vappu, Riikka ja Katri tulivat rieskan leivontaan.

Auno: "Kyllä nyt rieskoja syntyy. Saa alkaa uunia luutia, kyllä nämä nyt joutuvat. Kas tuossa on muudan!"

Katri: "Tuossa on toinen!"

Riikka: "Tuossa on kolmas!"

Vappu: "Tuossa on neljäs!"

Saara: "On tuossakin."

Vappu: "Mutta sen kantapa nauraa! Katsoppas kun irvottaa."

Saara: "Anna nauraa."

Auno: "Alahan Saara mennä luutimaan uunia, kyllä nämä rieskat siinä joutuvat. Pian kypsiä kerkeää emännän hyvän käsissä... Siinä ovat nyt rieskat. Mutta tämä pirtti on pestävä. Ei, ei Pietolan pirtti saa olla näin nokisilmänä."

Saara luuti uunia ja virkkoi:

"Tämä on aivan talvinokineen. Eihän tässä ole kuka näitä pesisi. Martta kulkee paimenessa. Siellä on nytkin. Ja minä tässä tuikkasen elämisen hoidossa lasten keskellä. Noilla muilla on tuo touonteon homma, niin siinähän näkyy menevän... Pestävä kai tämä olisi."

Auno: "Nyt otetaan käsilleen Pietolan pirtti! Minä lähden metsästä hakemaan luutia, joilla lasketaan laki ja ripsutaan seinät."

Katri: "Mene vaan, minä teen lykkäysluutia." -- --

Ilta oli tullut. Maalleen vieri kultainen aurinko.

Petäjän juureen rannalle kokoutuivat istumaan siskokset. Reetakin sattui tulemaan Pahtajärveltä. Siinä he istuivat äänettöminä ryhevän petäjän viileässä katoksessa ja katselivat illanruskosta juopuvaa luontoa.

Auno: "Voi, voi, kun on ihana tuo Hyllyäiskero, ihan kuin tuliaisiksi meille laskeva aurinko sitä valelee kultasateillaan! Voi, voi, kuinka syvä rauha kuvastuu tuon kerovanhuksen totisissa kasvoissa!... Jospa ihmissielu olisi noin puhdas!... Puhdas ja turvallinen... Jospa olisi..."

Reeta: "Ompa nyt tyyni tuo kuikan pelto ja kirkas, kirkas, että empä monasti muista noin kirkasta. Katsokaas, kun tuo Hyllyäiskero kuvastuu tuonne veteen, ja kuin on likellä, että luulee saavansa kädellä koetella."

Katri: "Jos ei aniksi kädellä, niin korennolla tuohon yltää."

Riikka: "Kyllä minä muistan tuon järven noin kirkkaana monastikkin. Ja tuo mänty vaikka se tuossa noin mykkänä seisoo, mutta kyllä se on kiertynyt minun mieleeni monet kerrat."

Katri: "Minä olen joka kerran Pietolaa muistaissani muistanut tätä mäntyä ja tuota kiveä tuossa, jossa ennen kirkonmenoja pidettiin. Mutta missä on se..."

Kaikkien kasvot värähtelivät, Katrikin katkasi puheensa ja katseli järvelle.

Saara: "Kertokaa nyt matkastanne, kun lähditte täältä ja olostanne."

Riikka hymähti ja tylysti virkkoi:

"Ne eivät ole kerrottu kolmeen viikkoon."

Saara: "No lyhimmittäin pääasioita. Kerro sinä Auno."

Auno vähän punastui.

-- Kyllä kai sitä olisi kertomista, mutta mitäpä niistä. Se on pääasia, kun olemme tässä... Kerro sinä Katri.

Katri: "Kerro sinä, mitä sinä juonittelet."

Martta: "Kerro nyt, Auno, ajan ratoksi. Kerro nyt, Auno."

Aunon kasvot olivat miettivän näköiset, katseli järvelle. Kääntyi sitte toisiin päin ja virkkoi:

"Kerronma häntä vähäisen... Kerttu lienee kertonut eromme tuossa Hyllyäiskeron laella. Lähdimme siitä ja vaikka tuntui pahalle tie tietymätön, niin hammasta purren painoimme pahkaamme ja sanan puhumatta astuttiin, minkä henki takaa käski. Kulettiin kuin Jerusalemin suutari yötä ja päivää halki halean maailman, vaikka jalkoja pakotti kuin ajoksen sydäntä. Mutta siitä ei huolittu. Aiottiin vaan mennä sitä soittaa niin kauas, ettei kuu kuule eikä päivä näe. Niin tultiin lähelle Wiipurin kaupunkia. Olimme väsyksissä, niin väsyksissä, ettei voitu ei kahta korvaansa kantaa. Vieressä oli sammalperäinen viitakumpu. Siihen istahdimme levähtämään, nyytyistämme pureskelimme evään rippeitä. Mutta ei se maistanut ruokakaan millekkään. Suu oli kuin pakkula. Vaan vätkytettiin sitä vähä ja aiottiin lähteä eistämään. Oli lenseä päivä. Kelmeänä paistoi puolipäivän aurinko. Väsymys voitti, kyyristyimme vaatteihimme ja nukahdimme nimemme tietämättömäksi. Ja iltapimeä oli kun vilusta värisevänä säikähtäin heräsimme, kun..."

Katri: "Sitä ei tarvitse kertoa. Se on ollut ja mennyt."

Auno ajatteli hetken ja sitte jatkoi:

"Niin, sittehän sitä menimme erääsen suureen taloon. Siinä oli saunakin maalattu punaiseksi ja isäntä siinä oli lihava kuin mallassäkki ja naama kuin leipäre. Emäntä oli musta ja pikkuinen kuin paistettu silahka ja pahankurinen kuin katajapehko. Mutta hyvä se oli hyviinsä, paha pahoihinsa. Siihen taloon sitä pääsimme minä ja Sanna palvelukseen."

Vappu: "Siinähän se sai Sanna talonpojasta ensimmäisen sulhasen."

Riikka katsoi Vappuun tympeän silmäyksen.

-- Niissä sulhasissa se menee sinun mielesi.

Vappu katsahti raikkaan silmäyksen Riikkaan.

-- No mikä sitte? Onhan se oikea asia. Saihan se sulhasen, mutta se kuoli seisalleen ja silmät jäivät selälleen.

Jokaisen suu meni nauruun, mutta Auno yrmisti muotoaan ja syrjäsilmällä vilkasi moittivan katseen Vappuun. Kiskasi puolan varren ja sitä helmassaan nypösteli.

Vappu jatkoi: "Saihan Sanna siltä toisen sulhasen kuin merenkaihilan, mutta siitä tuli liian hyvilleen."

Auno vilkasi taasen Vappuun.

-- Ole nyt jo vaiti, anna olla rauhassa.

Saara: "No mihinkäs toiset joutuivat?"

Auno ei ollut kuulevinaan, katkoskeli näpissään puolan vartta ja kasvot totisina katsoi helmaansa.

Eivät näkyneet muutkaan olevan hyvin puhetuulella.

Katri viimein nakkasi silmäyksen toisiin ja alkoi:

"Minä sain paikan lähellä näitä Aunoa ja Sannaa eräässä pienosessa talossa."

Vapun silmät leimahtivat.

-- Siitähän tämä vietiin emännäksi, tulen palavaksi emännäksi. Ja silloin tämä Katri oli mies mielestään, kun ruunu päässä hemotti häissään ja hyvällä sijalla oli silloin mieli.

Katri viskasi Vappuun kylmän katseen.

"Soima toiseen sopii, kotiin ei koskekkaan. Kaikkeahan tuota muistetaan. Mutta yhteen on tien päässä tultu."

Saara: "Onhan Vapullakin ollut sulhanen, koska on tyttö elämässä."

Riikka: "Sulhanen... Aikansa sulhanen. Kuka sen tietää, mistä se kielettömään konttiin käpy putoaa."

Vapun mieli nyrvähti.

-- Noo, jos minä olen mikä olen, niin minä olen herrain.

Saara katsoi Vappuun pitkän halveksivan silmäyksen.

Vappu: "Älä katsele, Saara, niin ylpeästi. Sinä et tiedä enempää kuin vastasyntynyt tästä maailmasta! Tämmöisessä kodissa metsän sisässä kasvetaan kuin säkissä ja sitte kun hyvän pahan tietämätönnä tullaan maailman jalkoihin, niin sitä ei tiedä lähtiessään, mitä taipaleella tarvitaan. Mutta kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee."

Katri: "Vappu taasen vei puheet omille teilleen... Niin, minä jäin siihen, mutta tämä Riikka se kulkeusi hornaan Säkkijärvelle erääsen taloon karjapiiaksi ja siinä kaksi vuotta palveltuaan joutui miniäksi paikoilleen, mutta kuudenneksi kälyksi, miniäksi semmoiselle muorille, joka antaa tietää kuinka monta päivää on viikossa."

Riikka hymyili.

-- Empä hänestä ole millänikään. Tallessa on ikä eletty. Hyvä kaikki vaan!

Saara: "No mihinkäs iloon Vappu joutui?"

Katri vilkasi kieltävän silmäyksen.

-- Kertokoon Vappu itse.

Vappu: "Mikä siinä on, ettei sitä saata kertoa vaikka kuka? Hyvä ei hävetä. Minä pääsin Viipurin kaupunkiin eräälle leipurille välipiiaksi. Vaan heti muutaman kuukauden perästä pääsin sisäpiiaksi. Ja siinä hötkyttelin pari vuotta kuin paras mamselli: renkaat korvissa ja kalvosissa, jalassa kiiltävät kengät: syödä sai mitä suusta kulki Sen sanon, että silloin en ollut suksimiesten puhuteltava. Kisälli, mies kuin maisteri, komea kuin kesäheinä, herttainen kuin lammin lumme, eipä kumma jos sai pauloihinsa... Tuo tyttö on ihan isänsä näköinen ja sitte sen perästä"...

Mutta siihen katkesi Vapulta, kun Auno vilkasi Vappuun.

-- Kyllä nyt riittää jo kertomus... Mutta missä ne ovat miehet, kun ei näy? Malttavatkin olla poissa meidän joukosta.

Riikka: "Ne menivät Pajupuron niitylle katsomaan hevosiaan. Ja eivätköhän ne katselle niittyjäkin, nekin ovat niin innokkaita maanviljelijöitä."

Reeta: "Vaan paras niitty niiltä jää näkemättä... Mutta siihenkö ne loppuivatkin ne kertomukset? Kertokaa nyt Sannasta vielä."

Auno puheli tyyneesti:

"Se on niin surullinen tarina, etten voi sitä kertoa tämmöisenä hetkenä... Tyhjänäpä on hänen sijansa tässä.

"Sijan tietää, kuhun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa vaan ei tiiä kuhun kuoleman pitää."

Reeta: "Tyhjänäpä on toinenkin sija. Kerttu on poissa."

Sitte Auno otti taskustaan virsikirjan, pyyhkäai kädellään kasvopäitään ja alotti virren:

"Pois makia maalima ja" j.n.e.

Siihen yhtyivät ääninensä toisetkin siskot.

Kun Hyllyäiskeron liepeelle oli sammunut viimeinen syvämielinen kaiku, niin nousivat tyyneesti iloisina ja rientivät nukkuvain lastensa luo pirttiin. Aamua säteili jo koillisen ranta ja hereille virkui nukkuva luonto -- -- --

Huomeinen päivä oli jo lypsyin ajoissa. Miehet poistuivat katselemaan tiluksia ja karjan hoitoon kiirehtivät Auno, Riikka, Vappu ja Martta. Lapset nukkuivat vielä suurella vuoteellaan pirtin puhtaalla lattialla. Unimielissään heittelivät käsiään ja jalkojaan sinne tänne ja viehkuroidessaan kulkeutuivat mikä minnekkinpäin.