Part 25
Syksy oli lenseä: kesää kekriin, syystä Jouluun, Tuomas vasta talven toi. Pahtajärvellä Reetan ja Kertun talossa oli jo pieni havukattoinen navetta ja Pietolan kailokylkinen Kyyttö ynyi sisässä. Oli kirkas päivä Joulun alla. Reeta käveli ulkoaskareissaan pää riepunnyttyyn käärittynä, ruskehtunut sarkatakki päällysvaatteena ja vitsalla vyötettynä, suuret turkkipohjaiset töppöset jalassa ja käsissä karkeat jouhikkaat. Kertulla oli päällysvaatteena rieväkauluksinen turkkiröijyröksäke, päässä hurstiriepu myssyksi käärittynä, käsissä turkkikinttaat ja jaloissa suuret paulakengät, joissa oli heiniä sukkain asemesta. Kartanolla oli iso honkainen ranka. Sitä hän hakkasi haloiksi, hakkasi oikein hikipäässä ja virkeästi virtaili raikea kaiku Pahtajärven tienoon huuteisilla rinteillä. Oikein hartiat nutjahtelivat sitä mukaa, kun löi honkaiseen rankaan. Ja lastauksesta kimposi pälkäreitä tanterelle kipertelemään.
Saara oli tullut saunan edustalle.
-- No terve, Kerttu! Johan sinä nyt olet aivan entiselläsi kirves kädessä. Voi, voi, kun on lysti nähdä!
Kertulta putosi kirves kädestä, kasvot jäykistyivät ja silmät tylsyivät. Kohta murtui mieli, huokaukset takertuivat rintaan ja kyyneliä karisi tantereelle.
Saara alkoi: "No älä nyt pahastu... Älä nyt toki minun tähteni. Enhän minä ole paha sinulle... No hyvänen aika sentään?"
Saara meni syliksi Kerttuun.
Kuule nyt, Kerttu kulta, minä en ole paha. No asetu nyt!
Kerttu hyrskien: "Ethän vie linnaan?"
Saara: "En toki, sisko rakas, en, en."
Kerttu nykäsi itsensä irti.
-- Anna minun olla rauhassa! Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä maailmaa!
Sen sanottuaan allapäin astui pirttiin, istahti lattialle loukkoon päin, käsillään peitti kasvonsa ja puhki raskaita huokauksia.
Saara punastuksissaan katseli Kertun jälkeen.
-- En uskonut tuommoiseksi, kun katsoin tuossa kirves kädessään.
Reeta: "Se on toisakseen kuin ilmo ihminen. Se minulle on hakannut siltapalkkia, pannut avuksi siltoja ja ollut aivan myötään apuna tässä talon teossa. Ei sitä uskoisi miten vahva se on, vaikka se on tuonnäköinen ja semmoiset rääkät kestänyt. Vaan se on niin paha nyrvähtämään. Sille ei tarvitse paljo neulaa nenäksi ennenkuin se loukkautuu. Tässä tuonaan kuokimme tuossa hyvinäkin ihmisinä peltoa, niin hän katkasi kuokan varren. Minä sanoin vaan, että no nyt sinä tekosen teit, kun katkasit semmoisen nijouneen varren! En sen enempää torunut, niin siitä otti itseensä ja pakeni metsään. Turhaan minä sitä huutelin päivän toista. Mutta toisen illan hämmärtäissä löysin sen erään latvuksen alta kyyröttämästä; sammalia oli nykkinyt peitokseen. Ja siitä minä sen löysin, kun näin niitä sammalia nykityksi. Kyllä minun sydäntäni vapisutti, kun näin Kertun vanukkeisen tukan sammalkasasta eikä ihminen liikkunut vähääkään. Monta kertaa minä hätä kurkussa huutelin: Kerttu, kuule! Kerttu, kuuletko sinä? No oletko elossa? Kuule! Mutta ei se virkannut mitään. En tohtinut mennä käsiksi, vaan otin kepin ja sillä tyrkkäsin sitä kasaa, niin jo liikahti. Menin sitte viereen puhuttelemaan. Mutta kauan sitä sai rukoilla ennenkuin taipui lähtemään minun matkaani. Kuutamalla me sitte palasimme kotiin. Mutta iltasetta se rupesi nukkumaan ja venyi kappaleen huomeistakin päivää ennenkuin kuontui syömään. Iltapäivällä se jo taasen heilui kuokka kädessä tuossa kuokoksella."
Saara: "Kylläpä vähästä niipastui."
Reeta: "Vähä se sietää. Ja sään-murteiksi se on itsestäänkin töllerönä ja itkee, ettei hänellä ole sielua."
Saara: "Kyllähän se ei enää taida tulla entiselleen."
Katseli ympärilleen ja jatkoi:
"Mutta onhan sinulla täällä jo peltoakin koko lempare."
Reeta: "Onhan sitä. Mutta se oli lujaa kiskottavaa, kun on taivaan-ikäinen marjan varsikko ja muutamin paikoin tureikko, ettei matokaan läpi pääse. Kerttu se on ollut apuna tuohon kuokkimiseen. Se se innostui ensiksi. Ja sitä se teki päivät. Siinä se sai ruokalystin: iltasella aina ei puoli metsoa lieminen iltaseksi piisannut. Siitä se pala suussa kallistui vuoteelleen. Ja katkeamatta se nukkui koko syksyiset yöt."
Saara: "Siten se ehkä aikaa voittaen haihtuu sen mielestä tuo synkeys."
Reeta: "Siitäpä hänen näkee."
Saara: "Paras oli, että tulit tänne: täällä siitä Kertusta tulee kalu jos tulee... Mutta on tänne koko matkat. Vaan hyvästi sen osaa, kun olet niin hyväksi pilkoitellut tuon tien suunnan. Lähdin aivan asiakseni katsomaan tätä teidän taloanne ja ajattelin olla vielä yötä; mutta tuo Kerttu kun on noin kumma, niin en huoli häiritä häntä."
Reeta: "Paras on, ettet näyttäy enää; se voi mennä metsään ja se on pahempi."
Saara meni navetan luo; aukasi oven.
-- Mutta entäs Kyyttö täällä navetassa?... Voi, voi, minkälainen navetta, tuskin sopii tuo Kyyttö! Ja lämmin, tosiaankin kuin käen pesä! Voi, voi, sinua Kyyttö möllykkä, ompa sinulla pehmeä vuode! Ja niin kauniita heiniä kuin sirkun rintoja edessä...
Saara kynsösteli Kyytön korvan juurta.
-- No vieläkö sinä tunnet minua? Kas vieläpään tuntee, kun alkaa nuolla! Katsoppa, kun nuolta kahnuttaa esiliinaa! Voi, voi sinua Kyyttörukka, kun jouduit yksiksesi. Täysipä tuota olet ja pyöreä kuin hylje! Ei ole vielä nälkä pannut päätäsi.
Saara ja Reeta palasivat pois, Reeta painoi oven kiinni.
-- No jäähän sinne.
Saara: "Kas, kun ammoo! Ei uskoisi. Kotiin kai se ikävöipi. Voi, voi, kun ammoo haikeasti!"
Reeta: "Kyllä ei ole niin pikku lapsi. Kunhan saa ruokaa, niin kyllä viihtyy."
Saara: "Minun pitää lähteä. Ilta on käsissä: aurinko laskultaan paistaa tuonne vuoreen. On hyvinkin pimeä ennen kuin olen tellustanut tämän taipaleen."
Reeta: "Kuutamo on illasta, ei nyt pimeä hätyytä."
Saara katseli Pahtajärven taustalle:
"Tämä niin muistuttaa Pietolaa ensi aikoina. Mutta tuo järvi on pohjoispuolella ja aivan ylt'ympäriinsä tuommoiset hongistorinteet eikä mihinkään päin ota silmä kauempaa tämän järven rantoja. Hyllyäiskeron ynseä laki pikkuisen pilkoittaa tuolta lännestä ja tuo Hirvaskero myköttää tuossa järven takana."
Reeta viittasi luoteesen.
-- Näkyypä tuolla mäntyin raosta Luopiovaara. Saara katsoi sinne.
-- Se kyllä näkyy, kun tuosta tulee tuo metsä pois. Sitte Saara kääntyi Reetaan.
-- Mutta minun täytyy lähteä. Jää terveeksi, hyvä Reeta.
Reeta tuipasi kättä.
-- Mene terveenä!... Mutta kävithän aivan rautahampaana. Vuota pikkuisen, tuon sinulle vasta paistetun metson täkän.
Reeta pyörähti pirttiin; toi sieltä metson täkän.
-- On vielä lämmin. Pureskele kävellessäsi.
Saara: Kiitos, kiitos! Vien tämän pikku Matille. Voi hyvin!
Reeta: Samaten!...
Reeta katsoi Saaran jälkeen, kunnes se katosi hongikon sekavaan pylväistöön. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan Lappakosken uinuva jahina himisi vuorien rinteissä. Hirvaskero järven takana lumisine poskineen muhjotti laskevan auringon ruusuvalossa. Tyyneenä seisoi salskea hongisto lumisine tuhuralatvoineen. Paikallaan seisoivat valkoiset pilvenmöhkäleet messinkikirkkaan taivaan sinipohjalla. Niitä katsahteli Reeta ja lyhyvin askelin käveli pirttiin Kertun luokse.
XXXIII.
Vuosia neljä ja puoli oli kulunut.
Talvi oli jo mennyt matkojaan. Lumetonna lepäsi ruskea hongisto. Kankaalla riutuivat nietosten pohjat. Viimeiset jäälautat ja suuret kosken vaahtikuplat kelluivat joutilaina Pahtajärven taivaisella pinnalla. Lappakoski se pauhasi ja kohina levisi laaksoihin. Oli Helluntaipäivä. Lämminnä säteili keväinen puolipäivän aurinko. Kerttu se käveli järven rantaa ja kirkkain silmin katseli niitä pieniä liriseviä puroja, jotka sulavien nietosten pohjilta juoksivat järveen. Tulipa eteen taasen vähän suurempi puro, joka metsäistä notkoa myöten sohisten laski järveen. Siinä sen puron rannalla Kerttu seisahti; silmät harreilivat kaikille suunnille. Viimein hän itsekseen virkkoi:
Pajupuro! Mutta missä minun myllyni, se valkeasiipinen?
Otti tupestaan paksuhamaraisen veitsensä. Sillä roppelasti leikkasi pajun vesasta kapulan. Siihen keskelle ympäriinsä pisteli puukonkärjellä reikiä ja niihin teki lastuista pienet siivet kuin myllyn hierimeen. Sitte vuoli kapulan päät hienoille kauloille ja puron keskelle pisti pystyyn kaksi korvakkoa ja siihen asetti sen kapulan niistä kauloistaan ja korvakot painoi niin syvään, että parahiksi siipien kärjet koskivat veteen. Silloin alkoi mylly pyöriä lieppasta ja riemusta säteilivät Kertun suuret vesiharmaat silmät. Leveä hymy suupielissä ja kädet ristissä hän katsoi vilkuttavaa myllyään. Lähti sitte innostuneena etsimään toista myllyn paikkaa. Käveli rantaa pitkin. Järven läntisellä kupeella oli järvestä lähtien notkelma, josta jo ennenkin oli Pahtajärven liika tulvavesi juossut, kun Petäjäkosken ahdas niska ei kerjennyt jäljestä niellä sitä kaikkea mitä vuolas Lappakoski antoi Pahtajärvelle. Se notkopa nytkin viekkaasti nieli Pahtajärven liikoja vesiä. Mutta virta juoksi siinä leveällä ja ohuena pensaston ja marjanvarsikon läpi eikä ollut mitään kurupaikkaa, johon olisi myllynsä voinut asettaa. Kerttu juoksi kuokan kotoa ja sillä suurella peltokuokalla rupesi kurua saadakseen kuokkia mättämään järven töyrästä. Suurina turpeina lokahteli tulvan liottama savikonmuhea kenttä. Turpeet pyörien menivät tulvan mukana ja kohta oli ojaa myllyn sijaksi.
Kerttu sitä katseli ja virkkoi:
Tuosta kuokin vielä, niin tuohon tulee koski.
Otti kuokkansa ja rupesi jatkamaan ojaa metsään päin siitä mihin vesi patoasi.
Kerttu kun sai kuokan palan irti, sen virta ryösti mukaansa. Niinpä jatkoi sitä ojansa juovaa enemmän koin viisikymmentä syltä. Ja kiivas oli virta siinä ojassa. Mutta vesi oli mullansekaista kuin velli, turpeet pyörien menivät seassa ja metsä kohisi pauhinasta.
Sitä Kerttu katsoi hetken ja osoitti sormellaan.
-- Tuosta vielä kun kaivan tuota pitemmäksi, niin tähän tulee koski, oivallinen myllyn paikka. Siihen teen myllyn ja pajan, jossa takoo seitsemän seppää. No niin, tästä kaivan.
Reeta kun oli tehnyt ilta-asiansa, katseli Kerttua. Sammakkolahdesta kuului outo pauhu. Sinne hän lähti.
Reeta tuli Kertun luokse. Pyörein silmin ja punastuksissa huuti:
"Mitä täytistä sinä täällä nyt pengot, mitä?... No mikä teko se? Tuletko pois sieltä rämpimästä!"
Kerttu: "Minä teen myllyä tähän."
Reeta: "Myllyn tähän! Tule pois sieltä tarpomasta! Olethan märkänä kuin uinut koira, kun sillä kuokalla pärskytät... No tottele nyt ja tule pois!"
Kerttu kuokkia mätti vaan, että hyyhmäinen vesi roiski ympäri korvia.
-- Minä teen myllyn tähän.
Reeta: "Hukuthan kohta sinne."
Reeta katseli ojaa ja lisäsi:
"Voi, voi, minkä tekosen sinä nyt teit! Tule pois sieltä ja tottele nyt, hyvä Kerttu! Tästä pääset, kun kahlaat Minä en tulisi itseäni kastelemaan... Tule nyt pois!"
Kerttu seisoi jo päälle polven virrassa, ja repi kuokallaan maankenkää, jonka turve turpeen perästä virta nieli mukaansa ja puheli:
"Minä teen myllyn tähän..."
Kerttu ryömi Reetan luokse. Katsoi vielä sitä jokea, joka vaahtoisena koskena kuhisten huuhteli puiden juuria. Tuli Reetan luokse ja loistavin kasvoin virkkoi:
"Siinä on myllypuro semmoinen, ettei ole tästä Ouluun toista semmoista!"
Reeta: "On sinulla myllypuro! Minä pelkään pahaa, että nyt vesi syövyttää tähän ikuisen joen. Katsoppa miten tuosta petäjän juuren alta on jo multa syöpynyt... Katso Ihan kaatuu tuo petäjä... Herra jumala, päällemme kaatuu! Siirrytään pois. Huh!... Voi, voi, kun yritti tulla ihan päälle!"
Petäjän juuresta lokahtivat suuret turpeet virtaan ja paljaaksi huuhtiutui petäjän haarakas juurikka. Sitä Reeta osoitti sormellaan ja valkeaiset näkyivät ympäri silmistä.
-- Mutta se on nähtävä, että se suurenee myötään tuo kaivos.
Kerttu: "Ei ole suurennut. Minä sen kuokin."
Reeta: "Sinä et ole kuokkinut niin syvältä... Voi, voi, minkä sinä nyt teit... Kyllä meidän pitää tukkia tämä oja... Niin tehdään. Minä käyn kirveet kotoa."
Reeta lähti juosta kupeltamaan ja hetken kuluttua huohottaen palasi kaksi kirvestä kädessään.
-- Tuossa on kirves. Hakkaa sinä noita kuusia ja karsi havuja. Minä hakkaan tuon aihkin poikki ojasta; sitä vasten tehdään havuista pato.
Kerttu hakkasi tuuheata havukuusta. Reeta ojan partaalla hakkasi aihkia. Korvessa humisi kosken pauhu, ett'eivät kuuluneet iskut; kirkasteräiset kirveet vaan vilkkuivat ilta-auringon paisteessa.
Reetan alla alkoi maa vaipua ja hakattava honka alkoi kaatua juurineen jokeen.
Reetan kasvot kauhistuivat.
-- Voi mikä tämä?
Kirves putosi käsistä. Koetti rientää kankaalle, mutta samassa losahti petäjä juurineen jokeen. Reeta turvautui juurikkoon, mutta kun hongan latvat tarttui konkeloon toisella puolen jokea, niin juurikka painui syvään ja kaulaansa myöten Reeta johotti multaisessa virrassa. Ympäri silmistä paistoivat leveät valkeaiset ja sylin kanssa piteli kiinni juurikan sarvesta ja huuti:
"Voi, voi, Kerttu rakas, minä hukun! Minä hukun!"
Mutta se ei kuulunut mihinkään. Kerttu karsi kuusta ja väliin katsoi, mitä se Reeta hommaa. Otti havuja vankan olkajaksen, kantoi ne Reetan luokse ja olaltaan viskasi ne jokeen yläpuolelle Reetasta ja virkkoi:
Tuossa on havuja.
Reeta: "Voi, voi; ne vievät minut mukanaan. Voi, voi, auta, hyvä Kerttu! Uih, huih, uih! "...
Reeta joutui havujen sekaan multaiseen jokeen. Mutta virta pukkasi hänet kuusen juureen ja siitä Reeta vetäysi maalle ja hätäisesti puhallellen virkkoi:
"Voi, voi, sitä kylpyä! Voi, voi! Jumala nähköön sitä kylpyä! Hukkua yritin."
Reeta katsahti Kerttuun ja viha leimahti kasvoihin. Mulautti pahan silmäyksen Kerttuun, mutta ei kuitenkaan virkannut mitään. Lähti sitte kyyryssä niskoin kiireesti kävelemään kotiin; mennessään murisi:
"On sitä nyt märkänä. Kun olisi märkänä, vaan kun on savilietteessä... Jos olisi järjellisen tekemä, niin kuulisi varmaan kuminakakkunsa. Tuolla savisella hameella roikuttaisin ympäri korvia! Voi, voi; sen tuon mielettömän kanssa kun on kahden kankaalla, saa viisi nähdä, kuusi kokea... No kaikkiin satuttelee sentään! Se nakkasi ne havut siihen kuin hyväntekijä vaan. Mutta niihinkös kun se savinen virta vastasi, niin ne koppasivat minut kuin rikat mukaansa. Ja entäs se kirves! Se meni kuin tina tuhkaan. Sen tien perässä on se ja pysyy."
Pirttiin meni Reeta ja riisui vaatteensa päältään; löi vihoissaan loukkoon ja sanoi:
"Kyllä ajan pesemään nuo ryötit. Tulehan sieltä, ajan kyllä pesemään!"
Katseli itseään.
-- Mutta olenhan aivan saven vallassa. Järveen saa mennä, ei siitä muuten selveä.
Järvessä kävi Reeta peseytymässä; pani puhtaat vaatteet päälleen, nakkausi vuoteelleen ja peittäysi peittoon. Puistalti vielä itseään ja virkkoi:
"Huih!... Kaikkiin sattuu!... Linnun ikää se elää ihminen. Siinä ei ollut surma kaukana. Voi, voi, kun oli hirveää! Kylmä, niin kylmä se vesi ja samea, ettei näy pohjaa. Kuinka syvä lienee ollutkaan. Se hongan tyvi tutisi vaan jalkain alla ja virta kiskoi minua mukaansa. Eikä ymmärtänyt tulla auttamaan! Toki se luuli, että minä niitä havuja huudan, kun huusin, että hukun. Voi, voi sentään! kyllä ei ole älyn kohdalla paljo pitämistä... Mutta nyt se ei älyä tulla pois. Vielä se sen tekee muun hyvän lisäksi, että hukuttaa itsensä... Pitää se hakea pois"...
Reeta pani turkin päälleen ja lähti Kerttua hakemaan.
-- No mitä sinä hupajat, kun yhä kannat niitä havuja? Etkö sinä näe, että mikä hyvä niistä nyt on; tuonne virran mukaan hupenevat kuin tina tuhkaa.
Kerttu katseli Reetaa. Väsymyksestä lääpästyksissään virkkoi:
"Käskithän sinä tehdä tähän patoa." Reeta mulautti syrjäsilmällä.
-- Käskit!
Sitte Reeta siirtyi järven luokse katsomaan virtaa.
Kerttu heitti kirveensä maahan ja seisahtui katsomaan virran juoksua, katseli niitä vaahtipäitä aaltoja, jotka kohisten puustivat näreitä synkässä korpinotkelmassa. Yksikantaisiin herneihin kokoutui hiki Kertun otsalla ja siihen vähitellen hävisi kuni yökaste aamun tuuleen.
Reeta katseli virtaa järven kielestä ja itsekseen puheli:
"Ompa toki routinut tuon törmän! Eipä lähde se virran mukaan. Kyllä kestää se nuoleskella. Hetihän se kuivaa tuo järvi muutaman kyynärän, niin silloin tuo routa jää seinäksi... Heti se tuon verran laskeutuu. Hullut, kun rupesimmekaan patoa laittamaan. Kyllä tuossa on talven tekemä pato, joka kestää"...
Reeta tuli Kertun luokse.
-- Mitä sinä töllötät? Lähdetään syömään. Ja tarvitsetpa kuivaa päällesi.
Kerttu heräsi unelmistaan ja lähti kumarassa hartioin astumaan Reetan jälkeen.
Reeta kävellessään kanervaista ja marjanvartista rannikkotöyrästä sanoi:
Katsoin siihen virtaan, niin tuntui niin ilkeältä ja sydämmyksiäni rupesi ellostelemaan. Yhäkin tuntuu kuin maa lekkuisi jalkaini alla. Ja nuokin puut näyttävät kulkevan silmissä. No ihmettä! Kyllä se okselle ajaa. Voi, voi, kun panee pahasti sydämmyksiä!... Eikö tehnyt sitä, jonka aikoi... Yön!... Voi, voi!... Ihan keltainen sappi lähtee...
Kerttu katsahti Reetaan kävellessään ja virkkoi itsekseen:
"Reeta murtiuttaa nyt."
Enempi ei jatkanut, meni pirttiin ja niine ketineineen työntyi vuoteelleen; käänti kasvonsa seinään päin ja nukkui ennenkuin Reeta tuli.
Tointui Reetakin. Illanrusko kultaili Hirvaskeron nuuppoa lakea ja kuvastui järven pintaan. Sen herttaista kuvainta katseli Reeta Pahtajärven tyyneen syvyyteen. Mutta pahalta tuntui elos. Pitkään sylkeä ruikkautteli muutamia kertoja, kääntyi pirttiin, kallistui Kertun viereen ja virkkoi:
"Tuo kosken kohina ja lintuin laulu soipi korvissani ikäänkuin olisivat vieressä. Ja yhä näyttää tämä pirtti liikkuvan silmissäni. Kummallista!"...
Kerttu ei virkannut mitään, niin ei jatkanut Reetakaan. Mutta kauan kiiltivät kirkkaina Reetan silmät kevätyön vaisussa hämärässä. -- -- --
Pahtajärvi ennen kohisten laski vetensä halki kuusistoisen erämaan aina Miekojärven syvään rantaan. Mutta hiljaisena seisoi nyt kuusisto ja kuivana ronottivat koskien kiviset pohjat. Lohet ja harrit tuskittelivat viimeisissä lampareissa. Kolmen viikon kuluessa Pahtajärven vesi suurenteli Kertun myllypuroa poikki savisen rantatörmän ja multaisen kankaan Halki muhean auton uurteli syvän tiensä alavalle Karpalosuolle. Sen laidassa eksyi moneen korpeen, koitui viimein Hirvivuoman kantta suurelle Pajusuolle, jonka sammaleiset mättäät peittyivät savilietteeseen ja juoksevassa virrassa seisoivat kuihtuvat mäntytannarit ja kuivaskarvaiset koivupensaat. Siitä pudottautui Pajupuron alankoon ja pitkin Pietolan niittyä kiertävänä kaarena laskeutui metsärantaiseen Kalliojärveen. Sameana oli vesi Kalliojärvessä enemmän kuin kolme viikkoa ja kalat oudostuivat sitä kummallista tulvaa. Ei kolmeen viikkoon näkynyt kalan pistoa ja tyhjänä olivat verkot Pietolan kalamiehillä. Tuo uusi väylä uurteli uransa Pahtajärven lähellä niin syväksi, että koko järvi meni kuivaksi; ainoastaan halki järvestä jäi virtainen juova tuskin kymmentä askelta poikki mitaten. Koko tuo aukea, missä ennen kiilteli välkkävä pinta ja missä siiat ja ahvenet hyppelivät oli mustana kamalana lietteenä.
Reeta istui yksinään Juhannusyönä rannan töyräällä uuden väylän niskalla. Käki kukkui hongassa ja tyyni metsä kaikui vastaan.
Reeta katseli järven alankoon, katseli hymyilevään Hirvaskeroon, katsoi käkeä, kun se siipiään levitellen hongassa kukkua helkytti ja virkkoi:
"Tyhjään kukut kultainen käki...
"Empä tiedä tikka raukka, kuta tammea takonen, kuta kuusta kolkuttanen.
"Tuolla järvenä on karjan ruokamaa, lietteenä kalavesi. Voi, voi, onnetonta!"
Katseli vielä syvään kuiluun, jonka pohjassa levollisena juoksi mieto virta, jonka pyörteiseen pintaan kuvastui vaalea savitörmä. Kaukaa kuusikon helmasta kuului kosken humiseva pauhu. Sinne harreilivat Reetan silmät. Saara tuli takaapäin ja virkkoi: "Täälläpäs olet!"
Reeta: "His! kun säikähdin... No hyvä kun tulit! Olen koko päivän ollut niin tyhjillä mielin. Voi, voi, kun toki tulit! Minkä sanoman kannat?"
Saara: "Rauhan sanomat. Mutta nythän tänne ei pääse ei lentäväkään! Kaikki alangot ovat tulvana ja lietteen vallassa. Mutta mikä pahin, niin meidän niitty on aivan aitoja myöten yhtenä virtana. Se on kauheaa! Kyllä siitä ei ole ikipäivinä ei pitkän piikin toivoa. Mikähän elukka parat ensi talvena perii... Pentti sairastaa hengen heikkona. Etkö sinä lähtisi sinne? Pentti se tahtoo sinua tulemaan luokseen... Se tuli ensin pahoilleen siitä, josko lienee tuo tulva Jumalan rangaistus siitä, kun hän valtasi Pietolan. Metsiä se on kävellyt monet päivät. Kävi provastinkin puheilla, mutta ei se ollut sanonut muuta kuin: sovi nopeasti riitaveljeis kanssa... Lähde, sinä Reeta, sitä lohduttelemaan ja anna sille Kertun puolesta anteeksi."
Reeta käänti kasvonsa metsään päin, hytkäytti hartioitaan ja sanoi:
"Antaa kitua, eikö katuisi."
Saaran mieli painui ja matalasti lausui:
"Eipä ole sekään oikein, että pahaa pahalla kostaa... Lähdehän, Reeta rakas, eihän tiedetä, onko hän kauan elossakaan. Semmoinen kitulias katko, monta vuotta kitua katjottanut, niin ei se paljoa kestäkkään. Taudittahan se huono kuolee, tuuletta pökkelö kaatuu. Se on tässä viime aikoina ollut muutamia kuukausia terveen silmässä, mutta nyt tuli pahasta mielestä kipeäksi. On kipeämpi kuin koskaan ennen. Sanoo kuolevansa."
Saara vuodatteli muutamia kyyneliä. Mutta heti sentään vähän kalkastuivat silmät; ja kääntyi katselemaan uutta väylää.
-- No tuossako se nyt on se väylä?
Reeta: "Siinä se on."
Saara: "Voi ihme, minkälainen on! No on sillä vedelläkin voimaa, kun sille annetaan... Marttilan ukko kuului ennustaneen, että sota siitä tulee tahi suuret nälkävuodet. Niin sanotaan Martti-ukon sanoneen. Ja kyllähän se on pelättävä, ettei se tuommoinen ihme pateetta mene... Voi ihme! Sehän on kiskonut ihan aarniohonkia mukaansa."
Reeta: "On se vienyt... Tuolla vuomalla on suuria kasoja ja on monta peittänyt lietteeseen. Kyllä se on ihmeitä tehnyt, lienee hän edellä minkä tahansa... Mutta tuo on kamala, kun tuo järven pohja on aivan mustalla muralla. Voi, voi sentään Ei näy nyt siinä alliparvia, ei sorsaparia uiskentelevaksi. Ja oli muuten miten oli, mutta mille sitä nyt suunsa aukaisee? Mistä nyt saa kalansirkan syödäkseen? Ja tuo vuoma, paras lehmän ruokamaa on tuossa tulvan vallassa."
Saara ei näyttänyt kuulevan Reetan puhetta, virkkoi:
"Lähde nyt, Reeta rakas, Pentin puheille."
Reeta: "Eivät ne asiat sillä parane... Sitä tietä on Kerttu tuolla kaaterella, sitä tietä minä tässä, sitä tietä kaikki siskot ympäri ilman ääriä. Ilman tuota samasta Penttiä ja hänen äitiään olisimme kaikki Pietolassa. Se velka on minun sydäntäni lämmittänyt. Tämä kaikki antaa anteeksi! Hyh! Vähälläpä nyt paljo ostettaisiin. En päätänikään käännä sinnepäin."
Saara: "Sinä näyt olevan oikein vihassa. Eihän tuohon minun ole syytäni, tyhjään minulle pusket vihojasi. Ja olenhan parastani koettanut vaikka se minun hyväni ei tunnu missään... Linnassa olisi tuokin Kerttu ilman minutta. Minähän Pentin kielottelin, ettei siitäkään lapsen murhasta ilmoittanut kenellekkään. Ja toinen se muorin kuolema. Kyllä siitäkään ei olisi päätä silitetty kun olisi paremmille korville tullut. Ajatteleppa niitä asioita."
Reeta: "Lapsen murhasta! Hulluko sinä olet vai viisas! Luuletko sinä semmoisia Kertusta? Hyi! Minä tiedän, että Kerttu on tänäkin Jumalan yönä puhdas siitä asiasta. Kyllä sen minä tiedän. Vai lapsen murhasta!... Minä suutun!..."
Reeta puisteli itseään, hiukset kohoilivat ja silmät pauruilivat.
Saara pyyhiskeli silmiään.
-- No Reeta, asetu nyt! Olet niin vihassa. Ethän tuota ennen ole niin taipumaton ollut. Olenhan sinua auttanut tännekkin; miten voit nyt noin kova olla. Lähde nyt toki, Reeta kulta! Ethän tiedä minkä hyvän vielä saat. Jos vielä pääset Pietolaankin takaisin:
Reeta: "Nyt eläkää ja kuolkaa siinä Pietolassanne, kun olette saada voineet. En lähde, en!"
Saara: "Älä nyt kosta pahaa pahalla."
Reeta: "Köyhältä ei jouda kauas velaksi. En lähde!"
Reeta läksi astumaan pirttiinsä; suu oli murrollaan ja mennessään murisi itsekseen:
"Siinä ei paljo huolittaisi: ensinnä toisilta vallataan maat ja mannut, elot ja elämiset, sitte ei muuta kun anna anteeksi! silloin on kaikki hyvin. Sukkela kiepsaus! Niin ne viisaat tekisivät! Mutta on sitä mieltä leivänkin syöjällä, jos kävynkin purijalla... Semmoisia asioita tullaan noutamaan kuin aitasta... Kyllä minä muistan: monta kyyneltä olen itkenyt heidän tähtensä. Olkoot nyt siellä, minä olen täällä."