Part 22

Reeta kokoili kaikkien toisten tyttöin jokapäiväiset vaatteet, pani ne kunkin erilleen, sitoi sukkanauhalla nippuun ja virkkoi:

"Vien talteen, eipä tiedä milloin ne ovat niitä tarvitsemassa. Ja jospa eivät tulisikaan, niin kyllä aika tavaraa kaupitsee."

Kerttu otti rukin eteensä ja karttajasvasun viereensä ja huivi silmillä alkoi kehrätä villalankaa. Siihen tuli Reetakin tekemään karttajaksia.

* * * * *

Ilta oli jo pimennyt pimeimmälleen, kun Pentti tuli kamariinsa ja nolona istui kätkyen vaiheelle, jota muori heilutti jalallaan ja kutoi sakkaa. Muori se parhaillaan kaventi sukan kantapäätä. Viides puikko oli hampaissa; ei joutanut puhumaan Pentin kanssa. Vaan kun sai kavennetuksi ja pääsi kutomaan näpintarkalta ja viideskin puikko joutui asiaan, niin katsahti hän iloisesti Penttiin.

-- Kävitkö nimismiehen luona?

Pentti: "Mitäpä minä hänessä kävin."

Muori: "Näitkö niitä majanmuuttajia?"

Pentin kasvoissa välähti, katsahti muoriin ja vitkaan kysyi:

"Ketä?"

Muori: "Etkö sinä tiedä? No tyttöjähän niitä meni, ettei ole kotona kuin Kerttu, Reeta ja Martta, Kerttukin lähti, mutta kylmältä taisi ruveta nenään haisemaan; paikalla palasi pois. Toivoneeko sille Korteniemen Juusolle, koska se näkyy täällä kulkevan, mutta kyllä minä saatan siihen väliin pistää likaisen sormeni. Niin, pois tuli Kerttu ja mahtaa tulla sama toisillekkin. Kyllä minä uskon, että heti sieltä routa porsaat kotiin ajaa. Vaan kyllä siellä kuitenkin virsusulat palaa. Eivät ne ole niin ylpeitä palattuaan. Ja onhan niille hyvä sanoa. Kyllä niille nyt on helppo nenän päälle astua, Vetäkööthän luunsa vielä tänne, mokomat varsat!... No kyllä se oli mainio asia, kun sinä sittekin lähdit sinne nimismiestä hakemaan. Sitä pakoon ne menivät. Antaapa ruojain koetella, tokko siellä oppivat tuulen tuntemaan, taivaan tajuamaan. Ovat ne olleetkin tässä koirina silmillä, vaan koettakootpa nyt! Kutti, kutti moniaankaan kerran!... Mutta luulen toki, että sivulleen tuo Kerttu nyt siipensä panee, koska hän takaisin palasi... Mutta missä asti sinä kuitenkin kävit?"

Pentti: "Kävin vaan tuolla puolen Koljolan."

Muori: "Miten sinä siitä palasit?"

Pentti: "Tuli vastaani Heinälahden ukko... Käski sanoa terveisiä."

Muori: "Heinälahden ukko! Vai tapasit ukkoa! Se on ollut minulle tuttava aivan pienestä pahasta. Niin, niin ystävällinen ukko. Jos ei siinä ole kunnon ukko, niin ei tässä maailmassa! No mitä se ukko sinulle sanoi?"

Pentti: "Sanoi se, ettei saa tyttöjä ajaa omasta talostaan."

Muorin kasvot punastuivat, ketkautti niskojaan ja virkkoi:

"Hyh, omasta talostaan!"

Sitte tulistuivat kasvot ja silmät paloivat, punalti päätään.

-- Tämä on sen talo, joka saada voipi. Ei tarvita tähän asiaan Heinälahden ukon eikä kenenkään mahtia. Kyllä tietään mitä tehdään... No mitä se sitte sanoi?

Pentti: "Oli oikein vihassa ja sanoi, että kun hän olisi tyttöin sijassa, niin halkohännässä laittaisi meidät pois."

Muori: "Ka tuo sen tulen ruoka mitä sanoo!... Hyh! Vai halkohännässä laittaisi meidät pois!... Juurillaan tässä ollaan!... Vai halkohännässä!... Jos minä olisin ollut, niin minä olisin haukkunut silmät täyteen mokomata neuvonniekkaa. Ei minua olisi umpisuuhun puhutellut... No mitä se muuta sanoi?"

Pentti rykäsi ja katseli kenkiään.

-- Sanoihan, että muistakaa yhdeksättä käskyä. Muori: "Vai siihen tuo kanalia vielä vetosi!... Hyh! ompa muutakin... Kyllä me muistamme käskyt ja kiellot ja tunnustukset niin tarkkaan kuin hänkin. Jos me tämän talon valtaamme tytöiltä, niin me valtaamme laillisesti. Jos ei ukkovainaa olisi tätä luvannut, niin emmehän tätä tahtoisikaan. Luvatusta lahjastahan me pidämme kiinni. Ja omastaan joka kiinni pitää, niin se ei ole synti ei kuuna päivänä, saarnatkoot vaikka kymmenettä käskyä!... Etkö sinä sille sanonut?"

Pentti: "En."

Muori: "Sinä olet semmoinen lehmänhäntä! Sinussa ei ole sanoja. Olisihan minulle tullut sellaisia puhumaan, olisippa nähty, tokko tyystyy. Minä olisin kohti partaa antanut sanan sanasta, kaksi parhaasta... No sitäkö sinä tottelit, ettet mennytkään nimismiehen pakinaan?"

Pentti katkoi näpissään pientä puikkoa.

"Sitä minä tottelin, kun se sanoi, että tähän asiaan ei ole oikeutta nimismieheltä, kun ei ole tehty mitään rikosta."

Muori löi käsiään yhteen, silmät remahtivat, suu aukesi ja niekutti päätään.

-- Herra Jumala, tehty mitään rikosta! Ei ole tehty rikosta, kun on varastettu talo kuoriksi No etkö sinä sille hullulle sanonut?

Pentti kynsäsi korvallistaan ja kohotti hartioitaan.

-- Kyllä minä sanoin, mutta se sanoi, että omaansa ne ovat ottaneet.

Muori: "Vai omaansa ottaneet! Hyh! Kyllä minä nyt kuulen, mistä tuulee... Vai niin tuo kanalia!... Kyllä ei sula minun sydämmeni ilman, etten sitä ripitä. Missä ikänä vaan tapaan, niin haukun ihan suun synnyttömään. Ei jää sanomattoman saaren päähän... Ja sinä uskoit sitä niinkuin vanhaa ruunaa ja lähdit takaisin. Eikö se ollut ilkeä taipaleelta palata?

"Akka tieltä pyörteleiksen, ei uros pahanenkana.

"Se on vanha sananlasku. No eikö sinusta ollut ilkeä palata taipaleelta, kun kerran olit asialle lähtenyt? Periltä on hyvä palata, sanotaan."

Pentti: "Eipähän, kun se Heinälahden ukko niin sanoi."

Muori: "No sinun kanssasi ei kehtaa puhua. Sinä et älyä toisen puheesta enempi kun sika tuulimyllystä! Minä nyt olen koettanut tohottaa päähän tokottamallakin. Niin käypi vihakseni, että kohta potkasen. Mene pois siitä silmistäni, mokoma ruoja! En ilkeä nähdä!"

Pentti nousi seisalleen ja käveli pirttiin, jossa Kerttu, Reeta ja Martta pystyvalkean luona mytyssä suin polkivat rukkejaan. Rahille istui Pentti. Äänettömänä ja syvämielisenä tylsästi katseli pystyvalkeaan ja vuoleskeli ja vuoleskeli puikkoa viroiseen. Viimein äiti kantoi pikku Matin pirttiin ja laski sen isän syliin ja virkkoi:

"Tässä on sinulle käsityö; minä otan tuolta karttuukset ja teen kehrurille karttajaksia."

Matti isänsä sylissä nojasi selkänsä isän rintaan ja suu pyöreänä sinisillä silmillään raukeasti katseli jynkkää lakea kohti, joka nokisena tyhmästi hymyili honkaisen pystyvalkean liemakassa ruusuvalossa. Mutta tuokion kuluttua alkoi soluttautua lattiaan ja käsiensä varassa hiihattautuen ryömi Saaran jalkain eteen. Kekolla niskoin katsella remautteli äitiin. Sylki valui pyöreästä suusta ja kahden kouran kiskoi hameen helmoja päästäkseen ylöspäin ja kasvot aina väliin kurtistelivat.

Saara: "No kauaksikin siitä sitte oli rauha."

Otti pojan syliinsä ja jatkoi:

"Voi sinua vähkyrä, kun sinä et muualla olisikaan kun äitin sylissä!"

Seisauttivat tytötkin rukkinsa, laskivat kätensä helmoihinsa ja päät vähän niskoille heitettyinä välinpitämättömästi katselivat, kun vastapannut tervashalot iloisesti tuohtuivat palamaan.

Mutta Korteniemen Juuso astui pirttiin ja lausui Pentille hyvän illan. Kertun kasvot leimahtivat punaisiksi, ei katsonut Juusoon, vaan nykäsi huivin otsalleen ja rupesi allapäin kehrätä huristamaan. Juuso istahti penkille, kopisteli lunta kengistään. Katsahti Kerttuun ja rykäsi kuivan rykäyksen. Taasen katsahti Kerttuun, mutta Kerttu ei ollut tietävinään; kehräsi vaan punastuksissaan.

XXIX.

Kevät oli jatkunut päiviä. Kirkkaana kaartelevassa lännessä säteili Huhtikuun illan virkeä loimo.

Saunatiellä seisoi Kerttu ja katseli lännen metsiä ja hiljakseen laulella lurkutteli:

Viis oil' tyttöä emolla, viispä oil' tyttöä emolla, viisi lasta vanhemmalla, viisipä lasta vanhemmalla. Läksi tyttö puolukkahan, läksipä tyttö puolukkahan. Toinen läksi mustikkahan, toinempa läksi mustikkahan. Kolmas koitti pähkinähän, kolmaspa koitti pähkinähän, neljänsi kesäkalahan neljänsipä kesäkalahan. Viiensi jänön jälille, viiensipä jänön jälille, koukkupolven polkumille koukkupa polven polkumille.

Mutta sattuipa Korteniemen Jussi metson ammunnasta palaamaan Pietolan kautta. Hän näki Kertun seisomassa, niin ojenti suksensa sitä kautta. Kerttu kun näki Juuson hiihtävän kohti, niin alkoi laulaa:

Mistä tunsit tuhma tulla, mistäpä tunsit tuhma tulla, epäkelpo tien osata, epäpäkelpo tien osata tähän kuuluhun kotihin, tähämpä kuuluhun kotihin, kaunihiisen kartanohon, kaunihisempa kartanohon?

Juuso huohotti väsymyksestä, pyyhki hikeä otsastaan ja pyssynsä pisti lumeen pystyyn, virkkoi:

"Kun saisitkin tielle kuin palkattu! Olen ollut aikeessa monet kerrat lähtemään; mutta ei ole saanut aikaan, kun pitäisi niiltä vanhuksilta silmät puhkaista. Kun nyt ovat saaneet vihjaa meidän hommista, niin näkyvät varovan."

Kerttu: "Eivätkö ne vieläkään antaisi sinun täällä käydä?"

Juuso: "Eiväthän ne antaisi."

Kerttu naurahti suupuolellaan.

-- Ei pidä käydä, kun ei suvaita.

Juuso: "Nytpä sattui matka, että eivät tiedä."

Kerttu: "Kyllä huomenna tietävät. Kunhan tuo meidän muori tietää, niin kyllä se siirtää sanan..."

Juuso: "Mutta mitäs sinä olet ajatellut niistä hommistamme, joita on joskus puhuttu?"

Kerttu punastui ja kainosti käänti kasvonsa maahan päin. "Mitäpä minä lienen... Mitäs sinä?"

Juuso hieman punastuksissaan allapäin seisoi, katsoi kenkiinsä ja sauvallaan koputteli kenkänsä kärkeä, virkkoi päättävästi:

"Minulla se on ollut täytenä totena."

Kerttu: "Hyh! Ilman veikkonen ulkopuolelta hampaiden!"

Juuso vähän kohotti päätään.

-- Miksikä sinä niin sanoit?

Kerttu: "Siksi, kun et antaisi tietää vanhuksillesi. Ei sitä piillen pirttiä pidetä, se on vanha sananlasku."

Juuso: "Ei sitä sitte kun tosi tulee salatakkaan vanhuksilta."

Kerttu ei virkannut mitään, katseli kynsiään ja pureskeli niitä.

Juuson ahavoituneissa kasvoissa värähteli arka punastus.

-- No mitä arvelet, saisiko tuoda kihlat?

Kerttu katsoi kainon silmäyksen Juusoon, mutta suuret silmät leimahtivat niin kummasti.

-- Kihlat!... Tottako sinä puhuit?

Juuso: "Milloinpa minä olen valehdellut? Sano pois suusi puhtaaksi. Minulla on kiire kotiin... Vai etkö sinä luota minuun?"

Kerttu tarttui Juuson kaulaan.

Kyllä minä luotan sinuun.

Juuso: "Nyt uskon... Jää terveeksi! Heti tulen käymään."

Kerttu heitti Juuson irti, pyyhki sormensa nenillä silmäinsä aluksia ja suurin silmin katseli Juusoa.

Juuso otti laukkunsa selkäänsä, pyssynsä viilekkeestä kainaloonsa ja elävästi loihahtivat silmät Kerttuun. Yritti lähtemään, mutta seisahti vielä, näytti tahtovan sanoa vielä. Mutta portille ilmautui muori, niin heitti vaan viipyvän katseen Kerttuun, virkkoi:

"Jää terveeksi!"

Kerttu kierti käsivartensa ristiin, puristi ne rintaansa ja hehkuvin kasvoin virkkoi:

"Mene tervennä!"

Juuso laski sauvansa lumeen, työntyi etunojoon ja potalti eteenpäin. Sukset ne kahisivat riitteisellä hangella sauvan suoverot kitkahtelivat pukatessa. Voimakkaasti nytkähtelivät Juuson leveät hartiat ja mukavasti taipuivat jäperät polvet. Kerttu katseli jälkeen. Mutta kun Juuso katosi metsän suojaan ja kuulumattomaksi kauteni suksien kahina, niin silloin Kerttu rienti pirttiin ja virkeinä säteilivät suuret silmät. Meni akkunaan; katsoi sinnepäin, johon Juuso meni. Kääntyi, meni toiseen akkunaan ja katseli ulos. Palasi siitä, käveli lattialla eikä tiennyt mitä tekisi. Kissa unisena kyhnötti pankolla. Sen otti siitä syliinsä; kanteli sitä ympäri pirttiä ja puheli:

"Voi sinua, Mikko Matin poika, kun sinä siinä niin unisena nökötät! Et näytä huolivan et tälle ilmalle, Nokinen on jo rintasi. Voi, voi, kun sinä hyriset niin ystävällisesti!... Minäpä käyn maitoa mirrilleni."

Poistui ulos, toi maitoa ja laski sen lattialle.

-- Kas tässä! Kis, kis, kis! Tule nyt syömään maitoa... Ka niin, tässä on maitoa!... Voi, voi, kun on makeata tuo lämmin maito! Kylläpä sinä nyt mielissäsi nostelet noita käpäliäsi. Mutta tylsät ovat nuo silmäsi: tuskin sinä näet kauemmas tuon kuppisi laitoja.

Kerttu heittäytyi lattialle kissan luo pitkäkseen ja katseli kissan syöntiä, kun se päätään niekuttaen ja silmiään raotellen ripsakalla kielellään lakkia lipiskoi maitoa. Sitä hän katseli ja naureskeli itsekseen.

Reeta: "No mikä tuolle ihmiselle on tullut, kun hupsuaa tuon kissan kanssa? Ho ei uskoisi kun on hupsu aikuisen ihminen! Kun rypee lattiassa pitkänään kuin huima lapsi ja nauraa ihan tyyni tyhjällä!"

Martta katsoi sipeästi.

-- No mikä sillä nyt on imelä säkki leuan alla. No etkö sinä nyt ennen ole nähnyt kissan syöntiä?

Reeta: "Hupsuksi kai se nyt on tullut!"

Kerttu keturoi lattialla kissan luona ja puheli:

"Tuo kissa on niin soma, kun näyttää syövän ihan unissaan... Voi sinua Mikko, kun sinä olet niin laiskannäköinen, katselet niin tyhmännäköisesti. Mutta kyllä sinä taasen, kun pälvi vaan tulisi, niin kärsiväisenä sinä odottelet hiirtä koko keväisen päivän kyyristyneenä pensaan tyveen. Sattuupa silloin hiiri lähenemään, niin silloin sinä kupsahdat niskaan. Ja kyllä silloin löytyy terävä kynsi tuosta pehmoisesta käpälästä, tuosta käpälästä, joka nyt on pehmeä kuin ukontuhnio. Ja puhdistuu silloin porosta tuo kirjava turkki."

Kerttu nousi lattialta, otti kissan käsiinsä, istahti penkille, silitteli sitä helmassaan ja jatkoi:

"No nyt sinä nukut taasen siinä minun käsivarrellani ja rinta kehrää vaan. Voi sinua Mikko Matin poika, ei sinulla ole huolta enempää kuin mökin Maijalla: syöpi mitä suusta kulkee, nukkuu mitä kerkeää!"

Martta: "No eikös ole hupsu tuo ihminen, kun laittausi tuon kissan kanssa iltakaudeksi leikkimään kuin pahanen lapsi!"

Saara tuli ulkoa ja naurunhymyssä virkkoi:

"Kerttupa tuli oikein iloiseksi kuin Juuson näki. Mitä se Juuso sinulle sanoi, kun mieli tuli niin rattaisilleen?"

Kerttu hieman säpsähti, leimautti Saaraan kysyvän silmäyksen.

-- Mitä Juusoa?

Saara: "Juusoa, Juusoa. Muori sanoi, että äsken tuolla saunatiellä oli yksi Juuso."

Reeta: "Niin, vai Juuso siellä oli! Ilmanko se... No kyllä minä nyt yskän ymmärrän, vaikka en rykiä taida. Vai Juuso siellä kävi!... Mutta mitä siitä Juusosta on taikaa! Se on semmoinen puolivillainen, että se kun ympäriinsä pyörähtää, niin on toiset tuumat."

Saara: "Ei sen Juuson kosinnasta taida olla taikaa. Se putoaa kuin rikka hevon hännästä. Sen lupaukset ja aikomukset eivät sen enempää pidä kotiaan. Onhan se Juuso jo kosinut monta, se on jo monta tyttöä saattanut pahoille mielin."

Kerttu: "Ilman leikillään kosinut muita! Eihän sitä yhdestä monelle. Eihän sitä ole muut saaneet, jonka minä saan."

Saara: "No onhan tuo sinua paimentanutkin sitte rippikoulun kuin lempo lautamiestä; ei tuo kumma, jos tuosta viimein tosikin tulisi."

Kerttu kun ei enää ollut kuulevinaankaan, eivät toisetkaan jatkaneet, vaan laittoivat vuoteitaan. -- -- --

Asetuttiin yönlepoon. Siinä yönkajaksen uinuvasssa hämärässä makasi Kerttu vuoteen reunalla. Mutta uni ei näkynyt tulevan, kirkkaina siirtelehtivät silmät vielä silloin, kun pohjoisen metsien helmasta kiilui kevätyön kirkkain kaju. Mutta painuivat kuitenkin viimein umpeen.

Huomenaamuna oli Kerttu vähäpuheisena. Kävellessään ei näyttänyt katselevan minnekkään, teki vaan askareitaan, jotka olivat Sunnuntainakin tehtävät. Vaan kun sai huoneet lakaistuiksi, astiat ynnä muut järjestykseen, niin istui Martan viereen penkille istumaan. Katsahti ympäri pirtin, nykäsi huiviaan vähän silmille; katseli kynsissään valkeita pisaimia ja virkkoi:

"Juoruavan minusta näytään, kun on noita pilkkoja kynsissä... Mitähän lienee ollut, kun tänä aamuna unissani sain kihlahuivin, semmoisen keltaisenkirjavan silkkihuivin, juuri samallaisen kuin Tervaniemen Riikalla. Sitä minä katselin ja sanoin itsekseni, että 'no mitähän Reeta ja Martta sanovat, kun näkevät minulla päässä tämän huivin. Kyllä vielä monella muulla silmät repeää, kun tämän näkevät. Voi, voi kun tämä on hyvä!' sanoin, kun se niin moniväriseltä harmitti päiväpaisteessa. Ja kaikki tuntui niin hyvälle. Kaikki oli niin mukavata, niin lienteätä ja väljää, että tuntui menevän kuin alamäkeä; ei muuta kuin luotella vaan. Olin sitte eräässä talossa pyttyjä kuorimassa. Hyvin puhtaita pyttyjä kuorin isoon kirnuun, mutta jokaisen pytyn laitaan heitin koirankielen verran viiliä, panin ne pitkälle valkoiselle rahille rinnakkain. Mutta siihen ilmautui joukko pulloposkisia pienokaisia, jotka suurilla lusikoilla pistelivät sitä viiliä ja syrjäsilmällä mulauttelivat toisiinsa milloin toiselta loppuu... Voi, voi kun ne olivat lystiä valkotukkaisia, toinen toistaan vähän pyylevämmät ja piimäpartaisina siinä katselivat. Niilo se oli pienimmän pojan nimi, ei osannut oikein puhuakkaan. Ja aina se muutti lusikan vasempaan käteen ja sitte syödä tolskasi ja toiset puolet karisi rinnoille. Pieto se oli niistä vanhin. Se joutui Niilolta viiliä ryöstämään. Niilo hosui välisellä lusikallaan Pietoa ja alkoi parkua. Siitä heräsin... Mitähän lienee ollut olevinaan se uni."

Martta: "No se nyt ei ole muuta ollut, vaan olet semmoista ajatellut nukkumaan ruvetessasi."

Reeta tuli pirttiin lehmien hoidosta, pyyhki kylmästä punastuneita suuria käsiään karkeaan esiliinaansa ja istahti Martan ja Kertun viereen.

* * * * *

Kaksi viikkoa oli kulunut. Keväisen Lauantai-illan viileässä hämärässä istuivat tytöt pyhäksi ripsutun pirttinsä leveällä karsinapenkillä, kampaillen kylpemässä kastuneita päitään ja helmoissa letitetyt palmikkonauhat. Löylyn tulehduttama punastus oli puhtaissa virkistyneissä kasvoissa. Tytöt istuivat äänetönnä, katsellen jalkoihinsa Riikan ompelemia lipposkenkiä, jotka avonilkkaseen oli pantu siksi, etteivät jalat likautuisi. Ja hohtavana paistoivat vahvat nilkat lyhkösten helmain ja matalain ruojuvien väliltä. Siitä Kertun ajatukset näkyivät kulkeutuneen muistojen teille niin kauas, että sinne eksyi kokonaan. Silmät selällään katsoi värähtämättä lattialla olevaan kenkärajaan, jonka oli koiran penikka siihen vetänyt penkin alta. Ei värettä liikkunut punasenpuuhakoilla kasvopäillä. Ja eloton tyyni kajastus levisi pyöreänleveään otsaan. Siinä kädet helmaan unehtuneina istui Kerttu kuin kivettynyt ja heräsi vasta, kun Juuso oli jo kerjennyt kävellä puolilattiaan, jossa päätään nyökäyttäen virkkoi kainosti hyvän illan.

Kertun kasvot leimahtivat, joka jäsen värähti, pemahti kuin puistelehtava kana ja hätäisesti joutui virkkamaan:

"Hyvää iltaa! Tule tervennä! Minä ajattelin juuri sinua." Kerttu kiirehti tervehtimään; pisti Juusolle kättä ja virkkoi:

"Terve, terve! Kun on kylmä käsi kuin jääkalikka ja punaset kuin hiili! No miten sinä jaksat?"

Juuso se istui penkille ja vitkasi ruskeilla suurilla silmillään Kerttuun; matta kun Kertun silmät sattuivat vastaamaan iloisesti, niin ujona ja hieman hämmästyneenä kumartui allepäin ja vastasi:

"No yhden päivän kerralla."

Kerttu istahti Juuson viereen. Silmät säteilivät ja suu hieman mutuili. Näkyi tahtovan sanoa jotakin, mutta sitä ei tullut, katseli vaan Juusoa.

Juusokaan ei näkynyt tietävän mitä sanoisi. Otti sarkatakkinsa povesta Valkoseen riepuun sievästi käärityn käärön ja pisti sen Kertun helmaan. Kertun rinta nytkähti ja säihkyvin silmin pisti sen kainaloonsa. Lujasti puristi hän Juuson kättä ja katsoi viipyvän katseen Juusoon.

Reeta ja Martta hyppäsivät Kertun luokse, kokottivat kätensä ottamaan kääröä Kertulta. Reeta virkkoi:

"Minkä sinä sait? näytäppä."

Kerttu lähti juosta kalpasemaan ulos, mutta sattui rahi eteen. Kerttu rymähti rahiin; rahi meni kumoon ja lattialle kimposi Kertun kainalosta käärö.

Jyry kuului kamariin. Saara puhalti kamarista pirttiin katsomaan ja punastuksissaan virkkoi:

"Mikä se jyräkkä?... Seinätkinhän nuo kaatuvat."

Reeta kiirehti käärön kanssa karsinaloukkoon. Kerttu hyppäsi perässä; tavotteli Reetalta myttyä ja virkkoi:

"No anna minulle! Et saa aukasta! Tottele nyt, et saa aukasta!"

Mutta Saara rienti sinne karsinaan toisten luokse; takaapäin sieppasi Reetan kädestä sen mytyn ja alkoi purkaa kääröä auki.

Kertun kasvot leimusivat, huulet soppeilivat ja rinta hytkähteli; mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.

Saara sai käärön auki. Silmät suurenivat ja huulet työntyivät pitkälle.

-- Ihmettä kummaa, mitä täällä on! Katsokaa, minkälainen silkkihuivi! No mistä tämä on? Kertunko tämä on?

Reeta: "Kertun kai se on, koska näyttiin Kertulle antavan."

Saara: "Voi ihme, kun on suuri ja komea! Semmoinen täplikäs, ihan samallainen, ihan ota eli anna samallainen kuin Tervaniemen Riikan kihlahuivi. No tuommoista ei ole monella tytöllä!"

Martta: "Mutta tuo vissiin lootuja maksaa!"

Reetan silmissä näkyivät valkeaiset ympäriinsä ja vakavasti virkkoi:

"No sen arvaa, ettei se ole pätäkällä ostettava."

Saaran kasvot lamausivat.

-- Onhan niitä rikkaalla rohtimia. Hyvä on huivi, ken on saada voinut. Mutta siinä on sen köyden pää: joka naurulla alotetaan, se itkulla lopetetaan.

Viskasi takakäteen sen huivin Reetalle ja meni sitä tietään makuuhuoneeseensa.

Martta katseli Reetan käsiin huivia ja sanoi:

"Saanut saappaat pitää, saamaton rajaiset kengät."

Reeta levitteli huivia, virkkoi:

"On se koko loimi!"

Kerttu se hymyili suu makeassa mytyssä ja vesiharmaat suuret silmät remahtelivat katsellessaan hymysuista Juusoa.

Luhtiin vei Kerttu huivinsa. Pani sen tuohivakkaan, pyörähti sukkelaan; näkyi tahtovan joutua takaisin. Mutta Juuso tuli luhtiin, niin Kerttu ei kiirehtinyt mihinkään, vaan seisahti lattialle.

Juuso: "No nythän sinä uskot, että on tosi?"

Kerttu tarttui Juuson käteen, puristi sitä ja sanoi:

"Kyllä minä uskon. Mutta mitä se on, kun ne aina niin totissa totena puhuvat, että sinä hommaat sen Ollilan Tiinan kanssa?"

Juuson kasvot punastuivat; pää nyrkähti alas. Mutta kohotti päätään ja rykäsi; katsahti aran silmäyksen Kerttuun.

Kerttu: "Minkä tähden sinä niin punastuit?"

Juuso taasen rykäsi. Vilkasi ikäänkuin pakotetun katseen Kerttuun, mutta silmät rientivät syrjään. Rykäsi ja virkkoi:

"Ei sitä ole mitään... Kyllä ne sitä Tiinaa hommasivat, kun se on rikas. Kyllä se on totta että ne sitä hommaavat, mutta en minä siitä huoli. Ja etkö sinä tiedä, miten minä siitä huolisin, kun minä sinun kanssasi olen jo niin kauan hommannut... Ne ovat akkain puheita."

Kerttu: "Mutta minkäs tähden sinä punastuit niin korviasi myöten, kun minä mainitsin."

Juuso rykäsi.

-- No sen tähden, kun en luullut sinun tietävän...

Rykäsi taasen ja jatkoi, että "se on samallaista puhetta kuin... puhuivathan ne kerran Kaikkolan Mariisen minua ja sitte jälempää Kemppaalan Liisaan ja tässä... ei tuota ole paljo aikaa, kun herjattiin Kaivopuron Mallaan. Mutta kaikkipa he ovat jääneet. Heittäneetpä he ovat hampaistaan. Samallaista se on tuohonkin Ollilan Tiinaan puhe. Mutta puhukoot! Mikäpä sen haukkuvan koiran suun tukki. Antaa heidän puhua. Kyllä heittävät, kun aikansa pitävät leuvoissaan... No etkö sinä vieläkään usko minua, kun niin kyselet?"

Kerttu: "Kyllä minä uskon."

Sitte istahti kynnykselle, mietti hetken ja jatkoi:

"Jos olisi tämä kotini entisellään, niin ei puhuttaisi näitä puheita... Miniän nimi on ikäni ollut koiran nimen arvoinen. Niimpä sanotaankin: 'harvoin orja kiitetään, miniää ei milloinkaan, pojan naista ei polvenaan.' Ja mikä vielä: teille tuloni, kun on vasten vanhempiesi tahdon, niin todestaankin saa sanoa, että 'niin on miniä miehelässä kuin on koira kahlehissa'... Mutta, mutta, kun kerran on joutunut tuommoisten kuin tuonkin meidän muorin sylettäväksi ja polettavaksi, niin ei korkealta kaadu kuin luudan päältä lattiaan, jos joutuu miniäksikin... Nyt olkoon ja menköön. Ei suinkaan ole kahta päätä leikatulla. Käyköön nyt syvin tai matalin."

Juuso istui Kertun viereen, piteli Kerttua kädestä ja virkkoi:

"Saanko minä nyt useimmin käydä täällä sinun luonasi?"

Kerttu pani kätensä Juuson kaulaan, puristi ja sanoi:

"Kyllä, kyllä. Minä rakastan sinua."

Enempi ei sanonut, puristi vaan Juusoa ja kyyneleet vierivät kasvoja pitkin.

XXX.