Part 21

"Mutta nyt tielle! Yö käypi vähäksi ennenkuin säkit ovat Ahtolan Pahkopuron niittyladossa. Otavan sarvet ovat jo etelään... No ottaakaapas selkään; tullaan sitte noutamaan nuo toiset."

Kukin ottivat säkkinsä hartioilleen ja lähtivät Ahtolaan päin peräkkäin astumaan. Askelten jyminä kuului routaiselta tieltä, kun tytöt raskaine säkkinensä katosivat Marraskuu-yön kuuraiseen metsään. -- -- --

Huomenaamu valkeni sumuisena, mutta tyyni pakkasenkimakka se oli. Järvi veti hienoa riiton hilettä ja metsään kasvoi huude.

Saara se jätti pienokaisensa kamariin muorin hoitoon ja siirtyi ulkokausteelle aamuaskareilleen. Otti hän vakan Ja lähti aitasta hakemaan jauhoja taikinanvastimeksi. Mutta hyvin nyrrötyksissään hän sieltä astui pirttiin, laski jauhovakkansa pöydänlatvalle ja kumartui pöytää vasten ja tuhki raskaita huokauksia.

Tytöt olivat vasta nousseet ylös ja mykkinä rahnikoivat kenkiä jalkaansa eivätkä näkyneet olevan tietävinään Saaran puhkamisesta. Pentti se korjasi hevosen mäkivöitä pöydän päässä, katsahti Saaraan ja virkkoi:

"Mikä se on tullut, onko se äiti-muksu taasen leukojaan valjastellut?... Vai mikä se nyt on tullut?... No saattaahan tuon sanoa."

Saara pyyhki kyyneliä takkinsa hihalla, katsahteli tyttöihin; aikoi sanoa jotakin, mutta näpisti suunsa myttyyn, katsahti Penttiin ja alkoi vapisten:

"Näkyyhän tuo pitävän sanoa, ei tuosta näy muuten pääsevän. Nuo tytöthän nuo varastavat tämän elämisvähän ihan kuoriksi aivan kahden käden keskestä, ettei niiltä säily ei kiljuvakaan."

Pentti punastui ja leimautti talisen silmäyksen ympäri pirttiä, tiukasti kysyi: "Varastavatko?"

Saara: "Niin... nytkin on aitasta jyviä varastettu."

Pentti: "Aitastako jyviä? Eivätkö avaimet ole sinun tallessasi?"

Saara: "Tallessa ne ovat avaimet olleet, mutta on niillä avaimia. Nyt on siltaan kaivettu hinkalon alle reikä ja siitä laskettu rukiita sillan alle."

Pentti punalti päätään, ähkäsi ja lähti ulos ja tuimasti paiskasi oven kiinni perässään; astui aitan luo, että jytisi tanner.

Sanna leimautti ankaran katseen Saaraan.

-- Saara luuli hyvän työn tekevänsä, kun sen sanoi Pentille. Taidat luulla, että sillä tulevat ne rukiit takaisin. Älä toki usko itsekkään!

Vappu katseli jäykästi.

-- Kyllä menivät ne omasta edestään kuin Sipo-Matin sielu. Sen saat uskomalla panna?

Saara kohotti päätään ja tuimasti katseli kyyneleisillä silmillään Sannaan ja Vappuun.

-- Vielä siinä ilkeätte aukoa leukojanne. Varastatte kuin pahat mustalaiset, ei säily seinäinkään sisässä.

Sanna: "Varastatte! Puhu kissallesi varastuksesta! Minä en varasta tästä talosta. Vaikka nurin käännän ja nuolen koko pesän, niin se ei ole varastusta! Ei tässä ole sinun enempi kuin muidenkaan."

Vappu: "Varastuksesta se nyt Saara puhuu. Mitäs laatua se oli toissa syksynä, kun riihtä puitiin? Muistatko sinä sitä, kun yösydännä riihestä ahos pudotettiin, kopistettiin enimmät jyvät pois ja kannettiin metsään; sitte pantiin ahos sijalleen, tultiin nukkumaan hyvinäkin miehinä ja aamulla lähdettiin riihelle kuin oikeat ihmiset; muistatko sinä sitä? Minä kysyn, oliko se varastusta?... Eipä puhu mitään."

Sanna: "Se on silloin hajottanut, nyt kokoaa. Kumma pyöräys!"

Pentti tuli ulkoa, puisteli päätään ja kasvot liekehtivät outoa tulta. Meni pöydän päähän istumaan, otti mäkivyöt käsiinsä; katseli niitä, mutta ei näkynyt ymmärtävän mitään tehdä. Katsoi akkunasta ulos, mutta ei kuitenkaan katsonut mihinkään. Katsoi ympäri pirttiä ja rykäsi; näytti rupeavan sanomaan jotakin, mutta rykäsi vaan kuivan rykäyksen. Sitte alotti:

"En olisi suonut, että tahallaan olisi tästä alettu laittautua levälleen silloin, kun on valta olla yhdessä läjässä. Olisihan tässä rypysijaa meille kaikillekkin. Vaan eihän tuota ilkeä nähdä, eikähän tässä kaukaista oloa ole tuolla lailla."

Puistalti päätään ja leuka rupesi jätisemään, kasvot tulistuivat ja ääni värisi.

-- Kyllä minä sanon, tytöt, sen teille, että sen pitää olla viime kerta tahi silloin suoriatte jalkoihinne minun turvistani. Jos ette tottele, niin, niin...

Sanna leimahti pystyyn, leveä rinta pullistui, kasvot lihottivat kylmänhenkeä.

-- Sinun turvistasi! Häpeä toki, jos et ole häntääsi katkassut, jos ei ole häpysi kaikki poutakesänä palanut! Minun turvistani! Häpeä raiska? Minä sanon vieläkin, että häpeä ja muistele, kenen kotona sinä olet rehentelemässä, ja meitä orjana pitäisit omassa kotonamme! Siitä syystä, sen minä sanon, että jos vaan et anna hallitusta meille ja polta niitä isän liittokirjoja, niin tästä pesästä ei pidä olla hyvää enemmän yhdellä kuin toisellakaan. Meidän tämä on vaivannäköä. Me sinunkin olemme elättäneet. Aikoja sitte olisivat jo luusi rauniolla olleet, jos emme olisi vetäneet eteenpäin. Semmoiset kaulavillat siitä hyvästä työstä on saatu.

Pentin leuka vielä jätisi, polvet lokattivat ja ääni vapisi, kun oikein kirkasten tikasi:

"Siitä ei ole nyt luvuntekoa, ei muuta kuin se tietäkää, että minä olen isäntä ja minun kynsiini teidän kaikkien pitää katsoa! Se tietäkää, että jos ette varastusta heitä pois niin... niin... niin minä sanon, sen minä sanon, että jalkoihinne saatte mennä tästä sillä sanalla! Vaan jos olette oikeina ihmisinä, teette työtä, syötte ruokaa, niin olkaa kuin kotonanne. Mutta varastus pitää loppua tähän! Sen minä sanon... Sen minä sanon."

Sanna polkasi jalkaa.

-- Tässä mökissä ei ole mitä varastaisimme; tässä on kaikki meidän omaa. Tässä on alimmaiset seinähirretkin omaamme! Ja sen vuoksi otamme osamme ihan sormia nuollen, otamme omalla kädellämme!

Vappu: "Otamme ja viemme kuin kotka saaliimme. Saat kyllä katsella avossa suin ja haistella tuulenkynsiä."

Pentti tulistui, löi vihassa lattiaan mäkivyöt, polki jalkaa ja ärjäsi:

"Minä isäntä olen! Kävelkää jalkoihinne minun kotoani tahi minä näytän! Minä näytän..."

Sannan silmät kiehuivat, räväytti kämmeniään yhteen ja sävähti:

"Sinäkö näytät? Sen haarukka, tuhannen hapsen katti, näytä paikalla ja tule lämminnä käsiini! Nyt katsotaan kuka tässä kentän korjaa, katsotaan, ottaako isäntä selkäänsä!"

Pentti otti rikkaloukolta päreliistakon ja tuimasti lenti Sannan eteen karsinlattialle.

Sanna: "Lyö nähdäksesi! Lyö yksi kerta, et lyö toista! Lyö, näpäse!"

Saara hyppäsi Penttiin käsiksi.

-- Älä ruojiin koske! No kuule, Pentti rakas, älä koske! Tappavat ne sinut. Lähde nyt kamariin. Lähde nyt! taivu minuun. No kuule!... En minä anna lyödä. Anna tänne se liistakko... Tuonne nakataan semmoinen ase. No lähde nyt kamariin äitisi ja pikku Matin luo.

Pentti vapisi, ettei tahtonut seisallaan pysyä; lähti Saaran kanssa kamariin ja puhkain ja hampaitaan kiristellen virkkoi:

"Mitäs he muka räkyttävät, että minä en muka tohdi, ei tohdi."

Saara: "Annetaan niitten räkyttää; ole sinä viisaampi. Mennään kamariin, pikku Matilla siellä on ikävä; mummo sitä vaan siellä soudattelee."

Kamariin siirtyi Pentti Saaran kanssa, huiski kädellään ja puhui:

"Voi, voi, kun minä suutuin! Ja lyönyt olisin sitä Sannan ryöttiä, jos et olisi tullut väliin. Lyönyt olisin, että olisi räpsähtänyt! Ja edestään olisi mennyt. Jos minä lähden, niin katsokoot kallojaan pahennukset!"

"Saara otti Penttiä kädestä."

-- Istuhan nyt ja malta mielesi. Ei pikasuus menesty asioissa; sitä katuu mies viime lopussa, se on Jumalan sana.

Muori soudatti nukkuvaa pikku Mattia ja laulaa hyrrytteli. Mutta heti kasvot kirkastuivat, katsahti tuikeasti Penttiin.

Mitä se oli, kun lyödä olisi pitänyt?

Saara: "Eipähän mitään. Se on ollut ja mennyt, antaa olla parsimatta."

Pentti punalti päätään, vääristi suutaan, rykäsi, katseli ympärilleen ja taasen rykäsi, alkoi:

"Nuopahan tytöt varastaneet jyviä, niin minä menin siitä torumaan, niin silmille vaan hyppäsivät. Niin siitä minä kimpausin ja oli niin likellä kuin kaukanakin, etten lyönyt. Saalissaan olisivat pitäneet."

Muori löi käsiään yhteen, vihelti ja niekutti päätään.

-- Vai varastivat taasen! Jos tässä maailmassa on ilkeämpiä ihmisiä, ja vielä nämä sitte vastustelemaan! Kun et lyönyt! Jos minä olisin ollut sinun sijassasi, niin minä olisin kairistanut, että olisi tuntunut! Sinä olet semmoinen lehmän häntä, kyllä ne sinulta kohta silmätkin päästä kynsivät! Anna nyt semmoinen kyyti mokomille ruojille; ajahan vaan pois! Aivan ne sinut hävittävät ihan puille juurittomille, jos et ajoissa näytä mikä höö on. Näytä aivan paikalla mistä hotu lähtee!

Pentti: "Varastaahan ne uhkaavat eteenkin päin."

Muori: "Kas sitä! Enkös minä arvaa ja enkös minä ole jo sitä sanonut, vaikka sinä et ole uskonut. Vaan vanha koira se ei valhetta hauku. Vai uhkaavat varastaa! Sinä olet hullu, jos et aja noita piruja tästä! Nyt ne vasta oikein yltyvätkin, kun näkevät, ettei sinussa ole minkäänlaista pontta. Ja siihen toteenko minä sinun puoltasi pidin ja sinun onneasi valvoin silloin, kun Pieto-vainaan viekottelin niitä välikirjoja tekemään. Ei uskoisi miten huolimaton sinä olet. Tottele nyt yksi kerta minua ja aja nuo talosi yöttäjät tästä niin kauas, ettei kuu kuule eikä päivä näe."

Pentti katsahti tulisen silmäyksen muoriin.

-- Eivät ne tottele minun käskyäni. Johan minä sanoin äsken, että mennä pois, niin siitähän ne yltyivät vaan päälle terhentelemään.

Muori: "Mene nimismiehen luo! Ruunun käsi on raskas, kyllä sitä tottelevat! Mene vaan ihan paikalla nimismiehen luo: selitä sille aivan kannalleen, niin kyllä sieltä apua lähtee. Nimismies on minun vanha ystäväni, kyllä se lähtee avuksi ja katsotaampa sitte, kauanko kinnistelevät. Mene vaan ja tottele minua."

Pentti kävi ulkona. Tuli kamariin takaisin. Meni taasen ulos ja seisoskeli nurkkavierissä. Tuli taasen kamariin. Katsoi ikkunasta sumuiseen ilmaan. Otti puikon lattialta, veitsen tupestaan. Istahti rahille, kumartui, pani kyynäspäät polvilleen ja alkoi vuoleksia sitä puikkoa. Rykäsi hän ja nielasi tyhjää. Arveli sanoa, mutta ei oikein tiennyt mitä sanoisi.

Muori tiuskuen puheli.

-- Mitä sinä arvelet? Ei se parane pitkittäin. Tahi jos et sinä lähde, niin minä lähden. Ilkeätkö nähdä että minä lähden sinun asiallesi? Sano heti! minä en ilkeä nähdä tuommoista ämmittelemistä.

Pentti rykäsi ja vapisten virkkoi:

Minä olen niin kahdella päällä. Ei niitä ilkeäisi ajaa pois, heidän talonsahan tämä on. Jos eivät varastaisi, niin en mitenkään raskisi ajaa niitä pois.

Muori kauhtui ja oikein hartian-voimasta rupesi säksentämään:

"Sinä hullu, hulluista hulluin! No kaikkia kuulette! Vie mieli mokomalta torakalta. Jo minun saappaassanikin on enemmän järkeä kuin sinulla!"

Saara huiskutti kädellään muoriin.

-- So-so, vähemmällä se nyt taasen välttää. Herää tuo lapsi vielä tuommoisesta pärinästä ja pouhinasta. Eikös herännyt siihen juonittelemaan.

Saara laskeusi polvilleen kätkyen luo ja tarjosi ruokaa kätisevälle lapselle ja rauhattomina värähtelivät kasvot.

Matti kun sai ravintonsa, niin tyytyväiseen hymyyn levisivät lössäkät kasvot ja yhteen nipistyivät märät huulet. Saara naureskeli tekonaurua lapselleen.

-- No joko sinä nyt söit? sinä äitin pullukka, sinä semmoinen pulleron pallero. Et tiedä vielä mitään. Nuku nyt, pane nyt umpeen tuo korea silmä. Mummo tulee soudattamaan ja laulaa koreasti. No nuku nyt. Is-sis-siis sis sissis.

Minä laulan lapselleni, Minäpä laulan lapselleni; Kieltä pieksän pienelleni, Kieltäpä pieksän pienelleni. Minä laulan lammen lummen, Minäpä laulan lammen lummen; Meren lummen luikuttelen, Merempä lummen luikuttelen.

Niin, nuku nyt siinä, mummo soudattaa.

Mummo rupesi Mattia soudattamaan, kutoi sukkaa ja lauloi:

Venäläinen verikoira, Venäläinenpä verikoira Tappoi isän, tappoi äitin, Tappoipa isän, tappoi äitin.

Saara siirtyi Pentin luo ja puhui:

"Mitä sinä nyt mietit niin allapäin? Kuule nyt minun neuvoani; käy tosiaankin hakemassa nimismies, niin niille siskoille tulee hätä ja ne lupaavat olla meille kuuliaiset. Eivät ne lähde tästä mielellään; kyllä ne tekevät vaikka mitä ennenkuin ne tästä tyhjin käsin lähtevät. Ja eihän niitä tahdota lähtemäänkään, kunhan meille antavat hallituksen ja tyytyvät mitä me toimitamme. Käy vaan nimismies."

Muori: "Vielä nyt niitä arvottelemaan! Kuoltuaan koira tapansa heittää. Varastavat ne sittekin, ei niihin ole luottamista. Anna mennä vaan myötä-möykkyneen. Tottelehan, Pentti, nyt minua, et kadu kauppojasi."

Saara vilkasi muoriin ja virkkoi:

"No ei sitä nyt niin. Kyllä me Pentin kanssa tiedetään mitä tehdään... Menehän nyt, että joudut tänä iltana takaisin."

Pentti pesi silmänsä, puki pyhävaatteet päälleen.

Silloin muori puhalti Pentin luo ja sopotti korvaan. Mitä hän lienee sopottanut, sitä ei Pentti näkynyt ottavan varteen, vaan lähti astua viuhtomaan kirkolle päin.

Tytöt olivat siirtyneet askareihinsa. Reeta, Riikka ja Martta olivat karjan-hoidossa. Kerttu ja Auno kehräsivät villoja istuen karsinpenkillä ja polkivat rukkia oikein vimmatusti, että yleinen hyrinä valtasi koko pirtin. Katri pani lämmitystä uuniin. Sanna ja Vappu olivat pesseet silmänsä, kammanneet päänsä ja oviakkunasta katsoen palmikoivat tukkiaan. Sanna kuikisti akkunasta, katsoi sipeästi ulapalle ja virkkoi:

"Mikinkäs nyt tuo koiranhierin lähti menemään. Katsohan miten se tuo Pentti astua hatmii ja kädet roikavat kuin riusan kieli."

Vappu: "On sillä nyt joku tavotettava, kun on niin toimessaan."

Sanna punalti päätään ja virkkoi:

-- Voi, voi, kun minä olen sydämmissäni tuolle vatkulalle. Ei minua muu eikä toinen sai niinkuin se, että hän isännäksi terhentelee. Jos olisi äsken pikkuisenkaan näpässyt vasta-aluksi, niin silloin minä olisin ottanut käsilleni ja olisin siitä tehnyt pehmyttä: minä olin sillä sydämmen nousennalla. Ja kyllä se ilman Saaratta olisi pieksättänyt itsensä.

Vappu: "Taulametsään näkyi olevan asia; lotisemaan polvet rupesivat."

Sanna ja Vappu kun saivat päänsä palmikolle, katsoivat vielä akkunaan ja kammalla sukivat hiusmarrolla harrottavia narrinhapenia ja taivuttelivat niitä hiusten mukaan. Sitte Sanna otti uunin hyllyltä villavasun, jossa olivat kahdet kartat; sen vasun pani peripenkille karsinan puoleen ja mykkänä istui vasunsa viereen. Vappu istui toiselle puolen ja alkoivat kartata karttajaksia ja asiat taasen näyttivät olevan entisellään.

Päivä se oli kulunut murkinoille. Saara se kantoi ruuan pöydälle ja Reeta ja Martta toivat apuna. Siihen ruokapöydän ympärille entisille sijoilleen istuivat tytöt syömään. Äänettöminä ja jynkein kasvoin he pureskelivat puolikuivaa ruisleipää ja maljoista puulusikoillaan nostelivat kalavelliä palainsa painoksi. Viimein Martta kysyi:

"Mihin Pentti on mennyt?"

Sanna katsahti Marttaan.

-- Onko sinulla sitä ikävä? Vaikka ei tulisi kuuna herran valkeana mokoma variksenpelko, niin en kaipaisi.

Riikka: "Näkyi se menevän kirkolle päin... Minä pahoin pelkään, että meni nimismiestä hakemaan. Kuulin äsken tuonne pihalle, että vanha akka kamarissa kuului sitä hommaavan."

Martta punastui ja lusikka patosi pöydälle.

-- Onko se sinne mennyt?

Saara arasti: "Jotakinhan tässä tekee, kun ei ala silmiään auki saada. Hätäisellä on monta ääntä."

Kaikilla välähti outo kajastus kasvoissa ja katselivat toisiaan pyörein silmin. Mutta Saaran kasvot värähtelivät, ei katsonut ketään silmiin ja pala näkyi pyörivän suussa. Sanna vähän alakuloisena virkkoi: "Aivanhan pahennuksilla taitaa olla tosi homma... Kuka uskoi niinä päivinä, jolloin kurjina peikkoina nälässä ja vilussa tätä kotia yksistä tuumin koottiin kuin muurahaiset, että saamme päiväänperin maanneelle jättää ihan sanan puhumatta. Henkeä hipeätä myöten iarrettiin, kuka uskoi silloin! Mitä vasten syntyy tuommoisia!"

Saara lähti pöydästä, meni ulos ja räiskäytti oven perässään kiinni, että akkunat helisivät.

Aunon täyteläiset kasvot jähmistyivät ja katsahti akkunoihin, nypisti suunsa kiinni, hieman punalti päätään ja virkkoi:

"Kyllä se on totta, ettei tässä ilkeä olla, eläköön tai kuolkoon."

Sanna: "Viimeinen vero on näillä poroilla. Pitäkööt nyt koirat! Onsi on taivaan alas."

Vappu: "Lähdetään vaan ihan joka kynsi, niin se niitten on loppu noidenkin, eihän heissä ole eläjää tuskin valmiilla leivälläkään."

Riikan kasvot olivat synkkinä, punalti päätään ja virkkoi:

"Joukollaan toki lähdemmekin. Matta polttaisin kyllä ensin tämän kypenettömään. Sen tekisin ensi työkseni."

Auno: "Sitä emme tee!"

Sanna: "Sitä emme tee kahden ihmisen tähden."

Vappu: "Sitä emme tee kahden tai kolmen ihmisen tähden, vaan ilman niittä savu näkyisi."

Vappu punalti päätään ja lisäsi vielä:

"Jos lähtisi joka kynsi, niin savu näkyisi! Sen sanon."

Kerttu: "Hyi teitä! En olisi uskonut semmoista."

Katri: "Niine hyvineen lähdetään."

Sanna: "Lähdetään ja paikalla!"

Vappu: "Paikalla lähden!"

Riikka: "Samassa avauksessa lähden."

Kerttu: "No emme nyt niin tarvitse, ei tässä tulipalon käsissä olla."

Auno silmäsi vakavan silmäyksen Kerttuun ja sanoi:

"Nyt lähden, ei ole milloinkaan parempi."

Kerttu katseli ympärilleen, kasvot jähmettyivät, laski kyynäspäänsä pöytään, painoi otsansa kämmeneensä, hiljaa mutusteli suutaan ja kyyneliä tippui pöydälle, virkkoi:

"Tottapa lienee paras minunkin lähteä."

Martan silmät rupesivat pyörimään, kasvot tummuivat, itku purskahti ja virkkoi:

"Voi minua onnetonta! Ei minulla lienekkään eläm... Voi, älä tule!"...

Silloin valahti pöydän alle ja rupesi tärisemään. Kerttu ja Auno aukoivat kouria, nostivat penkille ja pitelivät kunnes viihtyi nukkumaan. Auno kokoili vaatteita pään alle ja siihen laittoi Martan nukkumaan. Sikeästi nukkui Martta ja raskaasti aaltoili rinta.

Kesken unehtui tytöiltä syönti, leipäpalaset jäivät pöydälle ja lusikat uiskentelivat vellissä.

Sanna toi aitasta vaatteensa, laski ne penkille ja virkkoi:

"Tehdyssä ei ole tekemistä."

Vaatteitaan poistuivat hakemaan toisetkin tytöt, paitsi Kerttu istahti penkille ja nykäsi päähuivinsa silmilleen. Reeta kiivastui ja virkkoi:

"Tosiko noilla hulluilla on? Ota mieli, lähteä tapposen tahallaan elolta elettävältä maailman rantoja kiertämään. Kaikkia kouhoja! Kotona olen. Olen niinkuin pidetään, pankoot orsille tai parsille. Olipa tämä maailma kenellä tahansa... Kun olisit sinä, Kerttu, edes kotona."

Sen enempää ei Reeta puhunut, vetäsi huivin silmilleen, paiskautui penkin loukkoon; raskaita huokauksia kuului ja hartiat nytkähtelivät.

XXVIII.

Vaatteet olivat jo kääritty valkoisiin lakananyyttyihin. Pyhävaatteet olivat jo lähtijäin päällä ja huivit silmille nykästyinä seisoivat lattialla. Hartiat olivat painuksissa ja raskaasti nytkähtelivät rinnat. Mutta kohta oikasivat itsensä ja likenivät penkinpäässä kasvoillaan tuhkivaa Reetaa ja hyvästiksi pistivät kätensä Reetan käteen. Kerttu se puristi viimeiseksi Reetan kättä ja virkkoi:

"Pidä sinä Martasta huoli."

Sitte kääntyivät, ottivat vaatenyyttynsä selkiinsä ja pyöreät tuohivakat käsiinsä ja lähtivät Ahtolaan päin astumaan. -- -- --

Pistäysivät Ahtolassa emännän pakinoilla, mutta eivät siellä kauan viipyneet, vaan lähtivät ulomma tuntemattomaan maailmaan.

Tie kulki Hyllyäiskeron sivutse. Tytöt nousivat keron harjalle, katselivat kaukaisiin tuttaviin seutuihin ja harmaan hunnun peittämiin vuoriin. Mutta yksi ja toinen rinta pullistui, kasvot vetäysivät kurttuun ja lukemattomia kirkkaita kyyneliä karisi sammaleen.

Hetken perästä Kerttu virkkoi:

"Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta kyllä minä palaan takaisin kotiin."

Sanna kohotti päätään.

-- Kotiin! Se vasta oli sana! Kerttu katsoi kotiin päin.

-- Vielä palaan kotiin.

Sanna: "No mieltä melkeä pitää, jota aina tarvitaan!... Mitä sinä nyt ajattelet? Nythän sinä vasta siellä vihatuksi joudut."

Kerttu virkkoi päättävästi:

"Martan ja Reetan tähden ja... Saarakin on minun siskoni. Hän ei ole minulle paha, kun pyydän kaikki anteeksi."

Vappu: "Pyydät anteeksi ja rukoilet armoa!"

Kerttu: "Jos niin tarvitaan."

Riikka: "Surma ei ole tervaa karvaampi. Kun on tänne asti päästy, niin kyllä sitä nyt mennään! Se on tehty joka on aiottu; en palaa minä."

Katri: "Sen minäkin sanon."

Sanna: "Sen minäkin sanon. Vaikka kumolleen meni maailma, niin sen saumoissa matelen kuin torakka; kuolen kuin tarvitaan."

Auno: "Kyllä se oli Martalle hyvä, jos menet kotiin, mutta en minä viitsi palata. Ja voithan vastakin lähteä, eihän mesimätästä ole meilläkään, mihin menisimme."

Vappu kohotti päähuiviaan, pyyhki kasvojaan ja puri huivinsa nurkkia...

-- Kyllä, kyllä se on hyvä siltä puolen, mutta lähdöllään hän rikkoja ruopi silmilleen. En minä palaisi, enkä palaa kun kerran lähdin. Parashan on meidän jättää, joka kuitenkin on jätettävä. Riennetään nyt!

Kerttu pisteli kättä toisille siskoille, otti vaatenyyttynsä selkäänsä, vakan käteensä ja huivi silmillä lähti kävelemään Pietolaan päin. Toisetkin tytöt ottivat neuvonsa, silmäsivät vielä ulapalle ja lähtivät umpinaisin mielin äänettöminä kävelemään, jaloissa karskoi kuurainen tanner; korkeudessa kaarteli kalpea taivas. -- -- --

Saara tuli pirttiin; huivi tupotti silmillä ja itsekseen puheli:

"Jumala nähköön tätä tyhjyyttä!... Martta parka!... Ka Kerttuko?... Kerttu kulta! Kerttu, Kerttu, olethan kotona! Voi, voi, kun on hyvä! Nouse nyt pois, tyhjää on itkeminen. Hyvä Kerttu, nouse nyt pois! ja kerro missä toiset... Mihin ne toiset joutuivat?"

Kerttu nousi istulleen, vetäsi päähuivinsa silmilleen.

-- Ne menivät.

Saara: "Mihin?"

Kerttu: "Sinne, johon lähtivätkin."

Saara: "Aivanko iäkseen?"

Kerttu: "Ei suinkaan ajakseen"...

Saara: "Jos olisi se Auno tullut takaisin, niin en olisi toisista perustanut. Ettehän sinä ja Auno ole varastaneetkaan enkä toki mitenkään uskonut, että Auno menisi. Ei ole ollut väärää sanaa."

Kerttu: "Mitä sinä nyt puhut varastuksesta. En minä kehtaa kuulla."

Saara: "No enhän minä sinulle puhu. Et usko, kuinka ihastuin, kun näin sinut, sinä olet ollut minulle rakkain koko joukosta. Ainakin minä luulen, että Sannan ja Vapun syy on tuohon varastukseen, josta on koko tämä seikka... Antaapas heidän käydä koettelemassa, eiköhän siellä kylmä haise nenään... Kun olisi vielä Auno tulemoina. Mutta hyvä, voi, voi, kuinka hyvä, kun sinä tulit! Kyllä me nyt elämme kuin punapälvessä!... Älä ole milläsikään; unhotetaan kaikki... Siitä se muka tuli tytöillä kopina, kun tämä eläminen on minun ja Pentin nimissä. Selkäämmekö me tämän otamme? Eikähän siihen asiaan ole minun syytäni."

Kerttu katseli tuimasti Saaraan.

-- Sinun syytäsi! Pane suusi kiinni niin on paras.

Saara: "Ajattele, hyvä ihminen, vähä sanoissasi. Jospa itsekkin olisit ollut minun sijassani. Minä olen vuosikausia kärsinyt ja painanut pahkani enkä ole virkannut mitään. Mutta kun nyt ei säily seinäinkään sisään, niin sitä et olisi ollut sanomatta sinäkään"...

Kerttu: "Se asia ei parane suusi pieksännällä eikä lipostelulla."

Ja paiskautui jälleen penkin loukkoon huivi silmillä ja virkkoi ankarasti:

"Pane suusi kiinni! sanon minä."

Saara seisoi lattialla, Sormi meni suuhun kuin pahasella lapsella; kasvot vähän kalvistuivat. Kainosti hän katseli Kerttua ja virkkoi:

"Kyllä minä olen siskosi, hyvä Kerttu. Ja tässä on koti ollaksesi aivan samallainen kuin ennenkin. Sen saat uskoa. Mitä sinä huolit muorista ja Pentistä. Eiväthän nuo ole taloa hävittäneet eivätkä vasta-aluksi virkanneet ei väärää sanaa."

Kerttu ei virkannut mitään, hengitti vaan raskaasti ja käsillään piteli kasvojaan. Saarakin seisoi äänetönnä lattialla ja hyppysiään pureskellen katseli Kerttua.

Reeta tali pirttiin karjanhoidosta. Leimaavin silmin juoksi Kertun kaulaan.

-- No hyvänen aika! Kerttu, Kerttu! Luulin korvaini valehtelevan, kun kuulin puheesi äsken tuonne kartanolle. Voi, voi kun oli hyvä, että palasit! Ei mikään ollut mielestäni niin paha kuin sinun lähtösi. Voi, voi, kun tulit!

Reeta istui Kertun päänpohjiin, pani kätensä Kertun olkapäälle, virkkoi:

"Mihinkäs ne muut?"

Siihen katkesi Reetan puhe, kun muori tuli kamarista pirttiin, seisahti keskelle lattiaa, pyöritti sormellaan ja vihelti. Sitte nauraa rähähti ja virkkoi:

"Kas, kas! Enkös arvannut, että pystyyn tie nousee. Siinä se nyt oli! Hahhahhah! Voi raukka! Akka tieltä pyörteleikse. No kaunis kunnia! Hahhah!"

Saara mulautti silmiään.

-- No välttäähän tuo jo... Nukkuuko se Matti?

Muori: "Nukkuupa tuo."

Saara lähti pihalle ja mennessään visahti: "Muori, minulla on asiaa."

Muori poistui Saaran jälkeen.