Part 18

Metsään lähtivät tytöt rientämään. Aseet olalla astuivat sänkipeltoa Pajupuron niitylle päin suoraan koiraan haukuntaa kohti. Kerttu se tulisoihdun kanssa kulki etunenässä ja toiset kynttä-kantta perässä. Sanna rappusilla katsoi, kun soihtuvalkean läihkävässä valossa välähtelivät ne karkeat aseet, jotka sekavasti heiluivat kävelyn mukaan tyttöin olalla. Tuli Vappukin kartanolle katsomaan. Mieluinen hymy kasvoissa katselivat, miten se pieni valokehä heikkona säteenä kulki valtavan yön syvyydessä, mutta kumminkin raivasi tien aivan vapaaksi mukana kulkijoille. Pimeys oli jälen peittänyt aivan umpeen, mutta yhä sentään Pajupuron niityn takaa kuusikon helmasta näkyi valon merkkiä. Suuret lehväiset kuuset loihahtelivat niin ihanasti, mutta samalla katosivat ja toisia taasen ilmaantui näköön. Sannan ja Vapun silmät seurasivat siskoin kulkua, kunnes Pajulehdon takana painuivat Hirvijänkän avaraan alankoon. Kuuntelivat kuitenkin Sepelin haikeamielistä haukuntaa ja valittavaa ulvontaa.

Sanna: "Me hullut, kun emme sittekään lähteneet tuonne! Voi, voi meitä!... Kuin tuulen liehaus puhalti mieleeni ikävä tunne."

Vappu; "Niin minustakin tuntuu. Tuokin koiran haukunta kaikuu niin ikävänmakuisesti kuin hautakellon soitto koko tuolle matkueelle. Oikein kauhealta tuntuu tuo pelottava tyhjyys täällä ulkona ja huoneessa... Tokkohan tuosta joukosta kunnian kukko laulaa... tuntuu niin paha aavistus."

Sanna: "On tosiaankin niin paha olla. Emmekö lähde tuonne yhteen joukkoon? Kävi miten kävi; käynythän matkansa sanoo, käymätön valehtelee."

Vappu: "Emme nyt enää viitsi lähteä; nauraisivathan ne, kun lähtisimme jälestä ajamaan. Lähdemme pirttiin katsomaan valmista."

Sanna: "Se taitaa olla paras."

Pirttiin poistuivat tytöt. Mutta toiset hiipien likenivät koiran haukuntaa Parsikankaan hongistoisella syrjällä. Ainoastaan sata askelta oli matkaa siihen paikkaan, missä koira ilmoitti olevan sen eräpaikan. Tytöt koettivat kurkistella ryhevän kuusen suojasta, näkyisikö, mikä on se koiran haukuttava. Auno se kaula pitkällä kurkotti, mutta katsahti toisiin, osotti sormellaan kuusipensaan juureen ja suhahti pyörein silmin:

"Karhu se on tuo musta rykelmä tuossa kuusen juuressa."

Kerttu: "Sitä minäkin! Mutta nyt on paras, että asetutaan rinnakkain aseet valmiina käsissä ja sitte liketään."

Saara asetettiin keskelle tulenpitäjäksi. Kerttu ja Auno ottivat keihäät, Katri rautahangon, Riikka ja Reeta korennot. Kaikilla olivat aseet ojennettuna. Jos missä silmänräpäyksessä olisi ollut tarvis, niin silloin ne olisivat olleet valmiit laukeamaan. Jokainen seisoi ryntäävässä asemassa. Mutta niin tolkussa ei kukaan muu ollut kuin Reeta. Sen sarkainen hame oli esiliinan nauhoilla sidottu niin ylös, että melkein polvia myöten näkyivät paksut pohkeat ja tiukalla oli nilkaan kääritty ruojuvien nauhat. Vahvasti iski takajalka sammaleiseen mättään-tyveen, ja etummainen jalka polvi vähän koukussa. Sitte oikean käden tarmokas kopra oli puristettu korennon latvapäähän ja vasen käsi hallitsi keskempää. Korennon tyvipää oli ojennettu taivasta kohti vähän taaksepäin nojalleen vauhtia ottamaan. Ja suuret silmät ne tuikeasti tähtäsivät soihtuvalon etäisimmältä rannalta tuskin hämärtävään kuusirykelmään, jossa koiran haukunta ilmoitti saaliin olevan.

Siinä asemessaan lähtivät likenemään sitä tähdättyä paikkaa. Askelen kerralla he siirtyivät lähemmäksi ja kasvot olivat kovassa jännityksessä.

Risu rusahti kuusipensaassa. Koiran ääni taukosi. Mutta pensaan taakse ilmausivat loistavat silmät.

Kerttu ojenti keihäällään pensaan taa ja sanoi:

"Ka tuossa! Nyt niinkuin yksi mies!"

Silloin moiskahti Reetan korento pensaaseen ja toiset aseineen hyppäsivät elukan kimppuun. Mutta Katri parahti:

"Sepeli, Sepeli! Älkää, koira se on."

Silloin Sepeli leimuavin hännin ja korvat niuhassa vilkas! Katrin luokse, hyppi pystyyn ja nuoleskeli. Samoin kävi jokaisen luona.

Tytöt puhaltivat helpottavan huokauksen ja lakattavin sydämmin seisoivat ja palkuillen katselivat ympärilleen.

Auno: "Mutta katsotaan nyt tänne, mitä se Sepeli täällä haukkui."

Tytöt lähtivät kuusipensasta lähenemään, mutta Sepeli hyppäsi sinne edellä ja alkoi vikistä. Jännitetyin kasvoin tytöt lähenivät kuusisylvöä, jossa Sepeli vikisi ja puita kynsi ilosta, kun näki, että tytöt likenevät.

Tytöillä olivat aseet varuilla vieläkin, kun tulivat siihen paikkaan, mistä Sepeli puhalti vastaan. Auno se rienti hieman etukynnessä; kumartui katsomaan kuusten juurella hämöttävään rykelmään... Mutta heti oikasi itsensä, vilkasi toisiin ja virkkoi:

"Mikä kumma!,... Isäkö tuossa?... Tuo, Saara, tulta likemmäksi..."

Saara vei arasti tulta Aunon luo,

Aunon kasvot mustuivat ja silmävalkeaiset verestivät; suurilla silmillään loi toisiin säikähtyneen katseen.

Kerttu tarttui Pieton jalkaan, retuutti siitä.

-- Isä hoi, nouskaa pois! Isä hoi!...

Kertun kasvot jäykistyivät ja vapisten virkkoi:

"Tämä on tönkkö!... Isä hoi!..."

Viimeinen hoi tuli parahtamalla ja lopussa tunki ahdas värisevä henkäys.

Riikka tarttui Pieton olkapäähän ja väänti selälleen. Mutta kauhistuen parahti; löi käsiään yhteen ja jatkoi:

"Voi, voi! Pää on palatsina! Voi, voi!"

Kaikkien kädet valahtivat alas ja rupesivat parkumaan sanattomia parahduksia. Katrin kasvot vaalenivat, tuskaisesti parahtain sanoi:

"Enkös arvannut, että tappavat ne!"

Silloin kaatua roiskahti selälleen maahan.

Sitä eivät toiset näkyneet huomaavan. Käsillään rintojaan painaen parkuen itkivät ja voivottelivat, Ja metelöitsevä kaiku levisi öiseen hongistoon. Tuskan hiki tihkuili otsista ja yksi kerrallaan laukeilivat maahan kasvoilleen ja sammaleiseen mäkeen purkivat palavia kyyneliään, karvaita huokauksiaan ja kaikuvia tuskanhuutojaan. Sepelin haikea ulvonta lisäsi kaikua.

Mutta viimein Sepeli alkoi pitkällä kielellään loiskia Kertun korvallista, heilutti häntäänsä ja vokisi epätoivoisesti. Siitä Kerttu virkistyi, tapasi vasemmalla kädellään silitelläkseen Sepelin päätä ja virkkoi: "Sepeli, Sepeli, älä hätäile."

Siitä nousi seisalleen ja veti keuhkoihinsa tutisevan henkäyksen. Kasvot kurtistuivat, kyynelsarja tulvahti silmistä, ulos puhalti rinnasta sakea huokaus, mutta käsillään puristi suutaan, ettei päässyt parahtamaan. Puhalti kolmisen paksua huokausta ja siitä rupesi rinta huoppenemaan. Pyyhki takkinsa hihalla kasvojaan, karasti pari kertaa kurkkuaan ja tyynesti virkkoi:

"No tointukaa nyt pois... Eihän tämä parkuin parane... Tullut on se, mikä on tullut... No tointukaa pois!"

Reeta: "Voi, voi, kuollaan pois!"

Riikka: "Kun voisin niin..."

Kerttu tuokion perästä taasen, kun asetti oman rintansa, virkkoi:

"Emme saata mennä menneen jälessä... Kenellä on tulukset?"

Auno nousi mättäälle istumaan, nikotteli, täytti vielä rintansa palkeet kerran ja kasvojaan käsillään painaen laski ulos pari katkonaista ahdasta huokausta, sormillaan venytteli silmäluomiansa ulospäin; otti tulukset taskustaan, otti taulalevystä palasen, asetti näpin tarkalta piin päälle ja alkoi iskeä. Säkenet loikahtelivat, että hongista välkkyi ja korvessa kaikuivat kimeät iskut. Mutta taula ei syttynyt. Auno viskasi sen taulan metsään, virkkoi:

"Lieneekö näpistä kastunut."

Otti uuden taulapalasen, asetti sen piin terävimmän laidan päälle ja iski taasen. Säkenet leimahtivat ja kolme kiiltävää silmäkettä ilmestyi taulapalan laitaan. Ne rupesivat suurenemaan ja taulan niepseä savu alkoi löyhähdellä kuusten helmoilla. Tulikuppiin pani Auno palavan taulan, puhalteli siihen, että se kiihtyi ja otsaan jo paistoi punertava koite. Otti pärepuikon, kastoi sen kärkeä kihisevässä tulikivessä; kosketti sitte hiiltyneeseen taulaan. Silloin remahti iloinen sinertävä tuli kipelehtävän puikon kärkeen. Mutta heti valkeni tuli, puikko syttyi palamaan ja vakaaksi aukeni lähinen tienoo. Auno otti päreen, sytytti sen ja katseli ympärilleen, virkkoi:

"Mikä Katrilla?"

Kerttu kumartui katsomaan, puisteli hermottomasta kädestä ja virkkoi:

"On pyörtynyt... Kasvot ovat kuin haavan lastu."

Auno puisteli olkapäästä.

-- Nouse pois!... Katri, nouse pois!...Ka ei se tiedä tälle ilmalle!

Kauhistuen hyppäsivät Reeta, Saara ja Riikkakin, pyörein silmin katselivat Katria. Reeta löi rintaansa ja parahti; "Kuollut! Voi rakas, voi, voi!" Kerttu tarttui Reetaa olkapäähän.

-- Älä nyt... ei tämä ole kuollut... Kas niin, jo tointuu!...

Katri nousi istulleen, öljäkästi katseli ympärilleen, sylki maahan ja kasvoille palasi virkeä puna. Katseli kirkkaasti toisiin.

-- Eikö isä olekkaan kuollut? Voi, voi, minä säikähdin, kun otsa oli verissä, vihlasi niin pahasti sydämmyksiäni, että paikalla maailma meni mustaksi silmissä. Ja niin tuntuu pahalta vielä nytkin... Hyvä, ettei ole isä kuollut... Antakaa minä tässä mättäällä köllötän; hoitakaa isää... Minkätähden se vielä makaa?... Valehteliko Kerttu?

Kerttu: "Sinuahan minä sanoin, että ei tämä ole kuollut."

Katri: "Mitä se Reeta itkee? Kyllä minä tästä toinnun, kun vähän levähdän. Teki vaan niin pahaa."

Kerttu: "Mutta päreet loppuvat meiltä tällaisilla; pitää ruveta rahnikoimaan, miten saisimme kotiin. Emmehän sitä petojen ruuaksi jätä."

Auno: "Mitäpä siinä on. Otetaan vahva korento, sidotaan siihen vitsoilla ja vuoroon kannetaan."

Katri: "Minuako? Kyllä minä pääsen omin jalkoineni."

Auno: "Älä sinä nyt pidä huolta; levähdä nyt vaan."

Kerttu: "Tuossapa on vitsa tuossa koivupehkossa. Anna, Reeta, veistäsi, minun on jäänyt kotiin."

Reeta ojenti veitsen.

-- Tuossa.

Auno tähysteli tannerta ympärillään.

-- Missä kirves?... Ka tässäpä tuo! Minä hakkaan tuosta kuivasta näreestä korennon.

Kerttu: "Tuosta kuivasta haavasta tulee parempi."

Auno katsahti haapaan.

-- Siitäpä kyllä.

Kerttu viskasi väännetyn vitsan tanterelle.

-- Tuossa on yksi vitsa.

Auno toi haapaisen orren Pieton luokse.

Tässä on korento. Mutta mitenkäs nyt?... No Reeta ja Riikka, ei nyt auta itkeminen... Nostetaan tähän mättäälle.

Auno, Reeta ja Riikka tarttuivat Pietoon, nostivat aukealle ja laskivat selälleen sammaleiselle mättäälle.

Katri: "Onko se kuollut?... Kuollutpaan on!"

Kerttu! "No älä nyt enää pyörry. Eihän se sillä tule takaisin... Pyörtyi se, kaatui ihan rankana!"

Kerttu kiskasi koivusta tuohilevyn, viskasi sen Reetalle.

-- Tässä on lippi! Pane sinä Reeta, vettä päähän, tuossa on rapakko.

Reeta sökkelehti sinne tänne.

-- Missä?

Kerttu: Tuossa ihan likellä... tuossa juurikan komossa. Katso nyt taasen kun hourii!...Tuossahan se on... Nostele siitä vettä päähän, minä en jouda.

Reeta nosteli vettä Katrin päähän.

-- Vuotaa tämä lippi.

Kerttu piirti koivun kylkeä, kiskasi tuohta ja väänti lipiksi; viskasi sen.

-- Tuossa on parempi, se pitää vaikka elävää hopeaa... Auno: "Tuleppas Kerttu tänne. Miten tämä pannaan?" Kerttu: "Pannaan neljään kohti vitsat alle ja niillä sidotaan korentoon."

Pisti vitsat Pieton alle.

-- Ka näin!

Sitte Kerttu pani korennon Pieton päälle, sitoi vitsat lujaan kiinni ympäri korennosta ja virkkoi:

"Siinä se nyt on."

Haapaiseen korentoon sidottuna Pieton tönkkö ruumis makasi mättäällä, Kerttu ja Auno ottivat olalleen, Saara kulki tulen kanssa edellä, Riikka ja Reeta taluttivat Katria perässä, Sepeli kulki Kertun ja Aunon rinnalla ja palavin silmin tähysteli Pietoa. Pärevalkean niukkoja säteitä levisi hongiston pimeään pylväskäytävään noin parikymmentä askeletta edemmäksi kulkioita.

Parsikorven syvimpään laksoon painui matkue, kun Saaran silmät pyöristyivät ja virkkoi:

"Mutta mikäs nyt perii, kun päreet loppuivat!"

Kerttu: "Loppuivatko?"

Saara: "Tässä on näpissä viimeinen."

Viskasi maahan ja lisäsi:

-- Tuossa.

Auno: "No älä nyt sammuta vielä! Voi, voi, älä sammuta kuitenkaan!"

Saara imasi sormiaan.

-- No en suinkaan minä näppiäni polta.

Auno: "Olisit ennen sanonut, niin olisi kiskottu tuohia ja niitä poltettu. No nyt sinä parhaasi taasen teit. Sinä aina olet huoleton kuin lehmä! Mikä nyt perii?"

Kerttu: "Lasketaan tähän mättäälle. On aivan tervapimeä; emme osaa minnekkään."

Auno: "Lasketaan vaan. Mihinkäpä tässä mentänee."

Kerttu katseli taivaalle ja virkkoi:

"Mutta nyt on pimeä, ihan tervapimeä! Ei nyt näe ei otsaansa iskevää."

Auno hapuili puun-juuria.

-- Tuli meidän täytyy saada vaikka miten... Kas tässäpä on koivu! Ja onhan tässä valmis tuohikäppyrä kyljessä. Iskekää vaan tuli, tässä on tuohta.

Kerttu: "Mutta annappas tulukset, sinullahan ne ovat Auno."

Auno punalti päätään.

-- Mutta ne jäivät siihen mättäälle.

Kerttu: "Ja nyt ei tuluksia! No kaikkea sentään, voi, voi!... Eihän vaan liene jossakin kerroksessa, kopeloihan velikulta tarkkaan ketineesi..."

Auno kahden käden kopeloi kaikkia kerroksia suu vähän ammollaan ja silmät harreilivat pimeään yöhön.

-- Ei ole, ei tunnu missään. Ja kyllä minä muistan että siihen laskin mättäälle. Olin siinä kuin häimerryksissä, niin siihen ne hätäysivät; vei kuin siivellä mielestäni, etten muistanut en kuolemakseni. Kaikkea nyt piti tulla! Harvoin minulta neuvot tielle tippuvat, mutta nyt se kuitenkin paras tuli.

Kerttu kynsäsi korvallistaan.

-- No jotakin satuta sentään!

Reeta: "No se oli sentään tekonen! Semmoiset tulukset, tulukset tuluksen päiväsetkin, parhaat tulukset koko näissä kuuluvin! No kaikkea sentään! Ei pidä huolta neuvoistaan enempi kuin kuollut lehmä silmästään! Semmoiset tulukset, sanon vieläkin, jätit metsän hyviksi! Siinä ei paljon huolita."

Riikka: "So, so, vähemmällä tuo nyt välttää!... Tulukset olisivat tulukset, mutta tulta kun emme saaneet, se on enempi kuin yhdet tulukset... Mikä meidät nyt hyvä hyvittää?"

Kerttu: "Ei suinkaan sitä auta tähän jääminen. Ei suinkaan se yö silmää kaiva, lähdetään vaan hiljalleen kulkemaan kotiin päin. Koetellaan vaan lähteä, ikävähän tässäkin on. Sinä Riikka, koeta etukynnessä jalkatarkalta kopeloida matkan suuntaa, Reeta kulettaa Katria."

Katri: "Kyllä minä pääsen."

Riikka kädet kokotettuina harallaan eteenpäin lähti astua harostelemaan...

-- Mutta tässä on semmoinen tureikko ja vielä vesikko... No ei tästä pääse ei matokaan... Älkää tulko vielä, hukkuu tähän...

Reeta: "Älä nyt ryve siellä yökautta! Koeta toisesta kohti!"

Riikka harrosteli toisapäin.

-- Tähän sotkeutuu kuin kukko tappuroihin! Ei tästä niin sanomin selviä... Sama on täälläkin. Kyllä suppuh mentiin kuin venäläinen Pyhäkoskea laskiessaan... Ei hyvät ihmiset, tästä päästä ei mihinkään!

Kerttu: "Ollaan tässä kuusen juuressa. Tässä on iso kuusi ja tuntuu olevan kuiva juuri."

Reeta: "Paras on. Odotetaan päivää tässä."

Saara: "Tässä olen."

Katri: "Odotetaan vaan päivää."

Auno: "Päivään on matkaa vielä. Mutta ruvetaan huutamaan, että kuuluu kotiin, niin tuovat päreitä."

Riikka: "Se paras keino! Huudetaan vaan!"

Katri: "Ei ole minussa huutajaa."

Auno: "No huudetaan me muut... No Saarakin!"

Riikka: "Ja Reeta!"

Reeta: "Tässä olen."

Kerttu: "No nyt! -- Tuokaa tulukset ja päreitä!"

Kerttu: "Koetetaan lujemmasti!"

"Tuokaa tuulokset ja pääreitä!"

Kerttu: "Vaisua tämä on. Koetetaan vielä!"

Auno: "Koetetaan vaan, mutta ei minun palkeestani lähde enempää."

Riikka: "Parastani panin! Mutta Reeta ei huutanut oikein. No Koetetaan vielä!"

Kerttu: "No yhtä-aikaa!"

Auno: "Mutta pannaanhan kätemme äänen kuurroksi suun ympärille, se kuuluu paremmin. No nyt!"

-- Tuookaa tuulukset ja pääreitä!

Tytöt laskivat hengästyneenä kätensä alas.

Auno: "Kylläpä sen pitäisi kuulua tuota tuonnemmaksi, kaukana soutelee tuo kaiku tuolla vuorien hartioilla. Mutta huudetaan vielä!"

Kerttu! "No huudetaan vaan. No yhtä-aikaa!"

Kaikki vetivät rintansa palkeet henkeä täyteen ja huutivat entistään kovemmin...

Mutta synkkään tyhjyyteen uupui kaiun viimeinenkin väre; ei kuulunut vastausta.

Auno: "Huudetaan vieläkin! Eihän tämä paljo maksa, jos hukkaankin menee."

Riikka: "No sama mulle!"

Kerttu: "Yhtä-aikaa!"

Korottivat taasen äänensä ja mahtavina pyörteinä rauhaton kaiku pyrki ilman kaikille suunnille.

Mutta ei vieläkään vastausta kuulunut.

Kerttu: "Tuntuu minun ääneni rupeavan särkymään."

Riikka: "Tuntuu minunkin torveni rupeavan ravistustaan."

Reeta: "Eipä tee mieli ilventelemään, on työtä tosissakin..."

Kerttu: "Istutaan tänne kuusen kengälle. Tässäpä onkin kuiva ja pehmeä sammal kuin villa. Tässäpä on hyvä istua."

Riikka istui kuusen juurelle, virkkoi:

"Olemmepa kaikki yhdennäköisiä."

Kuusen juurelle kokoutuivat kaikki yhteen kikamaan... Mutta korvesta kuului räksähtävä ääni, joka loppui nauruntapaiseen rähinään.

Katri hyksähti: "Hyih! mikä tuo?"

Reetan muoto jähmistyi ja silmät pyöristyivät.

-- Hiljaa Jumalan tähden!

Auno kaula pitkällä kurkotti ja silmät seisoivat.

-- Mutta mikä on tuo ääni?

Kerttu: "Ei tuo ole ihmisen eikä luontokappaleen ääntä."

Reeta: "Mutta mitä se tahtoo?"

Riikka: "Emmehän tiedä."

Saara: "Voi meitä polosia!"

Auno: "Kuulkaa, kun koettaa puhua kuin ihminen... Et meitä petä: Kyllä sinut tunnemme: sinä olet se vanha mustaturkkinen... Kuule, miten se räksyy ja nauraa."

Reeta: "Mutta voi hyvä isä sentään! Mitä hänelle on meidän kanssamme tekemistä? Olemmeko jätetyt tuon huomaan ja haltuun? Hyvä isä armahtakoon meitä kurjia! Armahda ja auta meitä, armo!"

Saara: "Jumala varjelkoon meitä! mutta minä pelkään pahaa."

Kerttu: "Mitä sinä pelkäät?"

Saara: "Kunhan ei kävisi tuon ruumiin kuin Koivukankaan Matti-kallaan, jonka ruumiin oli tuo paha mies vienyt ja pölkky oli pantu arkkuun ja oli ruumiin asemesta haudattu."

Riikka: "Samaa pelkään minäkin."

Katrilta parahti itku.

-- Pidetään kiinni isän ruumiista, luetaan rukouksia ja veisataan virsiä mitä osataan.

Riikka: "Millä äänellä sitä veisataan? Ei äänen pihausta lähde koko joukosta."

Katri: "Herra siunatkoon! Voi, voi sentään!"

Kerttu: "Tyhjä pelko se on. Koivukankaan Matti-kato oli riimuurarien uskossa; se oli jo eläissään luvannut itsensä pahalle. Toisin on laita tuon vainaan kanssa. En tiedä jumalisempaa miestä kuin isä on ollut. Ei sitä kertaa ole maata pannut, ei noussut, ei syönyt ei juonut, ettei olisi siunannut itseään. Eikä ole kirousta kuultu hänen suustaan, eikä ole turhia puhunut. Kyllä, Jumalan kiitos, ei toki ole pahalla valtaa tuon ruumiin yli."

Auno: "Niin toki luulen minäkin."

Reeta: "Mutta mitäs vasten tuommoista ilvettä pitäisi? Onhan isä voinut luvata itsensä jollekkin metsänpeikolle tai Tapiolle, että paremmin lintuja saisi. Olenhan kuullut semmoistakin. Ja onhan isä saanut lintuja ja kaikkia viljoja, ettei ole likellä vertaa. Kyllä minä pelkään. Sinä, Kerttu rakas, koettele sinä, etteihän se ole jo vienyt."

Riikka: "Ollaanhan tässä yhdessä läjässä."

Auno: "Tässä ollaan!" Kuusen juureen hyypiysivät taasen tytöt yhteen kikamaan ja seurasivat korvillaan sitä outoa ääntä, joka kuului parsikankaan hongistosta toisakseen aina toiselta suunnalta... Mutta kuului vähänen humina ja kohta aivan likeltä korkea naraus ja perästä: kutti, kutti... kutti, kutti... kutti, huu-uuh, huu-uuh, ähäs!

Silloin tietämättään silmänräpäyksessä lenti jokainen seisalleen.

Kerttu: "Nyt ruumiin ympärille!"

Siinä he panivat kätensä ristiin ja Kerttu luki Isä meidän, mutta Herran siunaus sotkeusi Isä meidän sekaan. Sitte Kerttu vapisten virkkoi:

"Lukekaa rakkaat ystävät mitä osaatte!"

Reeta: "Minä en muista muusta kuin luomistyöstä."

Katri: "Samahan se on hätätilassa."

Reeta luki kallellapäin ja värisevin huulin:

"Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä. Pimeys heilui syvyyden päällä ja syvyys, liikkui meressä... Auta meitä, herra Seepahot! Amen."

Saara: "Isä, hetki tuli, kirkasta sinun poikas. Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset... Ei terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat... Pyhä on isä Jumala... Amen."

Auno: "Kumma, etten tapaa nyt en värsyn tekemää, vaikka onhan noita silloin, kun ei tarvitseisi vaikka lukisi päivät päästään. Voi hyvä Jumala!... Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä olen syntynyt. Synnissä äitini minun sai, syntisessä elämässä kiinni riippunut olen ain! Auta meitä, taivaan sotajoukko. Amen."

Sillä aikaa kuin toiset tytöt elostivat täällä Parsikankaan liepeellä, niin Sanna ja Vappu ikävämielisinä käyskelevät ulkokausteella. Niimpä sattuivat kuulemaan sen tyttöin huudon. Siitä ymmärtivät, että apu on tarpeen. Kiireen vilkkaan koppoi Sanna päreitä, sytytti tulen ja lähti Vapun kanssa rientämään Parsikangasta kohti.

Mutta lähelle päästyään he kuuntelivat, kuuluisiko toisten ääntä. Mutta koko tienoo oli kuin hauta, ei muuta kuin huuhkaimen kamala nauru ja marina kuului matkan päästä.

Sanna ja Vappu päästivät raikean haudon.

Tyttöin päät kavahtivat pystyyn.

Kerttu: "Herra Jumala olkoon kiitetty! Sanna ja Vappu tulevat! Mutta äänemme on sortunut, emme jaksa huutaa, että kuuluisi. Koetellaan kuitenki. Yhtäaikaa!... Ei tämä kuulu monen sylen päähän. Kun haukkuisi tuo koira! Miten saataisiin haukkumaan?"

Riikka: "Ei kukko käskien laula. Tuolla makaa, minä luulen, kuusen juurella miessä huoletonna."

Auno: "Missähän meidän on kirves? Minä rupean hakkamaan tuota kuusta, niin siitä kuulevat Sanna ja Vappu, missä olemme."

Riikka: "Tässä on kirves! Sehän on paras keino." Auno rupesi puuta hakata läiskyttämään. Koira luuli siinä jonkun otuksen olevan, rupesi haukkumaan ja siitä syntyi ääntä.

Kuusien takaa alkoivat vilkkua Sannan tulen iloiset säteet. Silloin Kerttu kihisevällä äänellään virkkoi:

"Voi rakkaat siskot, kun meidät pelastitte näin suuresta tuskasta!"

Sanna: "Mikä tuska teillä täällä? Eihän vaan tuo huuhkain teitä täällä pelottane?"

Kerttu: "Mikä huuhkain?"

Sanna: "Joka tuolla hongistossa ilventelee, tuo... kuulehan nyt, kun se nauraa... Se on huuhkain, ja kuuluupa poika olevan nyt niin mielissään, että oikein! Kuuleppa miten se siellä rähähtelee! Kas, kas, mitä kukertaa! On sille raihnalle sattunut melkein ilkeä ääni, on se viimeisen vierimmäinen. Matta harvoin se toki on äänessä. Siitä se on hyvä... No tuoko teitä on pitänyt kissan linnassa täällä? Paras hirmu teillä nyt on ollut! Ja ihmisrievut oikein äänensä menettäneet!"

Kerttu käänti puheen toisaalle.

-- Ei täällä ole tyhjä asiana. Tuohan tänne tulta.

Sanna ja Vappu astuivat tulen kanssa toisten tyttöin luo, jotka, kun kuulivat Sannan puheesta, että huuhkain oli heitä pettänyt, istuivat vähän noloina kuusen juurella ja helmoillaan peittivät koukussa olevat jalkansa.

Kun Sannan riemakka tuli valasi ruumiin, niin silloin pöllistyivät Sannan ja Vapun silmät. Kauhistuen Sanna virkkoi:

"Mitä tämä? onko isä tuossa?"

Kerttu: "Isä on siinä."

Vappu: "Mitä Jumalan nimessä tämä on?... Mitä? kertokaa toki."

Sanna: "Kertokaa toki!"

Kerttu: "Riennetään kotiin, sitte vasta kerromme juurten-jaksain."

Kotiin lähtivät tytöt rientämään takkoineen.

Mutta vettä alkoi tihkua aamuyön murheinen taivas. Ja ennenkuin joutuivat puolimatkaan oli sade kiihtynyt niin veteväksi, että tulenpito päreissä oli aivan mahdotonta, ja niin jäivät kuin jäivätkin öisen sateen jalkoihin. Mutta pääsivät kuitenkin tutuimmille tienoille ja utausivat pääsemään kotiin vievälle karjan polulle. Sitä tien kuuskaa jalkatarkalta päästiin eteenpäin vetäytymään. Mutta vasta aamun harmittavassa kuhjassa äänettöminä ja märkinä tytöt lähenivät kotiaan, joka kuten sairastava äiti lemmenkielellä surren kertoili eron raskaista hetkistä.

XXV.

Ylihuomenna istuivat tytöt pirtissä tuhrauneilla kasvoillaan ja niiskuttelivat katkerasta mielestä. Kerttu näytti jo vähän kalkastuneen, katseli akkunasta ulos ja virkkoi:

"Lähdemmekö käymään siellä surmasijalla? Siellähän lienevät kaikki metsästyskapineetkin; mitäpä ne metsän hyvinä tekevät."

Auno siirti hartoja lukkiaan korvainsa taakse, pyyhkäsi kasvojaan hihallaan.

-- Sitä olen ajatellut.

Kerttu: "No lähdemme sitte kahden."

Reeta: "Minä lähden myös."

Riikka: "Lähden minäkin."

Kerttu: "Mitäpä siellä monella."

Kerttu ja Auno lähtivät astumaan Parsikankaalle päin. Mutta toisetkin tytöt juoksivat jälkeen. Mielet näkyivät kevenneen.

Kerttu: "No mitä tänne nyt: jokainen. Lähtevät kuin suden ajoon."

Vappu: "Rahvaan työ se näkyy... Mutta onko meillä kirvestä?"

Kerttu: "Mitäpä sillä?"

Vappu: "Sitä on kirveettä metsässä kuin kynsille lyöty."

Sanna: "Entisen ukon sanaan, että parempi on olla kirjatta kirkossa kuin kirveettä metsässä. Minä otan kirveen..."