Part 17

"Se mahtaa tuo voide vähän kirvellä ensin haavoja, mutta hyvä siitä tulee... No nyt se on voiteessa! Puhuttelehan Tiistikkiä!... Eipä tässä sentään paljoa olekkaan... On tuossa sentään vähäinen rokama. No, no, Tiistikki kaitani, pannaanhan voidetta. Älä pakene..."

Kerttu otti Tiistikkiä sarvesta ja hyvitteli. Reeta pyyhki siivellä voidetta haavaan ja virkkoi:

"No antaapa heidän nyt olla... Minkäpä niille tehnee."

Lähti sarvi kädessä kävelemään kotiin. Meni aittaan, sinne aitan laudalle pisti voidesarven ja lattialle selvitteli helmastaan liisterijäkälät ja siirtyi pirttiin.

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Katri katselivat vielä Kalliojärvelle ihanaa kuutamon kimellystä, katselivat ylpeätä Hyllyäiskeroa. Mutta kun lehmätkin yksitellen kytjähtelivät Hekottelevan suitsunsa ympärille ja alkoivat hiljalleen märehtiä, niin poistuivat tytötkin kotiin päin. Katselivat vielä kartanolla rotjottavaa kankiselkästä karhua, jota valpassilmänen Sepeli huolellisesti vartioi. Siitä siirtyivät alakuloisina pirttiin.

Maija ei tiennyt, että karhu oli kartanolla ja Pieton kanssa nukkui henkihiverinä eikä näkynyt kirkkosaduista välittävän. Jo nukkui Saara ja Marttakin. Katri istui pystyvalkean luona ja nosteli muutamia tervaksensolmuja tuleen. Pöydällä oli valmis ruoka iltaseksi. Siihen istuivat tytöt ja ikäväntuulennäköisinä äänettöminä söivät iltasensa ja syötyään yksi kerrallaan kallistuivat vuoteelleen ja huokasten rauhoittavan huokauksen katselivat muutamia irtanaisia silmäyksiä ympärilleen ja ummistivat silmänsä.

Mutta Kerttu se otti kontistaan rovastin antaman yhteisen Raamatun, istahti pystyvalkean luokse ja aukastua Raamatun laski helmaansa. Pää vaipui melkein riipuksiin, kasvot mieluisen-lauhkeana, suupielet luonteassa rauhan-hymyssä hän kirkkain silmin katseli kirjaansa, käänti yhden ja toisen lehden. Ja vasta kun pystyvalkean punertavat liekit varvenivat ja valkoiset höytyvät tummentivat hehkuvan hiilloksen, niin Kerttu kohotti päänsä, painoi Raamatun kiinni, kätensä laski helmaan Raamatun päälle ja syvästi levollisena katseli vielä hetken hupenevaa ja tummuvaa hiillosta. Mutta kun hiilloksen valo kokonaan loppui, ainoastaan kuutamon koljo hämärä täytti pirtin ja ikkunoista tulevat vinot valolevyt venyivät lattialla, silloin Kerttukin vei Raamattunsa karsinsoppeen hyllylle ja laskeutui Aunon viereen vuoteen partalle, huokasi syvään, parin kertaa raukeasti lupsautti silmiään ja siirtyi raukeaan uneen.

KOLMAS OSA.

XXIV.

Vuosia oli taasen siirtynyt taaksepäin. Martta oli jo kahdeksantoista ja puolen vuoden vanha ja kasvunsa oli jo käsissään. Pentillä oli myös kuudestoista kesä loppumassa. Hän oli rohkeakasvuinen, ei ole sitte jalkansa jatkuneet. Hontelo hän vielä oli, mutta hevostöissä oli kuitenkin täysi mies muussa, paitsi kyntäminen se oli Kertun ja Aunon tehtävä. Siis oli Pietolan väki kaikki saapaa mikä syöpääkin ja hyötymään silloin rupesi Pietola, levisi joka suunnalle kuin pajupehko. Pajupuron laksossa oli avara niitty, jossa seisoi kolmekymmentäkuusi uhkeaa latoa täynnä mehukkaita ja monikukkaisia raivioheiniä, joista miellyttävä tuoksu levisi lenseään syksyilmaan. Itäpuolella oleva synkkä korpi, jossa muutamia vuosia sitte pyyt viheltivät ja helmaansa kätki kesä-aamun herttaisen auringon, rojotti nyt yhdessä ankeassa sulana peltona Pajupuron niittyyn asti. Siinä oli muheata peltoa sarka saran vieressä, joista muutamat peitti ryhevä laiho, toiset niuhottivat valmiina kevätkylvölle ja toiset taasen makasivat alastomana sänkenä korjatun viljan jäleltä.

Oli hiljainen syksyiltä Lokakuun loppupuolella. Tyynenä seisoi lehdetön metsä, rauhaa nuokkui äänetön luonto. Illan kultapilvet lepäilivät läntisen taivaan sinipohjalla. Koko luonto soitti sanatonta kanneltaan viihdyttääkseen syksyn kehtoon väsyneitä kesän kasvia. Kultaisessa hohteessa seisoi Pietola avaran aukean keskellä. Sitä katselivat tytöt istuessaan itäisen metsän rinteellä, jossa olivat lopettaneet päivänsä työt ojain luonnissa. Kerttu se näkyi kuitenkin painuneena omiin ajatuksiinsa. Koko iltapuolen päivää loi hän ojaa väsyneen-näköisellä innolla ja usein näkyi kureita hänen otsallaan ja synkkäperäisiä laineita hänen tukevilla kasvoillaan. Nyt hän pää kumarruksissa tyynesti virkkoi:

"Taitaa tämä koti olla nyt parhaimmillaan. Hyvä ja rakas tämä on meille, mutta kyllä tämän kohta saamme päiväänperin maanneelle jättää."

Auno hämmästyi.

-- Mitä jättää? Mitä puhut? Oletko viisas!

Kerttu: "Puhun sitä, jota kuulin. Viime pyhänä kirkolla käydessäni kertoi eräs aivan varma ihminen, että on isä kirjallisesti luvannut tämän talon tuolle Pentille. Ja meille on näistä kaikista vaan vaivat palkkaa. Milloin käsketään pois, niin silloin tie eteen, keppi käteen."

Katri kauhistuen virkkoi: "Kirottu olkoon semmoinen isä!"

Reeta: "Älä puhu syntiä."

Sanna punalti tuimasti päätään.

-- Sen sanon minäkin, että kirottu olkoon semmoinen isä, jos on semmoisen kolttosen meille tehnyt!... Tuommoinen vaivannäkö mennä kuin tuuleen!... Meidän ansiota ovat nuo aukeat tuossa. Meidän käsien luoma on tuo muhkea kartano, joka niin äitiä lempeitä kasvojaan meille näyttää nytkin. Meidän omia ovat navetassa ne kaksikymmentä lypsynautaa, härkä ja vasikat ja enemmän kuin kaksikymmentä lammasta, vieläpä tuo hiirakko ruunakin, joka tuolla jyristää pilttonsa seiniä. Kuka on korjannut talven varat taasen kokoon ihmisille ja eläville kuin me? Voi, voi sentään!... Tuon akan, sen vietävän syy se on! Kyllä isä ei itsestään olisi sitä tehnyt! Susilla syötettävä koko hylky!

Kerttu: "No älä tuossa nyt; ei se sillä parane." Sanna puisti päätään ja tuimin kasvoin jatkoi:

"Niin käypi vihakseni, että koko maailman ruhtoisin tuohon kappaleiksi, kun saisin syliini!"

Kerttu: "Malta, malta ja kuuntele ensin, miten asia on."

Sanna: "Se päätös on vasta edessä isän kuoleman jälkeen. Mutta eihän isän kuolemaa tiedä, huomennako, tänäkö päivänä sattuu. Onhan isä nyt näihin aikoihin huononnat että aivan näyttää olevan viimesti rekiveto. Ja vuosihan se vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa."

Katri pyyhki hiuksia silmiltään, nureksien virkkoi:

"Siihen toteen tässä on riekuttu henkeä hipeätä myöten, kärsitty vilut ja nälät, ja nyt kun on saatu ehon päin eläminen, niin saamme niine hyvinemme lähteä alle ilman aidattoman, ei ole turvaa tulevata:

"tuuli on kurjalla tupana, vastaranta vaivaisella."

Auno oikasi itseään taaksepäin, nosti kätensä ylöspäin, haukotteli, laski kätensä helmaansa ja virkkoi:

"En huoli minä vielä ruveta punnitsemaan sitä asiaa. Minä odotan viimeistä käskyä. En huoli heidän kirjoistaan enkä karjoistaan; teen työtä, syön ruokaa, olen kotonani komeassa. Ja kun kaikki olemme samalla tavalla ja teemme tämän Pietolan kahta suuremmaksi, niin ihmiset rupeavat meitä sanomaan Suuren-Pietolan tytöiksi."

Vappu: "Ja sinua sanottaisiin Suuren-Pietolan Suureksi-Aunoksi."

Auno: "Siinä eivät valehteleisi."

Reeta: "Paras keino tuo Aunon keino. Sen minä kyllä teen: teen työtä, syön ruokaa, olen kotonani kuten ennenkin."

Kerttu: "Sehän on kyllä koetteeksi paras meille kaikille. Ja ei suinkaan tästä niin pyörähdetä kuin jänis haavalta. Katsotaampa häntä kannasta rekeä, kuka tässä kentän korjaa. Mutta jos meitä pakotetaan lain kautta irtautumaan, niin eivät auta juonet. Käydä käsketyn pitää, se on vanha sananlasku."

Sanna: "Ja te olette niin hullut, että vielä arvelette

"tehdä työtä tyhjän päälle nähdä vaivaa vaivan päälle siihen kostohon kovahan.

"Sen sanon, että ei ole minun työstäni siunausta enempi kuin mustilaisen työnteosta. Kyllä minä vien itse viertämäni."

Vappu: "Sen sanon minäkin, jos niin on, että tämä vieraan auraan jääpi."

Auno sanoi vakavasti: "Se on vanha sananlasku, että siinä ei ole tekijää omasta edestään, joka ei teline toisen edestä. Ja mistä tietää minkälaisen perinnön ne tästä meille vielä maksavat. Kun tähän kootaan ensin iso koko, sitähän on hyvä levitellä. Ei hätä ole tämännäköinen."

Saara kynkkämäksiensä varassa maata kytjötti mättäällä, pureskeli varpua, kuunteli muiden puhetta ja syljeskeli muutamia kyyneleitä kylmään sammaleen.

Martta se siirtyi syrjään, laskeusi mättäälle. Silmät verestivät ja kasvot tulehtuivat. Sitte silmät pullistuivat kummannäköisiksi ja alkoi hätäisesti katsella ympärilleen ja surullisesti virkkoi:

"Minä pyörryn... Voi, voi kun tulee! Voi, voi!"

Silloin hän kaatui selälleen, silmät kääntyivät nurin päässä ja kamalasti kirmutteli hampaitaan.

Kerttu hyppäsi seisalleen ja silmät renkaallaan virkkoi:

"Voi rakas Jumala! sen taasen kouristi. Katsokaa miten puistaa! Tulkaa aukomaan! Voi kuitenkin raukkaa! Aivan kai jäsenetkin lonsuvat pois sijoiltaan. No hallitkaa, hyvät ihmiset! Painakaa noita jalkoja!"

Reeta, Sanna ja Vappu ryöpsähtivät jalkain päälle.

Kerttu: "No niin. Mutta sinä Auno, koeta aukaista tuotta toista nyrkkiä... Sinä Riikka, auo tuota toista nyrkkiä, minä hallitsen tätä pään puolta... No aukaiskaa nyt rutompaan!"

Sanna nurjerti kättä ja virkkoi: "Aukaiseisinhan minä, kun jaksaisin, vaan eihän tuo auk... Ahaa, jopa remahti!"

Riikka puisteli kättä.

-- Jo tämäkin on auki ja tuntuu kuoleutuvan aivan varattomaksi.

Kerttu: "No kyllä se sitte heittää puistannan... Painakaahan sentään vielä jalkoja."

Sanna: "Kyllä pysyy, kyllä pysyy."

Martan pää retkahti varattomaksi mättäälle. Kerttu koppasi ojaturpeen, pani sen pään alle ja virkkoi:

"Helpotti se nyt... Nyt se on taasen varatonna kuin lankavyyhti; nukkuu vaan. Heittäkää irti!... Mutta kyllä se polonen taasen puri kielensä palasiksi, kun verta tulee suusta kuin härän kulkusta. Katsokaa tuota siivoa!... Herra Jumala hyvästi siunatkoon!... Käännetään vatsalleen, ettei läkähtyisi... No niin, nyt se valuu maahan, kun minä vaan pitelen päätä koholla, ettei suu painu sammaleen... Se niin... Annetaan nyt vähän nukkua... tuossa noin, niin kohta se siitä virkoaa jaloilleen..."

Auno istahti viereen, nosti pään polviensa päälle ja virkkoi:

"Korsaa nyt siinä minun polvellani... Saatte muut mennä kotiin, kyllä minä tulen Martan kanssa sitte, kun kerkeän."

Sanna istahti mättäälle ja ynseästi lausui:

"Mikäpä tuonne lie kiireempi yhdellä kuin toisellakaan. Ei ole kiireempi leivällä kuin särpimelläkään."

Auno kuuristui katsomaan Marttaa.

-- Aivan kirkasta vertahan sieltä tulee, tippua nolkkasee aivan myötään..., Ethän, sinä Kerttu, vaan liene puukolla loukannut äsken, kun leukoja auoit?

Kerttu: "Älä puhu tyhjää! Miten minä tällä katkokärjellä olisin loukannut? Tämmöinen ruopio, mikä tällä loukkautuu? Katso sinä tätä minkälainen tämä on. Mihin tämä pystyy? Ja enhän minä terävämpää olisi hirvinnyt pannakkaan hänen suuhunsa."

Auno katseli Kertun käteen puukkoa ja virkkoi: "Ei tuo siltä näytä, että tämä särkisi ketään. Purrut tuo lienee kielensä... Voi sinua onnetonta!... Ei ole hyviä muutkaan taudit, vaan tuo on kuitenkin kamalin kaikista. Eikä ole toivoa paranemisesta niin kauan kuin henkeä lie rinnassa. Ja se on kerran surmannimenä niinkuin Kilkka Jaakolla."

Reeta: "Kun olisi nyt jo viime kerta, ettei nousisi tuosta. Eipähän täällä tultane sen paremmaksi; synnin mitta kasvaa vaan joka päivä."

Sanna: "Höpsis! Se on taasen niitä sinun toivotuksiasi. Elämä sentään on parempi vaikka kuinka kurjasti kuin nuorena kuolema."

Vappu: "Sen sanon minäkin."

Katri katkoi näpissään kuivaa kuusen oksaa, kasvot hieman ynseänä; tyynesti virkkoi:

"Miks en kuollut kolmiöisnä, kaonnut kapalolasna..."

Riikka: "Niin mikä sitte?"

Vappu: "Se jotta meitä ei olisi kuin kahdeksan elossa."

Sanna: "Tässä matosessa maailmassa."

Kerttu pukki Marttaa.

"Nouse pois!... Etkö jo toinnu, Martta?... Kuule, nouse pois! vilu tässä tulee... Kuule!... Kuule, nouse jo pois!... Katsoppas kuin on vetelä kuin kuontalo... Ei siinä nyt ole paljo varoja... No nouse nyt ylös!... Nouse!... Ka, ei se tiedä tälle ilmalle! Kyllä tämä saadaan kantaa kotiin."

Auno: "Se paras. Nostakaa minun selkääni, niin kyllä menee!"

Kerttu ja Sanna nostivat Martan Aunon selkään. Pää retkotti niskoilla varatonna ja rinta ryyhitti hengittäessä, Auno tavotteli Martan käsiä olkansa takaa.

-- No ei nyt sillä lailla. Pankaahan vaan mahalleen minun selkääni ja antakaa toinen käsi toiselta olalta minun käsiini... Se niin, annahan kun saan hauislihoista kiinni. No nyt!

Auno sai kädet kiinni olkapäilleen; lähti käymään. Martan jalat varattomina heiluivat Aunon selässä ja riippuivat Aunon helmoille asti.

Toisetkin tytöt lähtivät Aunon jälkeen ja rennosti käsillään heilutellen kävelivät jäljekkäin ojan parrasta ja silmäillen vainioidensa kaukaisille ranteille, silmäillen kotiaan, silmäillen taivaanrantoja ilman kaikille suunnille. Mutta nukkunut oli luonto tyyneen pilviyön viileään lepoon. Hyllyäiskeron rinteessä koiti vielä lännen rannalla uinuvan ruskon hivettä kuni viaton hymy nukkuvan lapsen suupielessä äitinsä viimeisestä suutelosta.

Umpimielisinä tytöt astuivat pirttiin. Martan asettivat penkille nukkumaan ja virittivät pystyvalkean palamaan. Sen ääreen kehiysivät kätöstelemään puhdetöitään. Mutta jokaisen mieli näkyi syventyneen johonkin raskaaseen elämän kohtaloon.

Emäntä lekerteli hyvämielisenä, pujotteli vartaaseen vasta paistettuja leipiä ja puheli tavallisia puhelujaan.

Tytöt istuivat käsitöittensä kanssa pystyvalkean ympärillä suut mareissaan. Mikä parsi sukkiaan, mikä kutoi vanuitta, mikä neuloi lapasia. Puheluun ei näkynyt olevan kenelläkään halua. Väliin aina unehtuivat kädet helmaan ja tylsästi katsoivat pystyvalkeaan ja Reetan kuontaloon; mutta tuokion perästä taasen muistivat työnsä. Syvä äänettömyys oli huoneessa, ainoastaan pieni pankka niukasti ripsahtain kimposi pystyvalkeasta lattialle ja liekkien salaperäinen hulmina kuului takan savutorvesta.

Reeta se vanhalla äitinsä värttinällä kehräsi menneenvuotisia aivinoita. Usein kaikki muut unehtuivat avossa suin katsomaan sen kehräystä, kun sen vasemman käden hyppyset vipelehtivät kuontalon parrassa ja oikean käden näpissä pyöritteli värttinätä tavallista vikkelämmin. Ja heti joutui säije aina pitkäksi, että piti keriä värttinälle. Taasen kostutti huulissaan hyppysiään ja alkoi nyhtää kuontalosta säikeensä jatkoa. Sitä tekosta teki hän niin hartaasti, että näytti kokonaan vajonneen siihen tehtäväänsä.

Mutta viimein hän ikäänkuin heräsi unelmistaan ja pyöreillä silmillään kierti koko pirtin. Kierti vielä tarkempaan, tähtäili joka nurkkaan, mihin ei riittänyt tulen loimo aivan selvästi näyttämään. Tiiristi silmänsä ja kätensä alta vielä kolmannen kerran katseli ympäri pirttiä. Mutta silmänräpäyksessä herahti kuuma veri harmaihin kaavoihin ja silmät lentivät kirkkaiksi. Sitte hän kysyi:

"Onko isä jo tullut metsältä kotiin?"

Emäntä halkoloukolla pesi pataa iltaskeitolle ja kelkkeästi sanoi:

"Ei häntä, ole näkynyt vielä; vaan ei suinkaan ole kaukana, koska Sepeli kuului haukkuvan tässä vast-ikään tuolla Parsikorven takana."

Kaikissa heräsi kummastus, irtautuivat työstään ja tutkivasti katsoivat emäntään.

Kerttu: "Mitäpä se nyt näin myöhällä haukkuu?"

Auno: "Minkä otuksen sattuu löytämään, niin haukkuu se. Mutta kyllä nyt otus katsoo päänsä; nyt on ulkona ihan tervapimeä."

Sanna: "Ei siellä nyt pitkältä katsele; siellä on ihan kuin säkissä. Ja miten hän mahtaa siksikään nähdä, että osaisi tulla kotiin."

Riikka: "No siitä se on paha, ettei se osaa näitä taipalia! Kyllä sillä ovat toki nämä tienoot niin ulkomuistissa, että vaikka ummessa silmin se toki tulee siitä tilasta kuin Parsikorvelta."

Kerttu: "Tulee sitä mitä tulee; mutta tulemista nyt on, kun ei näe ei otsaansa iskevää. Aivan siellä menee puihin palliksi."

Riikka: "Vaikka olisi pimeämpi kuin onkaan, niin se tulee vaikka neljänkontan."

Vappu: "Neljänkontan se kyllä on tulematta. Jos Parsikorven takana ken nyt on, niin siellä on yösija, ei parane... Mutta siinä paha kussa pahaa mainitaan! Sepeli vikisee oven takana. Anna pääsen päästämään... Se-se, tule pois! Voi miestä!"

Sepeli korvat niuhassa potalti oven raosta pirttiin, hyppäsi Vappua vastaan, loiski hännällään, nuoli käsiä ja syleili etujaloillaan. Vappu silitteli Sepelin päälakea ja puheli:

"Voi miestä, kun on hyvillään! Mitä sinulla nyt on sanomista, kuu sinä niin leimuat? Katso, katso miestä kuin on hyvillään!... Kuin hyppii pystyyn minua vasten ja nuolee kuin viilikuiria!... Kas, kas! No mikä sinulla on nyt, kun et asetukkaan? Malta nyt, niin minä annan ruokaa."

Vappu roppelasti koppasi hyllystä leipäpalasen, sukasi voita siihen.

-- Kas tässä voileipä!... No syö nyt! Ka, ei häijylle kelpaa... No hyvänen aika, mikä sillä on tuolla koiralla? Nyt se tahtoo pihalle mukanaan.

Pihalle luikasi koira; mennessään potkasi oven auki, matta pyörähti takaisin katsomaan. Oven aukosta näkyivät sen kiiltävät silmät. Häntäänsä heilutteli hän voimakkaasti, että koko ruumis mutruili siihen mukaan. -- Suu oli hieman auki ja kiinteästi vokisi.

Kerttu: "Kyllä sillä on nyt joku mikä lienee, kun se tuommoista ilmaa pitää. Kun vikisee ja vokisee tuolla lailla. Ei se ilman mitäkään ole... Otappas, Riikka, päreeseen tuli ja mene perässä ulos, mihin tuo viepi."

Sanna: "Jonnekipa se viepi! Sen kumppali kun on jäänyt jälelle, niin siitä on tuommoisessa tulikassa. Kunhan isä joutuu kotiin, niin kyllä se asettuu."

Kerttu: "Oli miten oli, eihän tuo ota jos ei annakkaan. Otahan, Vappu, vaan tuli ja mene ulos katsomaan, mitä se hommaa."

Sepeli puhalti pirttiin takaisin; hyppi jokaista vastaan.

Kerttu hyppäsi seisalleen.

-- Äläpäs huoli; minäpä lähden myös... No lähdetäänhän nyt... Voi, voi miestä! Mikä se nyt on Sepeli-miehellä semmoinen omantunnon vaiva? Aai ai miestä, mikä se on tullut miehelle?...

Vappu otti kaksi pärettä, sytytti ne ja lähti ulos. Pihalle menivät Vappu ja Kerttu. Mutta Sepeli rienti metsän. Kerttu ja Vappu menivät vähän matkaa, mutta koira vaan siirtyi kauemmas ja vinkuin, vokisten ja häntäänsä liekuttaen taasen siirtyi kauemmas ja seisoi terävästi tuiottaen kiiltävillä silmillään takaisin. Kerttu ja Auno katselivat sen peliä. Viimein se siirtyi vähän kauemmas, istui mättäälle ja niuhassa korvin suurilla silmillään katseli Kerttua ja Vappua pärevalkean valaseman valopiirin rajalta.

Puistellen itseään ja kahden käden rintaansa puristellen palasivat Kerttu ja Vappu pirttiin ja istahtivat toisten joukkoon.

Auno: "Mitäs näkyi?"

Kerttu: "Mitä siellä näkyi... Se koira vaan alkoi metsään houkutella; mutta mennä sen perässä nyt. Siellä on semmoinen pimeys, että oikein kauhistaa. Hyih, oikein puistattaa! niin tuntui ilkeältä. Ja koira kun katsoi tuolta loittoa tulta vasten ja kun sen helakat silmät kiittivät, niin tuntui niin kamalalta kuin hirvittävä peto olisi katsonut synkästä kätköstään."

Auno: "Mutta missähän se metsämies sitte viipyy. Ompa se sentään kummaa..."

Vappu: "No ensi kerranko se nyt on metsässä yötä jos olisikin; mutta saattaahan se tullakkin."

Maija sitoi ristiraitaisen päähuivin nurkkia niskansa taakse ja sanoi:

"Jos ei tule tänä iltana, niin ei ole mies kunnian teillä. Se aikoi varmaan tulla kotiin. Pitäisipä käydä kuulostamassa, eikö kuuluisi."

Sitte siirtyi emäntä ulos kuuntelemaan. Meni pellon pientarelle ja siellä huuti Pietoa, mutta ei vastausta kuulunut. Huuti vieläkin, mutta samalla onnella. Tyhjä kaiku vaan värisi metsässä.

Ikäväntuulen-näköisenä emäntä palasi pirttiin takaisin ja virkkoi:

"Kumma paikka, kun niin varmaan aikoi tulla tänä iltana. Kun osaisin hakea, niin lähtisin. Kyllähän se koira olisi viennyt, kun olisi tullut mennyksi sen perässä."

Reeta kääri säikeensä värttinälle, laski kuosalin viereensä rahille, nousi seisalleen, puisteli aivinan untuvat ja päistäreen hivenet helmastaan lattialle ja umpimielisen-näköisenä hartiat kumarassa astui pihalle. Mutta heti palasi punastuksissaan pirttiin ja arkamielisenä virkkoi:

"Sepeli haukkuu ja ulvoo Parsikorven takana. Sillä siellä joku kumma. Lähdetään joukollaan, otetaan päreitä millä nähdään kulkea."

Sanna hytkäytti itseään.

-- Eipä vähä mitä, kun lähteä tällä kululla sen matkan päähän! Kyllä minusta nähden saa se kumma olla kolmanteen suveen katsomatta!

Vappu: "Saa minustakin nähden olla!"

Riikka alkoi panna kenkiä jalkaansa ja sanoi päättävästi:

"Minä lähden katsomaan. Mistä tietää, jos isä on siellä pahoin loukannut itsensä."

Sanna: "No niin! Tietäähän elävä kuolevansa."

Kerttu hyppäsi reimasti ylös. Silmät sälähtelivät. Pisti kengät jalkaansa.

-- Lähdetään aivan joukollaan! Otti suuren rovion kuivia päreitä kainaloonsa; kolme niistä pani yhden rinnan oikeaan käteensä ja sytytti palamaan. Sitte kysyi:

-- Joko lähdetään?

Reeta: "Lähdetään, lähdetään!"

Vappu: "Menkää, menkää! Sanokaa terveisiä sille, joka peripenkillä istuu!"

Sanna: "Menkää, menkää! Syöttäkää karhulla itsenne ja tulkaa sitte huoletta kotiin!"

Kerttu: "Niin, etkö sinä, Sanna, lähtenyt?"

Sanna: "En... en lähde, en, en!"

Kerttu käveli päresoihtu kädessä ulos ja virkkoi: "Lähdetään sitte. Jääkööt nuo äkäpussit kotiin."

Saviset kengät jaloissaan, piikkoloimiin kudotut karkeat työhuivit päässä ja ojamultaan tuhranneet päällystakit päällä, ne vyönsiisnalla sidottu kiinni ja kinttaat käsissä he kokoontuivat kartanolle. Mutta siinä seisahtuivat kuuntelemaan Sepelin haukuntaa, joka lakkaamatta kuului Parsikorven takaa. Kertun kasvot kalvistuivat, viskasi tulisen silmäyksen toisiin ja virkkoi:

"Nyt ei ole hyvin asiat! Siellä on mikä lienee, kun Sepeli noin haukkua räyskyttää... Kuulkaa tuota!... Ja ulvoo niin kamalasti... Siellä on mikä lie... Emme saa sinne sulin käsin lähteä; täytyy meidän ottaa kättä pitempää mukaan."

Auno: "Minä otan kirveen."

Katri: "Minä otan rautahangon."

Riikka: "Minä otan korennon."

-- Nurkan vierestä otti koivuisen korennon, katsahti sitä pitkin päästänsä, nosti olalleen ja sanoi:

"Tuon otan, ei ole tyhjä silloin näpissäni."

Reeta: "Mutta mitäs minä ottaisin?... Korennon otan minäkin, tuon suuren koivuisen korennon otan."

Saara: "Mutta mitäs minä, Kerttu. Katsoppas, Auno, luhdin loukosta isän karhukeihäitä, näkyisikö yhtään, vaan ovatko kaikki matkassaan."

Auno pistäysi luhtiin, kopelehti siellä ja virkkoi:

"Ai, ai, täällä on kaksi keihästä, aika salkoa! Kyllä karvastelemaan käypi karhun masmaloa, kun tuolla kuhauttaa!"

Kerttu: "Tuo minulle toinen niitä keihäitä."

Auno käveli Kertun luokse kaksi keihästä kädessä; ojenti toisen Kertulle.

-- Tässä on aika väkipuukko!... Saara saakoon tämän kirveen; minä pidän keihään...

Kerttu: "No hyvä! Mutta ovatko puukot kaikilla mukana?"

Jokainen koetteli tuppiaan lonkaltaan ja virkkoivat: "Mukana on!" Riikka vielä jatkoi:

"Mukana ovat vanhan päivän hampaat... Mutta mikä meiltä vielä puuttuu: onko tuluksia kellään? Jos sattuu pärevalkea vahinkoon, niin mikä meidät sitte perii."

Kerttu: "No hyvä toki, kun muistit! Koppaa, velikulta, uuninkorvalta rasiasta! Ota ne isot tulukset ja katso, onko piitä ja taulaa!"

Riikka juoksi pirttiin ja virkkoi mennessään:

"No, no; kyllä, kyllä!"

Sanna pirtissä Riikalle:

"No yhäkkö nuo kuutiaiset ovat tuossa! Tuosta herran hetkestä oltu hommassa ja tuossa kuhnitaan vielä! Jo minä jos olisin ollut lähdössä niin olisin tuota tuokempana!" Riikka kopperehti uuninkorvalta tuluksia ja virkkoi: "Älähän nyt hätääsi kuole. Kunhan tässä ensin lähetään, sitte tästä lähetään. Viipyen erät paremmat. Se on vanha sananlasku että parempi on kerta viipyä kuin kahdesti joutua."

Sanna lähti ulos, seisahtui rappusille ja nauroi ivallisesti.

"Tuommoinenko se nyt on tuo sotaväki, Pietolan komppania! Oletteko vyötetyt kupeesta? Onko hengen miekat mukana tuohitupessa? Hahhah! No ken päivännäöllä näkisi tuon joukon, niin ei sylkemättä päälle katsoisi!"

Kerttu: "Naura mitä naurat, kyllä tämä joukko naurut päältään ajaa."

Riikka tuli pirtistä kartanolle; otti kangen olalleen... "Älä naura, Sanna, etpä tiedä, jos itsekkin vielä tämmöiseksi tulet... No lähdetäämpä nyt, nyt on matkassa tuohta ja tulusta, miestä kuin kytöstä."

Sanna jatkoi Riikan sanaan:

"Miestä!... Mitäs muuta kuin puhdasta miestä kuin solttua!... Kas niin, nyt sitä lähdettiin! Sanokaapa, käyttekö kaukana?... Hyvästelkää toki lähtiessänne!"