Part 13

Sanna: "Tulemme, tulemme! Tervennä menkää!" Ulos työntyi Maija ja poika perässään lähti astua paatostamaan Kalliojärven halki polannetietä, joka tuskin koiti aamun himmeässä hämärässä.

Tytöt kääntyivät pois akkunasta. Reeta virkkoi: "Oli sentään koko asia tuo, kun opimme lukemaan." Sanna: "Nyt se on Reetastakin hyvälle, vaikka se ensin veti vastakynttä koko hommalle."

Vappu: "Eihän se ensinnä ollut lempituuma itsellesikään."

Sanna: "Se oli puoli leikkiä, toinen totta, enhän minä toki hyviä asioita vastusta."

Reeta rupesi syömään ja sanoi:

-- "Enhän minäkään muuten, vaan kun luulin, ettei siihen opi."

Auno: "Vähä niistä laskuja. Hyvä kaikki, hyvä kaikki!"

XIX.

Oli Kesäkuun heleä Lauantaipäivä. Sinisenä kaarteli hulakka taivas ja rantoja huuhteli etelän vaisu läikkä, kun tytöt lähtivät kirkolle rippikouluun. Kevätahavassa valaistut sileät aivinapaidat, suppuhelmaiset matkahameet päällä ja tuohivirsut jalassa, pyöreät kansipäälliset tuohivakat käsissä vaatteita täynnä, ja leveäviilekkeiset ruskeat eväskontit selissä tytöt äänettöminä ja kumaroissaan astuivat tuskin koitavaa kivistä polkua, ja valkeat virsun pohjat vilkkasivat askelten vaihtuessa...

Tuli taloja eteen, jäi jäljelle. Tuli toisia yhtä tuntemattomia, mutta ne jäivät jälkeen samaa tietä. Tie suureni kerta kerralta. Sattuipa tien sivuun askarteleva työmies, mutta nähtyään matkalaiset unhotti hän työnsä ja tyhmännäköisenä seisahtui katsomaan kulkijoita, silmäili jokaista erikseen, silmäili kunnes tie kiertyi metsän suojaan ja matkue sinne hupeni jymisevää tietä.

Tytöt joutuivat Puolukkavaaran mujukkosantaiselle harjalle, jossa eteen aukesi ääretön avaruus täynnä salmikkaita järviä, tummaharjaisia hongistoselänteitä, kuusikkokumpuja ja pensaikkaita lehtoisia alangoita. Maahan laskivat he konttinsa ja sankavakkansa ja istahtivat someroiselle puolainvarsitöyräälle. Silmäillen avaruuteen pyyhkivät vesiherneisiä kasvojaan. Sanna silmäili etelän rannalle ja virkkoi:

"Olisi siinä katselemista, mutta kun ei tiedä enempää kuin Mujukko-Lassi takistaan, mitä vaatetta mikin paikka on. Mikähän tässä on mitäkin seutua?... Mutta tuleepa tuolta eräs, kysytään siltä. Mutta kuka oikeastaan on tuo tulija? On se olla vähällä niinkuin Keppi-Tuovinen, vanha sotamies. Minä näin sen viime talvena Koivukankaalla, kun sitä talon ukkoa hain uunin tekoon... Ja sehän se onkin. No mikä tuonkin nyt tuohon utautti? Siinä on mies, ei säkissä."

Keppi-Tuovinen lyyhäten läheni tyttöjä; väljät housun lahkeet hölttäsivät alastomissa nilkoissa. Seisahti keppiään vasten.

-- "No ompa siinä joukkoa kuin Helluntain epistolassa."

Sanna: "Kateen paljo vaan ei vaivannähneen."

Ukko: "Mitä tässä ja mihin matka?"

Vappu: "Kirkolle päin."

Sanna: "Kirkolle päin oltiin kulussa, istahettiin tähän tuulluttelemaan ja katselemaan tuota maailman repaletta. Vaan emme tiedä enempi kuin pukki Venäjästä, mikä on minkin nimellistä tienoota."

Ukko huohotti väsymyksestä, pyyhki otsaansa, siveli harmaata korvapartaansa, silmäili tyttöihin.

-- "Mistä te olette, kun ette tunne tienoita? Ette sainkaan liene tämän kirkon ihmisiä."

Sanna: "Tokipa kovinkin loittoa. Kyllä minä teidät tunnen, näin teidät tuolla Koivukankaalla viime talvena."

Ukon silmät kirkastuivat.

-- "Vai Pietolan tyttöjä! Jahaa."

Sitte hitaasti oikasi itsensä ja teroitti mustat kuoppaan painuneet silmänsä etäisiin tienoitiin, tuijotteli hetken, hitaasti ojenti keppinsä kohti lounaan rantaa ja verkalleen alkoi selitellä.

"Katsokaa: tuolla tuo monisaarinen järvi on Luotosen selkä, joka liittyy tänne näihin sinisiin vuoriin."

Kääntyi hitaasti ja osoitti kepillään pohjoiseen.

"Tuolla pohjoisessa tuo pilvien rajalla häämöittävä sininen kuhmura on Hyllyäiskeron pullea harja."

Sanna: "Sen takana aivan lähellä on meidän koti."

Ukko: "Tuo idänrantaan urkeneva mustanharmaa matala juova on peurarikkaan Linturovan aarniometsäinen selänne... Mutta tässä etelän suulla tämä tuuhea muhkea kannas on Kirkkomännikkö, ja tuo tumma huippu, joka kohoaa siitä männiköstä ja katkaisee taivaanrannan, on kirkontorni. Sen juurella tuo monikattoinen talo, tuo, jonka akkunat nyt leimuavat kuin tulessa, on pappila. Tuokempana tuo monilahtinen järvenrentale on Ruokojärvi, ja sen rannoilla noissa valkeaikkunaisissa taloissa elävät ne kirkonkylän pohatat... Tämä järvi tässä likellä, johon kuvastuu tuo valkea männikköniskainen santatörmä, on se mainio kirkasvetinen ja lohinen Luomajärvi... Ja tuossa tuon lehtoisen niemen kainalossa on minun syntymäkotoni. Siitä ovat muinoin minun isoisältäni vihavenäläiset polttaneet elon ja elämisen... No niin, mitäpä niistä muistelee. Pitäisihän kävellä jämpiä. Terveeksi jääkää!"

Sanna: "Tervennä menkää!... Mutta missä täällä kirkolla asua Juken-Maija, löytäisimmekö häntä?"

Ukko katsahti kirkkoon päin, sanoi:

"Kyllä sen löydätte. Lähellä pappilaa täältä mennessä ensimmäinen talo, siinä portin korvassa matalarappusinen tuparötykkä, siinä se on... Hyvästi nyt!"

Sanna: "Hyvästi, hyvästi!"

Ukko kääntyi matkalleen.

Tytöt jäivät istumaan ja katselivat ukon neuvomia tienoita.

Mutta viimein Auno virkkoi:

"Ilta istuin tulee. Lähdetäämpä lopettamaan matkaa."

Sanna: "Kyllä tuon kerkiämmä, ei tuota enää pitkältä ole."

Vappu: "Kyllä vielä saa tovin virsua heitellä ennenkuin on perillä, vaikka se niin näyttää vaaralta katsoessa. Mutta loppuuhan se kun lopetetaan."

Tytöt ottivat kontit selkäänsä ja lähtivät astua heitättelemään vaaran rinnettä alaspäin ja kovasti jytisi kivinen tie.

* * * * *

Kartanolla seisoivat tytöt kamarassa, raskaat kontit selissä ja harreilla silmin katselivat männikössä muhjottavaa taplikaskattoista kirkkoa ja huipputornin moskularististä kukkoviiriä.

Ovi aukeni ja rappusille huurahti Maija, löi käsiään yhteen.

-- Herra ihme! Eivätkös ole tuossa. On suutani syyhyttänyt koko päivän. Olen arvannut. No hyvä, hyvä, kun tulitte! Käykää nyt tänne asunnontapaiseen.

Maija pyörähti huoneeseen ja tytöt konttineen ja vakkoineen ujoina hiipivät perässä.

-- Näin pieni täällä on asunto. Olin tässä jo rupeamassa nukkumaan, jo tein tuohon vuoteeni. Satuin toki sattumalta menemään ulos. No sepä nyt oli, kun tulitte! Kyllä me nyt täällä tulemme toimeen. Miten se Pieto jaksaa?

Sanna: "Mikäpä hänellä on jaksaissa."

Maija: "No kuka siellä kotia hoitaa?"

Sanna: "Ahtolan vanha Auno."

Maija: "No hyvänen aika! Heittäkää nyt konttinne pois. Minä tässä hupeloin, etten muista käskeäkkään. Tänne porstuaan heitetään liiat neuvot, tänne nurkkaan, kyllä ne siinä säilyvät. No miten siellä nyt Pieto jaksaa? Kuka se hoitaa elämistä? Ompahan Reetakin lähtenyt yhteen matkaan. Sehän olikin paras. Kyllä se on hyvä asia, että nyt tulitte kouluun. Onhan se suuri asia päästä seurakunnan yhteyteen pois susien kirjasta."

Tytöt penkillä silmät pyöreinä ja kädet helmassa. Eivät kerinneet vastata mitään Maijan kysymyksiin.

Vappu silmäsi Kerttuun ja suhahti:

"Missä me syömme?"

Maija koppasi rievun, pyyhkiä hutasi pöydän, leimautti virkeän silmäyksen tyttöihin ja jatkoi:

"Tässä on pöytä panna ruokaanne syödäksenne. Pieni tämä on, mutta kyllä sopu sijaa antaa. Siirretään vaan tähän keskelle lattiaa... Kas siinä."

Sanna kantoi kontin pöydän luokse, purki siitä pöydälle kaksi paksua leipää, neljä kuivaa metson täkkää, suuren rasian voita ja ison juustoleivän.

Maija: "Ompas siellä oikein pohjanmaatolaisten kirkkoevästä, monta monituista metson täkkääkin. En ole sitte metsällistä suuhuni tarjonnut kuin mitä teiltä sain."

Kerttu: "Ruvetaampa sitte tästä syömään. No emäntä käykääpäs käsiksi metson täkkään."

Maija: "Kiitos, kiitos! Mutta kun pahimmoilleen ennätti nukkua tuo poika. Olisi se mielellään syönyt sekin. Mahtaako tuo herätä. Aivan nukkuu henkihieverinä. No antaa nukkua."

Tytöt seisoivat pöydän ympärillä, leikkasivat leivästä palaset käteensä ja lohkasivat rasiasta hohtavaa kesävoita palaselleen.

Sanna: "No tulkaa nyt emäntä tänne yhteen nujuun."

Maija: "Kyllä, kyllä; kiitos, kiitos!"

Sen kanssa liemahti pöytään, rotasi metson täkästä puoliskon, alkoi sitä ropostella ja pala suussa lausuili:

"Oli se minunkin isäni metsämies. Kyllä sitä ennen lapsena sai linnun lihaa. Mutta sitte, kun isä kuoli, jouduimme vieraan varaan. Viisi oli meitä pesuetta: kolme tyttöä, kaksi poikaa. Kerjäsimme ensi talven, sitte pantiin ruojille mikä mihinkin kylän sopukkaan. Siten hajotettiin ympäri ilman ääriä, yksi itään toinen länteen... Sitte olin piikana kymmenen vuotta, huimansin menemään naimisiin köyhemmän itseäni kanssa, sitte kuoli mies, sain tuon lapsen kaulaani, niin ei kumma jos on köyhänä pysytty. Mutta köyhyys ei ole vika, kun sen kunnialla hallitsee... Niin... Köyhyys ei ole vika kun sen kunnialla kantaa. Köyhänä olen ollut ikäni. Vaan ihmissä minua on pidetty. Olen oppinut hieromaankin, siihen eivät kaikki pysty. Vaikka luulisi, ettei siinä ole suuri silmänkirja, mutta laatua se työ vaatii. Siinä pitää tietää mihin ne suonet juoksevat, mistä ne lähtevät ja mistä ne saapi käsiinsä. Aivan joka kerran, kun on pappilassakin tarvittu hierojaa, niin minut on haettu. Ja hevosella on haettu, vaikka on noin lyhyt matka, muutamaa sata syltä vaan. Rovastiakin olen hieronut monta monituista kertaa... Mutta se on vähän lihava se ukko, sillä ei tunnu luuta muualla kuin otsassa. Niin, kyllä minä voin pitää teidän puoltanne. Syyhytellen se isokin sika kaatuu. Oiki luvuimpa tuo pääsi äitinnekin koulusta, kun pääsi tuttavaksi pappilaan. Samoin se käypi teidänkin, kunhan minä käyn rovastin puheilla... Mutta tuo linnun liha se on tehosata. Oli semmoinen mokare, tuommoinen tuskin puoli metson täkkää, jonka otin, niin tuli aivan ehosta, ihan kyllitellen. Kiitos, kiitos!"

Tytötkin lopettivat syöntinsä, pistivät veitsensä tuohitappiin ja panivat ne suoriin lonkkataskuihinsa.

Sanna se korjasi ruuat pois, vei kontin porstuaan, ja penkille kädet helmaan istuivat tytöt; ikävä kajastus näkyi kasvoissa.

Maija teki lattialle leveän ryysyisen vuoteen ja virkkoi:

"Höyhenistään lintu tunnetaan. Tuommoisen vuoteen minä vaan voin laittaa. Mihinkäpä köyhä pani köyhyytensä. Sitä lintu linnulle, mitä linnulla itsellään. Ruvetaanhan tähän pitkäkseen... No... Ei täällä saa ruveta ikävilleen Vai mitä te niin nöllötätte? Paras on olla reima ja ripeä vaikka portille kaatukoon!"

Maija laskeutui vuoteelle.

-- Tulkaapas nyt tänne yhteen lautturiin.

Tytöt hiljaisina riisuutuivat ja kytjähtelivät vuoteelle.

Mutta itään kiertyi jo lempeän kesäyön kirkkain kajas kun vasta yksi ja toinen silmä vähitellen varveni unen valtaan.

XX.

Kirkkaana kohosi Pyhä-aamun herttainen aurinko. Hiljaa seisoivat rannan puut. Kaukana nurmikkovainioitten perillä venyi kirkon huippuisen tornin pimentokuva, kun tytöt jo istuivat penkillä. Niskoissa sipottivat pienet palmikot, päissä valkeapohjaiset ristiraitaiset pumpulihuivit, jotka otsalta seisoivat terävällä sopella. Kaulassa lemottivat olkapäille yltävät siniraitaiset tummapohjaiset huivit, päällä harmaat puolivillaiset yksikörttiset röijyt ja samannäköiset lyhytlännät hameet, jotka kankeina kömöttivät korkeilla poimuilla ja lauteilla lopottivat isot pyöreäpohjaiset taskut. Jaloissa valkeasääryksisten sukkain päällä töpöttivät ruskeat paulakengät.

Aukinaiset Aapelukset helmoissa, päät alas kumartuneina ja silmät kirjoihin teroitettuina siinä tytöt istuivat Maijan tuvan kaitaisella penkillä. Kasvoissa näkyi arkoja väreitä ja huulet harvasteesen liikkuivat...

Sanna kohotti päätään, painoi kiinni Aapeluksensa, katsahti Maijaan, joka kokoili vuodetta lattialta ja kanteli ryysyjä ulos, virkkoi:

"Milloin sinne kirkkoon mennään?"

Maija: "Hohoo! Sinne vielä hetki heiahtaa ennenkuin kirkkoon mennään. Kyllä vielä hyvänkin sormihaaran kiertää aurinko ennenkuin kirkko aukeaa."

Auno: "Mistä sen tietää, milloin se aukeaa? Kunhan eivät vaan menisi meistä tietämättä."

Maija: "Olkaa huoletta! Kuuluu, veikkoset, se soitto. Olkaa miessä huoletonna, kunnes kello moukaisee."

Vappu: "Kuuluako se tänne noin kaukaa?"

Maija: "Kyllä kuuluu. Huoletta kuuluu. Uskokaa minua. Kyllä sen kuolette, älkää huolehtiko. Ja sinne on aikaa vielä palanen. Tähän näin kun paistaa aurinko tuosta akkunasta, niin silloin vasta."

Riikka: "Kyllä kai me kerkemme syödäkkin?"

Maija: "Vaikka kymmenen kertaa! Ja syönettehän toki ennenkuin lähdette mihinkään, ja tuokin Pentti saisi maistaa linnan täkkää. Siitä on kovin paha jos se tietää, että minä olen saanut eikä hän saisi. Ja kyllähän minä sen teille korvaan. Emme me Pentin kanssa syö koiran suuhun."

Sanna aukasi kontin ja levitteli ruokia pöydälle.

-- Kyllä me sen uskomme. Kyllä me annamme Pentillekkin metson täkän. On meillä niitä monta vielä... Tuossa on Pentille... Kyllä te sen moneenkin päähän korvaatte.

Tytöt kun olivat syöneet, niin odottelivat päivän kiertämistä siihen paikkaan, mihin Maija sen oli sanonut joutavan ennen kirkkoon menoa, ja hiljaisina kädet helmassa istuivat taasen penkille.

* * * * *

Kello mölähti. Tytöt hypsähtivät ja silmät pyöristyivät. Sanna hyppäsi seisalleen ja virkkoi:

-- No nyt!

Silloin sanan puhumatta lähtivät tytöt astua kopistamaan...

Väkeä työntyi kirkkoon oven täydeltä. Kelloin moukina täytti kirkon, lattia jymisi askelista ja penkkiin mennä suhittivat ihmiset istumaan. Samoin tekivät tytötkin.

Kirkon perässä oli iso taulu, jossa oli kuvattu Vapahtaja ristillä. Sitä katselivat tytöt rengassilmin. Kellot taukosivat, väki asettui.

Sanna suhahti vieressään istuvalle Kertulle: "Mitä nuo ihmiset noin katselevat meitä?" Vappu kurotti päätään ja kuikuili ympärilleen; sitte painoi päänsä alemmas ja virkkoi hätäisesti:

"Voi kalat ja verkot, kun me olemme miesten puolella!"

Toisten silmät harristuivat.

Katri: "Tuo Reeta kun ei paremmin katsonut."

Riikka: "Eihän sitä tullut ajatelluksi, kun tuo Reeta työntyi edellä."

Sanna: "Vähä vahinko! Tuossa risteyksessä on tyhjä penkki, mennään sinne! On meillä jalat."

Auno: "Totta tosiaan!"

Vappu: "Mennään sinne!"

Silloin tytöt nousivat ja kiireesti astua sipsuttivat Sannan osoittamaan tyhjään penkkiin; istahtivat siihen.

Mutta naurun tirskettä aikoi kuulua edestä ja takaa ja ivallisia muotoja näkyi siellä täällä.

Tyttöin kasvot jähmettyivät, silmät harreilivat; mutta eivät tajunneet, mikä tässä olisi liikaa.

Etelä-ovesta astui pitkän-hoilakka, hieman etukumara rouva, jonka särmäkkäät kasvot olivat hartaassa hyypiyksessä ja hienot huulet kuivassa nipistyksessä. Tämä seisahti penkin kohdalle. Mustat tavattoman suuret palkosilmät mulkoilivat hienojen pitsien alta ja tummat kuluneet kasvot kuohahtivat. Silkkisen kauhtanan alta veti hän esiin valkoisen kätensä, sujutteli hienoja sormiaan taaksepäin ja viittoili.

Tytöt eivät näkyneet tietävän mitä se oli, katselivat vaan pyörein silmin rouvan tahdikasta tykkilakkia, sen puhtaita pitsiä, silkkinauhoja ja leuan alla mustan silkkikaapun päällä lopottavaa valkeaa pitsisolmua.

Ovesta tulla sipsutti puoli kymmentä toisia puuhkeampikasvoisia, joitten leveät hameet kuhisivat ja pystyillä hartioilla holli löysä kaapu. Nämä seisahtivat rouvan luo, leveiden liattujen reunain alta pyöri kirkkaita silmiä. Rouva kääntyi niihin päin ja kikkeästi virkkoi:

"Aj, aj, hva' di bönderna ä' dumma! Ä' de' nu int rysligt?"

"Herri jee! Hva' ska' vi nu göra?... Be dem bort!"

Kuului toisen lisäys.

Rouva viittasi taasen sujuvasti lattialle päin ohuella kädellään ja yrmeästi lausui:

"Mitä te siihe tuli? Tämä härskapi penkki. Menkä pois! Tämä o härskapi penkki."

Tytöt punastuksissaan katselivat toisiaan ja sitä väkeä eivätkä näkyneet olevan kiireissään.

Unilukkari tuli koiran ajosta, seisahti kirkon perustalle. Tiheä rivi läjötti keltaisia vaskinappia harmaan pystykauluksisen sarkaröijyn rinnassa. Kahtaalle kaatuva jakaus tummatukkaisella päälaella ja kaulalle yltävä tukka vedettynä suurien korvien taakse, pyhä totisuus leveissä kasvoissa ja pystypäisenä hän katseli pitkin vahvaa nenäänsä. Sinne huomasi hän rouvain viittomisen -- vakavin askelin tulla törötti paikalle, viittasi koirakepillään ja jyreästi virkkoi:

"Pois siitä! Ette nyt tuota ymmärrä, tuonikäiset, ettei herrain penkkiin..."

Tyttöin kasvoissa sälähti, tulivat penkistä pois; seisahtivat.

Silloin rouva edellä ja toiset perässä menivät penkkiin, istahtivat ja kumartivat päänsä alas... Pienen hetken perästä oikasivat itsensä ja tyyni rauhankajastus palasi kasvoille.

Tytöt hämmästyneinä katselivat ympärilleen. Ivallisia kasvoja näkyi kaikkialla. Jokainen istui leveällään kuin omassa penkissään. Ei kukaan osoittanut istuinta.

Oven suuhun siirtyivät tytöt seisomaan yhteen ryhmään. Martta, Saara ja Katri peittäysivät toisten suojaan ja kynsillään ruopostelivat seinän saumoja. Seinään päin kääntyi Reeta ja Riikkakin; mutta Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu katsoivat ihmisten elettä kasvoissa synkkä ynseys.

Lukkari tuli korkeaan penkkiinsä, tauluun pani kilisevät numerot ja aloitti virren:

"Ylistän sinun nimeäs" j.n.e.

Kun käreä vapiseva ääni joutui yli kirkon, silloin kaikki ääninensä yhtyivät virteen ja koko kirkko täyttyi helinästä. Ivalliset kasvot katosivat ja tyttöin kasvot tyyntyivät. Levollisina katselivat he kirkon lakeen enkelin kuvia ja taulua kirkon perässä, ja taas enkelin kuvia ja taulua kirkon perässä. Sanna osotti sormellaan kirkon perään ja visahti:

"Mikäs tuonne mujahti tuonne taulun alle?"

Kerttu; "Pappi kai se on. Kuunnellaan mitä se sanoo."

Rovasti rupesi alttarilta lukemaan, sitte messusi, lukkari vastasi ja taasen veisattiin virsi. Sen loputtua luki pappi taasen, lukkari aloitti virren ja pappi katosi kirkon perästä, mutta virren loputtua ilmautui nurkassa köpöttävään kirjavaan pönttöön ja rupesi saarnata poukuttamaan.

Sinne kääntyivät kaikkien silmät. Äänen voima täytti kirkon, että yksi möyhinä kuului vaan. Mutta oven suuhun ei eroittanut sanoja.

Hetken kuluttua ilmautui lattialle unilukkari, räiskä kädessä, paulakenkineen. Pystypäisenä hän kävellä törkkäili sinne tänne ja leveässä leuassa vihotti järeä parransänki. Missä tuolla täällä alkoi korkea pää nuokahdella, sinne kiirehti, työnti raiskansa nuokkujan eteen ja räsäytti. Silloin nuokkuja kiskasi päänsä ylös, silmät remahtivat. Mutta unilukkari viattomana kuin ei mitään olisi tapahtunut kääntyi pois ja pyhä totisuus kasvoissa katseli kirkon kaikille suunnille.

Sanna osoitti sormellaan miesten puolelle ja virkkoi hiljaa:

"Ka tuossa muudan pitkäkaulainen onkii kiiskiä."

Vappu: "Odotahan aikaa, kunhan tuo pyyntimies joutuu... No katselee se vaan. Missä sillä ovat silmät?"

Sanna: "Jo käypi vainu. Tänne lähti töröttämään. Katsotaampa miten käypi. Ka niin, niin menee kuin tietylleen. Kohta räsäyttää. Kas niin! Läksi yksi kärpänen."

Vappu: "On koko lurkki tuo! Eipä ole tietäkseenkään vaikka tuommoisen tekosen teki miehelle. No nyt se tuolla taasen näki otuksen! Jo on pyydys vireessä. Kas kuin se tähtää... Jo laukesi!"

Kerttu: "No mikä siinä nyt on kuhistava? Kuunnellaan nyt papin saarnaa."

Tytöt kääntyivät katsomaan pappia ja teroittivat korvansa kuulemaan sen puhetta. Mutta läheltä kuului räpsäys.

Vappu suhahti:

"Äähäs! Sattuiko?"

Lähitienoossa ihmisiltä parahti nauru. Mutta kun unilukkari katsoa mulautti, niin kaikki asettuivat istumaan hiljaa. Vappu painoi päänsä Aunon suojaan, käsillään puristi suutaan, vesi tihkui pullistuneista silmistä ja paksuina henkäyksinä purki nauruaan.

Unilukkari katsoi kylmän ja viipyvän katseen tyttöihin, murahti:

"Ei hyvää pahantekijäksi", ja lähti kävellä törkkimään.

Siten kului huvassa kirkon aika, meni kuin nukkuneen rukous.

XXI.

Huomenna se alkoi rippikoulu. Paljon ennen muita menivät tytöt kirkon luokse. Männyissä johisi aamun lempeä tuuli ja mykkinä seisoivat hautataulut mäntyin siimeksessä. Tytöt siirtelehtivät taululta taululle ja tavailivat kirjoituksia. Viimein kiertyivät kirkon sivulle.

Sanna seisahtui akkunan eteen, osoitti sormellaan kirkon lakeen.

-- Kas, näkyvät tähän tuolta ne siivikkokuvat!

Vappu: "Kuumoittaa vähän. Mutta jos saataisiin jotakin porrasta tähän akkunan alle."

Sanna; "Minä etsin..."

Sanna toi kaksi lyhteenkuivauskärväkköä, pani ne pystyyn seinää vasten, toisen toiseen akkunan poskeen ja aidaksia pani oksain päälle. Siihen nousivat tytöt seisomaan kamanaa vasten kynkkämäksilleen ja käsillään kuurtoillen silmiään katselivat kirkkoon.

Sanna: "Tähän näkyy aivan selvään." Vappu: "Näkyy tähänkin... Nuo kuvat tuolla laessa ovat aivan kuin ihmisen kuvia. Vaan nuo siivet, mitä ne mahtanevat merkitä? Enhän minä ole kuullutkaan, että ihmisillä olisi siipiä... Tuo tuossa, jonka pää on tännepäin, on kuin Multiniemen Tilta. Semmoiset suuret siniset silmät, nöpönenä, ihan kuin Tiltalla."

Riikka: "Sen isähän on ollut kirkonmies, kirkkoväärti, vai mikä se lienee ollut. Olen minä kuullut, että se Multiniemen Aapeli-isäntä on ollut semmoinen ylhäinen virkamies. Kirkonvirkamies se on ollut Jos sen tyttö on kuvattu tuonne. Onhan niillä rikkailla etuja, saavathan ne vaikka sarvet päähänsä."

Vappu: "Mutta eihän Tiltalla ole siipiä eikä yhdelläkään ihmisellä. En ainakaan minä ole nähnyt."

Auno: "Enkelin kuvia ne ovat. Puhuihan Kassilan muori kerran nähneensä vuoteensa vieressä enkelin, jolla oli ollut siivet."

Kerttu: "Eikö liene muori unimielissään hourannut."

Katri: "No, minkäs kuvia nuo sitte ovat?"

Saara: "Eivät suinkaan nuo kuvat olekkaan ihmisten tekemiä. Kukas tuonne ihmisten edestä pääsee."

Katri: "Niin minäkin luulen."

Vappu: "Voi, voi, mennään pois, näkevät meidät tässä. Tuolta tulee mies."

Sanna: "Kun tuli niin tuli, eihän tuo silmillään syö."

Auno: "Ja mitäpähän meistä tahtookaan."

Vappu: "Se on se eilinen pyyntimies. Mutta se astua tempoo kuin tulen sammutukseen!"

Sanna: "Mennään todestaankin pois. Se tulee kirkkoa aukaisemaan, suuri avain on kädessä. Pääsemme kirkkoon... No laskeutaan pois."

Kerttu: "Laskeutaan vaan."

Tytöt hyppiä kupsahtelivat portaaltaan alas ja jäivät seisomaan kentälle.

Avain kourassa pystypäisenä, pikkuinen naapukkalakki päässä, keltainen nappirivi rinnassa ukko astua törkkäili isolle ovelle, mulautteli syrjäsilmällä tyttöihin ja vahva nenä riippui melkein huulen tasalla.

Tytöt astuivat ukon jäljessä kirkkoon ja seisahtivat erään penkin korvaan. Sanna katseli ympärilleen, virkkoi:

"Ei suinkaan tämä nyt liene herrain penkki?"

Vappu: "Mikä tuo nyt lienee, mutta vanhoja akanlahoja tässä eilen istua lohjotti kuin lakokuhilaita."

Kerttu työntyi penkkiin. Siihen menivät toisetkin ja istahtivat rinnakkain.

Vappu: "Sopiipa tänne nyt."

Sanna osotti saarnastuolia.

-- Tuossa se eilen pappi saarnasi, että nenä laukkasi mukana.

Tyttöin suut menivät nauruun, mutta Kerttu pukkasi Sannaa.

-- No mitä hänessä... On hänessä ihmisiksi.

Ukko aukoi ovet kaikki, mutta palasi samaa jälkeä ison oven kautta. Seisahti tyttöin luokse. Mustantymperä leuka oli rutistunut hieman kurttuun, suu murrollaan katsahteli tyttöjä, aukaisi paksut huulensa ja jyreästi virkkoi:

"Te... tekö laitoitte nuo laitokset tuohon akkunan taakse, joitten päällä rimpuilitte, kun tulin?"

Tytöt punastuivat, katselivat toisiaan. Saaran silmät pyörivät, joukeat kasvot värähtelivät hätäisesti ja virkkoi:

"Tuo Sanna."

Ukko: "Kyllä minä teidät tunnen, te eiliset pilantekijät, virnusuut!"

Murristi suunsa, keikautti niskansa ja käveli ulos. Paksut sarkahousut vökkäsivät leveillä lanteilla.

Katri katsoi tuikeasti Saaraan.

-- Taasen Saaran piti päästä syyttömäksi.

Vappu: "Kyllä kuitenkin taidamme olla riettaan kirnussa. Kyllä taitaisi olla somin, että ottaisimme jäniksen passin, ottaisimme ajoissa ja lähtisimme taulametsään silloin, kun on tuossa veräjä auki."

Sanna: "Paras on katsoa. Jos on suuttunutkin, niin ei meitä susilla syötä yksi mustaharja."

Kerttu: "Ollaan paikoillaan, mitäpä heillä on meille syytä. Jos tahtovat, niin saammehan heti nuo portaamme tuolta lasin takaa mihin vaan tahtovat."

Auno: "Ketäs ne tuossa haittaavat? Mitä me niistä. Katsellaan nyt vaan noita kuvia paremmin, nythän olemme rauhassa... Kas sitä, jo kello moukaisi! Kohta tänne tulee muitakin."

Kerttu: "Ollaan nyt vaan tyynessä ja vakavina."

Sanna: "Vakavina kuin peruna vellissä. Ei olla tietävinään mistään mitään."