Part 12

Sanna: "Ei tullut mitään. Siinä muistia kysytään! Kenenkä kalloon sopii kaikki tämä kirjaimen paljous?"

Vappu: "Taisi tulla semmoinen tehtävä, joka on paras ennen lopettaa kuin on alotettukaan."

Auno: "Ei siitäkään tule mitään. Koetetaanhan vaan."

Kerttu: "Aivampa tässä näkyvät kirjaimet olevan samallaiset kuin siinäkin entisessä."

Maija vei konttinsa oviloukkoon, istahti tyttöin keskeen, otti Sannan käsistä Aapeluksen, osotti Aapisen kirjaimia.

"Nämä ne pitäisi ensin muistaa kaikki. Muistatko sinä yhtään?"

Sanna: "Muistan minä sentään muutamia: tuo ensimmäinen lohnikas se on aa, tuo toinen kohjotus se on pee, ja tuo kuuruselkä se on see, ja tuo vanteenkappale se on lee, ja tuo sydänalansa pitelijä se on ee, ja tuo pitkänivusinen se on ähvä, ja tuo kissanotsa se on kee, ja tuo Koposen kumara muori se on hoo. Mutta nyt en enää muista. Lieneekö heillä nimiäkään kaikilla."

Katri: "Ii se on tuossa hoon vieressä."

Maija katsahti tyttöihin. "Muistaako kukaan enemmän?"

Vappu käänteli lehtiä.

"Kyllähän ne näyttävät ennen nähdyiltä, mutta ei muista niitten nimiä."

Maija: "Kyllä me opimme, kunhan rupeamme! Kunhan kolme viikkoa nuivataan, niin kyllä me jo osaamme lukeakin, ei ainoastaan tunneta kirjaimet. Kolmen viikon perästä minun pitää mennä rovastia hieromaan; minä lupasin ihan varmaan. Se lupaus ei saa liisiä. Ne odottavat kuin hevonen kesää minua kotiin. Enhän minä olisi mitenkään tänne joutanut, vaan kun oli näin tärkeä tämä asia, niin lähdin kiposen kiireessänikin. Ja paljon te kolmessa viikossa opitte, kun rupeatte ahkeriksi. Tokihan tuommoiset ihmiset oppivat! Tuo poika ei ole kumma kalu, on vasta Juhannuksesta kolmellatoista; mutta se jo lukea jammistaa kirjaa vaikka mistä! Sillä kyllä onkin tuo opinlahja parempi tavallista. Ei se sillä paljon kiikastellut lukemaan opetus. Koetappas, Pentti, tässä lukea, että nuokin tytöt kuulevat. Tässä Aapelus, koetahan vaan."

Pentti punastui, murristi suunsa, alkoi sylissään hieroa käsiään, rutisteli olkapäitään ja vieräytteli tympeitä syrjäsilmäyksiä äitiin.

Maija: "Sitä ujostuttaa kylässä ensimmältä."

Reeta kohosi ylös, nykäsi huivin silmilleen ja tympeästi virkkoi:

"Laittakaa pahnojanne siinä ja hommatkaa yöpuullenne." Tytöt nousivat, alkoivat laittaa vuoteita ja Reeta kantoi iltasruokia pöydälle.

Uunilla alkoivat päreet kahista.

Pieto laskeutui uunilta, unisen näköiset olivat kasvot ja silmäluomet huolettomasti alas päin.

Hän astui pöydän päähän, istahti siihen ja laski ohauksensa pöytää vasten. Harvasteesen kohoilivat leveät hartiat.

Maija tekeytyi lempeäksi ja katseli Pietoa.

"Eikös isäntä ole terve, vai mikä se on? Vieläkö Pieto minua tuntee? Terve nyt pitkästä kotvasta! On siitä jo päiviä, kun yksin pakein oltiin."

Pieto kohotti päätään. Silmäin alapuolelta näkyivät leveät valkeaiset. Hitaasti ojenti kätensä ja murahti:

"Terve!"

ja painoi päänsä pöytään rystysiään vasten.

Maija: "Mikä se on kipeä, ethän näytä oikein virkeältä?"

Pieto: "Pääni on tullut vähän töhmeröksi"

Maija: "Kaulasuonet ovat mahtaneet kiinnitä. Annappas minä niitä vähän hierustelen."

Maija kiepsahti Pieton viereen ja alkoi kopostella kaulasuonia.

"Ai ihmettä, minkälaissa ovat kaulasuonet, aivan kuin raunio! Semmoisilla kovilla makuroilla ja rauhasilla, ihan yhtenä kakarana! No ei ole kumma, jos on pää pökiö! Tokko lienee ikänään hierottu ja vaikeassa ollut pienestä pitäin?... Kyllä se tuo hieronta on tarpeen. Jos minua ei olisi hierottu, niin en pysyisi pärekorissakaan. Leppälaudalle ja myötävirtaan olisin aikoja joutanut. Mutta kun itse olen oppinut siihen, niin tekee silloin kuin joutaa. Onko sinua kupattu milloinkaan?"

Pieto murahti:

"Ei... Kukapa sitä..."

Maija: "No pysyy henkikin! Ja ei kertaakaan kupattu? Se paha veri, särkynyt kovissa töissä, sehän se juuri tekee ihmisen tohjoksi ja tölleröksi. Mutta kyllä minulla on nyt sarvet matkassa. Kyllä me siitä pahasta pääsemme, kun sauna lämmitetään... Voi ihme noita suonia, ne ovat niin kiikkaalla kuin viulun kielet! Kyllä niissä olisi jauhamista... Tuossakin minkälainen moskula, aika känsä! Eikö tuo ole kipeä?"

Pieto hieman hiivisteli.

"Tuntuu se vaimaltavan."

Maija: "Sen uskoo!... Kyllä mahtaa muukin ruumis olla hieronnan vihoissa. Semmoisessapa muokassa, rääkissä ja kurissa sitä on sinuakin pidetty. Talon tehnyt kylmään metsään, siinä monta onnettomuutta nähnyt, joukkonsa tuolle puulle vetänyt; niin on sitä saanut työn takkaan tarttua, monta kovaa kokea. Mutta ne koituvat eteen vanhana päivänä. Sen tunteekin noista suonista, että sitä on pidetty asiassa."

Maija huokasi syvästi hartaan huokauksen, heitti päänsä vähän kallelleen, kasvoissa näkyi säälin hellä kuvastus ja huokauksesta kuuluivat sanat:

"He-hee..."

Sitte jatkoi edelleen:

"Koville on koira luotu -- saa sanoa -- minkä tuo köyhän lapsi. Se saa olla routanakin rekenäkin, kerran vesikelkkanakin... Miltäs tuntuu, eikö jo tunnu hieman notkeammalta kaulasi?"

Pieto sujutteli sinne tänne kaulaansa.

"Ei tuosta tiedä."

Sitte nojasi hartiansa seinään.

Maija: "Eihän se vähä tunnu. Mitä se tuommoinen, kun aivan yhtenä rauniona ovat suonet ja toiset kiinteällä kuin kanteleen kielet!"

Pieto ei näkynyt kuulevan, katseli vaan poikaa, joka pystyvalkean luona hartiat kumarassa nykötti.

Maija: "Mitäs Pentti nyyköttää? Se on nyt taasen vieraassa paikassa hiljaa kuin veden kala. Se vaikka on jo kolmellatoista, niin se ei särje korvia kotonakaan. Mutta ei se yhdessä kohti ole. Se on niin nerokas ja terhakka tuo poika. Se ei ole pussiin pantava. Ja sillä on vaikka minkämoiset teokset. Ja sillä on käsitys kaikista asioista niinkuin aika-ihmisellä, semmoisistakin, joita ei ole nähnyt eikä kuullut. Sormestaanko hän heitä imenee niinkuin esimerkiksi metsästämistä; ei ole ikinä nähnyt, niin kyllä se tietää miten sitä pyssyä pidetään silloin kun ammutaan, ja miten se lintu siipiään rapistellen putoaa maahan ja sitte henkitoreissa koettaa siipiräpäköllä mennä pakoon. Niin se tietää aivan kuin olisi nähnyt. Kyllä siinä on semmoinen miehen alku, että ei ole joka äitillä, kun jaksaisi vaan saada korva korvan tasalle. Ja kyllähän sen nyt tuosta saa. Pahin salmi on jo soudettu, kun on hänen tuolle puulle saanut. Kohta aivan yksin päivin se siitä joutuu. Se vaikka on vasta kolmellatoista, niin on jo noin iso. Kyllä se on kokolias ikäisekseen. Tuleppas tänne antamaan kättä isännälle."

Pentti hieman punastunein kasvoin käveli paulakenkineen Pieton luokse, lopsautti kättä Pieton leveään kämmeneen ja kumartaa niekautti lyhyttukkaista pyöreätä päätään, katsahti äitiin ja jäi kainona seisomaan äitin luo.

Maija pani kätensä Pentin päälaelle.

"Tämmöinen poika! Onhan tässä jo pituutta. Ja tuo pää se ei ole suuri, mutta kyllä se suuremmalle kumman näyttää. Sinulla sitä ei ole poikaa?"

Pieto hieman punastui.

"Ei ole elossa."

Reeta istui pöydän latvalla, taittoi puolipaksusta reikäleivästä ison palasen ja purtilosta veti siian sulikan palaselleen. Sen huomasi Pietokin ja siirtyi hänkin pöydän taakse, silmäsi yli pöydän ja virkkoi:

"Käyppäs, Maija, ottamaan ruuan laatua."

Maija nyökäytti ja sanoi:

"Kiitos, kiitos!" ja istahti pöytään.

Siihen kokoutuivat kaikki rahvas ja rupesivat syödä rotuilemaan.

Maija: "Entäs tuo Pentti? On se suu sorsallakin jos sorsan pojallakin. Tuleppas tänne Pentti, istu siihen viereeni. Sillä on nuo ihan kuin isällään. Sillä oli aivan tuommoiset vinot ja hieman nurkkasilmät. Ja tuommoiset ruskeat ne olivat. Ja tuo lyhyt nenä nöpökkä, se on aivan kuin isä vainaallaan... Siinä on mies joka ei ole nähnyt isäänsä. Poveen jäi mies isän kuollessa. Ei tiedä isän armoista. Mutta tähän on päästy... No syöppäs nyt; on tässä nyt kalaa. Kalalle se on ahne. Kalamies siitä tulee... Olisihan siinä sievä miehen alku mutta kun on käsi tyhjä, toisessa ei mitään."

Poika suun täydeltä purra mäikytti kalaa, haukkasi leipää, hurautti haarikasta piimää ja molautteli ympärilleen.

Sitä katsoi Pieto pitkästään, unhotti syöntinsä, kasvot värähtelivät ja vahvat huulet höpisivät ja virkkoi kuuluvasti:

"Ei se olisi vielä noin iso."

Siitä havahti, että oli muitakin kuulemassa ja toimisi syömään.

Mutta pala näkyi pyörivän suussa, antoi leipäpalasensa koiralle ja siirtyi nukkumaan vuoteelleen.

Ei häntä heti nukuttanut. Silmät harreilivat kaikille suunnille ja valoisasti välähtelivät leveät valkeaiset.

Mutta tulet sammuivat ja kaikki hiljenivät. Vuoteilta kuului vaan raskasta hengitystä.

Pieto unimielissään virkkoi:

"Jos olisi minun poikani... minun poikani."

Maija, vuoteensa laidalta nosti päätään, koetti kuunnella... Mutta kun Pieto puheli niin hiljaa ja sekavasti, ettei saanut selvää, niin laski päänsä alas, kasvot väreilivät ja silmät kiintyivät korkeuteen.

XVIII.

Päiviä puolikymmentä oli kulunnut. Oli pakkaskirtuinen ilta. Lounaan rantaa läheni synkkämielinen aurinko ja huude korvissa seisoivat nuokkuvat kuuset.

Pieto juoksun hypäkässä tuli saunasta pirttiin. Korvallisilla, leukapielissä ja kasvopäissä näkyi punaisia renkaita, joitten sisukset olivat aivan täpösen täynnä pieniä haavan nirhamia, joista muutamista tihkui mustanpunainen veri, joka pisaroihin hyytyi haavain suulle. Hän istahti pöydän päähän ja makea hymy levisi alas riippuviin kasvopäihin ja mustantymperä partainen leuka vissotti imelöissä poimuissa. Sitte kohosi penkillä, käveli karsina-akkunaan, katsoi siitä ulos, kävellä vaahkaili pirtissä sinne tänne.

Pentti istui pöydän latvan kohdalla penkillä, itsekseen hyrritteli sanatonta laulua ja pieniä puukappaleita puukolla salvoi pieneksi huoneeksi.

Sen luokse istahti Pieto ja hymyillen virkkoi:

Mitä sinä nyt teet?

Pentti vilkasi Pietoon elävän silmäyksen, lipasi huultaan kielellään ja painoi päänsä alas. Kasvoissa oli hieno punastus ja tuhranneilla hyppysillään hitaasti asetteli puupalikkata ristikkonsa salvokseen.

Pieto siinä pitkän ajan katseltuaan kysyi:

"Mitä sinä teet? Kirkkoako?"

Maija tuli saunasta punastuksissaan. Lyhyt harmaa hame teiskotti lanteilla, likaisenviehkan hurstipaidan pääntie reuhotti puolirintaan, hartona reuhottivat märät hiukset ja mustina suortuvina riippuivat lyhyelle kaulalle. Sarvipussinsa pisti hän ovensuuhun penkille, ketterästi pyörähti karsinaan päin, oikoi kahden käden kaulaltaan hiuksimakajaksia niskaansa päin ja virkkoi:

"Minäkin kylvin. Oli siellä löylyä. Ja olisi sitä vieläkin... Kas sielläkös se poika taasen rakentaa! Mitä se nyt tekee? Kirkkoako se taasen salvaa? Se sillä on aina tekeillä; siihen se nousee ja laskee. Mahtaa siitä tulla rakennusmies vielä kerran, kun jaksaisi päästä viidesti viistalviaaksi... Mutta sinä, Pieto, et saa jäähdytellä itseäs, sinun pitää ruveta maata. Kun olisi sorkkarasvaa, niin voitelisin sarven sijoja."

Sanna: "On sitä."

Sanna toi ulkoa ison härän sarven.

"Kas tässä koko sarvi!"

Maija: "Ompa sitä! No rapeahan tuohon penkille köllöttämään...Se niin...Ompa nyt kirjava selkä. Oli neljäkymmentä sarvea selässä!... No luulisi sen vähän helpoittavan. Voi sitä veren paljoutta mikä siitä lähti! Enempikin häntä sopii nahkan alle. Ja se kun oli pahannäköistä. Se vasta näkemästä oli! Se oli mustaa ja sakeaa kuin tervaa eikä siitä yrittänyt loppua tulla. Ja vieläkin on kihonnut muutamista haavoista... Voidellaanhan tuolla, kyllä se lauhduttaa haavat... Jahka olisi hieman pikiöljyä tuohon sekaan, niin huomenna olisivat terveet nuo veitsen jäljet."

Sanna: "On sitäkin! Mikä meiltä puuttuu, sitä ei tarvitakkaan..."

Sanna toi pikiöljykupin.

"Kas tässä!"

Maija: "Tirautahan tuohon sarveen... No, no, määrä se on makealla. Ei sitä suurta läikkää tarvitse. Hämmenetään nyt vaan sekali tällä puikolla... No nyt! nyt!"

Maija alkoi siipikynällä sukia voidetta Pieton paljaaseen selkään...

Pieto kutristeli selkäänsä, kasvot olivat kireässä jännityksessä, hampaansa puristi yhteen ja irvellä ikenin virkkoi:

"ä-hä-hä-häh... vui-vui, kun polttaa... ai-ai... älä, älä pane enää."

Maija: "Kyllä se ensin vähän kirvelee, mutta hyvä on. Kyllä sen leikin mies kestää. Pannaanhan vaan? Kerrallaan kun kestää, niin kerrallaan katkeaa... So, nyt se on voideltu!... Vieläkö kihelmöipi?"

Pieto kipristeli ja ähki.

"Nyt se vasta sitä porottaakin! Mojoo ihan!..."

Maija otti pitkävillaiset rouot, kääri siihen Pieton ja virkkoi lempeästi:

"Nuku nyt siihen ra... No nuku."

Maija hieman punastui, pyörähti ja leimautti tyttöihin tulisen katseen ja lausui:

"Niin, se lukuhan se nyt on takapajulla, kun koko päivä meni tuolla saunassa. Minä kun sitä ensin hieroa jylttäsin vihaisen rupeaman, oikein kädet menivät varattomiksi ja sitte iskin aivan täyteen sarvia... Kyllä siinä oli kätösen loimet... No ruvetaampas lukemaan. Pitäisihän toki oppia, ettei minun kulkuni tänne tyhjään menisi. Ja tämä uusi kirkkoherra se on vihainen laiskoille lukijoille. Mutta minulle se on hyvä kuin liposen lintu. Se kun aina käypi meillä, niin se puhuttelee tuota poikaa. Se on hyvä hyviinsä, paha pahoihinsa... Niin, kyllä se tulen takoo teille, jos ette opi lukemaan. Mutta kyllä te opittekin. Ja kun kesällä tulette rippikoulun aikana majalle, niin kyllä minä teidän päänne pelastan... No ruvetaampas nyt taasen koettamaan... Istutaanhan tänne pöydän ympärille kaikki. -- No Reetakin yhteen joukkoon Martan kanssa yhdelle kirjalle... Otahan aapeluksesi käteen... Isä-meitä se jo meneekin, otetaan siitä Uskontunnustuksesta. Koettappa, Reeta, nyt tavata... No missä sinulla on puikko?"

Reeta nyreästi:

"Minä sormellani viilletän."

Maija: "Ei siitä niin paksulla sormella tule mitään. Tässä puikko!... Jokos muilla ovat puikot hommassa?"

Sanna: "Aisoissa on puikko."

Vappu: "Suorana on ämmää kohti. Eikös se ole ämmä tämä suuri ryhökäs?"

Maija: "Ämmä se on. Taitaapa olla kaikilla puikot ämmässä."

"No Reeta, alappas tavata!"

Reeta: "Ämmä, ämmä ... ii ... ännä... ännä... ää ... uu ... ässä."

Maija: "Ei niin! Tavataan nyt: ämmä, ii, mi; ännä, ää, nää, miinää, uu, ässä, uus; koo, oo, ännä, koon; uus-kon -- Sillä laillahan sitä tavataan... No alappaa uudestaan alusta."

Reeta: "Mikäs se olikaan tämä ensimmäinen."

Maija: "Ämmä!"

Reeta: "Ämmä ... ii ... ännä ... ää ... uu ... ässä..."

Maija: "No eihän se vieläkään ole tavuuta. Koetappas uudelleen!"

Reeta alkoi taasen ja jokaiselle kirjaimelle hartiat nujahtivat:

"Ämmä, ii, ännä, ää, uu, ässä."

Maija: "Ei siitä tule sen valmiimpata."

Sanna: "Antakaa minä!"

Maija: "No koeta vaan! Seuratkaa vaan muut tarkasti puikollanne. No nyt, Sanna, anna mennä vaan!"

Sanna: "Ämmä, ii, mii; ännä, ää, nää; mii-nää; uu, ässä, uus; koo, oo, ännä, koon; uus-koon."

Maija: "No jo välttää! Kyllä sinä osaat tavata."

Vappu: "Minä nyt!"

Maija: "Koeta vaan!"

Vappu alkoi kiireesti: "Ämmä, ii, mii; ännä, ää, nää; uu, ässä, us; koo, oo, ännä, kon; uskon."

Maija: "Soso! Sehän lähtee kuin luokoa! Lueppas suoraan tätä samaa."

Vappu: "Mii-nää ... uus-kon ... Juumaa-laan ... päl-lee."

Maija: "Katsohan oikein! Tavaa se viimeinen sana."

Vappu: "Pee, ää, ää, ällä, pääl, päälle."

Maija: "No niin, anna mennä vaan!"

Vappu: "Ii sano ii, ässä, Isä."

Maija: "Luetaan suoraan!"

Vappu katsoi sipeästi kirjaan, kasvot hieman punastuksissaan, silmät räpähtelivät ja puikolla piirtäen alkoi:

"Ii-sän ... kaa ... kaa ... kaa ... iik-kaa ... vaaitaan."

Maija haukotteli raukeasti. -- "Kyllä sinä alat kohta osata. Opetelkaa itseksenne; minua niin painostaa, kun päivän olin saunassa. Rupean tuohon penkille hieman köllöttämään."

Kerttu: "Mutta tässä alkaa tulla hämärä; sitte pystyvalkealla jatketaan."

Maija: "Paras on!... Kun nyt kolme viikkoa niin oppisitte kuin näinä päivinä, niin huoletta saisitte rippikouluun tulla."

Sanna: "No ei sitä nyt tähän heitetä!"

Vappu: "Alkuhan se on aina hankala, sanotaan. Kun tässä päästään matkalle, niin kyllä sitä mennä lojotetaan. Ei minua enää peloita vähääkään."

Maija venytteli väsyneesti penkillä; -- mutta katsahti Pietoon, joka penkillä roukoin alla kuorsaili, ja silmät välähtivät kirkkaiksi.

-- "Kyllähän te opitte helposti ja varsinkin tuo Martta. Mutta nämä Reeta ja Riikka, miten niiden käynee; jokohan jalkapuuhun joutunevat rippikoulussa."

Sanna: "Ne ovat yhteisiä uskovaisten tavarat! Kunhan me oppisimme ensin; kyllä me toisille opettaisimme. Eikä se ole puusta Reetankaan pää. Kyllä se siitä koivertuu muiden mukaan. Niin, se on tehty, joka on aiottu: lukemaan opitaan ja opetellaan."

Maija: "Olisi itsellenne häpeä, jos ette oppisi, kun minä sen vaivan näin, että umpitietä paarostin tänne aivan teidän tähtenne. Ajatelkaapas sitä, olisiko kukaan teistä lähtenyt toisen tähden kulkemaan tuota matkaa tällä kululla. En usko! Mutta minä sen tein aivan ihan teidän tähtenne; eihän minulla muuta asiaa ollut ei lastuakaan... Ettekö usko, että minä näin tämän vaivan aivan teidän tähtenne?"

Auno: "Kyliä sen ymmärrämme, että suuren työn olette meille tehneet ja meistä on teille vaivaa ollut." Kerttu: "Kyllä sen käsitämme." Pöydälle laskivat tytöt kirjansa paitsi Reeta se puikollaan osoitteli kirjaimia, renkaillaan olivat harmaat silmät kohti Aapisen riviä, huulet liikahtelivat ja kieli harvasteesen sissahteli leveiden hammasten välissä.

Mutta kun iltahämärä valtasi kirjaimet, niin pöydälle laski Reetakin kirjansa ja rupesi laittamaan pystyvalkeaa.

Pystyvalkea kun tuohtui, niin sen ympärille siirtyivät tytöt kirjoineen.

* * * * *

Joka päivä ne tytöt hieroivat lukua. Ja kun kolme viikkoa oli Maija ollut Pietolassa, niin tytöillä olivat jo Aapelukset lopussa.

Oli poutainen aamu Tammikuun lopulla. Ennen muita jo nousi Maija, viritti tulen takkaan, kävi korjaamassa peittoa Pieton ja Pentin jaloille ja hartioille, katsahti tyttöin vuoteelle, katsahti taasen Pietoa ja Penttiä.

Pieto hitaasti aukaisi silmiään ja katsoi Maijaan. Maija virkkoi: "Siinä nukkuvat kuin isä ja poika." Katsoi hetken, kääntyi karsinan puoleen, otti orresta sukkansa ja Pentin sukat ja töppöset ja rupesi niitä parsimaan.

Nousivat tytötkin. Reeta poistui kotaan keittämään ja toiset istahtivat tulen paisteelle ja virkeillä silmin katselivat Maijaan.

Maija paikkasi töppösen kärkeä, leimautti katseen tyttöihin ja virkkoi:

"Nyt ne taasen pitää panna töppöset löpsämään: tänäpäivänä sitä pitää minun lähteä. Kyllä olisi vielä tarvinnut olla täällä teitäkin opettamassa, mutta ei mitenkään käy laatuun. Sitä semmoiselle ihmiselle kuin rovastille lupautuu, niin sitä täytyy pitää kiinni lupauksestaan. Lupaustaan se lempokin vaatii, sitä paremmin pappi." Katsahti Pieton vuoteelle ja jatkoi:

"Tuo Pentti näkyisi täällä hyvin viihtyvän. Se nukkuu tuolla Pieton vieressä kuin isänsä vieressä. Äiän se on siihen perehtynyt. Kyllä se on totta, että kyllä täällä aika kuluisi, ja olisi tarpeellistakin vielä vähän viipyä teitä opettamassa, mutta ei käy laatuun. Ja kyllä nyt olettekin siksi luvun alussa, että pääsette matkaan, kun painatte päälle. Ette suinkaan nyt jättäne lukuanne laiskan teille? Kyllä se olisi minusta koko harmi, jos ette oppisi. Ajatelkaapa miltä se tuntuisi, kun sen vaivan näin, että tänne asti ryötöstin aivan tämän asian tähden ja nyt on sama matka edessä. Kyllä sitä ei olisi jokainen ällökäs tehnyt. Mutta minä kun kuulin, että on niin tärkeä asia, niin otin sääret selkääni ja lähdin vaan! Ja jäljelläpähän on tämäkin aika. Mutta ei siinä saanut panna vaivoja vaa'alle. Kyllä se taasen pohkeissa tuntuu, kun on tämän matkan leiponut takaisin; mutta minä kun osaan hieroa, siinä on suuri asia... Kyllä siellä on taasen kysyjiä, kun sinne menen. Sitä ei joutaisi ei päätään sammuttamaan toisinaan. On sitä tuota siinäkin pappilassa. Siinä on ruhaa jos rampaakin: mikä vetää sivujaan, millä halkaisee hartioita, millä on hammastauti, millä rinnanpullistaja, millä mitäkin. Ja toisinaan ovat jokainen niin ympäriinsä kipeät, ettei löydä tervettä paikkaa! Mutta minä vaan hieromalla teen kalun. Kyllä sekin vanha mamselli olisi aikoja lautoja potkaissut, jos ei olisi minua. Ja näkeepä sen tuosta Pietostakin; katselee kuin toinen mies, kun minä olen sitä tässä väliaikoina sytystellyt. Ja se kuppaus, se teki enemmän kuin puolen. Ettekös ole nähneet, miten isänne on ollut virkeä, keppelehtänyt kuin poikanulikka?"

Katri: "Hyvähän tuo on ollut, Reetakin on siitä niin mielissään, että oikein!"

Maija: "Kyllä se tuo kupparin ja hierojan virka, se ei ole mitätön virka."

Silmäsi tyttöihin, katsahti akkunaan ja jatkoi:

"Ei siellä vielä taida olla päivä. Pitäisi tästä joutaa lähtemään. Kyllä se tuo matka tarkkaankin viepi päivän."

Kerttu katsahti akkunasta, sukosteli kahden käden karhistuneita hiuksiaan ja virkkoi:

"No ei suinkaan nyt niin kiirettä, ettei joutaisi aamusta odottamaan. Ei sitä nyt saalia suuruksettomalla saa lähteä."

Maija: "Eipä tästä nyt vielä niin sanomin pyörähdetäkkään. Vielä on puussa pohjat, petäjässä liisteet. Tässä on näitä sukkiakin vielä korjaamatta, ja kontinviilekkeetkin ne näkyvät olevan huonot. Ja on sitä tuon lähdön kanssa pauhaa yhtä ja toista."

Kerttu: "Pitää kai sitä nenästää palkankin apua Paha se on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa."

Maija huokasi ja virkkoi:

"En minä ole palkkani tähden tänne tullut, mutta sen kalliin asian, sen teidän lukemisenne tähden."

Reeta toi keittopadan, laittoi murkinan pöydälle, ja syömään kokoutui perhe. Mutta Reeta ja Kerttu poistuivat aittaan.

Hetken perästä tuli Kerttu loistavin kasvoin pirttiin, kumartui Maijan luokse, joka lintuvelliä vinttaili suurella puulusikalla, ja virkkoi Maijan korvaan:

"Me tuolla Reetan kanssa tuumasimme teille laittaa jotakin viemistä; mutta mihinkä saisimme panna?"

Maija nielasta kurnautti karkean palan ja suotaan hämmennellen kääntyi Kerttuun, katsahti palavan silmäyksen ja virkkoi:

"Säkkinä se on köyhä kaikki. Tuolla on kontti penkillä, ja on minulla täällä naulassa hame, joka joutaa säkiksi."

Maija hyppäsi, otti naulasta harmaan hameen, työnti sen Kertun käteen.

-- Kas tässä.

Kerttu kiireesti pyörähti, otti loukosta kontin, jossa sarvipussi kapisi, meni sen kontin ja hameen kanssa puotiin.

Maija pääsi jo syömästä.

Kerttu ja Reeta tulivat pirttiin. Kertulla oli kontti, Reetalla hamesäkki käsissä. Ovipenkille heittivät ne säkkinsä.

Maija liemahti sinne ja virkkoi:

"No mitä kummaa te nyt hommaatte! Mihin minä tämmöisen tavaran paljouden kanssa sovin? Aivanhan niitä on kuolemakuorma!"

Kerttu: "Tässä kontissa on kymmenen metson täkkää, viisi leipää ja muutama tökäle kesävoita tuoheen käärittynä. Tässä hameessa on jyviä, että saatte leipätaikinuksen."

Maija löi käsiään yhteen

-- "No herran ihme, aivanhan taloutenne minulle tyhjennätte! Jumala teille antakoon kolmin kertaisesti sijaan! No kyllä te olette niin hyviä ihmisiä, ettei maassa vertaa. Tulkaa nyt minun luokseni, kun tulette rippikouluun; kyllä minä teitä autan rippikoulussa. Se rovasti on niin ystävällinen minulle. Minä jo nyt kun menen hieromaan, niin puhun teistä. Siinähän sitä on hyvää aikaa hieroa kyhnystellessä puhella tämmöisistä. Ja kyllä minä osaan! Minä kun on paras asia puhuttavana, niin silloin en kopristele lujasti, hivelen vaan lystimmälleen, mieliksi vaan. Ja kun se on minulle niin henkiystävä, niin kenen puhetta sitä sitte uskoo, jos ei minun? Lähimmäistäänhän lempokin nuolee, sanoo sananlasku."

"No nyt Pentti, pannaan turkit päälle, päivänviila on tuossa taivaanrannalla; siinä se valkeaa. Annappas, Pentti, kättä tuolle vieruskumppalillesi ensin ja kaikille muillekkin."

Pentti suu mytyssä kierti jokaisen luona ja pyöreätä nuppupäätään nyökäyttäen löi kättä jokaiselle, pani turvakot käteensä, seisahti lattialle ja vinoilla silmillään alta kulmainsa katseli.

Maija kätteli kaikkia, seisattui lattialle, katsahti Pietoon, mutta heti kääntyi tyttöihin ja virkkoi:

"Kyllä te olette niin hyviä ihmisiä, oikein on ikävä lähteä, mutta täytyy sitä. Kun on se lupaus niin luja, niin ei auta. Hyvästi nyt!"

Maija pani kontin selkäänsä ja hamesäkin kontin päälle ja virkkoi:

"No oppikaa nyt lukemaan ja terveeksi jääk jääkää!"

Tytöt: "Tervennä menkää, tervennä menkää!"

Maija kuuruissaan lähti ulos raskaan takkansa kanssa, katsahti vielä takaisin.

-- "No terveeksi jääkää ja tulkaa nyt minun luokseni rippikoulun aikana."