v. 1714 lähetti erään tserkessiläisen ruhtinaan johdolla 4,000

miestä Keski-Aasiaan, etupäässä Chivaan. Retki päättyi kokonaan onnettomasti. Johtaja murhattiin ja joukko hävisi. -- V. 1717 lähetettiin eräs Volynskij Persiaan. Venäjän lähettiläänä hänen piti toimia, mutta samassa tuli hänen tsaarin käskystä ottaa selvää Persian oloista, varustuksista, sotavoimasta, maanlaadusta; hänen tuli lahjoa vaikuttavia henkilöitä, vaikuttaa siihen suuntaan, että Persian kauppa tulisi Venäjälle edulliseksi j.n.e., ylipäänsä ajaa Venäjän etuja. Volynskij ilmaisee pian, että Venäjällä olisi hyvä tilaisuus ryhtyä sotaan Persiata vastaan, maassa kun vallitsee täydellinen sekasorto ja laittomuus; sotaväki ei ollut saanut palkkaansa ja oli sen vuoksi valmis jättämään palveluksensa.

Ruotsin sodan kestäessä ei Pietari sotaan ryhtynyt, vaikka jo varustuksia tehtiin Kaspian meren rannoilla, varsinkin Astrakaanissa, jonne sama Volynskij oli 1720 päässyt kuvernööriksi. Mutta v. 1722 keväällä ryhdyttiin toimeen; muutamia venäläisiä kauppiaita oli levottomuuksien vallitessa eräässä Persian kaupungissa ryöstetty; se oli sodan syynä. -- Pietari itse tuli puolisoineen Kaspian merelle; siellä oli suuri sotajoukko, noin 106,000 miestä ja 442 laivaa. Alussa kävi retki onnellisesti, mutta pian rupesi ruokavarojen puute ahdistamaan; hevoset kuolivat; yhtenä yönä esim. 1,700 kappaletta. Joitakuita tärkeämpiä paikkoja niinkuin Derbent ja Baku valloitettiin. Turkin hallitus oli pahoillaan ja ulkomaiden, varsinkin Englannin, lähettiläät kehottivat sulttaania sotaan Venäjää vastaan. Sama kilpailu ja kateus ilmaantui Englannin puolelta kuin vielä nytkin itämaiden asioissa. Töintuskin sulttaani saatiin estetyksi sotaan ryhtymästä. V. 1723 saatiin rauha aikaan, jossa Venäjälle luovutettiin muutamia linnoituksia Kaukasiassa.

Ei Pietari Persian sotaretkelläkään paljon saavuttanut; nekin harvat paikat jotka hän sai, olivat vaikeat säilyttää murhaavan ilmanalan vuoksi. Pietarin seuraajat niistä luopuivatkin. Mutta tässä kohden, niinkuin muissakin, oli Pietari tienraivaajana Venäjälle. Hän alotti sen suunnan itäänpäin, jonne Venäjän hallitus seuraavina aikoina on kääntynyt. Itämainen kysymys sen laajemmassa merkityksessä sai alkunsa; se on jatkunut, ja vielä meidänkin päivinä jatkavat Venäläiset Pietarin alottamaa uraa Kaukasus-vuorten takaisissa maissa.

XXII. Sotalaitoksen järjestäminen ja laivaston hankkiminen.

Pitkän Pohjan sodan aikana kiinnitti tsaari suurinta huomiota sotajoukkoonsa; sen kunnosta koko hänen menestyksensä riippui. Tämä sota olikin se koulu, jossa Venäjän sotajoukot suurimman opin saivat, kuin milloinkaan ennen tai myöhemmin. Järjestys tuli toisellaiseksi, aseet uudet, upsieristolta vaadittiin enemmän taitoa; kaikki muodostui samantapaiseksi kuin Euroopan muidenkin maiden joukot olivat. Se vaati suuria uhrauksia, mutta siinä Pietari vielä vähemmän kuin muissa kohdissa säästi kansansa ponnistuksia.

Venäjän sotajoukot olivat ennenkin sangen suurilukuisia. Iivana julma saattoi vihollistaan vastaan lähettää 300,000 miestä. Mutta nämät joukot olivat järjestymättömiä laumoja, joilta oikea johto puuttui. Sodan tullessa kutsuttiin näet bojaarit ynnä talonpojat kokoontumaan määräpaikkoihin, tavallisesti isompiin kaupunkeihin; voivoodit eli maaherrat heitä johtivat ja ylipäällikkyys oli jollekulle suurisukuiselle bojaarille annettu. Sodan päätyttyä pääsivät soturit taas kotiinsa maitaan viljelemään. Nuoli, keihäs ja tappara sekä muutamilla ampuma-aseita, olivat heidän aseinaan. Kasakoitten joukot, joiden lukumäärä nousi 50,000:teen, jousineen keihäineen olivat vielä enemmän järjestystä vailla, ja ainoastaan samantapaisia joukkoja vastaan niinkuin Tataarilaisia vastaan saattoivat he taistella. Iivana julma oli Streltsien joukon järjestänyt, josta ennen olemme puhuneet, mutta ei näidenkään järjestys vastannut muun Euroopan joukkojen järjestystä. Boris Godunov oli hankkinut 2,500-miehisen henkivartiajoukon ulkomaalaisista ja seuraavien hallitsijoiden, varsinkin Pietarin isän Aleksein ja velipuolen Feodorin aikana, koetettiin muitakin joukkoja harjottaa ulkomaalaisten avulla. Mutta vaillinaista tämä oli, koska sotamiehet yhäti rauhan aikana saivat kotonaan tiloillaan olla. Sotajoukon lukumäärä oli Venäjällä kyllä paljon suurempi kuin Euroopan sivistysmaissa, mutta sen voima oli heikompi, kun siltä puuttui harjaantumista ja järjestystä. Pietari oli tässä kohden uudistaja.

Jo ennen olemme kertoneet, mitenkä Pietari poikana ollessaan oli muodostanut itselleen rykmenttejä, joita hän harjotteli. Näistä n. n. "Poteschnyje'stä" eli leikkisotureista muodostui kaksi kaartin rykmenttiä Preobraschenskin ja Semenovan, jotka vielä nytkin ovat Venäjällä. Ulkomaalaiset upsierit olivat hänen opettajinaan olleet; ja näitä hän yhä enemmän kutsui armeijaansa, varsinkin Ruotsin sodan aikana. Vanha järjestys ei enää kelvannut. Hän luopui tuosta entisestä kutsuntatavasta ja sijaan tuli rekryytien otto. V. 1699 tämä ensi kerran tapahtui. Tässä ei kuitenkaan säännöllisyyttä ja määrättyä järjestystä ollut, vaan niinkuin Pietarin monissa muissakin toimissa, olivat asianhaarat ja satunnainen tarve määräämässä. Tammikuussa v. 1705 esim. vaati hän muutamista maakunnista yhden rekryytin kutakin 20 taloa kohti; helmikuussa samana vuonna vaadittiin yksi rekryytti kunkin 20 talon kohdalle koko valtakunnassa; joulukuussa samana vuonna vaaditaan sama määrä; niinikään kolmena seuraavana vuonna. V. 1711 otetaan 20,000 miestä ja 7,000 hevosta, v. 1712 yksi ratsumies joka 50 taloa kohti; v. 1719 4,000 miestä Siperiasta, ja muusta valtakunnasta 10,000 j.n.e. Väliin käytettiin mielivaltaisempiakin määräyksiä; niinpä käskee tsaari 1703, että ilman perillistä kuolleen maanomistajan maaorjat piti koottaman ja pantaman sotaväkeen ja laivastoon. V. 1703 käsketään kovan rangaistuksen uhalla, että kaikkien virkasäätyyn kuuluvien henkilöiden lapset ja omaiset tulisivat Moskoovaan, jossa kelvolliset valittaisiin sotaväkeen. V. 1701 taas oli määrätty, että velkamies, joka ei voinut velkaansa suorittaa, lähetettäisiin Asoviin. Tilanomistajien täytyi toimittaa vaatteet ja ylöspito rekryyteilleen ja ratsumiehen hevoset saivat samalla tavalla appeet. Jos sotamies kuoli, oli toinen sijaan hankittava. Palveluksessa ei ollut määrävuosia; vaan kykenemättömyys ainoastaan saattoi vapauden ja silloin sellainen mies joutui sen isännän vaivaksi, joka hänet oli asettanut.

Sotaväki oli siten muuttunut vakinaiseksi ja oli senkin vuoksi kalliimpi ja rasittavampi. Sen lukumäärä oli tuskin entistä enempi, sillä Pietarin hallituksen loppuaikoina oli siinä 210,000 miestä, sen lisäksi laivastossa 28,000. Majoitusvelvollisuus oli talonpojille sangen tukala. Sotaväkeä majoitettiin näet asukkaiden luo, missä sille paraiten sopi, huolimatta seudun varallisuudesta. Talonpojan tuli hankkia asunto, ruoka, vaikkapa nälkä olisi hänellä itselläkin jo ennestään vieraana ollut.

Upsierit olivat suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka halveksien katselivat venäläistä kumppaniaan, vaikkapa he itsekään, varsinkin aikaisemmin tulleet, eivät olleet kehuttavia miehiä. Tärkeämmät ja korkeammat upsierien virat jätti tsaari kuitenkin Venäläisille, osottaen siten myöntymystä kansalliselle itsetunnolle.

Vielä suurempaa huolta käytti Pietari laivaston luomiseen; suurempia vaikeuksia siinä oli voitettavana, se kun oli ihan alusta aikaan saatava, ja vielä suurempaa ankaruutta täytyi hänen käyttää, ennen kun se oli valmiina. Hänen nuoruutensa ajoista kertoessamme, mainitsimme, mitenkä hän oli hurmaantunut mereen, ja laivanrakennusta oppiakseen hän etupäässä ulkomaan matkallensakin lähti. Laivaveistämöitä ruvettiin heti ulkomaan matkan jälkeen rakentamaan; ensimmäinen oli Voroneschin kaupungissa Don-virran rannalla, josta laivat virtaa myöten laskettiin Mustaan mereen. Taganrogin kaupunkiin Asovin meren rannalle laitettiin satama. Mutta vielä suurempia laitoksia oli myöhemmin tekeillä Itämeren rantamailla. Pietarista piti tehtämän suuri satamakaupunki; laivaveistämö laadittiin sinne. Pian siirrettiin samat puuhat Retusaarelle eli Kronstadtiin, josta Pietari aikoi uuden pääkaupunkinsa etuvarustusta. Räävelin satamaa parannettiin; toinen Baltischport sen lähellä varustettiin lisäksi. Laivoja rakennettiin niinikään Aunuksessa ja Arkangelissakin, joka viimeksi mainittu kaupunki kuitenkin jäi yhä enemmän syrjään Pietarin vuoksi. Rakennettiinpa Turussakin kaleerilaivoja ison vihan aikana. Kanavia liikkeen helpottamiseksi sisämaassa niinikään aljettiin kaivaa; niinpä aikoi hän yhdistää Volgan Mustaan mereen; Laatokan etelä rannikkoa myöten aljettiin niinikään kanavaa kaivaa.

Mutta miten saatiin kaikki tämä aikaan? Tsaarin ankara tahto ne loi. Yksityisten täytyi hänen käskystään rakennuttaa omilla varoillaan laivoja: elleivät totelleet, otettiin heidän omaisuutensa valtiolle. Niinpä vaati hän 1697, että patriarkka ja kaksi ruhtinasta hankkisi 20 sotalaivaa ja 50 kanuunaa; muut ylhäiset herrat taas 24 laivaa kanuunineen; kauppiaiden y.m. varakkaiden tuli hankkia pienempiä aluksia. Itse tsaari puolestaan rakennutti 9 linjalaivaa.

Työmiehiä laivaveistämöille ja satamatöihin saatiin siten, että maaherroja käskettiin kokoamaan alueistaan määrätty joukko talonpoikia, jotka pakotettiin työhön; niitä oli kymmeniä tuhansia yht'aikaa. Huono ruoka ja taudit surmasivat niitä äärettömän paljon; niinpä lasketaan Taganrogin satamatöissä yksin 300,000 työmiestä henkensä menettäneen. 7,000 miestä oli Laatokan kanavatyössä joutunut surmansa saamaan, ennenkun työ oli varsinaiseen käyntiinkään päässyt.

Saadakseen taas laivan aineksia kielsi Pietari yksityisten kaatamasta puita metsistään, varsinkin virtojen rannoilla. Kuoleman rangaistus oli uhkana. Itse maanomistajaakin kiellettiin edes omiksi tarpeikseen puita kaatamasta; kolmannella kerralla kun hänet siinä tavattiin, sai hän "knuuttia" sekä tuomittiin 20 vuodeksi kaleerityöhön. Suomen metsistäkin tuotiin paljon puita Pietarin ja Räävelin satama- ja laivatöihin.

Mutta tällä säälimättömällä tarmollaan ja ankaruudellaan sai Pietari 12 vuoden kuluessa luoduksi laivaston, jonka vertaista ei Itämeressä ollut. 1714 hän jo voitti Ruotsin laivaston ja seuraavina vuosina hänen kaleerinsa tekivät Ruotsin rannikoilla suurta tuhoa. Hän oli samassa totuttanut kansansa merielämään, jota se ennen kauhulla oli katsellut. "Venäläiset", kertoo eräs aikalainen, "pian tottuivat varsinkin kaleerilaivoihin, ne kun melkein joka yöksi laskivat maalle, ja kuu tuuli oli vastainen oli sotamies taipuvaisempi soutamaankin kun hän maalla kulki kantaen matkatarpeita selässään".

XXIII. Pietarin kaupungin synty.

Jo edellisessä mainitsimme, että Pietari alkoi rakentaa uutta pääkaupunkia Neva-joen suulla valloitettuaan v. 1703 nämät seudut Ruotsalaisilta. Mutta vasta Pultavan tappelun jälkeen, jolloin hän saattoi pitää omistusoikeutensa Inkeriin varmana, pantiin suurempaa intoa ja vauhtia tähän toimeen. Samantapaista ankaruutta ja mielivaltaa kuin laivaston hankkimisessa hän uutta pääkaupunkia luodessakin käytti. Hän tahtoi asettaa valtakuntansa pääpaikan merenrannikolle lähemmäksi länsimaita, huolimatta siitä että se tulisi olemaan kokonaan valtakunnan syrjäosassa ja vieläpä vieraan kansallisuuden alalla. Inkerissähän asui suomalaisia, vaikka Pietari siirsi näihin sodan kautta autioiksi joutuneihin pitäjiin paljon venäläisiä talonpoikia. Nimeksi hän valitsi apostoli Pietarin kunniaksi hänen ja samassa oman nimensä.

Vaikeaksi kävi varsinkin alussa työpuuhat. Kaupungille määrätty paikka ja koko sen ympäristö oli sangen epäedullinen; siinä oli suuria soita ja rämeitä. Aluksi saatiin noiden vetisten seutujen läpi kaksi tietä tehdyksi, mutta niin pohjattomia ne olivat, että sekä syksyisin että keväisin nähtiin niillä paljon hevosia uponneina. Ilmanala oli myöskin hyvin haitallinen terveydelle. Mutta sellaiset seikat eivät Pietariin vaikuttaneet. Hän oli sen määrännyt ja sen piti tapahtua. Eikä siinä kylliksi että hän uuden pääkaupungin perusti, vaan hän tahtoi sen valmiiksi tehdä.

Ensimmäinen rakennus oli linnarakennus paikan suojelukseksi. V. 1703 sinne kutsuttiin tuhansia ihmisiä sitä varten. Multaa ja hiekkaa täytyi kuljettaa pitkien matkojen päästä; kuljetusneuvot olivat sangen puutteellisia, ei edes kottikärryjä ollut, vaan täytyi työmiesten ensi aluksi viedä multaa takkinsa liepeissä, kankaan kappaleissa, vanhoissa matoissa tai säkeissä, joita kannettiin joko selässä tai käsivarrella. Vuosittain siellä oli kymmeniä tuhansia työssä; työmiehiä koottiin valtakunnan kaikista maakunnista; siellä oli Venäläisiä, Tatarilaisia, Kalmukkia, kasakoita, Suomen ja Inkerin talonpoikia ja myöhemmin paljon suomalaisia ja ruotsalaisia sotavankia. Kivenhakkaajia, tiilenvalmistajia ja muurareja varsinkin tarvittiin. V. 1708 esim. kutsuttiin 40,000 miestä työhön; sama määrä oli seuraavana vuonna ja vielä lisäksi pari tuhatta käsityöläistä. Kun yksi joukko oli määräaikansa ollut, laskettiin se pois ja toisia kutsuttiin sijaan. Se oli jonkinlainen verotus, joka talonpojille ja käsityöläisille määrättiin. Maakuntien voivoodit niistäkin pitivät huolen. Työmiehet saivat vähän palkkaa, 1/2 tai 1 ruplan kuukaudessa; tämä makso samoin kuin muutkin kustannustarpeet otettiin ylimääräisenä verona maasta. Ruokavarat työmiehiä varten koottiin niinikään maakunnista; mutta kovin vaillinaisesti elatusvaroista huolta pidettiin; työmiehet kärsivät puutetta, jonka vuoksi paljon kuoli. Epäterveellinen ilmanala ja siitä johtuvat taudit myöskin osaltaan vaikuttivat. Noin 200,000 ihmistä sanotaan Pietarin rakennuspuuhissa henkensä heittäneen.

Pietari vaati myöskin mahtavia ylimyksiä ja muita varakkaita henkilöitä ottamaan lempikaupunkinsa rakentamiseen osaa. Saadakseen siihen asukkaita määräsi hän muualta, varsinkin entisestä pääkaupungista Moskoovasta, sinne rikkaita asukkaita muuttamaan. V. 1714 hän antoi käskyn, että muutamat hovin virkamiehet, 350 varakasta leskeä, 300 kauppiasta sekä 300 käsityöläistä, jotka kaikki valittiin koko valtakunnasta, vuoden kuluessa olivat velvoitetut rakentamaan talon kukin itselleen Pietariin. Hän kielsi niinikään rakentamasta pieniä puurakennuksia keskikaupunkiin; tiilestä piti kaikki rakennettaman. Mutta työ kävi hitaasti, koska muurareja ei tarpeeksi ollut saatavissa. Silloin keksi Pietari sen keinon, että hän kielsi muissa kaupungeissa korjauksia tekemästä niin kauan kun Pietarissa tarvittiin paljon muurareja. Muissa kaupungeissa, varsinkin Moskoovassa, rakennukset joutuivat rappiolle; suuri tulipalo hävitti vielä v. 1712 viime mainittua kaupunkia. Mutta siihen ei tsaari paljon huomiotaan kiinnittänyt. Jos yksi ei saattanut varoillaan rakennuttaa taloa, sai hän yhtyä toisen kanssa. Pietari itse määräsi paikottain, etupäässä Vasilj-Ostrovassa, joka on Nevan saari, rakennusjärjestyksen; ja kun hän huomasi, ettei määrättyä järjestystä ollut käytetty, täytyi omistajien hajottaa vasta valmistetut rakennuksensa ja rakennuttaa ne uudestaan. Jokaisella mainitulla saarella asuvista tuli olla pieni satama, ja siltaa kun ei ollut, täytyi veneillä kulkea; mutta soutamalla oli tsaari kieltänyt kulkemasta, purjeiden avulla se piti suorittaa. Moni kun oli kokematon, sai tuulessa surmansa; mutta Pietari ei siitä huolinut; hän "ikäänkuin tahtoi Vasilj-Ostrovassa muuttaa kanansa hanhiksi".

Valtakunnan varakkaammille maanomistajille etupäässä oli talonpaikat määrätyt Vasilj-Ostrovalle. Mutta varsinkin juuri ne olivat vastenmieliset muuttamaan sisämaasta, jossa he olivat tottuneet olemaan. Tsaarin auttaja ja ystävä Soheremetjev esim. joutui sen vuoksi epäsuosioon. Pietariin oli vaikeampi saada heidän maantuotteitansa tuoduksi kuin Moskoovaan. Heillä ei ollut tilaisuus niinkuin ennen metsästykseen maatiloillaan, koska ne olivat kaukana Pietarista. Mutta tsaarin ankara tahto sai kaikki käymään. He jättivät toinen toisensa perästä Moskoovan ja maatiluksensa sekä siirtyivät Pietariin. Täällä täytyi heidän jättää myöskin vanhat venäläiset tapansa, sillä Pietarista muodostui länsimainen kaupunki joka alalla.

Kaupungin rakennettu ala laajeni laajenemistaan. Suurin osa rakennuksista oli aluksi puusta tehtyjä; katot olivat ohueilla laudoilla tai päreillä peitetyt; toiset talonomistajat peittivät vielä laudat turpeilla, joten ne kesäisin kasvoivat ruohoa. Mutta keskiosissa kohosi myöskin komeita palatsia, niinkuin ruhtinas Menschikovin, suuramiraali Apraksinin, kenraali Jaguschinskin y.m. korkeiden virkamiesten; yleisiä rakennuksia, kirkkoja oli näiden ohessa. Ja kaupungin keskustassa oli linna; sen tornissa oli kaikkina juhlapäivinä keltanen lippu liehumassa, johon oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka kynsissään pitämässä neljää suurta järveä. Niillä tarkotettiin luonnollisesti neljää merta, joiden rantamaita Pietari omisti.

Toisaalla taas oli kauppahalleja rakennettu, joissa venäläisiä, saksalaisia, turkkilaisia ja tatarilaisia kauppiaita liikkui tavaroitansa kaupittelemassa. Satamaan rupesi ilmaantumaan vuosi vuodelta yhä useampia ulkomaalaisia laivoja, jotka toivat länsimaiden tavaroita Venäjälle ja veivät taas Venäjän tavaroita. Arkangelin merkitys oli mennyt ja tsaari pakotti useita sen kauppiaitakin siirtymään uuteen pääkaupunkiinsa. Virkamiehet ja virastot siirtyivät vähitellen Moskoovasta. Sanalla sanoen se muodostui koko Venäjän pääpaikaksi. Itse tsaari vetäytyi Pietariin rauhaan niin usein kuin vaan saattoi; siellä hän paraiten viihtyi. Hän kutsuukin Pietaria välisti "paratiisikseen".

Noin 20:ssä vuodessa oli tämä soinen paikka, jossa oli pari kolme kalastajan hökkeliä, muuttunut yhdeksi Euroopan tärkeimmäksi kaupungiksi.

XXIV. Uusi hallintojärjestelmä.

Jo aikaisemmin (X:ssä luvussa) kerroimme, että Pietari heti ulkomaan matkalta palattuansa v. 1698 rupesi muuttamaan Venäjän oloja länsi-eurooppalaiseen tapaan. Mutta ne koskivat silloin etupäässä ulkonaisia seikkoja: partoja, vaatteita y.m. Hallitusjärjestelmään hän ei kajonnut ennenkun myöhemmin: eikä hänen oma huomionsakaan ensimmäisellä ulkomaan matkalla tähän alaan kiintynyt; se pysyi käytännöllisemmällä. Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina vasta hallintoa ruvetaan järjestämään.

Venäjän tsaari oli vanhastaan itsevaltias; hän oli Jumalan sijainen maan päällä; alamaiset olivat hänen orjiaan. Eikä Pietarin tarkotus milloinkaan ollut itse vallasta luopua; päinvastoin hän kaikissa toimissaan osotti, ettei mikään laki ollut häntä sitomassa. Tuon salaperäisen pyhyyden hän vaan jätti; se ei soveltunut hänen katsantotapaansa, mutta valta oli perusteeltaan sama kuin ennen. Pietari päinvastoin järjesti hallinnon siten, että hallituksen mahti tuli entistä tuntuvammaksi. Virkamiehistössä puuttui ennen yhteyttä ja säännönmukaista toimintaa, joka teki hallituksen voiman heikommaksi ja hallinnon toimet höllemmäksi. Nyt se järjestettiin; entinen itämaalainen patriarkaalinen hallintojärjestelmä muuttui länsimaiseksi säännölliseksi.

Länsimaiden sivistyneissä valtioissa oli tähän aikaan rajaton hallitsijavalta yleinen, niinkuin Ranskassa, Ruotsissa y.m.; ja hallitsijat taas käyttivät monia virkakuntia ja virkamiehiä valtion hallintoa hoitamassa siten järjestettynä, että virkakunnat olivat säännöllisessä yhteydessä toistensa kanssa, alemmat aina alistettuina ylempien alle ja niiden valvonnassa. Hallitus saattoi täten virkamiestensä kautta ulotuttaa vaikutuksensa sangen laajalle. Tämän mukaan Venäjälläkin järjestettiin. Pietari oli lähettänyt taitavia miehiä ulkomaille tutkimaan näitä seikkoja ja kutsui myöskin tottuneita ulkomaalaisia virkamiehiä, joiden avulla muutos saatiin toimeen. Entiset virkanimitykset ja arvonimetkin rupeavat häviämään ja saksalaisia tulee sijaan; prikaasit muuttuvat kolleegeiksi, djakit, okolnitsohit y.m. häviävät, mutta paroonia, kreivejä y.m. taas ilmaantuu.

Tsaarien neuvonantajana ja apulaisena hallituksessa oli vanhastaan n.s. bojaarineuvosto eli duma. Siihen kuului mahtavimmat ylimykset, jotka tsaarin käskystä kokoontuivat lausumaan ajatuksensa hänen esittämästään asiasta; Useimmiten duma vaan lausui hyväksymisensä tsaarin esityksiin. Se oli veltto ja toimeton, eikä sellainen virkakunta enää soveltunut Pietarin hallitustapaan; sillä hän vaati tositointa kaikilta. Hän jättikin koko neuvoston vähitellen syrjään ja vihdoin teki siitä kokonaan lopun. Duman sijalle asetettiin ylemmäksi virkakunnaksi senaatti.

V. 1711 samana päivänä jolloin tsaari lähti Turkin sotaan antoi hän ukaasin senaatin muodostamisesta, nähtävästi siitä syystä juuri silloin, että se hänen poissa ollessaan pitäisi huolta hallituksesta, vaikkakin se vakinaiseksi määrättiin. Senaatti oli, kuten mainittu, valtion korkein virkakunta, niinkuin Ruotsissa valtaneuvosto; kaikki muut hallintovirastot olivat sen alle alistetut. Tarkotus ei kuitenkaan ollut, että se toimisi itsenäisesti tsaarin ohessa, vaan sen tuli pitää huolta ja panna toimeen tsaarin käskyt. Senaatin toimiala oli sangen laaja; sen tuli olla puolueettomana tuomarina, pitää raha-asioista huolta, sotalaitoksesta niinikään, kaupasta, veroista j.n.e.: "lyhyesti sanoen", lausuu Pietari, "senaatin tulee hallitsijan ja kansan hyödyksi väsymättä työskennellä, tehdä hyvää ja häätää sitä mikä on vahingollista". Näin sanotaan eräässä ukaasissa v. 1718. Ja että senaatin jäsenet saivat olla täydessä työssä, siitä piti Pietari huolta: usein hän moittii heitä kuitenkin velttoudesta ja toimettomuudesta, asiat kun liian kauan siellä viipyivät. Senaatin tointa valvomaan asetettiin yliprokuraattori. Tätä virkamiestä Pietari piti sangen tärkeänä; hän kutsuukin häntä omaksi "silmäkseen".

Senaatin alipuolelle järjestettiin v. 1717 entisten "prikasyjen" sijaan alempia virastoja eli kolleegia, joissa samoinkuin senaatissakin oli useampia jäseniä. Kolleegijärjestelmään oli Ruotsista saatu malli ja samaan tapaan ne Venäjälläkin laadittiin. Sitä tarkotusta varten oli tsaari lähettänyt erään saksalaisen Fickin tutkimaan Ruotsin hallintojärjestelmää. Kolleegia oli yhdeksän eri hallintoaloja varten; yhdellä oli hallussaan ulkomaan asiat, toisella raha-asiat, kolmannella oikeus-asiat, neljännellä sotalaitos, viidennellä laivasto j.n.e. Esimiehet eli presidentit olivat näissäkin Venäläisiä, mutta alemmat virkamiehet suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, joita sitä varten värvättiin. Paljon niihin antautui myöskin ruotsalaisia ja suomalaisia sotavankeja, jotka, huonossa tilassa kun olivat, tekivät uskollisuuden valan tsaarille ja ryhtyivät hänen palvelukseensa, varsinkin kun hyviä etuja luvattiin.

Maakuntien hallinto järjestettiin samaan tapaan. Voivoodit eli maaherrat olivat vanhastaan tunnetut kansan sortajina ja kiusaajina. Heillä oli liian suuri valta, koska sekä hallinto että oikeudenhoito oli heidän käsissään; ja heidän toimiansa valvottiin sangen vaillinaisesti. Voivoodin rinnalle asetettiin nyt maakunnan aatelismiehistä neuvoskunta, jonka mieltä hänen tuli tiedustella. Voivoodien toimet olivat myöskin ennen mainittujen kolleegien valvonnan alaisena. -- Kaupunkien hallitus järjestettiin myöskin ulkomaalaiseen tapaan raatineen ja pormestarineen.

Näiden oheen asetettiin koko sarja alempia virkamiehiä: oikeuskomissariuksia, rahastonhoitajia, provianttimestaria, postivirkamiehiä j.n.e. Sanalla sanoen kaikki uuden ajan sivistyneen valtion virkakoneistoon kuuluvat jäsenet. Mutta nuot virkamiehet eivät olleet kansaa varten, vaan etupäässä valtion etuja valvomassa, sille tulevia veroja, rekryytejä y.m. hankkimassa. Kansan edut ja tarpeet pysyivät yhä edelleen Venäjän virkamiehistölle vieraana, niinkuin asian laita ennenkin oli ollut. Samantapainen oli siihen aikaan virkamiehistö myöskin muissa maissa.

Pietarin tarkotus oli saada suurempaa yhteyttä, säännöllisyyttä, järjestystä ja oikeutta valtion hallintoon. Kaikkien virkakuntien tuli sopusuhteessa toistensa avulla työskennellä asteittain ylemmästä alempaan. "Niinkuin kellossa ratas panee toisen liikkeeseen, niin täytyy suuressa valtionkoneistossa yhden viraston panna toisen toimintaan ja sen mukaan kuin jokainen täsmällisessä suhteessa ja oikeassa järjestyksessä on, ei saata muuta olla seurauksena, kuin että viisauden osotin näyttää maalle onnellisia hetkiä".

Näin arveli tsaari itse uudesta järjestelmästään; mutta siinä hän pian huomasi erehtyneensä. Hän oli kyllä luonut uudet laitokset, uuden koneiston, mutta uutta henkeä hän ei saanut luoduksi. Virkamiehistö pysyi suuressa määrin edellisen kaltaisena; siinä oli opin ja sivistyksen puute liian suuri; oman edun pyyntö, voitonhimo, epärehellisyys olivat tavallisia vielä tästä lähinkin, niinkuin ennen. Tähän seikkaan palaamme veroista puhuessamme.

XXV. Aatelisto ja kirkko.

Aatelissäädyn etuoikeudet muiden kansanluokkien rinnalla kaikissa kansoissa perustuvat alkuansa sen velvollisuuksiin valtion ja hallitsijan palveluksessa; etuoikeudet ovat siitä korvauksena. Niin oli Venäjälläkin suuri ylimysluokka syntynyt; ne miehet, jotka olivat olleet ruhtinaiden palveluksessa, etenkin sotaväessä, olivat kohonneet muita ylemmäksi. Mutta aikojen kuluessa muuttui tämä ylimyskunta sukuaatelistoksi, s.o. synty määräsi etuoikeudet, ja vastaavia velvollisuuksia ei täytetty. Tosin oli paljon bojaareja tsaarin hovissa, mutta heidän toimensa ovat pikemmin etuoikeuksina pidettävät kuin velvollisuutena; suurin osa heistä eleli kuitenkin toimetonna maatiloillaan.

Pietari rupesi taas vaatimaan aatelia tsaarin palvelukseen. Olemme jo ennen maininneet, miten hän pakotti bojaareja lähettämään poikiansa ulkomaille oppia saamaan. Jokaisen tuli olla valmis mihin toimeen hänet määrättiin; kaksi kolmannesta aateliston pojista määrättiin palvelemaan sotaväessä; hän komensi niitä myöhemmin insinöörikouluihin tai meriakatemiaansa. V. 1714 käski hän koko valtion aatelin saapumaan lapsineen perheineen Pietariin tarkastettavaksi. Vaikeata oli kaikkia saada kokoon, jonka vuoksi hän määräsi valtiolle otettavaksi niiden omaisuuden, jotka eivät kutsumusta noudattaneet. Tarkoitus tällä tarkastuksella oli nähtävästi jonkinlainen uusi aije, jonka kautta aatelissääty pakotettaisiin valtion toimiin.

Pietarin päämäärä oli kiinnittää koko aatelisto valtion palvelukseen. Sitä osottaa hänen arvojärjestelmänsäkin; siinä näet virkamiehistö ja aatelisto sulautuvat yhteen. Hän jakoi kaikki valtion virkamiehet, sekä sotilas- että siviiliviroissa olevat, 14:nen arvoluokkaan; ja kaikki, jotka olivat kohonneet 8:teen arvoluokkaan asti, saivat perinnöllisen aateluuden. Myöskin naiset olivat saman järjestelmän mukaan eri asteissa; naidut olivat miehensä arvoluokassa; mutta naimattomat tyttäret olivat vähän alempana, siten että esim. ensimmäiseen luokkaan kuuluvan virkamiehen tytär oli saman arvoinen, kuin 4:teen luokkaan kuuluva aviovaimo, toisen luokan virkamiehen tytär oli taas 5:teen luokkaan kuuluvan naidun naisen arvoinen j.n.e. Virka se oli yksin, joka toi arvon; vanha aatelisuus himmeni kokonaan sen rinnalla. Muualla Euroopassa ei sentapaista järjestelmää ole ollut. Venäjällä se on vieläkin olemassa.

Samoin kuin aateliston tahtoi Pietari saada valtion siipein alle kirkonkin alistumaan.

Venäjän kirkolla oli jotenkin itsenäinen asema, valtiosta melkein riippumaton. Iivana julman ajoista asti oli tsaarin rinnalla kirkon päämiehenä patriarkka, ja häntä tuskin vähäpätöisempi. Patriarkalla oli oma valtaistuimensa; hänen käskynalaisinaan oli ääretön joukko sekä pappeja että munkkia ja nunnia, joiden viimeksimainittujen luku Pietarin aikana laskettiin 25,200:ksi; luostarien lukumäärä taas oli lähes 800. Suuret rikkaudet oli sen hallussa, paitsi muuta noin 130,000 talonpoikaisperhettä kuului kirkon omaisuuteen eli 1/2 koko valtion talonpojista. Pietari ensiksikin poisti patriarkan-viran. Patriarkan suuri arvo ja valta ei häntä miellyttänyt. "Yhteinen kansa ei tiedä", sanoo Pietari, "mitenkä hengellinen valta eroaa itsevaltiaan vallasta; häikäistynä siitä loistosta ja arvosta, mikä kirkonpäämiestä ympäröi, saapi se sen ajatuksen, että viime mainittu on toinen hallitsija ja ainakin itsevaltiaan vertainen tai kenties häntä korkeampikin, ja että hengellinen arvo edustaa toista, parempaa valtiota. Jospa sitten mielipiteiden erilaisuus ilmaantuu patriarkan ja tsaarin välillä, sattuu helposti, että kansa asettuu patriarkan puolelle, luullen, että hän taistelee Jumalan asian puolesta ja että häntä sen vuoksi on autettava". Tässä Pietari selvään lausuu syyn, jonka tähden hän lopettaa korkeimman hengellisen virka-arvon; se oli tsaarin kilpailija; ja sitä paitsi olivat kirkon miehet, patriarkka etupäässä, Pietarin uudistuspuuhien kiivaimmat vastustajat. Eikä osattu toivoakaan sellaista kirkon päämiestä, joka olisi mukaantunut hänen tahtonsa jälkeen.

V. 1700 kuoli patriarkka Adrian; Pietari ei nimittänyt toista, vaikka häntä pyydettiin; patriarkan tointa hän määräsi Rjäsanin metropoliitan eli arkkipiispan Stefan Javorskijn hoitamaan, miehen, jonka hän jo ennen oli oppinut tuntemaan taipuvaiseksi reformeihinsa ja sivistyneeksi sekä suureksi saarnamieheksi. Mutta Jovorskij toivoi kuitenkin patriarkaksi pääsevänsä; kun hän toiveissaan pettyi, muuttui hänen katsantotapansa vihamieliseksi Pietarin puuhille. Patriarkan sijaan asetettiin v. 1721 n.s. pyhä synoodi kirkollisten asioiden johtajaksi. Siinä oli useampia jäseniä; tsaari ne määräsi; ja tämän kautta kirkon ylin johtajavalta tuli hänestä riippumaan.

Muukin papisto pantiin tarkemman valvonnan alaiseksi ja menetti sen erikois-aseman, mikä sillä ennen valtiossa oli ollut. Luostaria piti Pietari ainoastaan laiskuuden ja tekopyhyyden pesäpaikkoina. Pelättiin jo yhteen aikaan, että hän hävittäisi ne kaikki ja ottaisi niiden omaisuuden itselleen, mutta näin pitkälle hän ei mennyt; hän vähensi niiden lukumäärää; kuri tehtiin entistä paremmaksi ja kovempaa tarkastusta pidettiin.

Suurin isku kirkolle oli se, että Pietari otti valtion huostaan osan sen tiluksista. Eräs sitä varten asetettu "kamarikonttoori" hoiti niitä; hän itse käytti valtion tarpeisiin niistä suuren osan.

Mainitsemillamme toimenpiteillään saattoi Pietari Venäjän kirkonkin toiseen asemaan. Hän katsoi kaikki asiat valtion edun kannalta. Niin tässäkin. Uskonnon asioissakaan hän ei ollut samalla käsityskannalla kuin hänen kansansa. Hän moitti tekopyhyyttä, jota hän luuli kansassa näkevänsä. Kymmeniä käskyjä lukeissaan sanoi hän kaivanneensa yhden: "Sinun ei pidä teeskentelemän". Taikauskon vaikuttamaksi hän sanoo sen suuren pappisvallan synnyn, mikä kirkossa oli olemassa. Hän vaati todellista uskoa -- niin hän ainakin sanoi uskonnon asioita julkisesti käsitellessään -- sekä töitä ja ennen kaikkia suurempaa sivistystä ja oppia papistolta. Itse hän noudatti kirkkonsa vaatimuksia; hän paastosikin sen määräyksien mukaan. Kerrotaan, ettei hän syönyt paaston aikana lihaa ennenkun sai siihen luvan Konstantinoopelin patriarkalta. Mutta tuo uskonnollisuus näyttää hänessä olleen ainoastaan pintapuolista; se ei syvään ollut juurtunut häneen. Hän teki joskus ivaa kirkon menoista, pilkkasi kirkon pyhänä pitämiä seikkoja; useimmiten se kuitenkin tapahtui paavin ja hänen kirkkonsa kustannuksella. Oli erityinen "juomapaavi" valittuna ja eri paavin neuvosto, johon kuului Pietarin kumppania. Kaduilla tämä joukko usein esiintyi, kaikki hullunkurisissa pukimissa; tynnyrin päällä rehenteli paavi Bacchukseksi puettuna; sikoja, pukkia, karhuja, susia tai lehmiä olivat hänen vaunujansa vetämässä. Toisinaan oli "Paavi" taas puettuna kirkonruhtinaan pukuun, ratsastaen sian selässä. Juomapidoissa oli joskus abedissa palvelemassa j.n.e. Mutta ei aina omaakaan kirkkoa säästetty.

Pietari ei kuitenkaan sallinut antaa Venäjän kirkon opista huonoja arvosteluja eikä hän myöskään siitä luopumista sallinut. Storovertsejä eli vanhan kirkkojärjestelmän puolustajia kohtaan hän ylipäänsä oli suvaitsevainen; mutta ryhtyi joskus niitä vainoamaankin, välistä julmalla tavalla, mutta silloin se tavallisesti tapahtui valtiollisista syistä; heidän erilainen katsantotapansa oli silloin joutunut valtion kanssa ristiriitaan.

Muun-uskolaisia kohtaan hän oli täydellisesti suvaitsevainen. Hän seurusteli ulkomaalaisten kanssa, kutsui heitä Venäjälle ja he saivat vapaasti uskonnossaan pysyä. V. 1702 hän julkaisi ukaasin, jossa hän lausuu, "ettei hän tahdo ihmisten omaatuntoa sortaa, sekä sanoo suvaitsevansa, että jokainen kristitty omalla edesvastuullaan pitäköön huolta autuudestaan". Tällä lupauksella hän kyllä tahtoi saada ulkomaalaisia siirtymään Venäjälle, mutta samassa se osottaa myöskin hänen omaa katsantotapaansa uskonnon asioissa. Hän oli järjen mies ja jo sen johdosta suvaitsevainen. Kansaansa hän myöskin tahtoi siihen totuttaa, mutta se ei vielä hänen aikanansa voinut tapahtua.

XXVI. Taloudellisia parannuspuuhia.

Ulkomailla matkustaessaan oli Pietari nähnyt toimeliaisuutta taloudellisella alalla ja siitä johtuvaa hyvinvointia ja varallisuutta; Venäjällä taas oli velttous, taitamattomuus sekä siitä johtuva puute ja köyhyys vastakohtana. Tämän auttamiseksi tarvittiin apua hallituksen puolelta. Muissakin maissa oli hallituksen tapana 17:llä ja 18:lla vuosisadalla ohjata paljon suuremmassa määrässä kuin nykyaikana taloudellisia asioita; se järjesti kaupan ja teollisuuden harjottamisen pienimpiin yksityisseikkoihin meneviin säädöksiin asti; kansaa pidettiin tässä kohden taitamattoman lapsen kaltaisena, jota täytyi neuvoa; ja samassa myöskin valtion etua pidettiin silmällä. Olipa Ranskan suuri ministeri Colbert antanut neuvoja nikkareille, miten heidän tuli höylää käyttää; Preussin kuningas Fredrik II pakotti talonpoikia poliisin valvonnan alla perunoita istuttamaan; perunain viljelys oli silloin näet vasta saanut alkunsa. Eipä siis ole ihmettelemistä, jos Pietari, jonka valvonta joka paikkaan ulottui, esiintyi talouden opettajana ja johtajana ja antoi määräyksiä, jotka meistä tuntuvat vähäpätöisiltä. Hän kielsi esim. saappaiden alle suuria nauloja lyömästä, koska ne ovat jalkapohjalle haitallisia; hän antoi neuvoja, mitenkä myllynkatot saadaan sellaisiksi, että ne sateelta hyvin suojelevat; miten puita oli kaadettava, miten ohraa leikattava, teitä rakennettava; hän pakotti talonpoikia käyttämään uudenlaisia kuokkia j.n.e.; lukemattomia samantapaisia seikkoja koskevia määräyksiä hän antoi. Mutta tärkeimmät olivat ne määräykset, jotka koskivat Venäjän kaupan ja teollisuuden järjestämistä.

Koko sivistyneessä Euroopassa oli viime vuosisadalla valtiotaloudessa n.s. merkantiilijärjestelmä vallitsemassa. Perusajatus siinä oli se, että valtiota oli koettaminen rikastuttaa mahdollisuuden mukaan; raha tai kulta ja hopea olivat rikkauden merkkinä. Jotta näitä saataisiin, oli talous siten järjestettävä, että maan tavaroiden vientiä edistettäisiin, mutta tuontia supistettaisiin. Sen aikaansaamiseksi otti hallitus talouden asiat ohjatakseen; se suosi yksipuolisesti teollisuutta ja kauppaa, koska niistä rahaa saatiin, se määräsi kaupan kulkemaan määrättyjä teitä, ulkomaan kaupan taas määrättyihin satamakaupunkeihin; se sääsi korkeita suojelustulleja ulkomaan tavaroille, antoi yksityisille kauppaoikeuksia j.n.e. Vapaa kilpailu, nykyajan tunnussana, oli siihen aikaan kammottu; arveltiin etteivät yksityiset osaisi järjestää niin että valtio hyötyisi; ja se oli tärkein. Näitä periaatteita Pietarikin suosi ja ne soveltuivat hyvin hänen muutenkin mielivaltaiseen hallitustapaansa.

Ulkomaan kauppa oli ennen ollut ulkomaalaisten käsissä, etupäässä Hollantilaisten ja Englantilaisten. Pietari tahtoi saada sen Venäläisille kauppiaille siirretyksi. Hän antoi ukaasia, joissa käskettiin Venäläisiä muodostamaan kauppaseuroja länsimaiden tapaan. Hän koetti saada ne liitetyksi kansainväliseen kauppaan. Tsaari itse kävi esimerkillään edellä, ryhtyen kauppayrityksiin ulkomaalaisten kanssa. Hän asetti konsulia suuriin kauppakaupunkeihin kuten Toulon'in, Cadiz'iin y.m., teki kauppasopimuksia länsivaltojen kanssa. Mutta eivät nämät yritykset onnistuneet. Venäjän kauppiailla ei ollut tarpeeksi taitoa ja sivistystä voidakseen kilpailla ulkomaalaisten kanssa. Eikä ollut helppoa, niinkuin Pietari oli kuvitellut, muuttaa venäläistä pikkukauppiasta taitavan englantilaisen tai hollantilaisen suurkauppiaan kaltaiseksi, joka tunsi koko maailman kauppasuhteet ja osasi sen mukaan asiansa järjestää. Maan ulkopuolella eivät venäläiset kauppiaat juuri kunniaa maalleen tuottaneet. Niinpä kertoo Venäjän lähettiläs Tukholmassa, että hänen täytyi hävetä maanmiestensä puolesta, he kun markkinoilla, jolloin myivät avonaisissa puodeissaan pähkinöitä, muita hedelmiä ja liinakangasta y.m.s., olivat päihtymisellään ja muutenkin huonolla käytöksellään saavuttaneet kansan ivaa ja halveksimista. Joku harva pääsi ulkomaalaisten tasalle; niinpä eräs Solovieff piti suurta tavara- ja pankkiliikettä Amsterdamissa.

Ennen oli Arkangeli ollut ainoa satamakaupunki Venäjällä. Ja tämän kaupungin kautta määräsi Pietari hallituksensa ensi aikoina kaiken ulkomaan kaupan kulkemaan. Etäämpääkin kuljetettiin tavarat sinne. Ankarilla määräyksillä kiellettiin kauppa Riiassa ja Räävelissä, koska ne olivat Ruotsin hallussa. Mutta kun hän perusti Pietarin, ruvettiin kauppaliikettä siirtämään sinne, ja Arkangeli jäi syrjään. Kun ensimmäinen hollantilainen laiva tuli Nevan suulle, lähti Pietari itse sitä vastaanottamaan, johti laivan hiekkasärkkien välitse kaupunkiin; sen jälkeen piti hän suuret pidot Menschikovin luona laivan kapteenille. Laivuri sai tullitta myydä koko lastinsa, ja tsaari itse osti suuren osan siitä. -- Hän pakotti nyt Arkangelissa olevat kauppiaat siirtymään Pietariin; armoa pyydettiin, mutta sitä ei annettu. Tavarain kuljetus Pietariin oli paljon vaikeampi, kuin Arkangeliin, huonojen teitten vuoksi; mutta senkin piti tapahtua. Usein tavarain kuljettajat jättivät matkalle tavaransa ja karkasivat tai myöskin ryöstivät ne mennessään. Liikkeen parantamiseksi rupesi tsaari kanavia tuumimaan; hän aikoi yhdistää Volgan Nevan kanssa ja alkoi jo Laatokan etelä-rannoitse kanavaa kaivattamaan. -- Monta vastusta oli, mutta ankaruudellaan sai Pietari kuitenkin uuden pääkaupunkinsa kaupan yhä lisääntymään; laivojen lukumäärä karttui vuosi vuodelta; v. 1722 oli esim. Pietariin tulleiden laivain lukumäärä 116, mutta jo kahta vuotta myöhemmin kävi 240 laivaa sen satamassa.

Sisämaan kaupassa lakkautti Pietari tuon entisen järjestelmän, jonka mukaan tsaarin rahaston eduksi melkein koko valtakunnan kauppa kulki. Mutta hänen monet määräyksensä olivat sille sittenkin suureksi haitaksi. Useiden tavaroiden kaupitteleminen annettiin joillekuille henkilöille etuoikeudeksi; ne taas maksoivat siitä valtiolle jonkun summan; niinpä traanin, kala-öljyn, pihkan ja hartsin kaupitteleminen oli annettu eri yhtiöille vuokralle. Viinan valmistaminen ja myyminen, samoin kuin suolankin oli valtion yksityisoikeutena eli monopoolina. Siitä oli valtiolle hyvä tulo, mutta kansa valittaa miten esim. suolan hinta kohoaa kohoamistaan ja sen hankkiminen tule tukalaksi. Hintaa kohotettiin näet usein, kun valtio oli rahan tarpeessa.

Pietari koetti myöskin kasvattaa kauppamiehiä sellaisiksi, että niihin voisi luottaa. Oli näet hyvin tavallista, että kaikellaista petosta kaupassa harjotettiin; hän määräsi sangen ankaria rangaistuksia sen estämiseksi, sillä siitä oli haittaa varsinkin ulkomaan kaupassa. Niinpä olivat Englantilaiset valittaneet, että petosta liinakaupassa oli harjoitettu ja sen vuoksi hän v. 1710 antoi ukaasin, jossa kuoleman rangaistuksen uhalla kielletään huonoa hamppua tai liinaa sekottamasta hyvään tai, joka joskus oli tapahtunut, panemasta kiviä joukkoon. Vaikeata oli tällaisia epäkohtia poistaa, sillä valvontamiehet eivät itse tarpeeksi tunnollisesti siitä huolta pitäneet.

Venäjän teollisuuden luojana on Pietarin ansio suurempi kuin kaupan alalla. Hän harrasti sitä sen vuoksi, että Venäjä olisi riippumaton ulkomaista; sillä sen tuli itse kaikki tarvittavansa valmistaa. Teollisuuden alalla hän oli itse hyvin perehtynyt ja siinä hän saattoi opettajana esiintyä. Pakotusta siinäkin tarvittiin. "Meidän kansamme on", kirjottaa hän kerran, "kuin lapset, jotka vastenmielisesti käyvät aakkosiin käsiksi, joten opettajan täytyy heitä pakottaa; ensin se tuntuu heistä tukalalta; mutta kun he ovat oppineet, ovat he opettajalleen kiitollisia, niinkuin tähänastinen kokemus osottaa. Eikö kaikki ole pakosta tapahtunut? ja jo kuulee tuloksista kiitettävän".

Teollisuudessa tarvittiin enemmän kuin muissa kohden ulkomaalaisten apua ja siinä ne suuremman hyödyn tuottivatkin; niitä tavallisesti otettiin opettajiksi tai suurempien yritysten johtajiksi; heidän tuli esim. neuvoa Venäläisiä kaikellaisia koneita käyttämään tehtaissa. Eräs Englantilainen kutsuttiin antamaan opetusta nahkaletkujen valmistuksessa. Paperinvalmistusta ruvettiin harrastamaan. Ruotsalaiset sotavangit opettivat sepäntyötä y.m. käsitöitä. Teollisuutta edistäkseen tahtoi Pietari Suomestakin ison vihan aikana viedä kaikki käsityöläiset Venäjälle. V. 1721 tuli noin tuhatmäärä nuoria Tataarilaisia, jotka rupesivat eri ammattitaitoa jakamaan.

Seurauksena tästä toimesta oli, että sellaisia teollisuudenhaaroja aljettiin harrastaa, joita ei ennen tunnettu Venäjällä: satulasepän, rautasepän, miekantekijöiden tuotteita saatiin nyt kotimaasta; villa-, pumpuli ja liinakankaita valmistettiin, silkkikankaitakin kudottiin. V. 1705 kirjottaa Pietari ylpeänä, että hänellä oli Venäjällä valmistetusta kankaasta tehty takki. Rautakaivoksia aljettiin käyttää; Siperian hopea- ja kultakaivokset tulivat tunnetuksi. Tulan kaupunkiin perustettiin asetehdas. Tuotiinpa Schlesiasta hienompivillaisia lampaitakin; hevosrodun parantamiseksi tuotettiin Preussista toisenrotuisia; tupakanviljelystä aljettiin. Sanalla sanoen, Venäjän nykyinen teollisuus sai Pietarin kautta alkunsa. Erityiset teollisuus-, vuori- ja kamarikolleegit sekä muutkin virastot olivat teollisuutta ohjaamassa ja järjestämässä. Ankaraa valvontaa pidettiin. Nahan valmistamisessa esim. annettiin määräyksiä, että jokaisen tuli uudella tavalla oppia valmistamaan n.s. juhtinahkaa; jos joku vielä kahden vuoden oppiajan perästä valmisti vanhalla tavalla, otettiin hänen omaisuutensa ja hän itse tuomittiin pakkotyöhön.

Pietarin tarkka silmä huomasi kaikki maansa monet rikkaudet; hän oivalsi sen suuren hyödyn, mikä Venäjällä vastaisuudessa tulisi olemaan maassa kätketyistä kivihiilikerroksista; hän tahtoi jo metsiä säästää, joita sitä ennen oli kevytmielisesti haaskattu. Ankaria määräyksiä annettiin sen johdosta. Nevan ja Suomenlahden rannalla pystytti hän joka viiden virstan päähän hirsipuita, johon metsänvarkaat ripustettiin varoitukseksi ja peloitukseksi muille. Koettipa hän istutuksillakin saada harvinaisempia puita leviämään.

Käsityöläiset jaettiin eri ammattikuntiin; hallitus antoi tarkkoja määräyksiä, joiden mukaan ammattikunnat työskentelivät; niissä oli oppivuosista, tavarain valmistustavasta, kelvottoman tavaran takavarikkoon ottamisesta j.n.e. Ammattilaitos samoin kuin kauppiasten jako eri kiltoihin oli Länsi-Euroopassa kehittynyt keskiajalta asti; Pietari tahtoi sen siirtää ilman edellistä olojen kehitystä Venäjälle; mutta suurempaa merkitystä ei kumpikaan laitos täällä saavuttanut, ja usein täytyi muistutuksia niiden järjestämisestä antaa.

Porvaristo pysyi kauan aikaa suhteellisesti vähäpätöisenä kansanluokkana, vaikkapa Pietari etupäässä sitä ennen muita tahtoi edistää. Talonpojista se ei saanut lisää voimia; aatelisto taas ei porvarillisiin toimiin ryhtynyt sen enempää kuin muissakaan maissa. Mutta Juutalaisia ei Pietari laskenut kaupunkielämän avuksi Venäjälle: hänen käytännöllinen älynsä huomasi heidän hyödyttömän toimensa maalle; ja sen lisäksi Puolan esimerkki, jossa Juutalaiset 14:llä vuosisadalla saaneet oikeudet, osotti turmion, jonka ne maalle saattavat tuottaa.

XXVII. Pietarin harrastus sivistyksen edistämiseksi.

Kertoessamme Venäjän oloista ennen Pietarin aikoja, mainitsimme että sivistys siellä oli sangen alhaisella kannalla; eikä sivistyksen puute ollut yksinomaan varsinaisen kansan tunnusmerkkinä, vaan se oli yleinen ylhäisissäkin sääty-luokissa, harvoja henkilöitä lukuunottamatta. Taikausko oli tavallinen, kaikkia petturia ja ennustajia uskottiin. Valistusta ja oppia ei kuitenkaan kaivattu, päinvastoin sitä vihattiin; se oli ulkomaalaista, vierasta, ja sen vuoksi oli synti sitä omistaa. Tässäkin oli siis Pietarilla luja vastus voitettavana, sillä ilman pakkoa ei saatu sellaista kansaa niihin sivistysharrastuksiin taipumaan, joilla tsaari tahtoi muuttaa entisyyttä.

Ainoat oppilaitokset, joita Venäjällä oli ennen Pietaria, olivat pappissivistystä varten n.s. seminaarit, jotka tavallisesti olivat arkkipiispojen johdossa. Pietari perusti kouluja käytännöllistä elämää varten. Hän edisti etupäässä reaalista sivistystä, se kun soveltui kokonaan hänen katsantotapaansa. Jo ensimmäiseltä ulkomaan matkaltaan tultuaan alkoi hän kouluja toimeen panemaan ja myöhemminkin niitä perustettiin yhä useampia. Niinpä v. 1707 palattuaan eräältä ulkomaan matkaltaan, perusti hän Moskoovaan n.s. "matemaatisia" ja "merimieskouluja". Edellisten koulujen tarkoitus oli valmistaa upsiereja, jälkimmäisten taas, niinkuin nimikin sanoo, merielämätä varten antaa oppia. V. 1715 perustettiin meriakatemiia. Alussa oli kouluissa ulkomaalaisia opettajia; merikouluissa etupäässä englantilaisia. Oppilaiksi kouluihin täytyi varakkaiden lähettää poikiansa, ja pian useammasta varakkaasta perheestä tavataankin poika koulussa. Jo heti Narvan tappelun jälkeen kirjottaa eräs Pietarin uuttera apumies Vinius riemuiten, että kouluihin oli kerätty 250 poikaa, joista valmistuisi oivia insinöörejä, upsiereja ja mestareja. Näitä koulunkäyneitä otettiin osaksi valtion palvelukseen; muutamia lähetettiin myöskin oppia antamaan maakuntiin; 2 kuhunkiin kahdeksaan maakuntaan. Jokaisen perheen isän tuli lähettää 10--15 ikävuosien välillä olevat lapsensa saamaan opetusta kirjoituksessa, luvunlaskussa ja mittausopissa. Kun ei lapsia muuten lähetetty, pakotettiin niitä, ja antoipa Pietari myöhemmin määräyksen, etteivät sellaiset saaneet mennä naimisiin, joilla ei todistusta saamastaan opista ollut.

Paitsi valtion kouluja perustettiin yksityisiäkin, ja nämät koulut olivat ylimalkaan yleistä sivistystä eikä ainoastaan käytännöllistä hyötyä varten. Monet ulkomaalaiset perustivat kouluja, jotka jonkun ylhäisen Venäläisen valvonnassa ja suojassa työskentelivät. Löytyi Italialaisten, Ranskalaisten ja Saksalaisten perustamia ja vieläpä Ruotsalaistenkin. Niinpä Marienburgissa vangittu provasti Glück, Pietarin toisen puolison Katariinan kasvatusisä, rupesi vankina Moskoovassa ollessaan pitämään koulua, jossa opetettiin filosofiaa, historiaa, uskontoa, kieliä j.n.e. Näihin saatamme lukea myöskin Tobolskiin, Siperian pääkaupunkiin, perustetun koulun. Sen alkuunpanijana ja johtajana oli eräs Kaarle XII:nen armeijassa palvellut upsieri, Wreech, joka oli saksalaista syntyperää. Opettajina Wreechin koulussa oli melkein yksinomaan upsiereja, sekä ruotsalaisia että suomalaisia, ja ankara uskonnollinen henki oli siinä vallitsemassa. Alkuansa se muodostettiin vangittujen lapsia varten, mutta vähitellen tuotiin siihen Venäläistenkin lapsia, se kun saavutti hyvän maineen. -- Kaikkia näitä ulkomaalaistenkin kouluja. Pietari suosi ja antoi apuakin niiden ylläpitämiseksi: niinpä lausui hän mielihyvänsä Tobolskin koulusta ja lupasi antaa sille vuotuista kannatusta. Mutta se loppui v. 1721 rauhan tultua, sillä upsierit palasivat silloin vankeudesta.

Viimeisinä hallitusvuosinaan perusti Pietari tiedeakatemian, samantapaisen kuin hän oli nähnyt Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa. Suuri saksalainen filosoofi ja oppinut Leibnitz, joka monessa kohden antoi ehdotuksia Pietarin uudistuspuuhiin, teki ehdotuksen myöskin tiedeakatemian perustamiseen. Sen tuli olla koko valtakunnan sivistyslaitosten pääpaikka ja keskusta ja siellä opettajienkin tuli valmistua toimeensa. Vaikeata oli itse Venäläisistä saada ensi aluksi jäseniä tällaiseen laitokseen, sillä se edellyttää kehittyneitä oloja ja korkeata sivistystä, jota Venäjällä ei ollut, koska alempi koululaitos oli varsin alussa. Ulkomaalaisia, etenkin saksalaisia oppineita, siihen ensiksi kutsuttiinkin.

Varsinaista kansanopetusta ei Pietari harrastanut. Käytännöllisen hyödyn vuoksi, saadakseen valtiolle hyviä insinöörejä, upsiereja y.m. hän oppia tahtoi edistää, eikä kansan sivistämistä varten.

Kirjojen hankkimiseen käänsi Pietari jo hallituksensa alusta asti huomiotansa, Vuonna 1700 oli hän tehnyt sopimuksen kirjanpainaja Tessingin kanssa Amsterdamissa, että tämä saisi myydä Venäjällä venäjänkielisiä ja muitakin kirjoja, "kuitenkaan ei hänen kirjoissaan saisi olla mitään tsaaria ja tsaarin valtaa vastustavaa, vaan kaikki tarkottaa sen mainetta ja kunniaa". V. 1701 perustettiin kirjapaino Venäjälle.

Venäjällä ei luonnollisesti kirjailijoita ollut, jotka olisivat kyenneet jotakin uutta luomaan; sen vuoksi täytyi käännöksiä toimittaa muista kielistä. Ensimmäisiä kirjoja oli mittausoppi, ja eräs kirja, jossa seurustelutapoja opetettiin. Linnoituslaitosta koskevia teoksia käännettiin, muun muassa kuuluisan ranskalaisen sotainsinöörin Vaubanin kirjoitukset; rakennustaitoa, myllyjen rakentamista y.m. koskevaa kirjallisuutta myöskin; historiallisia teoksia niinikään ilmestyi sekä joitakuita käännöksiä klassillisista kirjailijoista. Pietari itse oli kirjailijatoimenkin johdossa; hän antoi neuvoja käännösten tekijöille ja valvoi usein itse painattamistyötä. Hänen omaa osanottoansa kirjallisuuden hankkimisessa sekä hänen käytännöllistä älyänsä osottaa seuraava ukaasi "niille, jotka työskentelevät ekonoomisten kirjojen kääntämisessä".

"Koska Saksalaisilla on tapana", sanotaan siinä "täyttää kirjojansa monilla joutavilla selityksillä, saadakseen ainoastaan kirjansa suureksi, niin ei sellaisia saa kokonaisuudessaan kääntää, ainoastaan itse aine ja lyhyt selitys jokaisen aineen edellä; mutta ei mainittu selityskään ole ainoastaan kauneuden vuoksi, vaan jotta lukija tulisi sen kautta ymmärtämään ja käsittämään aineen käsittelyn. Sentähden on myös tämä kirjoitus maanviljelyksestä (kun hyödytön on pois pyyhitty) parannettava ja minä sen malliksi lähetän, jotta tämän mukaan kirjat käännettäisiin ilman hyödyttömiä selityksiä, jotka vaan kuluttavat aikaa ja tekevät lukijan haluttomaksi".

Myöskin ensimmäisen sanomalehden Pietari pani toimeen. Se ilmestyi v. 1703 ja sisälsi pääasiallisesti "sota-asioita sekä muita tietoon- ja mieleenpantavia asioita".

Ennen Pietarin aikoja ei Venäjällä ollut muuta kirjakieltä paitsi n. n. slavooninen, joka Venäjälle oli tullut kristinuskon mukana Tonavan Slaaveilta. Se oli kirkon kielenä ja myöskin hengellisessä kirjallisuudessa käytetty, eikä muuta ollutkaan. Pietarin aikana ruvettiin uudempaa Venäjän kieltä käyttämään maallisessa kirjallisuudessa ja myöskin toista kirjaimistoa. Slavooninen pysyi sen jälkeenkin vielä kirkon kielenä.

Euroopan sivistysmaissa oli Pietari nähnyt suuria kirjastoja, kokoelmia sekä tiedettä että taidetta varten. Ja sellaisia tahtoi hän Venäjällekin. Puhumattakaan siitä, että kaikellaisia koneita hankittiin fysikaalisia ja anatoomisia kokeita varten y.m. käytännöllisimpiin tieteisiin kuuluvia, niin hankki Pietari muinaistieteellisiä esineitä. Hän lähetti miehiä ulkomaille hankkimaan mineraaleja kokoelmiinsa, kirjoja y.m. "harvinaisuuksia" ostamaan. Suomestakin hän antoi viedä ison vihan aikana arvokkaita muinaisjäännöksiä, muun muassa pyhän Henrikin luut Turun tuomiokirkosta. Hän osti niinikään taideteoksia Italiasta. Ei hän yksinomaan sen vuoksi näitä asioita harrastanut, että hän olisi itse nauttinut taiteista, vaan sen vuoksi että länsimaiden sivistysvaltioissa sellaisia kokoelmia oli, ja niiden mukaan Venäjän piti muodostua.

Jo Pietarin isän Aleksein aikana oli saksalainen näyttelijäjoukko Venäjällä ollut. Pietarikin kutsui sellaisen Moskoovaan. Lautakojussa Moskoovan torilla näyttelijät esittelivät näytelmiä, joissa esiintyi sankareita, niinkuin Julius Caesar, Herkules, Bajazet ja Tamerlan; kerrotaanpa siellä näytetyn meilläkin hyvin tunnettua Molièren huvinäytelmää "Lääkäri vasten tahtoaan". Venäläisillekin tahtoi tsaari hankkia näytelmätaidossa oppia; saksalaisen tirehtöörin piti näet opettaa muutamille Venäläisille, joita tavallisesti kirjurien joukosta hänen luokseen lähetettiin, "kaikkia komediioja".

Pietarin määräykset ulottuivat vieläkin laajemmalle; hän tahtoi ulkonaiset tavatkin niiden kautta saada muutetuksi. Ulkonaisessa esiintymisessä tavattiin paljon raakuutta ylhäisimmissäkin henkilöissä; niinpä senaatorit sanoivat toisilleen haukkumasanoja senaatin istunnoissa ja loivatkin joskus toisiaan; samallaisia tapahtumia kerrotaan pyhän synoodin kokouksista. Tämäntapaisen käytöksen hän kielsi eräässä v. 1724 antamassaan ukaasissa.

Olemme jo ennen maininneet, että hän kutsui naiset yksinäisestä elämästään julkisuuteen ja varsinkin ottamaan osaa seuraelämään. Oman hovinsa hän muutti eurooppalaiseen tapaan. Naiset siellä saivat aina olla pidoissa mukana; ja varsinkin Katariina oli hilpeällä luonteellaan eloisuutta ja iloa ylläpitämässä; vaateparret olivat muuttuneet länsimaisiksi ylhäisimmissä piireissä; ranskan kieltä ruvettiin oppimaan, sillä useaan ylhäiseen perheeseen hankittiin ranskalainen opettajatar lapsia varten. Pietarin kaupunki varsinkin oli näiden uusien harrastusten keskustana. Se rakennettiin länsimaalaiseen tapaan, siellä oli paljon länsimaisia ja myöskin kaikki elämäntavat tahtoi tsaari saada uuteen tapaan muodostetuiksi. Pietarin kaupungin seuraelämän kehittämistä varten hän antoi erään ukaasin v. 1718 n.s. "assembleista". Siinä määrätään tarkasti, miten pidot olivat vietettävät, miten niissä tuli olla ja mitä tehtävä. Koska se kuvaa Pietarin määräyksiä ja toimia, panemme sen tähän kokonaisuudessaan:

Assemblée on ranskalainen sana, jota ei Venäjän kieleen yhdellä sanalla saata kääntää. Sillä käsitetään ihmisjoukkoa, joka joko ajankuluksi tai muusta syystä on kokoontunut. Ystävät saattavat siellä toisensa tavata, ja jokainen voipi toimistaan sekä muista tärkeistä asioista puhua; siellä saattaa tiedustella mitä maailmassa tapahtuu, ja siten aikaansa kuluttaa. Millä tavalla me tahdomme näitä assembleitä pidettäväksi, näkyy seuraavasta:

1) Se henkilö, jonka luona iltaseura pidetään, ripustakoon talonsa edustalle kirjoituksen tai muun merkin, jolla hän antaa tiedon siitä sekä mies- että naissukupuolelle.

2) Iltaseurat eivät saa alkaa ennen k:lo 4 tai 5:ttä i.p., eikä pitkittyä k:lo 10:tä kauemmaksi.

3) Isännän ei tarvitse tulla vieraita vastaan ottamaan eikä tervehtiä tai pyytää heitä; mutta vaikkei hänen tarvitse ylipäänsä kestitä vieraitaan, tulee hänen kuitenkin hankkia tuolia, valoa, juomaa ja muuta tarpeellista, sekä kaikellaisia leikkipeliä ja niihin kuuluvia esineitä.

4) Ei kukaan ole velvollinen määrättynä tuntina tulemaan tai lähtemään, kunpa hän vaan itsensä näyttää iltaseurassa.

5) Jokainen saapi vapaasti mielensä mukaan istua, kävellä tai leikkiä, eikä kukaan saa häntä siitä estää tai sen johdosta pahastua suuren kotkan rangaistuksen uhalla [suurella kotkalla tarkotettiin suurta viinamaljaa, jonka rikkojan täytyi juoda pohjaan], ja tervehtiköön jokainen vaan tullessaan ja poismennessään.

6) Arvokkaammat henkilöt niinkuin aateliset ja korkeammat upsierit, myöskin tutut kauppiaat ja johtavat mestarit (näillä tarkoitetaan etupäässä laivanrakentajia), muutamat kansliian virkamiehet saavat vapaasti vaimoineen ja lapsineen olla saapuvilla iltapidoissa.

7) Palvelijoille (paitsi omaan taloon kuuluville) määrättäköön sivulla paikkansa, jotta pitohuoneissa olisi kylliksi tilaa.

Iltapitoja oli kolmasti viikossa ja poliisimestari ilmotti kenen luona tsaari tahtoi niitä kulloinkin pidettäväksi. Jokainen ylhäisempi henkilö tuli täten pitäneeksi noin kerran talven kuluessa.

Tanssi oli Pietarin mielestä hyvin tärkeä, sen kautta kun eri sukupuolet tulivat toisiaan lähemmäksi. Itse hän, tanssi mielellään, samoin hänen puolisonsa ja tyttärensä. Varsinkin oli Pietari mielissään, jos hän huomasi että Venäläiset tanssivat ulkomaalaisten naisten kanssa tai päinvastoin ulkomaalaiset venäläisten naisten kanssa.

Mutta vaikkapa pidot järjestettiin länsimaiseen malliin, oli ero kuitenkin suuri; kömpelyys, tottumattomuus ja raakuus esiintyi joka kohdassa. Seurustelussa sanovat ulkomaalaiset Venäläisten olevan ihan taitamattomia; he eivät osanneet keskustelua ylläpitää; naiset olivat mykkinä, eivätkä käsittäneet hienoa kohteliaisuutta. Sattuipa niinkin, että eräs venäläinen nainen, jota kohtelias ulkomaalainen kavaljeeri suuteli kädelle, käsitti tämän loukkaukseksi ja korvasi sen antamalla hänelle korvapuustin. Ylenmääräinen juominen, johon naisetkin ottivat osaa päihtymiseen asti, osottaa myöskin vanhaa raakuutta. Ja olipa Pietari määrännyt äsken mainitussa ukaasissa, että se, joka ei sen määräyksiä noudattanut, oli pakotettu tyhjentämään n.s. "suuren kotkan", eli suuren maljan paloviinaa. Ulkonainen puoli tuli uudeksi, mutta itse henki ja ydin oli tässäkin kohden kauan aikaa vanha; edistystä se kuitenkin oli ja lähentelemistä eurooppalaisuuteen.

XXVIII. Veroitus ja verojen kokoaminen.

Pietari tarvitsi luonnollisesti paljon varoja saadakseen kaikkia uudistuksiaan aikaan. Valtion menot lisääntyivät vuosi vuodelta ja samassa suhteessa kohosivat verot. Vasta uuteen kuntoon järjestetty sotajoukko, joka tuskin oli entistä pienempi, mutta paljon kalliimpi, sekä laivasto vaativat puolet valtion tuloista. V. 1710 laskettiin valtion tulot noin 3 miljoonaksi ruplaksi; siitä lähes 2 milj. meni sotajoukon ja laivaston ylläpitoon. Sen lisäksi lähettiläiden pito ulkomaiden hoveissa, monet uudet virkamiehet j.n.e. vaativat maksoja, joista ei ennen Pietarin aikoja mitään tiedetty. Pietarin oma elämä ja hovi ei paljon maata rasittanut, hän kun asui ja esiintyi hyvin yksinkertaisesti ilman loistoa ja komeutta. Noin 50,000 rupl. käytettiin siihen hänen loppuvuosinaan, vaikka valtion tulot jo olivat kohonneet 10 miljoonaan.

Rahaa saadakseen kaikkiin tarpeisiinsa täytyi yhäti lisätä veroja ja keksiä uusia tulolähteitä. Hän asetti sitä varten virkamiehiä n. n. "Pribyltschiki", joiden tuli pitää verotuksesta huolta, keksiä uusia verotusesineitä, saattaa syytteeseen henkilöitä, jotka olivat petollisia olleet verojen suorittamisessa. Nämät virkamiehet olivat jonkinlaisia fiskaalia, jotka valtion etuja valvoivat; siitä nimityskin, sillä "pribylj" merkitsee etua tai voittoa. Näiden virkamiesten joukossa oli kuuluisin Kurbatov, joka oli matkustellut ulkomailla ja palattuaan osotti suurta taitoa ja kekselijäisyyttä tällä alalla. Hänen esityksestään useimmat uudet verot saivat alkunsa.

Vanhin vero, jonka jo Mongoolien khaanit olivat Venäjällä ottaneet, oli n.s. päävero; sitä maksoivat kaikki paitsi aateli ja virkamiehet. Talonpojat siitä suurimman osan suorittivat. Jokainen aatelisherran alustalainen maksoi Pietarin aikana 74 kopeekkaa, mutta kruunun tiloilla asuvat, koska eivät niinkuin edelliset herroille mitään suorittaneet, 114 kopeekkaa. Se näyttää meistä vähäpätöiseltä, mutta on otettava huomioon, että rahalla oli silloin paljon suurempi arvo kuin nyt; sillä rahan metalli-arvo oli suurempi ja rahan käyttäminen paljon harvinaisempi. Miehen päiväpalkka oli esim. kesällä 5 kop. ja talvella ainoastaan 3 kop.; jos hevonen oli mukana maksettiin toinen verta lisään; s.o. meidän rahassa miehen päiväpalkka 25 ja 15 penniä ja hevosella noin 30 ja 50 p:iä.

Tämä vero ei riittänyt menoihin, vaikkapa se oli tärkein ja varmin Pietarinkin aikana. Hän ja hänen virkamiehensä tunkeutuivat joka taholle yksityisten tointa verottamaan; valtion käsi kävi hyvin pitkälle katsomatta miten alamaisten edut siitä kärsivät.

Kaupasta puhuessamme mainitsimme, että hallitus antoi vuokraa vastaan eri tavaroiden kaupittelemisen joillekuille henkilöille; toiset tavarat taas olivat valtion yksinomaisena oikeutena. Tästä kerääntyi valtiolle suuria tuloja. Mutta yhä uusia veroja oli sittenkin keksiminen ja varsinkin Pohjan sodan aikana niiden lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Kaikki myllyt ja sillat merkittiin ja niistä otettiin vero. Yksityisten kalastamisoikeus kiellettiin: se vuokrattiin eri henkilöille. Joka omassa kalavedessään sen jälkeen kalasteli, häntä kiduttamalla rangaistiin. Jos joku tahtoi tulla satamaan tai kaupungin torille, tuli hänen suorittaa tulli. Yksin saunatkin otti valtio verotuksen esineeksi. Sekin, joka omaksi tarpeekseen piti saunaa, oli pakotettu maksamaan suuren veron. Mehiläispesät verotettiin, käsityöläisten täytyi paitsi ammattioikeuksistaan käyttämistään työkaluista suorittaa valtiolle: niinpä suoritti räätäli saksistaan, seppä vasaroista ja alasimistaan, työmies kirveestään j.n.e. Savutorvista, kellareista, kaivoista suoritettiin vero. V. 1705 annettiin määräys, että se, joka tahtoi tammesta valmistettuja ruumisarkkuja käyttää, maksaisi siitä veron. Olemme jo ennen maininneet, että parroista ja vanhankuosisista vaatteista maksettiin vero. Kaupungin porteilla oli vahtia, jotka tähystelivät kaupunkiin menevien partoja ja takkia. Tavattiinpa niinkin mielivaltaista menettelyä, että pantiin Moskoovan porteille ja suurempiin tienristeyksiin salpoja, ja jokaiselta ajajalta otettiin ilman muuta pieni vero. Tämä tapahtui v. 1710, jolloin suuri vaillinki oli valtion menoissa ilmaantunut.

Postitoimistosta koetti Pietari niinikään hyötyä; hän näet kohotti kirjeiden ja muiden lähetysten maksot suuresti. Mutta seuraus oli se, että tulot vähenivät, koska ei käytetty enää niin paljon postin välitystä. -- Samanlainen oli seuraus siitä, kun hän kohotti tullin äärettömän korkealle, esim. 37 1/2 prosenttiin liina- ja hamppulangasta, joka Venäjältä ulkomaille vietiin. Hänen tarkotuksensa oli että lankaa yhä enemmän olisi ruvettu valmistamaan; mutta sen valmistus päinvastoin väheni.

Vielä käytti Pietari monta kertaa rahan huonontamista, joten ruplan arvo aleni kolmanneksella. Kotimaan kaikki kullan ja hopean hän tahtoi valtiolle saada lyödäkseen niistä rahaa. Kuoleman rangaistuksella oli kielletty niitä muille myymästä. Saadakseen taas ulkomailtakin mahdollisen paljon rahaa, antoi hän määräyksen, että koetettaisiin välttää vaihtokauppaa ulkomaalaisten kanssa, vaan olisi Venäjän tavaroista rahaa saatava.

Uusia veroja määrättäissä täytyi myöskin yhäti luoda uusia virkoja ja hankkia uusia virkamiehiä. Ja jokainen uusi virkamies oli kansalle uusi rasitus; sillä he eivät katsoneet yksinomaan, että valtion vero tuli kootuksi, joka jo kyllä oli suuri, vaan myöskin omaa etuansa. Sillä kukin heistä, kenraalista ja voivoodista halvimpaan kirjuriin asti, piti oikeutenaan menetellä mielensä mukaan. Voivoodit matkustelivat ja elivät maakuntansa asukkaiden kustannuksella; fiskaalit, linnojen isännät sekä alemmat virkamiehet samalla tavalla. Eräs venäläinen historioitsija Kostomarov kertoo seuraavaan tapaan virkamiesten menettelystä: "Kun voivoodi tai maaneuvos tahtoo jonkun seudun asukkaita hyödykseen käyttää, lähettää hän kirjurinsa tiedustelemaan, ovatko talonpojat oikein suorittaneet kaikki veronsa. Kirjuri kulkee kylästä kylään, talosta taloon ja vaatii talonpojalta kuittia suorittamistaan maksoista. Moni talonpoika ei heti löydä kuittiansa, ja kirjuri huutaa ja lykkii häntä, vaatii häneltä vieläkin maksuja tai ottaa lahjoja siitä että hän odottaa, kunnes talonpoika löytää kateissa olleen kuittinsa ja näyttää sen; mutta vaikkapa talonpoika ei kuittiansa olisikaan hukannut, vaan heti tuo sen vaadittaissa esille, niin ottaa kirjuri kuitenkin paitsi mitä hän syömisessä ja juomisessa on kuluttanut, vielä rahaa, ikäänkuin vaivansa palkkioksi, ja jakaa sen sittemmin esimiehensä kanssa". Eräässä ukaasissa vähää myöhemmin sanotaan voivoodeista, "ettei niitä saata paimeniksi nimittää, vaan susiksi, jotka ovat laumaan hyökänneet". Näin meneteltiin maaseuduilla. Kaupungit oli Pietari erottanut voivoodein hallinnosta ja asettanut maistraatin ja raatimiehet sijaan, mutta yleensä valitetaan ankaraa sortoa siltäkin puolen, vieläpä kovempaa kuin ennen, ennen kun oli vaan yksi herra, nyt niitä oli useita.

Pietari koetti petoksia kaikin tavoin estää sekä sellaisia, joista kansa kärsi että myöskin niitä, joiden kautta valtio sai vahinkoa. Hän asetti viskaalia maakuntiin, yliviskaalia senaatiin valvomaan, ettei mitään vääryyttä saisi tapahtua, Heidän tuli nostaa kanteita syyllisiä vastaan. Mutta muutkin henkilöt saivat ilmiantaa petoksia. Jos syytöksessä oli perää, sai kantaja tavallisesti puolen, joskus kaikkikin syytetyn omaisuudesta; mutta jos syytös huomattiin perättömäksi, ei kantaja ollut minkäänlaisen vastuun alaisena nostamastaan väärästä syytöksestä. Tämä saattoi siihen väärinkäytökseen, että varsin kevytmielisesti tehtiin kanteita, usein syyttäkin, sillä omaa hyötyä syyttäjä siinä toivoi saavansa. Kuka esim. ilmiantoi kapakan isännän, joka oli tupakasta ja viinasta veron jättänyt maksamatta, sai neljänneksen hänen omaisuudestaan; kuka taas ilmi antoi sellaisen henkilön, joka oli valtion palveluksen laiminlyönyt, sai koko hänen maaomaisuutensa j.n.e. -- Syytettyjen luku karttui karttumistaan, rangaistusten lukumäärä niinikään; Pietari antoi yhäti ankarampia määräyksiä, mutta väärinkäytökset pysyivät kuitenkin.

Paitsi omaisuuden riistämistä käytettiin muitakin rangaistuksia. Kuoleman rangaistus oli hyvin tavallinen; pakkotyöhön tuomittiin usein; "knuutia" annettiin; käytettiinpä sellaistakin raakaa rangaistustapaa, että sieramet revittiin irti; Pietari itse keksi koneen, jolla tämä julma rääkkäys perin pohjin toimitettiin; toisinaan poltettiin kieltä kuumalla raudalla. Kaikkia näitä rangaistustapoja käytettiin aina eri määräysten mukaan, mutta suhteellisuutta rikoksen laadun mukaan ei suinkaan ollut olemassa, ainakaan meidän käsityksemme mukaan. Kuolemanrangaistus oli esim. määrätty metsän kaatamisesta. Alituisesti oli syytöksiä vireillä. Eikä yksinomaan alemmat virkamiehet olleet syytettyjen joukossa, vaan ylemmätkin. Tahdomme muutamia mainita. Eräs ruhtinas Gagarin, Siperian kuvernööri ja tunnettu lempeydestään ja suopeudestaan ruotsalaisia ja suomalaisia vankeja kohtaan, jotka Siperiaan oli viety, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin petoksesta. Pietarin tärkeä apumies rahojen hankkimisessa Kurbatov oli syytetty petoksista, mutta kuoli jutun kestäessä. Pietarin kaupungin varakuvernööri Korsakov sai "knuutia"; kaksi senaattoria, jotka olivat samassa petosjutussa osallisina, saivat sellaisen rangaistuksen, että heidän kieltänsä poltettiin kuumalla raudalla. Valtion varakansleri ja etevä valtiomies Schafirov tuomittiin ensin saamaan "knuutia", sitten kuolemaan, mutta kun pää jo oli mestauspölkyllä sai hän armon. Vihdoin itse yli-viskaali Nesterov, joka oli ollut vastamainittujen ynnä monien muiden syyttäjänä, tuomittiin itse niinikään petoksesta kuolemaan, ja julmalla tavalla itse Pietarin läsnäollessa kuoleman tuomio pantiin toimeen. Tsaarin suurin suosittu ruhtinas Menschikov oli kolmasti tuomittu petoksista omaisuutensa menettämään, mutta hän sai armon sekä arvonsa ja virkansa takaisin.

Pietariin tämä epärehellisyys teki ikävän vaikutuksen; hän koetti yhä uusilla ja ankarammilla määräyksillä saada ne ehkäistyksi. Kerran hän käski yliprokuraattori Jaguschinskin laatimaan säädöksiä, joissa kuolemanrangaistus olisi kaikellaisesta epärehellisyydestä määrätty; silloin sanotaan yliprokuraattorin lausuneen: "Tahtooko Teidän Majesteettinne jäädä yksin olemaan? Kaikki me varastamme, yksi enemmän ja kömpelömmin, toinen vähemmän ja taitavammin". Mutta viimeiseen asti Pietari taisteli tätä epärehellisyyttä vastaan. Oli odotettavissa juuri entistä ankarampia määräyksiä kun kuolema katkasi hänen elämänsä.

XXIX. Kansan tila.

Monet verot, rasitukset ja uhraukset, joita tarvittiin Pietarin uudistuspuuhissa, koskivat kaikkia hänen alamaisiaan; mutta suuremmassa määrässä ne rasittivat varsinaista kansaa eli maaväestöä. Eikä sen hyväksi mitään tehty, päinvastoin sen oikeudellinen asema ja tila tuli entistä huonommaksi. Eräs ulkomaalainen kertoo, että tsaaria oli kehotettu maaorjuutta hävittämään, mutta siihen hän oli vastannut: "sellaista kansaa voipi ainoastaan äärimmäisellä kovuudella hallita". Ainoastaan välikappaleena valtiollisissa toimissaan hän kansaa piti.

Korkeimmilla säätyluokilla oli ainoastaan valtio velvollisuuksia vaatimassa, mutta talonpojilla oli sen lisäksi toisiakin herroja, ne kun olivat maaorjia. Jo ennen Pietarin aikoja tuo tila oli kehittynyt, mutta hänen aikanaan maaorjuus tuli vielä ankarammaksi. Ensiksikin kaikki talonpojat, nekin jotka ennen olivat olleet vapaassa asemassa, sekotettiin yhteen sen revisioonin kautta, jonka Pietari v. 1719 toimitti. Maanomistajien valta tuli myöskin entistä suuremmaksi. Pietari vaati näet, että maanomistajat olivat vastuunalaisia alustalaistensa veroista, rekryyteistä ynnä muista rasituksista, mutta sen johdosta hänen täytyi myöskin heittää talonpojat kokonaan herrojen haltuun. Maanomistajan taas täytyi myöskin pitää alustalaisiansa entistä kireämmällä; ei hän enää antanut heille vapautta, niinkuin ennen joskus oli tapahtunut; jos joku karkasi, vaati hän suurella ankaruudella karkurin takaisin. Sillä herran täytyi kuitenkin suorittaa kaikki valtion vaatimukset niidenkin puolesta. Ennen jo oli määrätty, ettei kukaan talonpoika saanut muuttaa paikaltaan, ja nyt säädettiin sen lisäksi, ettei kukaan saanut kulkeakaan kodistaan kauemmaksi kuin 30 virstan päähän. Pelättiin näet karkaamista. Toisaalta kumminkin oli jo tullut tavaksi, että isäntä myi orjiansa, vaikkei maa seurannutkaan mukana. Varsinkin tehtaanisännille oli tässä kohden oikeus hankkia tehtaisiinsa työmiehiä talonpojista. Perhekunnasta maksettiin noin 30 ja 50 ruplan välillä. Meneteltiinpä sitenkin, että yksityisiä perheen jäseniä myytiin ja erotettiin siten toisistaan. Pietari kieltää sen, sanoen sen johdosta julkaisemassaan ukaasissa, ettei missäkään maailmassa menetellä siten, että ihmisiä myydään kuin elukoita; kun poika tai tytär riistetään perheestä, syntyy siitä suuri valitus; sentähden kieltää keisari ihmiskaupan. "Mutta", jatketaan kuitenkin, "ellei ilman ihmiskauppaa saateta toimeen tulla, käytettäköön sitä vaan hätätilassa ja myytäköön koko perheitä kerrassaan". Usein Pietari myöskin käskee virkamiestensä ottamaan selvää niistä isännistä, jotka rääkkäsivät ja pahoin pitelivät talonpoikia. Tavataanpa joskus, että sellaisia talonpoikien kiusaajia rangaistunkin; niinpä eräs ylhäinen virkamies Golovin tuomittiin 10:ksi vuodeksi pakkotyöhön, koska yksi talonpoika, jota hän oli pahoin pidellyt, sen johdosta kuoli. Nämät määräykset eivät kuitenkaan paljon auttaneet talonpoikia. Ja kovempi kohtelu kuin isäntiensä puolelta tuli valtion puolelta, suurempia uhrauksia valtio vaati. Ja ne ne olivat, jotka useinkin talonpojat toivottomuuteen saattoivat.

Kun veroja oli mahdoton saada ja rästit kasvoivat, käski tsaari suurinta ankaruutta käyttämään; talonpoikia kidutettiin muille muka varotukseksi. Tästä keinosta ei apua ollut, vaan päinvastoin se lisäsi maksamattomien lukua, jonka vuoksi Pietari luopui siitä. Myöhemmin kuljetettiin sellaisia vaimoineen lapsineen Pietariin, josta ne lähetettiin satamatöihin Rääveliin tai Kronstadtiin, vaimot taas kehruuhuoneisiin; lapset ja vanhukset saivat muuta työtä voimiensa mukaan tehdä. Palkaksi luettiin rupla kuukaudessa, joka vähennettiin veronrästistä; ja kun rästit siten saatiin suoritetuksi, päästettiin asianomaiset kotiinsa. Vankiloissa tavattiin paljon ihmisiä samasta syystä; toiset pääsivät vapaiksi lahjomalla virkamiehiä, toisia taas kiusattiin kovasti, jonka johdosta Pietarin täytyi antaa erityinen kielto.

Vielä kovempi rasitus kuin verot oli rekryytein otto. Huono hoito saattoi tuhansia ennen-aikuiseen kuolemaan. Monet kuolivat jo ennen kun pääsivät rykmentteihinsäkään. Sotaväkeen joutumista pelättiin kovasti; rekryytit yrittivät karkaamaan ja sentähden niitä vartioittiin kuin pahantekijöitä, ja kuljetettiin ankaran valvonnan alla kauas määräpaikkoihinsa.

Talonpoikien tila tuli tämän johdosta yhä huonommaksi. Talonpoika jätti usein talonsa ja lähti mieron teitä kiertämään; jälelle jääneet samalla tilalla olivat velvoitetut maksamaan ja suorittamaan karanneenkin puolesta, sillä herra sen vaati, koska hän oli vastuunalainen alustalaistensa maksoista. Mitä vähemmäksi alustalaisten luku suli, sitä raskaammiksi verot tulivat jälelle jääneille ja yhä useampi lähti karkaamaan; usein täytyi itse isännänkin luopua tilastaan, koska oli mahdoton vaadittuja velvollisuuksia täyttää.

Kotinsa jättäneitä ihmisiä tavataan joka taholla valtakunnassa. Kerjäläisten lukua karkulaiset lisäsivät äärettömästi. Pietari koetti kerjäämistä estää käskemällä ottaa teillä jouten kulkijoita kiinni ja toimittamalla sellaiset luostarien suojaan. Almuja kiellettiin antamasta; siitä määrättiin sakkokin, ensikerrasta 5 rupl., toisesta 10 rupl; köyhäinhuoneita perustettiin; mutta näitä ei pidetty vankiloita parempana. Ei kukaan tahtonut vapaehtoisesti niihin mennä ja väkivaltaa käyttämällä kansa usein pelasti sinne joutuneet.

Useat karanneista liittäytyivät suuriin joukkoihin, jotka metsissä asuskellen hätyyttivät ihmisiä ja vieläpä kyliä ja kaupunkejakin; niistä muodostui varsinaisia rosvojoukkoja. Pietari koetti kyllä estää tällaista tapahtumasta; kyläkuntia usein komennettiin karanneita naapurejaan takaa ajamaan: mutta mahdotonta oli saada sitä loppumaan.

Suurissa joukoissa pakeni myöskin karkulaisia valtakunnan syrjäisiin osiin ja muihin maihin. Kasakoiden luona, jotka kuuluivat Venäjän valtaan, he saivat hyvän turvapaikan. Valtakunnan rajoille pantiin sotaväkeä vartioimaan, mutta suurissa joukoissa ne sittenkin pääsivät yli pujahtamaan. Liettuassa esim. tavattiin seuraavana aikana 200,000 talonpoikaisperhettä, jotka Venäjältä sinne olivat muuttaneet.

Väkiluvun vähenemistä vuosi vuodelta valitetaan; virkamiehet valittavat, että suuria seutuja jääpi kokonaan autioksi. Niinpä on laskettu, että Venäjän luoteisessa osassa jo v. 1711 oli lähes 90,000 talonpoikaisasuntoa autiona; useissa kylissä muissakin valtakunnan osissa oli ainoastaan puolet tai neljäsosa perheistä jäljellä.

Niinkuin näkyy tarvittiin äärettömiä ponnistuksia ja uhrauksia, ennen kun Pietari suuret aikeensa sai toteutumaan. Ja vielä tukalammalta se tuntui kansalle, joka ei tsaarin toimia ymmärtänyt, vaan päinvastoin piti niitä turmiollisina.

XXX. Kapinallisia puheita kansassa.

Venäjän kansa oli vanhoillinen; se ei tahtonut tulla häirityksi vanhoissa oloissaan ja tavoissaan; ja entisessä katsantokannassaan se pysyi lujasti kiinni. Vanha oli siihen niin juurtunut, että poikkeaminen siitä oli pyhyyden ja uskonnon loukkaamista. Jo tsaari Aleksein, Pietarin isän aikana se oli tullut näkyviin. Silloin oli patriarkka Nikon toimittanut muutoksia kirkossa. Vaikka ne koskivatkin ainoastaan ulkonaisia menoja eikä uskonkappaleita, herättivät ne suuressa osassa kansaa vastustusta; suuri joukko ei taipunut noudattamaan uusia määräyksiä, ei kirjoittamaan Jisusta Isuksen asemasta, eikä tekemään ristinmerkkiä kolmella sormella, vaan niinkuin entinen tapa vaati, käyttivät kahta. Siten syntyi suuri raskolnikien eli starovertsien lahko, joka Pietarin aikana ja sen jälkeenkin oli valtiokirkkoa kohtaan vastustavalla kannalla. Raskolnikien joukossa vanhat tavat ja olot olivat vielä rakkaammat kuin muualla. Ei missään pidetty partaa sen pyhemmässä arvossa kuin heidän joukossaan, eikä missäkään saksalaisia vaatteita sen suuremmalla kammolla katsottu kuin heidän keskuudessaan. Koko tämä suuri joukko oli jo ennen Pietaria valtion kanssa joutunut ristiriitaan; ja Pietarin aikana tuli tyytymättömien luku paljon suuremmaksi; se kasvoi kasvamistaan mitä enemmän tsaari sen vanhoja oloja muutti ja mitä kovemmin rekryytein otto ja verojen paino rupesi rasittamaan. Tyytymättömyys ei kuitenkaan ilmaantunut nytkään puolueena niinkuin länsimaiden sivistyneissä valtioissa on tavallista, sillä siihen ei Venäjän kansassa ollut tarpeeksi sitä edellyttävää sivistystä ja valtiollista kypsyyttä; vaan se esiintyi loukkaavissa puheissa yksityisten kesken, niinkuin jo olemme aikaisemmin kertoneet (XI:ssa luvussa). Valtakunnan syrjäosissa, etenkin etelässä, jossa hallituksen mahti oli heikompi, panivat tyytymättömät levottomuuksia aikaan. Nämät seudut olivat turvapaikkoja kaikellaisille aineksille, jotka olivat valtion hallituksen kanssa joutuneet epäsopuun. Syrjäosiin raskolnikit olivat vetäytyneet. Nyt sinne siirtyi muita karkulaisia.

Pietari itse oli luonnollisesti tuon kaiken vastustuksen esineenä. Yleinen mielipide kansassa, vaikkapa sillä olikin usein asioista sangen hämärä käsitys, käsitti sen kuitenkin, että tsaari oli muutoksien alkuunpanija. Ennen oli totuttu tsaaria kunnioittamaan; mutta tsaarit olivat antaneet kansan olla rauhassa ja itse Kremlin linnassa olleet toimettomina. Pietari vaati työtä ja tointa; jo se oli outoa. Ennen tsaaria oli ympäröinnyt jumalallinen salaperäinen pyhyys, hän kun oli pysynyt kansalle näyttäytymättä; Pietari taas oli tavallinen ihminen olossaan ja toimissaan. Se loukkasi kansan katsantotapaa. Pietari seurusteli ulkomaalaisten kanssa; hän ei aina noudattanut oman kirkkonsa vaatimuksia. Hän ei ollut enää pyhyyden esikuva, niinkuin hallitsijaa oli totuttu pitämään, vaan päinvastoin oli hän joskus osottanut sen menoja halveksivansakin. Ja tämä viime mainittu seikka se oli varsinkin, joka papiston, etenkin munkit, saattoi Pietarista pahoja puheita laskemaan. Ja se se suurin pahennus kansan mielestäkin oli. Sillä poikkeaminen oikeasta uskosta oli kaiken pahuuden alku.

"Mitä hyvää voidaankaan", sanoi eräs talonpoika, "odottaa epäuskoiselta, jommoinen meidän tsaari on; hän on pakanaksi tai turkkilaiseksi muuttunut; hän syö lihaa keskiviikkoisin ja perjantaisin; hänestä on tullut juutalainen eikä hän saata päivääkään olla verta juomatta". -- Parran leikkuu, vaatteiden muutos, tupakan salliminen j.n.e. kaikki se johtuu samasta alkulähteestä. Kerrotaan, että muuan sotamies oli parta ajeltuna tullut pyhälle ehtoolliselle, mutta pappi ei tahtonut päästää häntä siitä osalliseksi, vaan kutsui häntä pakanaksi; sotamies kun silloin huomautti tsaarin käskystä, kutsui pappi tsaaria "mielettömäksi". -- "Mikä tsaari se sellainen on", kuultiin usein sanottavan, "joka sallii niin kirottua ainetta nautittavan kuin tupakka on; ne papit, jotka siihen myöntyvät, ovat susia ja kirkon pahimpia vihollisia; hekin tupakoivat". Tämän tapaisia puheita kuultiin kansassa. Toisia taas, joissa moittimalla puhuttiin suurista veroista ja pakkotöistä. Niinpä eräs bojaarinpoika valittaa: "Mikä tsaari se on? Kaikki on hän meidät virkaan pakottanut ja alustalaisemme raastaa hän sotaväkeensä; ei niissäkään saata häneltä piilottautua; kaikki hukkuvat; sen lisäksi ottaa hän itsekin osaa toimiin. Kuinkapa ei joku jo ole häntä surmannut? Jos joku hänet tappaisi, niin kaikki työ loppuisi; kansallakin olisi helpompi" j.n.e.

Pietarin esiintyminen oli kansan mielestä niin outoa ja entisyydestä eroavaa, ettei häntä pidetty oikeana venäläisenäkään. Hän ei muka ollutkaan Aleksein poika, vaan jonkun saksalaisen. "Hän kun käskee saksalaista vaatepartta käyttämään, siitä saattaa nähdä, että hän itsekin on saksalainen", niin puhuttiin. "Hän ei ole meidän tsaarimme, vaan ulkomailta tullut muukalainen; sillä meidän tsaarimme on pistetty tynnyriin ja tynnyri vieritetty mereen". Toisia kertomuksia liikkui, joiden mukaan hän ulkomaan matkalla olisi jäänyt sinne ja toinen tullut sijaan hallitsemaan Venäjätä. Ja kaikkia uskottiin.

Kirkonmiehet pyhässä innossaan julistivat Pietarin "Antikristukseksi", ja tälle väitteelle annettiin tieteellinen perustelu, joka hyvin soveltui kansan katsontatapaan. Eräs kirjailija Talitski oli kirjoittanut ja levittänyt kirjan, jossa mainitaan, että Pietarin mukana on Antikristuksen aika tullut; sama Talitski oli myöskin kehottanut kansaa tottelemattomuuteen tsaaria kohtaan. Talitski tuomittiin kuolemaan ja mestattiin; mutta kansan mielessä hän oli marttyyri, joka oli henkensä oikean asian tähden menettänyt. -- Pietaria sanottiin pahan hengen riivaamaksi; Menschikovin sanottiin ainoastaan sentähden olevan niin suuresti tsaarin suosiossa, että hän oli Kristuksesta luopunut ja pahan hengen lapseksi antautunut; missä hän vaan oli tai liikkui, oli joukko pahoja henkiä hänen ympärillään liehumassa vartioidakseen häntä.

Tämän tapaisia kertomuksia kulki miehestä mieheen; ne osottavat mitä tsaarista arveltiin ja millainen käsityskanta kansassa oli, miten kummallisia juttuja saattoi sen mielikuvituksessa syntyä ja täydestä todesta käydä. Olipa kansassa erityinen loihtukaavakin, jolla tsaaria manattiin.

Mutta miten saatiin tällaiset kertomukset ilmi? Luonnollista oli, että salaisuudessa niitä levitettiin. Yleinen mielipide ei esiintynyt julkisuudessa, niinkuin vapaissa maissa kansan edustajien tai sanomalehtien kautta, vaan tuomioistuimen edessä näitä pakotuksesta kerrottiin. Oli näet aina sellaisia henkilöitä, jotka ilmiantoivat tällaisia kapinallisia puheita, syytetyn omaisuuskin joutui ilmiantajan käsiin. Näitä valtiorikoksista syytettyjä tutkittiin n.s. "Preobrashenskin prikaasissa"; se oli tuomiovirkakunta, jonka Iivana julma oli muodostanut. Sen puheenjohtajana oli ruhtinas Romodanovskij, Pietarin uskollinen palvelija, mutta ankara, tyly, säälimätön ja julma mies. Itse Pietarikin häntä moittii liiallisesta julmuudesta, kutsuen häntä "pedoksi" muutamassa kirjeessä. Ankara oli puheenjohtaja, ankara tutkimistapa, sillä samaa tapaa, kuin Streltsiä tutkittaissa, nimittäin kidutusta monella eri tavalla, käytettiin, jonka kautta syytetty usein pakotettiin perätöntäkin tunnustamaan. Kuolemantuomio oli seurauksena yllä mainituista ja niiden kaltaisista rikoksista. Yhtä mittaa oli tällaisia juttuja ja alituisesti oli tuomioistuin toimessa. Pöytäkirjat, joihin kirjoitettiin syytettyjen puheet, ovat säilyneet, ja ne juuri yllä mainittuun tapaan kertovat, mitä Venäjän kansan suuri enemmistö tsaaristaan arveli.

XXXI. Kapinoita Etelä-Venäjällä.

Tavallista oli Venäjällä ollut edellisinäkin aikoina, että, kun kansassa jonkun hallituksen toimenpiteen johdosta ilmestyi tyytymättömyyttä, lähtivät tyytymättömät valtakunnan syrjäisiin osiin etelässä. Jo 15:llä vuosisadalla tällaista muuttamista tavataan. Kun talonpojasta Boris Godunovin aikana tehtiin maaorja, muutti sinne paljon väkeä, Aleksein aikana toimeenpantu kirkonpuhdistus lisäsi niinikään suuresti Ukrainin väkilukua; virkamiesten rasittamat kauppiaat ja porvarit läksivät myöskin mielellään näihin vapaampiin oloihin. Täten muodostui suuri, laaja ala Volgan ja Uralin seuduilta idässä valtakunnan läntisiin rajaseutuihin asti Dnjestriin ja Tonavaan asti, jota nimitettiin kasakoitten maaksi. Kasakat olivat jaetut moneen eri ryhmään asuinpaikkojensa mukaan. Niinpä Don-virran ympäristöllä asuvia sanottiin Donin kasakoiksi, Dniepr-virran yläjuoksun ympärillä oli yksi osakunta; ja saporogit taas asuvat Dniepr-virran alajuoksun ympärillä j.n.e.; jo Pietarin aikana ne kuuluivat Venäjän tsaarin alamaisten joukkoon suurimmiksi osaksi, mutta olot olivat kuitenkin vapaammat kuin muualla. Elintavat muodostuivat suurilla aroilla puoleksi paimentolaiselämän kaltaiseksi; ei ollut suuria kaupunkeja, vaan kylissä he kuitenkin asettuivat toistensa naapureiksi asumaan. Kasakat muodostivat jonkinlaisia vapaita demokraatisia talonpoikais-yhteiskuntia vanhimpien johdossa; päämiehenä oli n.s. atamaani. Heidän elämänsä oli kovaa, levotonta, sotaista. Etelässä oli heillä vanha verivihollinen, Tatarit, joiden kanssa usein oli taisteleminen, toisaalla taas oli Venäjä, jonka liiallista virkamiesvaltaa he tahtoivat vastustaa. Heidän tarkotusperänsä oli pysytellä erikoisasemassa Tataarien ja Venäjän välillä, päästämättä kumpaakaan omaa vapauttaan supistamaan.

Kasakoiden luo lähti Pietari suuren aikanakin tyytymättömiä aineksia valtakunnan keskiosista, ja täällä tuo tyytymättömyys puhkesi esiin kapinoiden muodossa. Samoilla seuduin vaaralliset kansanyllyttäjät ovat aina saaneet puoltajia, niinkuin Stenka Rasin Aleksein aikana; Uraalin seuduilta kuuluisa Pugatschev Katharina II:sen aikana lähti laumoinensa valtakunnan keskiosaa kohden. Siellä oli Pietarin aikana pakoon päässeet Streltsit kansaa kiihottamassa; siellä oli raskolnikia; munkkeja, porvareja sinne lähti hallituksen sortoa vastaan kansaa yllyttämään.

Jo v. 1700 ilmaantui kaakkoisessa osassa ja Donin seuduilla pienempiä levottomuuksia, jonka johdosta useita kuolemalla rangaistiin; mutta ensimmäinen suurempi kapina sai alkunsa v. 1705 Astrakanissa. Muutamat paenneet kauppiaat Venäjän keskiosista levittivät puheita tsaarin muutoksista, veroista ja muista toimista sekä moittivat hänen uskonnon sortoaan ja kehottivat kansaa ryhtymään sellaista menettelyä vastustamaan. Mielet kiihtyivät näiden puheiden johdosta ja vihdoin eräs omituinen juttu sai kapinan puhkeamaan.

Heinäkuun lopulla v. 1705 levisi Astrakanissa huhu, että Venäläisiä oli kielletty seitsemään vuoteen naimisiin menemästä ja häitä viettämästä; kaikki venäläiset naiset naitettaisiin muka ulkomaalaisille. Astrakaniin niitä odotettiin joka päivä Kasanista saapuvaksi, jotka heidän tyttärensä ottaisivat vaimokseen. Pelko ja hämmästys oli tavaton. Mutta kaupungin asukkaat päättivät tehdä hallituksen toimet tyhjäksi; he tahtoivat naittaa kaikki tyttäret Venäläisille, ennen kun vihatut ulkomaalaiset saapuisivat. Heinäkuun 29 p. oli äärettömästi hääjuhlallisuuksia. Satoja pariskuntia vihittiin. Pidoissa kiihtyivät mielet vielä enemmän. Seuraavana yönä syntyi rauhattomuuksia kaupungissa; hallituksen varastot ja rahasto ryöstettiin, useita upsieria, joiden joukossa oli ulkomaalaisia, surmattiin. Voivoodi, joka oli ahneutensa ja julmuutensa tähden vihattu, sai seuraavana päivänä surmansa. Kaikki säännöllinen asioiden meno lakkasi. Muuan Jaroslavista paennut kauppias Jaakko Nossov valittiin johtajaksi eli atamaniksi ja eräs raskolniki hänen avukseen.

Astrakanista lähetettiin kehotuksia lähiseutujen asukkaille, joissa pyydettiin heitä ryhtymään puolustamaan oikeata uskoa, entisiä pukuja j.n.e.; ja pian se levisikin jotenkin laajalle, vaikka Donin kasakat, joiden apua toivottiin, eivät vielä ryhtyneet. Kapina herätti levottomuutta; Pietari itse oli rauhaton. Hän tahtoi antaa armon kapinoitsijoille, jos antautuisivat vapaaehtoisesti. Kun se ei auttanut, lähetti hän yhden paraista kenraaleistaan, Scheremetjevin, heitä vastaan; hän voitti heidän suuret joukkonsa harjaantuneilla rykmenteillään. Useita syyllisistä vietiin Moskoovaan ja 365 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.

Suurempi oli se kapina, joka ilmestyi Donin kasakoitten joukossa v. 1707--1708. Tsaari Pietari tahtoi näet ulotuttaa hallituksen vaikutuksen kauemmaksi entistään. Hän vaati kasakoilta takasin niitä karkulaisia, joita heidän luoksensa oli aikojen kuluessa paennut; hän määräsi heidän järjestämään asutuksensa siten, että heitä voitiin paremmin silmällä pitää; ja vihdoin hän vaati, että muutamia linnoituksia heidän maassaan piti hävitettämän. Kasakat eivät näitä käskyjä noudattaneet. Ruhtinas Dolgorukij lähetettiin silloin sotajoukon avulla panemaan täytäntöön tsaariin käskyjä. Nyt syntyi kapina; atamaani Bulavinin johdossa nousivat kasakat puolustamaan entistä vapauttaan, Dolgorukij murhattiin. Bulavin kehottaa kaikkia kasakoita yhtymään; hänen joukkonsa kasvavat kasvamistaan. He saavat kaupunkejakin haltuunsa ja uhkaavat valloittaa viimein itse Asovankin, jota Pietari vielä varusteli. Mutta pian kääntyi heidän onnensa. He eivät kauemmin saattaneet puoliansa pitää valtion järjestettyjä joukkoja vastaan. Pietari oli kyllä levoton nytkin; Kaarle XII oli juuri samaan aikaan tulossa Venäjän rajojen yli; ratkaiseva tappelu oli tulossa. Mutta murhatun Dolgorukijn veli, jolla oli ylipäällikkyys, sai kapinoitsijoista voiton. Kovuudella heitä rangaistiin. Pietari tahtoi saada tämän pakolaisten turvapaikan hävitetyksi ja nämätkin seudut lähemmin liitetyksi muuhun valtakuntaan. Useita kasakoitten kyliä ja varustettuja paikkoja hävitettiin ja poltettiin; miehet siirrettiin toisiin seutuihin. Useita mestattiin; johtajien ruumiit pirstattiin neljään osaan; noin parin sadan ruumiit ripustettiin hirsipuihin, jotka lautoilla pantiin kulkemaan Don-virtaa alaspäin muille varoitukseksi.

Vielä tavataan samaan aikaan yksi kasakoitten kapinallinen yritys Pietaria vastaan. Silloin nimittäin kun Kaarle XII tuli Ukrainaan, yhtyi Dniepr-virran ympärillä olevien kasakoiden atamaani Mazeppa häneen, josta kerroimme Ruotsin sotien yhteydessä. Mutta ei tämäkään yritys onnistunut. Pietari pääsi voitolle joka taholla, taistelipa hän sisällisiä tai ulkoisia vihollisia vastaan. Kasakoiden entiset vapaat olot muuttuivat; heihinkin Venäjän hallitus koski entistä kovemmin.

XXXII. Aleksei.

Ankaruudella masensi Pietari kaikki kapinalliset yritykset. Mutta kansa toivoi sittenkin muutosta, sillä se luotti pääsevänsä vielä entisiin oloihinsa elämään. Ja tämän toivonsa se perusti sesarevitschiin Alekseihin. Hänen mielipiteensä olivat tunnetut; hän seurusteli vaan Venäläisten kanssa, ulkomaalaisia hän ei läheisyydessään suvainnut ja Pietarin uusia muutoksia ei hän hyväksynyt. Olihan sen nojalla täysi syy toivoa, että tämä kova aika ennemmin tai myöhemmin loppuisi. Mutta Pietari teki senkin toivon tyhjäksi. Hän joutui luonnollisesti ristiriitaan ja lopulta julkiseen eripuraisuuteen poikansa kanssa. Tämä kohta on epäilemättä ikävin ja synkin Pietarin historiassa.

Jo 17-ikäisenä oli Pietari mennyt naimisiin erään Jevdokia Lopuchinin kanssa, joka kuului Venäjän bojaarien sukuun. Sydämmen taipumusta ei tässä ollut alusta alkaenkaan, ja kylmänä pysyi suhde puolisojen kesken koko avioliiton ajan. Kerrotaan, että Jevdokia ei suosinut ulkomaalaisuutta ja tämäkin osaltaan saattoi välin huonommaksi. Ulkomaan matkalta palattuansa v. 1698 tsaari erosi Jevdokiasta, pakotti hänet menemään luostariin ja rupeamaan nunnaksi, niinkuin hän sisarpuolellensa Sofiallekin oli tehnyt. Tästä avioliitosta oli jo joutunut syntymään Aleksei.

Pietarin tarkotus oli kasvattaa poikansa sellaiseksi hallitsijaksi, joka voisi jatkaa hänen alottamaansa suuntaa. Alekseilla oli ulkomaalaisia opettajia tai sellaisia, jotka ulkomaalaisuutta suosivat; muun muassa oli Menschikovilla jonkun aikaa hänen kasvatuksensa johto käsissään. Mutta vähitellen ulkomaalaisten vaikutus lakkaa. Pietari itse ei saattanut seurata poikansa kehitystä, hän kun oli melkein aina etäällä etenkin Pohjoismaiden sodan tähden; Aleksei taas oleskeli Moskoovassa, joka oli vanhanvenäläisyyden pääpaikka. Siellä oli hänen seuranansa hänen äitinsä sukulaiset, Pietarin sisarpuolet y.m., jotka olivat kokonaan tsaarin reformeja vastaan. Näiden vaikutuksesta hänen katsantokantansa sai isästään eroavan suunnan; hänen taipumuksensa ja luonteensakin jo olivat erilaiset. Pietari rakasti tointa, vireyttä, Aleksei taas lepoa, rauhaa, hiljaisuutta; työ ja toiminta oli rasitusta hänelle. "En ole", sanoo hän itsekin kerran, "mikään tyhmäpäinen, mutta en voi ollenkaan tehdä työtä".

Ja kykyä Alekseilla kyllä olikin. Mutta hänen halunsa ja huomionsa kääntyi toisaalle, kuin isä olisi tahtonut. Hän hankki itselleen oppia, mutta etupäässä uskonnollista. Hän luki kirkko-isien teoksia, pyhien kertomuksia, uskonkappalten synnystä ja muodostumisesta, marttyyreistä ja pyhimyksien tekemistä ihmeistä j.n.e. Hänen taipumuksensa oli kokonaan kääntynyt ylenluonnollisiin seikkoihin. Hänen isänsä taas harrasti luonnontieteellisiä tutkimuksia, kansallistaloutta, sotatiedettä j.n.e., ylipäänsä käytännöllisiä tieteitä. Aleksei oli elämässään ja harrastuksissaan entisten tsaarien kaltainen, Pietari taas toimeliaan käytännöllisen miehen tointa täynnä, joka tahtoi tehdä kansansa ja valtakuntansa mahtavaksi. Aleksei katsoi taaksepäin, ajassa; siellä hän näki ihanteensa; Pietari taas kävi yhä enemmän eteenpäin. Aleksei ei osannut antaa arvoa eikä voinut käsittää sitä suurta työtä, jonka hänen isänsä oli Venäjällä suorittanut. Se oli hänestä turmiota; isänsä elämän työn hävittäminen ja tyhjäksi tekeminen tuli hänen päämaaliksensa.

Luonnollista on, että Aleksei tällaisella katsantotavallaan joutui isänsä kanssa vihamieliselle kannalle. Hän rupesi toivomaan isänsä kuolemaa niinkuin muutkin tyytymättömät; ja taikauskoinen kun oli, luotti hän moniin ennustuksiin ja ihmeisiin, joita tähän toivottuun tapahtumaan sovitettiin. Isänsä läheisyyskin oli hänestä vastenmielinen, kun hän Moskoovaan välistä tuli. Kerran hän esim. oli lausunut, kun hänen hovijuhliin täytyi mennä; "Ennemmin olisin kaleeri-orja tai mielummin sairastaisin kovaa kuumetautia, kuin sinne menisin". Mutta pelko samassa oli hänellä siitä, ettei hän ollut tehtäväänsä suorittanut. Niinpä hän kerran myöhemmän tunnustuksensa mukaan oli ampunut itseänsä käteen päästäksensä tarkastuksesta, jolla hänen isänsä tahtoi saada selvää hänen piirustustaidostaan; hän pelkäsi näet ettei voisi suoriutua siitä kunnialla. Niinikään koetti hän salata isältään ja sivullisiltakin suhdettaan ystäviinsä ja seurustelukumppaneihinsa; hän oli äitinsäkin kanssa yhteydessä, lähetellen hänelle rahaa, sillä tsaari oli hänet jättänyt huonolle aineelliselle tolalle. Aleksein luonteessa oli ylimalkaan salamyhkään toimimista ja teeskentelyä. Hän oli uskonnollisista muodoista kiinnipitävä ja noudatti niitä, mutta jokapäiväistä moraalia hän ei niin tarkoin ottanut ojennusnuorakseen. Hän käskee esim. ulkomailla ollessaan rippi-isänsä lähettämään hänelle papin, jotta hän saisi, jos kuolema sattuisi, sielunsa pelastetuksi. Mutta samassa hän mainitsee tarkoin, miten olisi meneteltävä, jotta tuo pappi pääsisi hänen luoksensa, se kun oli salassa toimitettava. Mielessään hän usein kuvitteli aikoja, jolloin hän pääsisi itse hallitsemaan ja peruuttamaan isänsä vihattu ja reformeja; siitä oli kysymys hänen ystäviensäkin kanssa, vaikka minkäänlaista vehkeilyä tai kapinallista yritystä eikä aikomustakaan siihen suuntaan ollut tekeillä; he vaan odottivat ja toivoivat parempia aikoja.

Aluksi pysyi Pietarin ja Aleksein suhde jonkun aikaa kuitenkin näennäisesti rikkoontumatta. Tsaari käytti häntä joskus yleisissä toimissakin. Ruotsin sodan aikana hän oli sotajoukkoja kokoomassa Smolenskissa v. 1707; Moskoovan varustamisesta hänelle annettiin huolenpito Kaarle XII:nen tullessa Venäjälle. Pietari ei kuitenkaan aina ollut tyytyväinen hänen toimiinsa, vaan syytti häntä velttoudesta.

Isänsä toimesta sai Aleksei puolisokseen erään saksalaisen prinsessan Charlottan Wolfenbüttelistä, tahtoen senkin kautta liittää poikansa länsimaisuuteen. Avioliitto oli ensin onnellinen, mutta onni ei ollut pitkällinen, sillä jo kolmen vuoden kuluttua häiden jälkeen kuoli Aleksein puoliso v. 1715, synnytettyään vähää ennen pojan, joka myöhemmin tuli Venäjän keisariksi Pietari II:sen nimellä. Jo vähää ennen oli Aleksei kyllästynyt puolisoonsa; hän oli osottanut varsinkin päihtyneessä tilassa tylyyttä häntä kohtaan, sillä juopumukseen oli Aleksei taipuvainen. Samaan aikaan alkoi myöskin hänen hellä suhteensa erääseen suomalaiseen tyttöön Afrosinjaan, joka alkuansa oli Aleksein opettajan Vjasemskijn maaorjana.

Vähitellen alkoi väli käydä yhä kireämmäksi tsaarin ja sesarevitschin välillä; isä varottaa ja nuhtelee poikaansa, kehottaen häntä suurempaan toimeliaisuuteen. Pietari huomasi, että hänen koko toimensa menisi hukkaan poikansa kautta, jos hän pääsisi hallitsemaan. Sen vuoksi hän ryhtyi sitäkin estämään. Syntyi taistelu, jossa Pietari uhrasi oman poikansa omien aatteittensa eteen.

Samana päivänä, jolloin Aleksein puolison hautajaiset olivat, kirjoittaa Pietari pojalleen, että hän piti häntä kelvottomana hallitukseen, koska hän ei osottanut halua sotatoimiin eikä tahtonut mitäkään kunnollisesti oppia: häntä voitiin, sanoi isä, verrata laiskaan palvelijaan Evankelistain kertomuksessa, joka kaivoi maahan leiviskänsä; hän oli ilkeä, itsepäinen ja tottelematon: hänen täytyi itsensä parantaa tai muuten isä julistaisi hänet perintöoikeutensa menettäneeksi. "Parempi on", sanoi hän lopuksi, "vieras kelvollinen, kuin oma kelvoton".

Ystäviensä kehotuksesta ilmotti Aleksei luopuvansa perintöoikeudestaan, mutta Pietaria ei se tyydyttänyt, sillä olisihan hän saattanut kuitenkin uudistaa vaatimuksensa, niinkuin hän pojalleen huomauttaa. Hän vaatii, että Aleksein piti itsensä muuttaa tai ruveta munkiksi: "muuten", sanoo Pietari, "ei minun mieleni saa rauhaa, varsinkin kun olen tätä nykyä usein sairas".

Aleksei suostuu menemään luostariin, ystävät kun kehottivat, että hän antaisi mennessään sen salaisen selityksen, että se tapahtui pakosta; sen kautta hän muka olisi vapaa tulemaan takaisin milloin hyvänsä. Mutta Pietari ei nytkään ollut tyytyväinen, lieneekö hän jotakin sellaista tuumaa aavistanut. Mutta hän lähti samaan aikaan ulkomaille ja asia jäi toistaiseksi ratkaisematta.

Nyt Aleksei päättää paeta pois koko isänsä valtakunnasta. Eräs hänen paraista ystävistään nimeltä Kikin oli jo ennen häntä siihen kehottanut. Ja kun hän Elokuussa v. 1716 sai käskyn isältään, joka silloin oli Kööpenhaminassa sotaa varten Ruotsin kanssa, joko heti rupeamaan munkiksi tai lähtemään isänsä luo, päätti hän panna tämän kanan mietityn tuumansa täytäntöön. Hänen aikomuksensa oli pysytellä ulkomailla Saksan keisarin Kaarle VI:nen turvissa siksi kun hänen isänsä kuolisi; sitten hän palaisi takaisin. Pietarin kuolemasta oli taas tähän aikaan uusia ennustuksia ja unennäkyjä liikkeessä.

Aleksei matkusteli salassa; hän saapui Wieniin ja sieltä lähdettyään hän ensin oleskeli jonkun aikaa eräässä Tyroolin linnassa sekä sittemmin St. Elmossa lähellä Neapelia. Saksan keisarin suostumuksella hän sai suojaa hänen maissaan.

Mutta ei Aleksei etäisessä piilopaikassaankaan saanut olla isältään turvattuna. Pietarin luja tahto sai asian selville ja poikansa palautetuksi. Saatuansa tiedon Aleksein paosta, valtuutti hän kaksi etevää valtiomiestänsä Tolstojn ja Rumjanzovin lupauksilla ja uhkauksilla palauttamaan hänet Venäjälle. Kirjeessä, jonka hän pojalleen lähettää, lupaa hän, jos poika on kuuliainen ja palaa takaisin, päästää rankaisematta; mutta muuten uhkaa hän häntä isän kirouksella ja ankaralla rangaistuksella.

Alekseilla ei enää muuta toivoa ole, kuin päästä naimisiin lemmittynsä Afrosinjan kanssa, joka oli pakomatkalla mukana, ja elää yksityisenä miehenä. Hän palaa takaisin antautuen ankaran isänsä armoihin.

Nyt alkoi loppunäytelmä. V. 1718 Pietari palasi toiselta pitemmältä ulkomaan matkaltaan, ja hän päätti ankaruudella tehdä lopun viimeisestä vastarinnasta valtiossaan. Hän oli ennen kukistanut Streltsit, sisarensa Sofian sulkenut luostariin, kapinat Astrakanissa ja Donin varrella oli kukistettu; satoja muita kapinallisia henkilöitä oli tieltä poistettu. Aleksei oli jäljellä; häntä uhkasi sama kohtalo. Sama suuri tarkotusperä oli Pietarilla vaikuttimena kaikissa. Hän löi maahan kaikki ne voimat, jotka asettuivat hänen uutta suuntaansa vastaan. Hän ei ryhtynyt tutkimaan ja tuomitsemaan poikaansakaan sitä varten, että hän oli ollut tottelematon isää vastaan, vaan sentähden että hän oli hänen toimiensa esteenä. Siinä ei persoonalliset syyt, vaan periaatteelliset olivat vaikuttamassa. Aleksein puolue oli vaarallisempi kuin hän itse; se oli samassa hävitettävä.

Tutkinto alkoi. Samoin kuin Streltsejä kuulusteltaissa ja tuomittaissa otti Pietari tässäkin itse kiihkeästi osaa. Kiduttamalla niinkuin tapa oli, koetettiin saada totuutta esille. Aleksein ystävistä useat mestattiin Moskoovassa, kun olivat syyllisiksi julistetut. Aleksein kanssa jatkettiin tutkintoa Pietarissa; Pietari-Paavalin vankilassa häntä siellä pidettiin. Häntä tutkittiin ensin ilman kidutusta, mutta myöhemmin käytettiin hänellekin samaa tapaa; hän sai erään kerran esim. 25 knuutinlyöntiä yhtämittaa. Pietari tahtoi näet saada selville kapinallisia tekoja tai ainakin yrityksiä, voidakseen tuomita epäluulonalaiset valtiorikoksesta. Mutta sellaista ei tullut ilmi; ainoastaan puheita, toivomuksia, joita oli lausuttu, mutta ei muuta. Kuoleman tuomio tuli kuitenkin päätökseksi. Eräs tuomioistuin, jossa oli 127 jäsentä sen lausui Alekseille, koska hän vuosikausia oli tuuminut kapinallisia yrityksiä, oli toivonut isänsä kuolemaa, sekä toivonut Saksan keisarin avulla saavansa vielä isänsä eläissä hallituksen käsiinsä. Kuoleman tuomiota ei kuitenkaan pantu toimeen, sillä jo ennen kuoli Aleksei vankeudessa. Hänen kuolemansa oli salaperäinen ja monellaisia huhuja sen johdosta oli kansassa liikkeessä. Saman päivän aamupäivällä oli tsaari käynyt hänen luonaan vankilassa muutamien ylhäisten virkamiesten kanssa; Alekseita oli vielä silloin kidutettu; iltapäivällä hän kuoli.

Aleksein kuolema ja hänen puolueensa häviö oli Pietarin vapauttanut sisäisistä vihollista. Hänen lujuutensa, hänen tarmokas tahtonsa oli kaikki masentanut. Syyt ja keinot, joiden nojalla tuo tapahtui, eivät aina olleet tarkkoja, mutta niistä ei Pietari ollutkaan varsin arkatuntoinen, kunpa ne vaan veivät toivottuun päämaaliin.

XXXIII. Pietarin etevimmät apumiehet.

Koko edellisestä kertomuksesta käynee selville, että Pietarin hallitus-suunta oli yleisesti vihattu. Knuutin tai kuoleman uhkaus melkein joka ukaasissa olivat ne keinot, jotka saattoivat alamaiset tottelemaan hänen käskyjänsä. Mutta miten oli käyvä hänen jälkeensä? Oliko koko hänen elämäntyönsä häviävä hänen mukanaan? Tämä ajatus saattoi tsaarin usein huolelliseksi ja alakuloiseksi. Kaikki riippui siitä, oliko hänen onnistunut saada tarpeeksi puolenpitäjiä ja samanmielisiä miehiä, jotka voisivat säilyttää ja kehittää hänen alkamaansa suuntaa. Löytyi niitäkin, jotka olivat täydellisesti vakuutettuina Pietarin muutoksien tarpeellisuudesta; mutta vähän niitä oli. "Meidän hallitsijamme", sanoo eräs Pietarin ihailija, "pyrkii vuorta ylös noin kymmenkunta henkilöä mukanaan, mutta vuorta alas pyrkii miljoonia; miten on tämän asian käyvä?"

Ulkomaalaisia oli paljon Pietarin aikoina tullut Venäjälle; suuri osa oli korkeissa viroissa. Ja nämät olivat luonnollisesti kaikki tsaarin puolella, sillä hänen suosiostaan heidän koko asemansa riippui. Sellaisia olivat nuo jo ennen mainitut Lefort ja Gordon; sellaisia oli saksalainen Vinius, samoin Ostermann, joka, syntyänsä papin poika Westfalissa, Venäjällä saavutti suuren arvon valtiomiehenä; hän oli muun muassa tsaarin edustajana Ahvenan kongressissa ja Uudenkaupungin rauhassa. Tsaari sanoi hänestä, ettei hän milloinkaan ollut virhettä tehnyt diplomatiiassa. Ahvenan kongressissa oli myöskin toinen ulkomaalainen Robert Bruce, skottlantilaista syntyperää; hän oli sekä valtiomies että sotapäällikkö, ja teki paljon parannuksia tykistössä. Bruce myöskin julkaisi ensimmäisen almanakan Venäjällä, jonka tähden kansa rupesi pitämään häntä noitana ja tietäjänä, Münnich on myöskin kuuluisa nimi jo näihin aikoihin ja seuraavinakin; Saksasta oli hänkin Venäjälle siirtynyt; sotapäällikkönä ja taitavana insinöörinä hän saavutti mainetta ja kohosi vihdoin sotamarsalkaksi. Hän kehotti muun muassa Pietaria yhtymään Laatokan kanavaa kaivamaan ja teki siihen suunnitelman. -- Näiden lisäksi tavataan muitakin ulkomaalaisia, joiden toimi oli kyllä tärkeä Venäjälle. Mutta ulkomaalaisiin ei voitu paljon turvautua, sillä voitiinhan niistä pian päästä. Kansan raivo saattoi pian riistää heidän henkensä tai karkottaa heidät maasta pois. Ja myöhemmin moni niistä sellaisen lopun saikin. Sekä Ostermann että Münnich kuolivat Siperiassa. Tärkeätä sen vuoksi oli, että itse Venäläisten joukossa, oli länsieurooppalaisuuden ystäviä; niiden nojassa sen asema oli vankempi. Ja tavataanpa sellaisiakin.

Ensimmäisen sijan näiden joukossa ansaitsee Aleksander Danilovitsch Menschikov, josta jo edellisessä olemme usean kerran puhuneet. Pietarin suosiosta kohosi tämä mies aivan köyhästä pojasta valtion mahtavammaksi mieheksi tsaarin jälkeen. Ei suuri syntykään ollut hänelle apuna, sillä hänen isänsä oli tallirenki. Pienenä poikana myyskenteli Menschikov Moskoovan kaduilla nisuleivoksia; ja sieltä hän joutui tsaarin luo. Miten tämä tapahtui, ei varmaan tiedetä; paljon kertomuksia on siitä olemassa. Pietari, joka aina oli liikkeellä, huomasi nähtävästi pojan erinomaisen älyn ja sukkeluuden, otti hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän ja huolellisen kasvatuksen. "Tyhmäpäinenkin", sanotaan tsaarin sanoneen hänelle, "osaa nisuleivoksia myydä; teräväpäisiä miehiä me tarvitsemme muuhun". Heti Menschikov pääsi tsaarin erinomaiseen suosioon. Hänen tarkka älynsä kaikissa asioissa, hänen taitonsa, sukkeluutensa, toimeliaisuutensa, kaunis muotonsa, kaikki ne olivat omansa saattamaan hänet hallitsijansa ystävyyteen. Paremmin kuin kukaan muu osasi hän mukaantua tsaarin oikullisen ja tulisen luonteen mukaan. Pietari kohtelee ja puhuttelee häntä erityisellä hellyydellä, vaikka hän toisinaan taas uhkaa häntä kovilla rangaistuksilla. Sillä Menschikov teki itsensä syypääksi törkeihin vääryyksiin. Tsaari oli antanut hänelle arvoja, virkoja ja rikkauksia; hän oli sotamarsalkka, amiraali, ruhtinaan arvonimen hän oli saanut; hänellä oli palatsia sekä Moskoovassa että Pietarissa; hän oli saanut suuria maatiluksia ja tuhansia maaorjia niiden mukana; mutta sittekin hän hankki itselleen vääryydellä lisää; ahneus ja tunnottomuus olivat hänen huonot puolensa. Menschikov oli kolme kertaa syytetty tuollaisesta vääryydestä ja tuomittu arvonsa ja virkansa menettäneeksi; mutta aina sai hän armon tsaariltaan. Niinpä hän kolmannessa oikeusjutussa oli syytettynä siitä, että hän oli anastanut muutamilta aatelismiehiltä, jotka olivat hänen naapuriansa, 32,000 maaorjaa, vaikka hänellä jo ennestään oli 200,000. Tsaari, sen kuultuaan, käski hänen antamaan ne takaisin oikeille omistajilleen. Mutta eipä hän tahtonutkaan niistä luopua. Hänen tilustensa hoitaja keksi sen keinon, että antoi lahjottujen maamittarien mitata tilukset siten, että suurin osa noista maaorjista jäi hänelle. Jonkun ajan kuluttua sai tsaari tämän kuulla. Silloin Menschikov kääntyi ensin Pietarin puolison Katarinan puoleen hänen välitystään pyytämään ja meni sitten tsaarin luo, laski miekkansa ja kaikki kunnianmerkkinsä hänen eteensä, lausuen samassa olevansa kelvoton niitä vastedes kantamaan. Tämä nöyryytys sai Pietarin taas heltymään; niinkuin ennenkin otti hän Menschikovin suuret ansiot vastapainoksi monille virheille ja hän sai armon, arvonsa ja virkansa jälleen. "Menschikov on saava pahantekijän lopun; ellei hän paranna itseänsä täytyy hänen menettää päänsä", sanoi tsaari joskus kuultuaan hänen vääristä toimistaan, mutta henkensä hän sai pitää, ainoastaan suuria rahasakkoja hän tuomittiin suorittamaan. Pietarin kuolemaan asti oli hän tsaarin suosiossa ja seuraavalla aikakaudella hän se oli, joka oikeastaan Venäjätä hallitsi; mutta v. 1730 hänen uransa päättyi. Vastapuolue syöksi hänet hallituksesta, hän otettiin vangiksi ja Siperiassa hänen päivänsä päättyivät.

Pietarin hengenheimolaisista ja apumiehistä tahdomme vielä mainita muutamia muitakin, vaikkapa eivät olekaan sellaista kuuluisuutta saavuttaneet kuin Menschikov. Sellaisia oli eräs Neplujev, jonka elämäkerta on kuvaava Pietarin aikuiselle Venäläiselle. Kasvatuksensa sai Neplujev erään Ranskalaisen perustamassa koulussa Moskoovassa. Tämän koulun 300:sta oppilaasta valittiin 20 etevintä, jotka lähetettiin ulkomaille tietojansa jatkamaan. Neplujev oli niiden joukossa. V. 1716 hän lähti matkalle; hän kulki Räävelissä, Kööpenhaminassa, Hampurissa ja Amsterdamissa, jossa viime mainitussa paikassa oli sangen paljon muitakin Venäläisiä. Niistä lähetettiin 27, joiden joukossa Neplujev, Venetsiaan oppimaan merimieheksi. Jonkun aikaa täällä oltuaan, matkusti hän vielä Genua'an, Toulon'iin, Cadiz'iin, jossa hän oli eräässä meriakatemiassa. Kotimaahan palattuaan pääsi hän heti valtion palvelukseen, ollen ensin lähettiläänä Konstantinoopelissa sekä sen jälkeen muissakin valtion toimissa. Hän oli niin kiintynyt Pietariin ja hänen hallitukseensa, että hän sanoo olleensa päivän tiedotonna, kun oli kuullut sanoman hänen kuolemastaan.

Myöskin eräs Tatitschev-niminen venäläinen osotti suurta halua oppimaan, monipuolisuutta harrastuksissa ja tavatonta kykyä. Hän harrasti maatietoa, historiaa, osteli kirjoja matkoillaan, kulki Uralin vuoristossa vuorikaivoksia katsomassa, kehotti talonpoikia perustamaan kouluja; mutta hän oli myöskin mukana sodassa, oli oppinut hyvästi Saksan kieltä, ja myöhemmin myöskin Ranskaa erään kieliopin mukaan, jonka hän oli ostanut Ahvenan kongressin aikana, sillä sielläkin hän oli kenraali Brucen kanssa. Sellaisia ne miehet olivat, jotka täydellä todella tahtoivat tsaarin suuntaa kulkea.

Taitavina valtiomiehinä saavuttivat mainetta sellaiset miehet kuin Tolstoj, Schafirov, Kurakin y.m. Ensin mainittu oli sangen terävä-älyinen, mutta samassa juonikas ja joskus Pietarillekin vastenmielinen. Niinpä kerrotaan tsaarin kerran eräissä pidoissa nostaneen Tolstojn peruukin hänen päästään ja taputtaneen hänen paljasta päätään lausuen: "Sinä pää! ellet olisi niin älykäs, olisin aikaa sitten antanut sinut katkaista". Schafirov osotti älyänsä ja taitoansa Pietarin vaikeassa asemassa Pruth-virran luona, ja oli myöhemmin valtion varakansleri. Kurakin oli kauan aikaa Venäjän lähettiläänä Hollannissa, Gregorius ja Vasilj Dolgorukij olivat myöskin taitavia valtiomiehiä sekä monet muut. Mikael Galitsin, meidän maamme historiassa tunnettu, oli taitava sotapäällikkö, sivistynyt mies ja lempeä voitettuja kohtaan. Hän oli alusta alkaen osallisena Pietarin sotapuuhissa, ensin Itämeren maakunnissa; Liesnan luona hän vaikutti suuresti siihen että tappelu kääntyi Venäjän eduksi; Pultavan taistelussa sekä sen jälkeen Suomessa oli hän tsaariansa palvelemassa. Pietarin kuoltua hän oli vielä tärkeissä viroissa. Monessa kohden Galitsin, vaikka länsimaisen sivistyksen suosija, noudatti kuitenkin vanhoja tapoja; hän ei esimerkiksi milloinkaan vanhemman veljensä läsnä ollessa asettunut istumaan. -- Vielä arvokkaampi asema Pietarin aikana sotalaitoksessa oli kreivi Scheremetjevillä; hän oli ensimmäisiä voiton saajia Ruotsalaisista, Pultavan tappelussa johti hän yhtä osaa joukoista. Jo ennen olemme maininneet taitavasta raha-asioiden tuntijasta Kurbatovista, Romodanovskista, joka julmuudellaan saavutti pahan maineen Preobraschenskin prikaasin puheenjohtajana syytettyjä tuomittaissa.

Kirkon miesten joukossa oli ainoastaan harvoja, jotka hyväksyivät tsaarin länsimaisia harrastuksia. Sellaiset joutuivat kaikki tsaarin suosioon. Niistä oli kuuluisimpia eräs Dmitri, jonka Pietari kohotti Rostovin metropoliitaksi. Hän koetti kohottaa -papiston sivistystä ja oppia, kirjoitti itse monta teosta, ja puolusti tsaarin uudistuksia. Niinpä oli hänen luoksensa kerran tullut kaksi kiihkoilijaa kysymään, eikö olisi parempi leikkauttaa päätänsä pois kuin partaansa; tämän johdosta Dmitri kysyi heiltä, kasvoiko pää vielä kun se oli katkaistu niinkuin parta kasvoi. Parran-ajokysymyksen johdosta kirjotti hän kirjasen "Ihmisen Jumalankaltaisuudesta", jossa hän koetti vastustaa yleistä luuloa, että parranajolla ihmisestä Jumalan kuva häviäisi. Kouluja hän myös ylläpiti omalla kustannuksellaan, joten hän kuoli ihan köyhänä. -- Stephan Javorskista, joka tuli patriarkan virantoimittajaksi viimeisen patriarkan Adrianin kuoltua, olemme, jo edellisessä puhuneet. Ensin hän ylisteli Pietaria saarnoissaan, hän kun oli suuri puhuja, mutta myöhemmin hän kääntyi toisaalle; yksin Alekseita hän uskalsi ruveta puolustamaan. Javorskin vaikutus sen vuoksi pian lakkasi, vaikkapa hän saikin olla korkeassa virassaan, nimittäin pyhän synoodin puheenjohtajana.

Pietarin varsinainen suosija ja saman suunnan mies oli Teofan Prokopovitsch. Hän oli sivistyneempi kuin muut kirkon miehet, oli kulkenut useimmissa Euroopan maissa; etevänä opettajana oli hän tunnettu Kievin yliopiston professorina, jonka rehtorinakin hän oli. Uskonnon asioissa hän oli suvaitsevainen, joka Venäjällä oli silloin harvinaista; hän ivasi esim. Italialaisia, koska siellä protestantteja vainottiin. Hän puolusti vielä papiston alistamista valtion alle, väittäen ettei kirkko ole mikään valtio valtiossa j.n.e. Luonnollista on, että tällaisella miehellä oli paljon vastustajia; häntä syytettiin esim. protestantiksi; mutta tsaarin suosiossa hän pysyi ja usein kävi tsaari hänen luonaan keskustelemassa kirkon ja uskonnon asioista. Yksissä neuvoin he valmistivat n.s. "Hengellisen säädöksen", jossa ilmenee erinomaisen vapaa ja ennakkoluuloista puhdas katsantotapa Venäjän kirkosta ja sen papistosta sekä parannuksista, joita ne kaipaisivat. Koko hierarkia eli papiston suuri valta, sanotaan tässä kirjoituksessa, johtuu raakuudesta ja tietämättömyydestä, se kun vuosisatojen kuluessa ensin alkuun päästyään oli kehittynyt. Munkkilaitos saa ankaran tuomion. Pappien velvollisuuksia terotetaan kansan opettajina j.n.e., kaikki on entisestä katsantotavasta poikkeavaa.

Pietarin apulaisiin saatamme myöskin lukea Katariinan, hänen toisen puolisonsa, varsinkin koska tsaari itse usein arvostelee Katariinan ansiot valtion eduksi sangen suuriksi. Katariinan elämän vaiheet ovat harvinaiset todellisuudessa; ainoastaan saduissa sellaisia tavataan. Liettualaisen talonpojan tyttärestä Venäjän keisarinnaksi kohoaminen tuntuu satumaiselta, mutta sen taipaleen Katariina kuitenkin kulki. -- Kotiseudultaan Liettuasta Katariina joutui ensin Liivinmaalle erään papin kasvatiksi sekä sen jälkeen erään provasti Glückin luo Marienburgin kaupungissa. Hänen kerrotaan täällä joutuneen v. 1702 naimisiinkin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa, mutta jo alussa avioliitto purkaantui. Mies komennettiin sotaan ja Martta, (se oli silloin hänen nimensä) joutui vangiksi, sillä 1702 sotamarsalkka Scheremetjev valloitti Marienburgin kaupungin ja asukkaat otettiin vangiksi. Kun kaupungin asukkaat kulki Scheremetjevin ohi, huomasi hän kauniin naisen ja otti sen luokseen; se oli juuri tuo Martta. Mutta Scheremetjev ei saanut häntä kauan luonaan pitää. Menschikov nähdessään hänet, pyysi hänet omakseen ja saikin. Menschikovin luona taas tapasi tsaari hänet ja pyysi, hänkin mieltyneenä hänen kauneuteensa, hänet luokseen. Menschikov ei saattanut tätä kieltää, vaikkei hän mielellään hänestä luopunut. Jo vuonna 1705 oli kaksi tytärtä syntynyt tsaarille ja Martalle; ja sen jälkeen vasta hän kääntyi kreikkalaiseen kirkkoon. Alkuaan hän näet oli ollut katoolilainen, mutta oli saanut lutherilaisen kasvatuksen. Kreikan uskoon kääntyessään hän sai nimekseen Katariina Alekseievna, sillä Aleksei, Pietarin poika, oli kummina. Katariina oli usein tsaarin mukana matkoilla tai sitten ahkerassa kirjevaihdossa hänen kanssaan; tsaari ilmottaa hänelle toimistaan, voitoistaan y.m. Katariina saattoi vähitellen kokonaan seurata valtion asioita. Luonteensa puolesta hän soveltui hyvästi tsaarin kanssa. Hän tunsi tsaarin tulisuuden ja osasi sitä hillitä; hänen iloisuutensa oli tsaarin mieleen. Vihdoin v. 1711 palattuansa Turkin sodasta, jossa Katariina oli mukana, vihitytti hän hänet itseensä, mutta vasta v. 1724 korotti hän hänet kruunaamalla keisarinnaksi. Hän vetoaa tässä Katariinan suuriin ansioihin varsinkin Turkkilaissodassa, sillä Katariinan kekseliäisyyden kautta pääsi Venäjän armeija pelastumaan. Tällä toimella hän tahtoi nähtävästi tehdä hänet kruununperilliseksi, sillä jo v. 1722 hän oli säätänyt lain, jonka mukaan kukin hallitsija saisi määrätä jälkeisensä. Pietari ei Katariinaa määrännyt, mutta hän se oli lähinnä, ja hän nousikin Pietarin kuoltua Venäjän valtaistuimelle sekä hallitsi kaksi vuotta.

XXXIV. Pietarin luonne ja kuolema.

Olemme edellisissä luvuissa oppineet tuntemaan ne suuret reformit, jotka Venäjällä muuttivat kaikki vanhat olot ja loivat siitä eurooppalaisen valtion. Tämän saavuttaakseen Pietari oli taistellut kaiken hallituksensa ajan joko ulkomaalaisia tai sisäisiä vihollisia vastaan. Hän siirsi valtakunnan rajat entisistään, hän muutti puvut, tavat, hallituksen, sotalaitoksen, seurustelutavat, koulut, sanalla sanoen ei niitäkään vanhaa jäänyt. Ja ainoastaan noin kolmessa vuosikymmenessä ne pantiin toimeen. Kaikki tämä tapahtui vasten Venäjän kansan suuren enemmistön tahtoa. Venäjän kansa oli kokonaan toisellainen kuin Pietari. Se oli hidasta, toimetonta, Pietarissa taas oli eloa ja tointa suunnattomiin saakka; kansa oli ennakkoluulojen ja taikauskon vallassa: tsaari taas kokonaan niistä vapaa; kansa epäili ja vihasi kaikkea uutta, tsaari taas vaan uutuutta halusi; kansa oli muotoihin ja kaavoihin piintynyt, tsaari taas niistä välinpitämätön melkeinpä liiallisuuteen asti: kansa pelkäsi ja kammoi Länsi-Euroopan yhteyttä, tsaari taas koetti kaikin voimin siihen päästä. Mutta sama kansa oli kunnioituksen ja pelon valtaama tsaariansa kohtaan; sitä kävi taivuttaminen, kuin lasta, joka jättää oman mielihalunsa syrjään ja taipuu käskijän tahdon alle.

Ennenkun tämä kävi päinsä täytyi tsaarin esiintyä toisella tavalla kuin hänen edeltäjänsä. Hän astui alas tuosta puolijumalan asemasta Kremlin palatsista, jossa hänen esi-isänsä olivat olleet kansastaan tietämättä. Pietari tuli kansansa joukkoon; hän opetti sitä toimeen itse ensin oppimalla. Paljaat määräykset ja käskyt eivät hänestä olleet tarpeeksi, ne kun usein ovat tehottomia; hän esiintyi itse opettajana joka taholla ja joka alalla.

Pietari oli itse hyvä oppimaan; hänen sukkela älynsä keksi helposti uuden asian, minkä hän oli nähnyt tai kuullut. Mutta suuria suunnitelmia hän ei voinut luoda; hän vaan omisti lähinnä olevan ja muodosti reforminsa sen mukaan. Siitä hajanaisuus ja epäjohdonmukaisuus, mikä usein ilmestyy hänen määräyksissään ja toimissaan.

Mutta tuskin kukaan hallitsija on niin eri aloilla työskennellyt kuin Pietari. Hänellä oli ruumis, henki ja tahto alati toimessa; ja alituinen toimi kehitti ja karkasi yhä enemmän hänen voimiansa. Samaan aikaan hän kävi sotia ja järjesti sotajoukkoja, hän johti linnojen piiritystä, rakensi kaupunkia, määräsi kanavia kaivettaviksi, järjesti hallintoa, mutta sen ohessa suunnitteli hän vieraskielisten kirjojen käännättämistä, valvoi itse työtä ja teki parannuksia niihin. "On mahdotonta ajatella sitä miestä levossa, sillä hän oli alituisesti toimessa. Hänessä levon tarpeettomuus oli ääretön sekä ruumiillisesti että henkisesti. Jos hänellä ei ollut sotajoukkoja harjoitettavana, taisteluja taisteltavana, sotasuunnitelmia tehtävänä, petollisia ministeriä mestattavana tai kanavia kaivettavana, niin puuhasi hän uusia rautakaivoksia Tulaan tai Aunukseen, uusia rakennuksia tai katuja Pietariin, tai purjehti hän Laatokan merta laivalla ja käsi ruorissa, tai suunnitteli määräyksiä uusien verojen hankkimista varten, hallinnon ja oikeuslaitoksen parantamista varten, tai toimitti hän jonkun kirkon vihkimisen johdosta Tsarkoje-Selossa hurjia pitoja, joista ei kukaan saanut lähteä pois, niin kauan kun järki oli päässä tallella". Pietari nousi aamulla jo k:lo 4 ja ryhtyi heti valtion asioihin käsiksi; k:lo 6 hän lähti amiraaliteetiin tai senatiin, ja koko päivän hän oli toimessa hyvin lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta. Kun hän ei valtion toimissa ollut, puuhaili hän sorvipenkillä, puusepäntyössä tai pajassa, tai oli hän matemaatisia ja luonnontieteellisiä koneita katselemassa, tehtaissa ja työpajoissa, mutta ylipäänsä toimessa. Aikaa hän ei hukkaan päästänyt kulumaan. Eikä kummaa, jos hän oli usein tyytymätön toisten töihin, sillä hän moitti usein uutterimpiakin apumiehiään velttoudesta. Pietari vaati toisilta samaa uutteruutta, väsymättömyyttä ja kestävyyttä, jota hänellä itsellä oli.

Edellisestä esityksestä käynee myöskin selväksi, että Pietarin huomio ja taipumus oli vaan kääntynyt käytännöllisiin asioihin ja toimiin, joista hyötyä oli. Hän oli realisti. Sivistyksen ihanteellista puolta hän ei täysin käsittänyt; ja jos hän jossakin kohdin osotti ihaanteellisimmillekin seikoille arvoa antavansa, niinkuin esim. tiedeakatemian perustamisessa ja taideteoksen hankkimisessa, oli se etupäässä sentähden, että ne kuuluivat sivistyneeseen valtioon. Sillä siinä kohden hän muutenkin oli liian pintapuolinen. Hän sanoi kyllä itse, että ainoastaan oman kansansa ja maansa oloihin ja tarpeisiin sovittamalla länsimaiden tapoja ja laitoksia tulisi omistaa, mutta aina hän ei siinä oikeaan osannut. Missä hän huomasi hyvän laitoksen ulkomailla, sen hän sellaisenaan lainasi muutoksia siihen tekemättä. Niinpä virkakuntien ja hallinnon järjestämisessä oli Ruotsi mallina; laivasto taas rakennettiin Hollannin mukaan ja Pietaria rakennettaessa piti hän Amsterdamia kaavanaan.

Omassa yksityisessä elämässään Pietari esiintyi vaatimattomana. Asuntona hänellä ei ollut komeita palatsia, vaatetuksessa hän oli yksinkertainen ja ulkona liikkuessaan oli hänellä ajoneuvoina tavallisesti kaksipyöräiset rattaat. Hänen ympärillään ei missäkään ollut entistä yksinvaltiaan loistoa ja komeutta. Pietari oli sen jättänyt, mutta sen sijaan äärettömässä työssä ja lujuudessa valtaansa osottanut. Entisten tsaarien mielivaltaisuutta hänessäkin vielä paljon tavataan. Kansaa ja sen omaisuutta hän piti oikeutenaan määrätä, miten tahtoi. Hän oli tuima, tulinen ja silloin julma. Hän saattoi omalla kädellään ryhtyä kurittamaan virkamiehiään, sukulaisiaan ja ystäviäänkin. Kerrotaan, että hän sekä Menschikovia että puolisoansa Katariinaa oli sauvallaan kurittanut. Hän ei osannut luontoaan hillitä, kun asianhaarat olisivat vaatineet. Hänen luonteessaan tavataan vielä itämaisen despootin oikullisuutta ja julmuutta. Pietarin itsevaltius ei ilmaantunut samalla tavalla kuin Ranskan Ludvig XIV:nen, siinä oli yhtä suuri ero kuin näiden hallitsijoiden hovielämässä ja julkisessa esiintymisessä. Pietari jätti Kremlin ja itämaalaisuuden, mutta yhdellä hyppäyksellä hän ei saattanut Ranskan kehittynyttä hallitustapaa ja Versaillesin hienoutta ja hovitapoja saada omistetuksi.

Samanlainen puolinaisuus länsimaisuuden ja itämaalaisuuden välillä tulee näkyviin myöskin Pietarin huvituksissa. Hän ei osannut nauttia länsimaisesta näytelmätaiteesta, ei hienommasta musiikista y.m., mutta sen sijaan sellaisesta, jotka lapsen mieltä viehättävät. Olemme jo ennen maininneet, että hän rakasti ilotulituksia, joita hän itsekin usein puuhasi. Samoin piti hän naurettavista ilveistä, joissa hullunkurisuus esiintyy suurimmassa määrässä. Hänellä oli joukko kääpiöitä, hovinarria, joita siihen aikaan muissakin hoveissa pidettiin. Hän itse järjesti ilveilyjä ja pakotti usein valtion korkeampia virkamiehiä esiintymään julkisesti ilveilyissä. Hän itsekin otti niihin usein osaa. Kerran esim. tuli hän ystävänsä Lefortin luo 24 kääpiötä mukanaan. Toisen kerran hän taas järjesti erään hovinarrin hääpidot. Häävieraat kulkivat kaduilla ajoneuvoissa, joiden eteen oli valjastettu eri eläimiä; yhdellä oli pukki, toisella koira, kolmannella sika j.n.e.; vihittävällä pariskunnalla oli niinimatoista tehdyt vaatteet, joiden päällä oli kissan käpälillä koristettu liinakauhtana, oljista tehdyt saappaat jalassa, rotannahasta valmistetut hansikkaat kädessä, oljista punotut saappaat jalassa. Kerran hän pakotti entisen opettajansa, Sotovin, 70-vuotiaan ukon, naimisiin erään yhtä vanhan vaimon kanssa, saadakseen ilvenäytäntöä hääpidoissa toimittaa. Mielellään hän ivasi paavia ja hänen kardinaaliansa. Tämänkaltaiset olivat Pietarin huvit. -- Suuret juomingit olivat näiden yhteydessä. Varsinkin alkuaikoina olivat tsaarin pidot hurjia; eri seurapiiri tähän kuului, väliin 100--200 henkeä, ja jokaisen täytyi juoda itsensä tunnottomaksi asti. Siinä oli korkeampia virkamiehiä, hänen ystäviänsä kuten Lefort, ja kerrotaanpa Pietarin pakottaneen nuoria naisiakin juomaan siksi kun tulivat päihinsä. Pietari oli tässä niinkuin muissakin kohdin himojensa vallassa. Että tämä oli hänellä tärkeä ja mieliasia, osottaa se, että kirjevaihdossa hänen ja hänen läheistensä ystäviensä kesken usein puhutaan pidoista, viinalajeista, tai "Ivaschka Chmelnitskijstä", jolla Venäläiset viinan jumalata kutsuvat. Tätä hurjaa elämää hänen voimansa sietivät, eikä muut työt koskaan niiden kautta jääneet syrjään. Viimeisinä vuosina pidot kuitenkin tulivat siistimmiksi, ylenjuominen ei ollut pakollinen eikä niin tavallinen kuin ennen.

Pietarilla ei vankkaa ruumista milloinkaan ollut, ja hänen elämän tapansa vielä sitä heikonsivat; usein hän oli sairas, niinkin kovasti, että hänen kuolemaansa pelättiin. Usein hän kuumetaudistaan oli parantunut, mutta vihdoin se vei hänet tuonelaan. Myöhään syksyllä 1724 huomasi hän lähellä Pietaria, että muutamat sotamiehet olivat veneellään vaarassa. Tapansa mukaan meni hän auttamaan; kylmässä vedessä hän vilustui, sairastui ja Tammikuun 28 p. 1725 hän heitti henkensä.

* * * * *

Siten päättyi tämän merkillisen hallitsijan elämä. Pietarin hallitus oli tärkeä ajanvaihe Venäjän historiassa. Venäjä oli vielä itämaalaisuuden valtaamana, kun Pietari ryhtyi sen oloja johtamaan. Länsimaisen sivistyksen ensimmäiset oraat olivat kyllä nousemassa, mutta hän saattoi sen äärettömän suuren askeleen eteenpäin länsimaisuutta kohti. Luonnollisesti se ei täysin onnistunut, sillä mahdotonta oli tasottaa vuosisatojen kehittämä sivistys, josta Venäjä, oli jäljellä; eikä hän itsekään päässyt eurooppalaiseksi täysin kehittymään; hän oli samoin kuin hänen kansansa molempien ajanjaksojen välillä. Paljon oli puutteellista, pintapuolista, ja osaksi hyödytöntäkin hänen toimissaan; mutta hän oli oikean suunnan raivannut vankaksi seuraajilleen jatkettavaksi. Hän laski pohjan ja perustuksen Venäjän nykyiselle mahtavuudelle ja sentähden hänen kansansa hänelle "Suuren" nimen on antanut.