v. 1697 saanut valtion hallituksen käsiinsä, säädyt kun julistivat

hänet täysi-ikäiseksi, vaikka hän vasta 17-vuotiaana lain mukaan oli oikeutettu hallitukseen ryhtymään. Eikä Kaarle XII:nen alku-hallitus paljon takeita hänestä näyttänyt antavankaan.

Ensimmäiset hallitusvuotensa Kaarle XII, poika kun oli, kulutti suureksi osaksi kaikellaisissa poikamaisissa huvituksissa. Jo silloin tuli esille rohkeus, halu vaarallisiin yrityksiin, jota hän myöhemmin sodissaan osotti. Mäenlaskut, hurjat ratsastukset, huimapäiset jahdit, varsinkin karhujen hätyyttäminen, oli hänen huvinaan. Anteliaasti jakoi hän suosituilleen niitä varoja, joita hänen isänsä oli koonnut, jotta todellisen tarpeen tullessa rahat olivat lopussa. Mutta alusta alkaen hän osotti myöskin käskeväisyyttä, itseensä luottamusta, itsepäisyyttä ja kovuuttakin, jotka ominaisuudet olivat loppuun asti hänen luonteensa selvimpänä tunnusmerkkinä. Hän ei kuunnellut vanhojen ministerien neuvoja, kun hän itse toisin oli mielessään päättänyt; hän nuhteli heitä ankarasti, jos he uskalsivat vastaväitteitä tehdä hänen esityksiinsä. Mutta pian mairittelijat pääsivät hänen suosioonsa.

Kaarle XII oli pienestä lapsuudesta asti tottunut näkemään itsevaltaisen kuninkuuden majesteettia; tuo katsantotapa oli imeytynyt hänen vereensä ja antoi yhä tukea ja vauhtia hänen muutenkin itsepintaiselle luonteelleen. Hän tahtoi esiintyä aina itsevaltiaana käskijänä; hänen tahtoansa ei kukaan saanut loukata tai vastustaa; se oli hänen kuninkaallista arvoansa alentava. Ja tästä arvosta hän oli arka. Kun hän kerran oli mielensä lausunut, ei hän vaatinut ainoastaan, että kaikkein piti sitä noudattaa, vaan hän pysyi itsekin siinä lujasti, vaikkapa asia muista olisi näyttänyt mielipuolen työltä. Suorinta tietä oli kaikki pantava toimeen. Ei diplomaattiset keskustelut eikä neuvottelut olleet hänen mieleensä; hän piti niitä kujeina; valtiomiehiä ei hän läheisyydessään suosinut; ne sekoittivat vaan hänen mielestään asiat; ne olivat kynällä taistelijoita. Jos ei mahtisana auttanut, niin miekka kädessä Kaarle XII ratkaisi asiat tahtonsa mukaan. Ja kun vihollista vastaan oli asettuminen, ei hän katsonut missä oli mukavin, vaan missä suorin tie; uhkarohkeat yritykset olivat hänelle mieluisia ja missä vaara oli suurin, siellä hän tavallisesti itse oli saapuvilla. Hän rupesikin lopulta pitämään itseään Jumalan suojelemana henkilönä, jonka tehtävänä oli oikeuden turvaaminen maailmassa. Eikä tämä Ruotsin "nuori leijona" mistäkään muusta huolinutkaan, kuin siitä, mitä hänen käsityksensä mukaan oikeus ja rehellisyys vaati. Kaikki valtion edut, maan kärsimiset ja rasitukset, miesten hukka, eivät häntä liikuttaneet; valitushuutoja suotta tuotiin hänen korviinsa; hän taisteli vaan kuin Sven Tuuva viimeiseen asti askeltakaan väistymättä. Oma kunnia ja maineenhalu olivat tuskin paljon vaikuttamassa, sillä yksityisenä ihmisenä hän esiintyi vaatimattomana. Jumalan pelko, totuuden puolustaminen, rehellisyys ja lujuus tekevät Kaarle XII:sta suuren henkilön, mutta valtiomiehenä ja suuren valtakunnan kuninkaana onnettoman seikkailijan. Hänen sotiensa seuraukset sen selvään osottavat.

Tällainen oli se mies, jonka kanssa Pietari kovimmat taistelunsa taisteli ja josta hän viimein sai voiton.

Pietarin elämä oli myöskin alusta alkaen taistelua, jos ei aina sotatantereella, niin toisaalla; hän taisteli vimmatun tavalla kansansa raakuutta vastaan. Mutta aivan erilaiset olivat nämät molemmat henkilöt, jotka ovat historian merkillisempiä. Kaarle uhrasi kaikki luultua totuutta maailmassa toteuttaakseen, sen edestä täytyi kaikkein väistyä; Pietari uhrasi taas kaikki oman kansansa ja valtionsa eduksi; minkä hän piti sille hyvänä, sen mukaan hän toimi. Tässä kohden ei Pietari säästänyt mitään. Omia alamaisiaan hän ei säästänyt; itseään hän ei säästänyt; mutta hän ei pitänyt lukua niistä keinoistakaan, jotka veivät tämän tarkoituksen perille. Pietarin sanat ja lupaukset eivät olleet paikkaansa pitäviä; ystäväänsä hän tahtoi käyttää hyödykseen. Teeskentely, viekkaus ja petos olivat liiankin usein hänen toimissaan näkyvissä. Venäjän tsaari oli ennen kaikkia valtiomies, jonka päämääränä on edun saavuttaminen. Persoonalliset ominaisuudet eivät hänessä myötätuntoisuutta herätä. Mutta hänen väsymätön lujuutensa ja valtiollinen älynsä hänelle lopulta voiton tuottivat.

Näiden molempien miesten luonteet tulevat näkyviin heidän teoistaan ja suhteistaan toisiinsa, joista nyt lähdemme kertomaan.

Niinkuin jo mainittiin, muodostui suuri liitto Kaarle XII:tta vastaan. Jokaisen näistä kolmesta naapurivalloista piti samaan aikaan alkaman sodan. Tanskan kuningas Fredrik IV:s rupesi ahdistamaan Kaarle XII:nen ystävän ja langon Holstein-Gottorpin herttuan maita. Mutta Puolan puolelta tuli ensin sanoma rauhan rikkoontumisesta.

Maaliskuun 9 p:nä 1700 oli Kaarlella suuri jahtiseurue muassaan metsässä. Karhuja piti kaadettaman, mutta ei kenelläkään saanut olla mukanaan ampuma-aseita, vaan karhut piti verkkoihin kiedottaman ja sitten paksuilla sauvoilla ja puuhaarukoilla surmattaman. Useita karhuja oli kaadettu ja iloittiin paraillaan, kun eräs kapteeni toi Riiasta sanoman, että August-kuningas oli hyökännyt Liivinmaahan ja alkanut Riikaa piirittämään. Kuningas oli levollinen, arveli, vaan, että August pian pannaan palaamaan samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Metsästystä jatkettiin; mutta viimeinen se oli, johon Kaarle XII otti osaa. Leikki muuttui todeksi.

Muutaman päivän perästä tämän jälkeen tuli kuninkaalle tieto, että Tanskan kuningas oli hyökännyt Holstein-Gottorpin herttuan maihin.

Venäjän tsaari ei alkanut sotaa ennenkuin rauha Turkin kanssa oli tehty. Huhuja rupesi jo aikaisemmin kuulumaan Venäjän puoleltakin; varustuksia tehtiin, ja Ruotsin lähettiläs Venäjällä ilmoitti kotimaahansa pelkäävänsä sotaa. Mutta Pietari teeskenteli ystävyyttä Ruotsille samaan aikaan kun hän Puolan kuninkaan kanssa keskusteli yhteisestä hyökkäyksestä Ruotsin maihin. Muun muassa kävi Pietari tähän aikaan Ruotsin lähettilään luona, ja lohdutti hänen tytärtään, joka katkerasti oli itkenyt sodan alkamista peläten. "Sinä tuhma lapsi", sanoi hän sanoneensa hänelle, "miten saatat luulla, että minä alkaisin vääryydellä sodan ja loukkaisin ikuista rauhaa." Tsaari oli vielä samalla kerralla syleillyt lähettilästä sekä vakuuttanut, ettei hän Riikaa jättäisi Puolan kuninkaan haltuun, jos tämä sen valloittaisi.

Mutta muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Pietarin joukot jo marssimassa Narvaa kohden. Elokuun 8 päivän illalla sai hän sanoman Turkin kanssa tehdystä rauhasta ja seuraavana päivänä hän jo toisen alotti. Sanoma sai Ruotsissa kaikki hämmästymään, sillä samana päivänä kun tsaarin joukot lähtivät liikkeelle Inkerinmaata kohden, oli hänen lähettiläänsä ollut Kaarlen luona onnea toivottamassa Tanskalaisista saadun voiton johdosta. Sodan syyksi ilmoittaa tsaari Ruotsin kuninkaalle antamassaan sodan julistuksessa monet "uskottomat teot" Ruotsin puolelta sekä sen loukkauksen joka hänelle v. 1697 Riiassa oli tapahtunut.

Näin oli Kaarle XII saanut äkkiarvaamatta kolme vihollista. Tämä sota, joka nyt alkoi on historiassa saanut "suuren pohjoissodan" nimen. Se kesti kaksi vuosikymmentä ja oli seurauksiltaan sangen tärkeä. Sen kautta muuttui valtiolliset olot Pohjoismaissa kokonaan toiselle kannalle; ja myöskin Suomelle, joka siitä ehkä enemmän kuin muut maat sai kärsiä, olivat sen vaikutukset sangen tärkeitä.

XIV. Narvan tappelu.

Tanskaan Kaarle XII ensin riensi joukkoineen, mutta tuskin oli hän Seelannin saarelle ilmestynyt rohkean ylimenon jälkeen, ennenkun Tanskan kuningas suostui rauhaan, sitoutuen noudattamaan Ruotsin kuninkaan määräämiä ehtoja. Hän pelkäsi näet pääkaupunkinsa joutuvan Ruotsalaisten käsiin. Tämä pikainen sodan päättyminen Tanskan puolelta oli tärkeä Kaarle XII:lle, sillä hän saattoi nyt käyttää kaikki sotavoimansa muita vihollisia vastaan.

Lokakuun 1 p:nä lähti Kaarle laivoillaan Etelä-Ruotsista ja saman kuun 6 p:nä laskettiin ankkurit Liivinmaan rannalla Pernovan kaupungin satamassa. Kuningas oli kahden vaiheella, pitikö hänen ensin mennä Riikaa auttamaan, jota Puolan kuninkaan joukot piirittivät, vai Narvaa kohden, jota tsaarin suuri armeija ahdisti. -- Ennenkuin hän liikkeelle lähti, tuotiin hänelle sana, että Puolan joukot olivat lähteneet Riian piirityksestä; ja silloin lähetettiin 5,000 miestä Liivinmaata suojelemaan, kuningas itse lähti Narvaa vapauttamaan.

Narvan kaupunki oli varustettu paikka Suomenlahden rannalla Inkerin- ja Vironmaan rajalla. Pietari tahtoi siitä saada sataman Itämerellä, sen vuoksi ryhtyi hän sitä ensin valloittamaan. Kaupunkia oli puolustamassa komentaja Rudolf Horn, jolla oli ainoastaan 1,800 miestä joukkonaan. Venäläisiä taas oli piirittämässä kaupunkia noin 40,000 miestä. Ylipäällikkyyden sotajoukossaan oli Pietari nytkin uskonut ulkomaalaiselle, eräälle ranskalaiselle herttualle Kaarle Eugen de Croi'lle; hänen kanssaan hän nyt neuvotteli. Gordon ja Lefort, tsaarin aikaisemmat neuvonantajat, olivat jo poissa. Piiritysvalleja alkoivat Venäläiset rakentaa; juoksuhautoja kaivettiin, joita myöten lähennettiin kaupunkia. Mutta yritys ei onnistunut; kanuunat olivat huonoja, ruuti kelvotonta ja vielä päälliseksi eräs ulkomaalainen upsieri, joka jo Asovin retkellä oli ollut tärkeänä apumiehenä, karkasi Ruotsalaisten puolelle. Horn taas puolestaan piti uskollisesti puoliaan, odottaen kuninkaan tuloa.

Pian tulikin Ruotsin pieni joukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan 8,400 miestä, joista 3,200 oli Suomalaisia. Monta puutetta oli armeija jo saanut matkallaan kärsiä; vaatteet olivat huonot ja ohuet; yhtämittaiset sateet tekivät kulun hankalaksi ja yönvieton tukalaksi, taivasalla kun oltiin. Mutta kuningas kulki johtamassa ja vei eteenpäin. Pidettiin sangen vaarallisena, melkeinpä mahdottomana, niin vähäisellä joukolla lähteä tappeluun viittä kertaa lukuisampaa vihollista vastaan. Kaarlea koettivat hänen vanhat ja kokeneet kenraalinsa, varsinkin Rehnsköld, siitä pidättää, siksi kun lisäväkeä saapuisi. Mutta Kaarle ei kallistanut korvaansa sinne päinkään. "Vaikkapa heitä olisi saman verran lisäksi", sanoi hän, "hyökkään minä heidän päällensä, sillä minä tiedän, että Jumala on minun kanssani ja oikea asia puolellani".

Kaarle oli niin varma voitostaan, että hän jo ennen tappelua lähetti henkivartiarykmenttinsä Tarttoon pidättämään Venäläisiä pakomatkalla.

Narvan kaupunkia ruvettiin lähestymään; kahdessa paikassa oli Venäläisiä etuvartijajoukkoja, joiden piti estää Ruotsalaisia pääsemästä. Ne voitettiin helposti. Ja siten tultiin Narvan edustalle. Venäläisten sotalinja, jonka toinen siipi ulottui Narova-jokeen, oli noin puolta penikulmaa pitkä. Ruotsalaiset olivat saaneet huhuina kuulla, että vihollisia oli 80,000 miestä ja 150 kanuunaa. Heitä itse siis olisi ollut kymmenen kertaa vähemmän ja kaikki väsyneenä matkasta, läpimärkänä, nälissään, sillä Venäläiset olivat jo ennen ryöstäneet ja paljaaksi tehneet kaikkia lähiseudut. Hevoset tuskin saattoivat pystyssä pysyä, viiteen vuorokauteen kun eivät olleet saaneet korttakaan suuhunsa. Mutta paluu oli jo myöhäistä. Arpa oli heitetty. Tästä päivästä riippui koko Ruotsin asema.

Mutta tämä Marraskuun 20 p. kallistui Ruotsin eduksi. Kuningas järjesti sotajoukkonsa sotarintamaan, itse asettuen sille paikalle, jossa hän arveli taistelun tulevan tulisemmaksi. Hän oli näet, tarkastaessaan vihollisen asemaa, huomannut suuremman tykistön keskikohdalla Venäläisten linjaa; siinä hän arveli tsaarin olevan, ja sen hän tahtoi itse valloittaa. Mutta Venäjän tsaari ei enää ollutkaan armeijassaan. Edellisenä yönä kerrotaan hänen tulleen de Croi'n luokse sekä ilmottaneen hänelle olevansa pakotettu lähtemään armeijasta pois ja jättävänsä ylipäällikkyyden hänelle. Syytä tähän omituisen lähtöön ei tiedetä; muutamat lukevat sen tsaarin pelkuriuden syyksi, toiset taas arvelevat, ettei hän osannut arvata tappelun niin pian syntyvän, ja että hän lähti uusia joukkoja keräämään. Mutta haitallisesti vaikutti oikean ylipäällikön puute Venäjän joukoissa; de Croi'ta, ulkomaalainen kuin oli, sotamiehet vihasivat: toiset upsierit eivät taas tahtoneet totella hänen käskyjään; Venäjän joukossa vallitsi tyytymättömyys, nurja mieli ja kateus, ja hajanaiseksi sen kautta toiminta muuttui.

Päivällisen aikaan äsken mainittuna päivänä hyökkäsivät Ruotsin joukot, huutaen "Jumala kanssamme" vihollisten varustuksia kohden. Samaan aikaan oli juuri ankara lumituisku tullut, joka vasten Venäläisten silmiä tuprutti lunta, etteivät he saattaneet ollenkaan nähdä Ruotsin joukkoja, ennenkuin ne jo olivat noin 50 askelen päässä. Ruotsalaiset astuvat vallihautaan; siinä oli kyllä vettä vyötäisiin asti, saviset ja vetiset reunat, mutta toiset tunkivat päälle takaapäin, ja siten pian päästiin toiselle puolelle. Paalut, jotka olivat Venäläisten leirin suojana, murrettiin. Neljännes tunnin kuluessa oli tämä tapahtunut. Taisteltiin ankarasti; Venäläiset puolustivat itseänsä hurjasti leirissään, mutta vähitellen rupesivat he peräytymään sitä siltaa kohden, joka vei Narova-joen yli. Silta meni tungoksessa rikki; väkeä putosi jokeen, jossa paljon sai surmansa vihollisten kuulista. Ne taas, jotka eivät sillalle rynnänneet, lähtivät leiristä avonaiselle tantereelle, jossa heitä ammuttiin. Kun ampumavarat loppuivat Ruotsalaisilta, kulkivat he pitkin vihollisen leiriä etsimässä uusia.

Aina iltaan asti kesti kiihkeä taistelu; Kaarle XII oli itse mukana, missä taistelu oli hurjin. Sekasorto tuli iltahämärässä hyvin suureksi. Tuskin enää tiedettiin, ketkä olivat vihollisia, ketkä omia miehiä; kaksi rykmenttiä Ruotsalaisia esim. rupesivat ampumaan toisiaan; paljon miehiä siinäkin kaatui ennenkuin erehdys huomattiin.

Suomalaiset taas, jotka kulkivat ryöstelemässä Venäläisten leiriä, löysivät viinaa ja joivat humalaan itsensä sekä kulkivat huutaen ja meluten suurissa joukoissa.

Sama sekasorto oli Venäläisten puolellakin alusta alkaen. Sotamiehet olivat kyllä urhoollisesti taistelleet, mutta johto oli huono. Eräs upsieri mainitsee, "että kaikki tungeksivat sikin sokin niinkuin karjalauma, yksi rykmentti toiseen, ettei kahtakymmentä miestä voitu järjestyksessä toistensa rinnalla pysyttää". Väitetäänpä sitäkin, että sotamiehet käyttivät sekasortoa tyydyttääkseen kostonhimoansa ulkomaalaisille, he kuin surmasivat useita omia upsierejaan.

Ne venäläiset, jotka eivät olleet paenneet, antautuivat vangiksi kun olivat virran ja Ruotsalaisen leirin välillä, Muun muassa joutui ylipäällikkö sekä useat muut upsierit Ruotsalaisten haltuun. Paljain päin ja maahan asti kumartaen tulivat he Ruotsin kuninkaan eteen, rukoillen henkeänsä häneltä. Jalomielisesti antoi Kaarle XII heille vapauden, ja toiset saivat pitää aseensakin. Hän ei näet sotamiehistä pitänyt lukua, mutta upsierit, joiden hyvästä johdosta kaikki riippui, piti hän vankina.

Ruotsin nuori kuningas oli taas saanut loistavan voiton. Tämän 18-vuotiaan sankari-nuorukaisen maine kulki halki Euroopan; joka taholla kuului hänen ylistystään. Hän oli muka nuori leijona, jonka tuli hankkia oikeutta maailmaan ja voittoja rehellisille. Kukapa voisi, niin sanottiin, vastustaa hänen voitokkaita aseitaan. Jumala itse, niin hän itsekin arveli, johti hänen kättänsä.

Venäjän tsaari taas menetti suuressa määrässä arvoansa, jonka hän ennen oli saavuttanut. Häntä ivattiinkin, varsinkin Ruotsissa. Narvan tappelun johdosta lyötiin Ruotsissa monta muistorahaa, ja yhdessä niistä esim. oli kuvattuna etupuolella Pietari lämmittelemässä kanuunatulen ääressä; pommia viskeltiin kanuunista piiritettyyn Narvaan; rahan ympärillä oli kirjoitus otettu Raamatusta: "Mutta Pietari seisoi heidän luonaan ja lämmitteli itseänsä". Rahan toisella puolella kuvattiin venäläisjoukkoa pakenemassa Narvasta; pakenevien etupäässä on tsaari, joka viskaa pois miekkansa; lakkinsa on hän hukannut ja nenäliinaa pitää hän silmillään. Rahan sivussa on Raamatusta otetut sanat: "Ja Pietari lähti pois ja itki katkerasti".

Mutta Narvan tappelulla oli kokonaan päinvastainen vaikutus kuin ensimmäisessä voitonriemussa voittajien puolella oli toivottu. Kaarle XII:teen tämä helposti saatu voitto saattoi vielä enemmän itseensä luottamusta ja halveksimista Venäläisiin, jotka kuitenkin olivat hänen vaarallisimmat vihollisensa. Hän ei luullut heistä mitään vaaraa olevan. "Ei ollut", sanoo hän ivallisesti, "mitäkään huvia taistella Venäläisten kanssa; ne eivät tee vastarintaa, niinkuin muut, vaan juoksevat matkaansa". Hän jätti Pietarin uusia valmistuksia tekemään, arvellen milloin hyvänsä voivansa kukistaa hänen joukkonsa. Siinä oli suurin erehdys; ja mainitaankin, että hänen etevimmät kenraalinsa kehottivat häntä ensin perin pohjin kukistamaan Venäjän voimat, sitten vasta olisi aika lähteä Puolan kuningasta vastaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

XV. Pietari valloittaa Ruotsin Itämeren maakuntia. -- Kaarle XII Puolassa.

"Ei saata ihmetellä, että tätä vanhaa, harjaantunutta ja paljon kokenutta sotajoukkoa vastaan taistellessaan kokematon nuorukainen joutui tappiolle", kirjottaa Pietari myöhemmin n.k. päiväkirjaansa, puhuessaan Narvan tappelusta, tarkottaen luonnollisesti kokemattomalla nuorukaisella omaa sotajoukkoansa. "Tosin kyllä", jatketaan samassa päiväkirjassa, "oli tuo tappio meistä ikävä ja raskas. Se näytti riistävän meiltä kaiken tulevaisuuden toivon, sekä johtuvan Jumalan ankarasta vihasta. Mutta nyt, kun oikein asiata ajattelemme, täytyy meidän olettaa sen johtuneen Jumalan hyvyydestä eikä hänen vihastaan; sillä jos olisimme jo silloin voittaneet, kun emme vielä paljon ymmärtäneet sota-asioita ja valtion hallintoa, olisi tuolla onnella saattanut olla sangen huonot seuraukset; sen Ruotsalaisten kohtalo osottaa... Mutta kun meidän täytyi kestää tuo onnettomuus tai oikeastaan onni, teki hätä meidät uutteraksi, työtelijääksi ja kokeneeksi". Eikä Pietari menettänytkään mielenmalttiansa ja rohkeata luottamustaan; päinvastoin hänen suuri toimintahalunsa ja tarmonsa tuli häviön jälkeen vielä suuremmoisemmassa määrässä näkyviin. Heti ruvettiin uusia varustuksia tekemään. Lähimpänä Viron- ja Liivinmaan rajoja olevia linnoituksia varustettiin parempaan kuntoon, koska pelättiin Kaarle XII:nen hyökkäävän Venäjän alueelle. Pietari itse johti varustustöitä Pihkoovassa, Kaikki väki, naisetkin, pakotettiin ottamaan työhön osaa. Laiskoja rangaistiin. Sotamiehiä harjoitettiin, uusia upsiereja hankittiin ulkomailta. Kanoonia valettiin. Kirkonkelloja riistettiin asemiltaan sitä varten. Kaikilla laivaveistämöillä puuhattiin entistä vireämmin. Uusia veroja otettiin; luostarien täytyi jättää osa omaisuudestaan. Sanalla sanoen Pietari antautui itse kokonaan toimeen "koston aikaan saamiseksi"; hän vaati samaa kaikilta; yksityisten edun täytyi väistyä.

Jo seuraavana vuonna olikin Pietari valmis ryhtymään taisteluun. Mutta hänen ei tarvinnut taistella enää Kaarle XII:tta vastaan, sillä hän oli lähtenyt pois, vieden paraat sotavoimat mukanaan Puolaan. Itämeren maakuntiin oli Ruotsin kuningas jättänyt ainoastaan pienen osan sotajoukostaan ja ylimääräisiä sotamiehiä täytyi ottaa sitä varten valtakunnasta. Otettiin näet ensin yksi mies kahta ruotua kohti, mutta kun tämäkin huomattiin riittämättömäksi, otettiin vielä lisäksi kaksi kultakin kolmelta ruodulta jotta yhteensä tuli mies kultakin ruodulta. Siten täytyi kunkin ruodun yhteensä pitää kaksi sotamiestä. Nämät sotamiehet eivät olleet tarpeeksi harjaantuneita; upsierit eivät myöskään olleet niin taitavia, kuin ne jotka kuninkaan mukaan lähtivät Puolaan; eikä myöskään ollut tarpeeksi yhdenmukaista toimintaa ja johtoa, kuningas itse kun oli kaukana. Varoja puuttui niinikään, sillä kuningas tarvitsi itse mitä maasta saatiin.

Pian tulikin Ruotsalaisten heikkous näkyviin ja toisaalta taas Venäläisten yhä kehittyvä etevyys. Näissä taisteluissa saivat Venäläiset oppia parempaa sotataitoa Ruotsalaisilta. Venäjän viholliset olivat siten heidän opettajansa, jonka opin nojalla he vihdoin saivat heistä voiton. Jo seuraavana vuonna Narvan tappelun jälkeen sai Pietarin kenraali Scheremetjev voiton Liivinmaalla Erastvaren luona. Tsaari oli suuresti mielissään. Scheremetjeville hän osotti suurta kunniaa; sotamiehiä palkittiin, ja Moskoovassa pidettiin suuria voittojuhlia. Sen jälkeen seurasi voitto toisen jälkeen; varustetut linnat ja kaupungit joutuivat Ruotsalaisten käsistä. Kaikki Itämeren maakunnat hävitettiin julmasti sillä se kuului sen ajan sodankäymistapaan. Niinpä käskee tsaari v. 1702 päällikkönsä Scheremetjevin hävittämään Liivinmaata niin kovasti, ettei vihollinen missäkään saisi turvaa ja apua. Scheremetjev panikin tsaarin käskyn kaikella ankaruudella toimeen. "Koko maa on hävitetty", kirjoittaa hän, "niin ettei ole enää mitään hävitettävää; sillä kaikki on erämaaksi muuttunut". Asukkaat vietiin vangiksi; miehet vaimoineen lapsineen myytiin orjiksi Venäjän kaupungeissa. Liivistä oli niitä otettu siihen määrään v. 1702, ettei sotajoukko tahtonut riittää niitä vartioimaan. Ja niitä myytiinkin sen johdosta hyvin halvasta. Lehmästä kun maksettiin 9 kop., maksettiin Virolaisesta 10 tai 12 kop., mutta lapsi myytiin 1 kopeekasta.

Vangit joutuivat hajalleen pitkin Venäjän valtakuntaa mikä minnekin, ja jäivät teille tietämättömille. Mutta olipa joku muita onnellisempi. Pientä Marienburgin kaupunkia vallotettaissa joutui muiden mukaan eräs nuori nainen vangiksi. Hän joutui ensin Pietarin suositun ruhtinas Menschikovin luokse, mutta kun tsaari hänet siellä näki ja oli häneen mieltynyt, otti hän hänet luokseen: ja tästä tytöstä tuli myöhemmin Pietarin puoliso ja Venäjän keisarinna.

Narvan kaupunki ja linnoitus, jonka luona Pietari oli suuren tappionsa kärsinyt, joutui v. 1704 hänen haltuunsa. Viekkautta käytti hän siinä, joka osaksi onnistuikin. Hän tiesi näet, että kaupungissa odotettiin apua Ruotsin kenraalilta Schlippenbachilta; sen johdosta antoi hän pukea muutamien rykmenttien sotamiesten Ruotsalaisten pukuun sekä hankki Ruotsin lippuja. Narvan puolustajat luulivat silloin toivotun avun saapuvan; osa heistä tuli ilomielin niitä ottamaan vastaan; mutta siellä toiset saivat kuoleman, toiset taas joutuivat vangiksi. Muutamat pääsivät kuitenkin kaupunkiin takaisin. Linnan päällikkö Horn puolusti itseänsä ankarasti, eikä antautunut, vaikka Venäläisten päällikkö Ogilvy vaati sitä. Hän lausui vastaukseksi Venäläisten antautumispyyntöön, että niinkuin Jumala heitä oli auttanut Narvan luona ennenkin, hän nytkin heitä auttaisi. Väkirynnäköllä vastattiin Venäläisten puolelta; ja Horn ei voinut kaupunkia puolustaa. Tsaari oli sangen suuttunut Hornille tästä sitkeästä vastarinnasta. Kaupunkiin tultuansa vaati hän hänet luoksensa ja heti kun hän hänet äkkäsi lausui hän lyöden häntä: "Sinä yksin olet syypää siihen, että näin paljon verta on suotta vuotanut. Voimatonna kun jo kauan olit, olisi sinun pitänyt antautua. Se on sodassa tapana". Lyöden verellä tahratun miekkansa pöytään jatkoi hän vielä: "Katsoppas, tämä miekka on punainen, mutta se ei ole punattu Ruotsalaisten verellä, vaan Venäläisten". Pietarin sanotaan näet pistäneen venäläisiä sotamiehiä kuoliaaksi, kun he olivat ruvenneet kaupungin asukkaita ryöstämään, vaikka hän oli ankarasti sen kieltänyt. Kaupungin asukkaille hän lupasi turvallisuutta, mutta Hornin täytyi 15 vuotta olla vankeudessa.

Narvan voitto saattoi Pietarin toiveet yhä suuremmaksi. "Tässä", kirjoittaa hän eräälle korkealle virkamiehelle, "jossa Jumala meidät neljä vuotta sitten kuritti, on hän nyt meille suloisen voiton suonut".

Jo vuotta ennen oli hän valloittanut Neva-joen suussa erään pienen Nevalinna-nimisen linnan ja kaupungin, joka tuli hyvin tärkeäksi koko Venäjän seuraavassa oloissa. Se oli näet se paikka, jossa Pietarin kaupunki nyt on. Heti sen valloitettuansa ryhtyi hän siihen uutta pääkaupunkia rakennuttamaan. Tähän soiseen ja rämeiseen seutuun kohosi pian suuria rakennuksia, palatsia, linnoja ja kirkkoja; Venäjän laivoja rupesi kulkemaan Nevajoella. Retusaari eli Kronstadt vähän matkan Nevan suusta Suomenlahdessa oli ollut metsäinen saari; sielläkin ruvettiin varustuksia tekemään; siitä muodostettiin Pietarin etu-varustus, jommoisena se vielä nytkin on. Mitenkä Pietari tämän kaikki lujalla tahdollaan sai aikaan, kerromme tuonnempana.

Itämeren maakunnat joutuivat suurimmaksi osaksi tsaarin haltuun näinä vuosina; Pähkinälinna, Tartto y.m. linnoitukset antautuivat; ainoastaan Riika ja Rääveli jäivät vielä toistaiseksi Ruotsalaisten omaksi.

* * * * *

Sill'aikaa kun Pietari valloitteli Itämeren maita Ruotsalaisilta, oleskeli Kaarle XII sotajoukkoineen Puolassa. Jo vuonna 1701 oli hän mennyt Väinä-joen yli Kuurinmaalle, karkottaen August II:sen saksilaiset joukot edellään. Ruotsin maiden rajat olivat tältä puolen nyt aivan turvassa; ja olisi kuninkaan sopinut taas kääntyä Venäläisiä vastaan estääkseen heti alussa Pietarin suuria tuumia ja varustuksia kehittymästä. Mutta Kaarle XII ei tätä vaaraa käsittänyt; helpot voitot saivat hänen yhä enemmän luottamaan onnetarten suosioon. Hänen suunnitelmansa saivat yhä suuremman muodon. Hän ei tyytynyt siihen, mitä hänen valtakuntansa etu vaati, vaan hän rupesi taistelemaan oman tarkoitustensa saavuttamiseksi. Hänen mielessään vakaantui se ajatus, että petollinen August II oli pakotettava luopumaan Puolan kruunusta ja toinen saatava sijaan. Sen kautta oli Kaarle XII:nen oikeuden tunto tyydytetty. Hänen mielessään kangasteli kenties sekin aatos, että hän saisi uudesta asettamastaan kuninkaasta liittolaisen Venäjätä vastaan. Mutta se osottaa, ettei hän tuntenut tarpeeksi Puolan valtiota. Puolan joukkoja hän kyllä voitti toisen toisensa perästä, mutta maa ei sillä ollut kukistettu. Voitot olivat petollisia. Sen oli jo hänen isoisänsä Kaarle X:s saanut kokea. Hänkin oli voitokkailla sotajoukoillaan risteillyt halki Puolan, mutta hävitetyksi hän ei sitä saanut, ainoastaan heikonnetuksi. Puolan valtiolta puuttui näet yhteyttä; se ei ollut sellainen luja yhteen sulautunut kokonaisuus kuin esim. Ruotsi tai Tanska. Kuningas siellä oli, mutta hän oli voimaton; valtiopäivillä asiat piti päätettämän; siellä olivat yksinomaan aatelismiehet ja korkeimmat papit saapuvilla. Mutta valtiopäivätkin olivat voimattomat toimintaan; sillä ei päätöstä saatu aikaan, ellei yksimielisyys ollut täydellinen. Sen esti n.s. "vapaa veto-oikeus". Se taas saattoi täydellisen hajaantumisen, riitoja ja puoluetaisteluja; se suuri vapaus, joka muka oli olemassa, olikin ainoastaan vallattomuutta. Puolan valtioruumiin eri osat olivat hajallaan, ja eri osia oli mahdoton yht'aikaa tukahuttaa, ja vielä mahdottomampi oli luoda tuosta höllästä valtiosta lujaa yhtenäistä liittovaltiota, niinkuin Ruotsin kuningas kenties toivoi.

Kaarle XII samoili joukoillaan Puolassa paikasta toiseen viisi vuotta väjyen Augustin kruunua; hän sai loistavia voittoja, pakotti Puolalaiset luopumaan August II:sesta sekä valitsemaan v. 1704 erään Stanislaus Lecsinskin, joka kuului Puolan mahtavampiin aatelissukuihin. Vaali ei kuitenkaan ollut yksimielinen, ja ainoastaan Ruotsin sotajoukkojen pakotuksesta hän kuninkaaksi huudettiinkin. Augustilla oli vielä sotajoukkoja ja hän oleskeli Puolassa tämän jälkeen kaksi vuotta, jolloin hänen täytyi lähteä perintömaahansa Saksiin. Mutta Kaarle XII ei häntä vieläkään jättänyt rauhaan; hän seurasi häntä Saksiin, ja vasta siellä sai hän hänet rauhaan taipumaan ja samassa luopumaan Puolan kruunusta v. 1706 Altranstadtin rauhassa.

Nyt oli Kaarle XII maineensa kukkulalla. Hän oli keskellä Euroopaa suuri voitokas armeija mukanaan. Eipä siis kumma, että häntä koetettiin saada sekaantumaan Länsi-Euroopan valtiollisiin asioihin. Tähän aikaan käytiin toista suurta sotaa Länsi- ja Etelä-Euroopassa. Useat Euroopan valtiot olivat yhtyneet taistelemaan mahtavata ja ylpeätä Ranskan kuningasta Ludvig XIV:ttä vastaan; hän oli jo masentumaisillaan. Sen vuoksi kääntyi hän Ruotsin kuninkaan puoleen, tahtoen häntä puolelleen, niinkuin Ruotsin ja Ranskan sotavoimat kolmikymmenvuotisessa sodassakin olivat ennen yhdessä taistellet. Kaarle XII ei kuitenkaan ryhtynyt enää näihin asioihin, ja kaikki hänen lähemmät neuvonantajansakin koettivat sitä estää. Oli aika jo kääntyä Venäjätä vastaan ja kukistaa sekin niinkuin muidenkin vihollisten oli käynyt.

XVI. Kaarle XII lähtee Venäjälle.

Kun tieto oli levinnyt siitä, että August II oli tehnyt rauhan Kaarle XII:nen kanssa, arvasi Pietari, että nyt oli hänelle ratkaiseva hetki tulossa. Kaikki sotapuuhat Itämeren maakunnissa jäivät toistaiseksi ja aljettiin toisaalla varustuksia tekemään. Kaupunkien linnoituksia Puolan rajalla ruvettiin parantamaan, varsinkin Kieviä; myöskin Moskoovaa ja sen lähellä olevia kaupunkia varustettiin, virtojen luona piti varustuksia tehtämän. Määräyksiä annettiin, että heti Ruotsalaisten ilmaantuessa piti asukkaiden viedä karjansa ja muut varansa pois, jotta ei olisi vihollisella niitäkään saatavissa. Kaikkien tuli olla varuillaan pian sattuvaa suurta tapahtumaa varten.

Pietari saattoi ruveta Ruotsin kuningasta vastustamaan jo Puolassa ja estää hänen tuloansa Venäjälle. Siitä olikin kysymys, mutta tsaari ei tähän tuumaan uskaltanut ryhtyä. Kaarle XII:tta oli ympäröimässä voittamattoman sankarin loisto; häntä vastaan ei uskallettu ryhtyä julkiseen taisteluun; virtojen ylimenopaikoissa, nälkään näännyttämällä piti hän voitettaman. Se oli Venäjän tsaarin tuuma.

Elokuussa v. 1707 lähti Kaarle XII vihdoin liikkeelle Saksista. Hän marssi Puolaan ja oli siellä seuraavaan vuoteen asti. Aikaisin keväällä v. 1708 meni hän Venäjän rajan yli, otti Grodnon kaupungin haltuunsa, josta tsaari kahta tuntia ennen hänen tuloansa oli paennut.

Nyt oli Pietari masennettava ja Venäjän voima murrettava. Mutta millä tavalla? Useat kehottivat Ruotsin kuningasta lähtemään Itämeren maakuntiin, karkottamaan Venäläiset pois, riistämään heiltä takaisin valloitetut paikat ja ennen kaikkia estämään uutta pääkaupunkia syntymästä Neva-joen suuhun. Tämä suunnitelma oli Kaarle XII:kin mielessä jonkun aikaa; mutta hän luopui siitä. Hän arveli näet, että tuo kaikki olisi pian suoritettu, mutta sillä ei olisi Venäjän voima tarpeeksi muserrettu; ja sen hän tahtoi tehdä. Sen vuoksi hänessä pääsi vakaantumaan toinen paljon suuremmoisempi suunnitelma. Hän tahtoi tunkeutua itse Venäjän sydämeen, ottaa sen vanhan pääkaupungin haltuunsa, ja kun tsaari perinpohjaisesti oli masennettu, sitten oli rauhanehdot määrättävät. Tuuma oli suuremmoinen, ja sentähden se miellytti Kaarle XII:sta; sen lisäksi oli siihen muitakin houkuttelevia syitä. Kaarle XII toivoi näet saavansa liittolaisia. Turkin sulttaani oli osottanut ystävyyttä Ruotsin kuninkaalle; ei ollut ollenkaan mahdotonta, että hän ryhtyisi yhdessä Ruotsalaisten kanssa estämään Venäjän paisuvaa mahtavuutta. Olihan Pietari jo riistänyt siltä sodassa Asovin tärkeän kaupungin ja linnoituksen ja Tataarilaiset nykyisessä Etelä-Venäjässä, jotka olivat sulttaanin alamaisia, olivat Venäjän hallitukselle suutuksissaan sen mielivaltaisesta menettelystä sodan jälkeen, se kun oli anastanut suuria maa-aloja.

Mutta varmempia takeita näkyi olevan kasakkain atamaanista Etelä-Venäjällä Ivan Stepanovits Mazepasta.

Tämä mies on saavuttanut suuremman kuuluisuuden kuin moni muu hänen asemassaan. Syntyänsä puolalainen aatelismies oli Mazeppa Puolan kuninkaan Juhana Kasimirin hovissa sekä komeutensa että hienojen seurustelutapojen vuoksi saavuttanut yleistä suosiota. Mutta rakkauden seikkoihin jouduttuaan erään puolalaisen magnaatin puolison kanssa, joutui hän pois koko isänmaastaan. Tuo aviomies, jota hän oli loukannut, sidotutti hänet kostoksi ihka alastonna hevosen selkään, joka lähti häntä kuljettamaan läpi metsäin ja yli vuorten. Pahasti runneltuna pääsi hän tästä kovasta koston rangaistuksesta kun muutamat kasakat, jotka tapasivat hänet tuossa surkeassa tilassa puolikuolleena, irroittivat nuorat, joilla hän oli sidottu. Kotimaahansa ei hän enää palannut, vaan asettui Vähä-Venäjän kasakoiden päällikön eli atamaanin luo. Jonkun ajan kuluttua hän itse nimitettiin tuohon tärkeään toimeen. Mazeppa oli kopea, itsekäs, turhamainen mies; arvon ja kunnian saavuttaminen oli hänen tarkoitusperänsä. Sen mukaan johti hän toimensa. Ja itsekkäisiin tuumiinsa näkyi hänellä olevan tarpeeksi kannatusta kasakoissa, ja tilaisuus hyvä, kun Ruotsin mahtava kuningas rupesi lähentelemään Venäjän rajoja. Dniepr-virran ympärillä asuvat kasakat, jotka ennen olivat olleet Puolan kuninkaiden alamaisia, olivat Pietarin isän Aleksei-tsaarin aikana liitetyt Venäjän valtaan. Heidän entiset vapaat laitoksensa oli silloin luvattu säilyttää. Mutta Pietari suuri ei näitä annetuita lupauksia noudattanut. Kasakoita pakotettiin varustustöihin, niinkuin muitakin, rekryytejä otettiin heidän joukostaan, veroja kohotettiin j.n.e. Tämän johdosta olivat kasakat tyytymättömiä; valituksia ja pyyntöjä esitettiin tavan takaa Mazepalle: sanotaanpa muutamien kehottaneen häntä vapauttamaan Vähä-Venäjä tsaarin vallasta.

Tähän vallitsevaan tyytymättömyyteen perustuen ja loukattuna siitä että tsaarin mahtava suosittu Menschikov pyrki syrjäyttämään hänen vaikutustaan, ryhtyi tämä 70-vuotias vanhus keskusteluihin sekä Puolan vasta valitun kuninkaan Stanislaus Leczinskin että itse Kaarle XII:nen kanssa. Eräs ruhtinatar Dolskij, älykäs ja juonikas nainen, oli vielä häntä kiihottamassa. Ensin tapahtui se varovasti; Mazepa horjui; hän teeskenteli samalla kertaa uskollisuuttaan tsaarille kuin hän oli hänen vihollistensa kanssa salaisessa kirjevaihdossa. Kauan aikaa pysyikin hänen kaksimielisyytensä salassa. Pietari rankaisi ankarasti kaikkia, jotka syyttivät atamaania petollisista juonista; niin lujasti luotti hän tähän mieheen. Vihdoin kuitenkin tuli asia ilmi, ja Mazepan täytyi lähteä pois olopaikastaan sekä saapui Ruotsalaisten leiriin Lokak. lopulla 1708, jolloin Kaarle XII oli jo Ukrainan rajoilla. Mutta mukanaan hänellä oli ainoastaan 7,000 kasakkaa, vaikka hän 30,000 oli luvannut tuoda. -- Ruotsin kuninkaalle Mazepan toimet ja juonet tuottivat enemmän haittaa kuin hyötyä.

Tällä välin pitkitti Kaarle XII matkaansa yhä eteenpäin Venäjätä kohden. Hän oli tehnyt Lewenhauptin kanssa keväällä v. 1708 täydellisen sotasuunnitelman, jonka mukaan kaikki Ruotsin sotavoimat yhtä aikaa piti pantaman liikkeelle. Itse oli hänellä pääjoukko, 36,000 miestä, ja sen mukana hänen tuli tunkeutua Moskoovaan. Kenraali Lewenhauptin, joka oli Liivinmaalla, piti lähteä sieltä 11,000-miehisen armeijan kanssa samaan aikaan ja yhtyä pääarmeijaan sekä tuoda sillekin muonavaroja, niitä kun oli vaikea Venäjällä saada. Kenraali Lybeckerin voimia Suomessa taas oli käytettävä Inkerinmaalla samaan aikaan. Hänen tuli ahdistaa Pietarin vasta varustettua kaupunkia Neva-joen suussa. Vieläpä piti Puolan kuninkaankin ottaa samaan yritykseen osaa. Hän toivoi vielä, että Krimin Tataarit, vieläpä Turkin sulttaanikin yhtyisi häneen apujoukoilla.

Näin oli Kaarle XII suunnitellut tuon suuren aikeensa, jolla Venäjän valtakunta oli perin pohjin masennettava. Se oli mahtava ja älykkäästi ajateltu, niinkuin sota-asiain ymmärtäjät yksimielisesti sanovat; mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Se oli kyllä mahdollinen toteuttaa, mutta niitä monia vaikeuksia, jotka saattoivat ilmaantua, ei otettu lukuun. Katselkaammepa miten se päättyi.

Jo vuoden 1708 kuluessa näkyi pahoja enteitä. Kaarle XII joutui yhä kauemmas Venäjän sisä-osiin. Liettuassa oli monia virtoja esteenä, rämeet ja suot hankaluutta tekemässä; sen lisäksi koko kesä niin sateinen, ettei miesmuistiin sellaista ollut sattunut. Kulku kävi hitaasti huonojen teiden vuoksi, hevoset eivät tahtoneet päästä eteenpäin; usein ne vaipuivat suohon melkein näkymättömiin. Sotamiehet kärsivät äärettömästi jo tästä luonnonkovuudesta, mutta vielä enemmän Venäläisten tekemästä haitasta. Vihollisen joukot kulkivat edellä; usein he ryhtyivät pienempiin kahakkoihin, häiriten Ruotsalaisten muutenkin hankalaa kulkua, mutta ei ratkaisevaan taisteluun, jota Kaarle XII olisi toivonut. Palavien kylien tulen heijastus osotti usein Ruotsalaisille mitä heidän oli odotettavissa, kun eteenpäin pyrkivät. Sillat olivat hävitetyt, tiet hakatuilla puilla tukkoon pantu. Ja kun kyliin tultiin, olivat ne joko tuhkaläjänä tai kokonaan autioina. Asukkaat olivat paenneet pois ja kätkeneet varansa maakuoppiin; sotamiehet eivät saaneet niitäkään ostaa, ei leipää eikä juomaa. Syksyn kuluessa täytyi heidän suurimmaksi osaksi syödä kasvien juuria, sieniä y.m., mitä metsissä löysivät. Tämän kovan kesän ja syksyn jälkeen tuli ankaran kylmä talvi, joka näytti voimaansa muuallakin. "Linnut putoilivat puusta", kirjoittaa eräs, joka oli retkellä mukana, "jotta niitä saatiin käsin kiinni niinkuin kesyjä eläimiä". Sotamiehet eivät saattaneet tätä kestää; pitkin teitä niitä vaipui toinen toisensa perästä. Nälkä ja kylmä se olikin, joka saattoi enemmän tuhoa Kaarle XII:sen sotajoukossa, kuin monet tappelut.

Eikä vielä tässä kylliksi. Tulipa muitakin onnettomuuksia lisäksi. Kuten mainitsimme, piti Lewenhauptin tuoda lisäväkeä ja elatusvaroja Liivinmaalta. Mutta Kaarle XII oli liian kauaksi kulkenut, sillä ennen kun Lewenhaupt pääsi yhtymään, olivat Venäläiset, joita johti Pietari itse, hätyyttäneet häntä Liesna-joen luona. 11,000:sta miehestä pääsi ainoastaan 7,000 perille; mutta vielä suurempi onnettomuus oli se, että muonavarasto joutui Venäläisten käsiin. Lewenhauptin joukot tulivat pääjoukkoon vaan kurjuutta lisäämään.

Kohta tämän jälkeen tuli toinen surusanoma Kaarle XII:nen leiriin. Lybeckerin retki Pietaria vastaan ei onnistunut. Tämä kenraali, joka on tunnettu meidän maan historiassa, oli kyllä ylpeä, mutta huono päällikkö ja pelkuri. Venäläiset saivat hänet pelotetuksi pois toimittamalla tahallansa hänen käsiinsä kirjeen, jossa kerrottiin, että muka suuri Venäläisjoukko oli tulossa Inkerinmaalle. -- Turkin sulttaani ilmoitti niinikään, ettei hän millään tavalla aikonut ottaa osaa sotaan. Ruotsin kuninkaan täytyi siis luottaa yksinomaan omiin voimiinsa.

Ja kaikista vastuksista huolimatta pysyi Kaarle XII tyyneenä; järkähtämättä hitustakaan pitkitti hän kerran alottamaansa tietä. Niiden neuvoja, jotka kehottivat häntä peräytymään, ei hän ottanut korviinsakaan. Mutta sotamiehillä ei enää ollut samaa mieltä kuin ennen; kärsiminen ja puute teki heidän ruumiinsa voimattomaksi ja heidän mielensä alakuloiseksi; he nureksivat, että heitä kuljetettiin yhä kauemmas kotoa ja varmaan kuolemaan. Heillä ei enää ollut samaa varmaa voiton toivoa, joka ennen oli heitä elähyttänyt. Upsierit taas olivat eripuraisia keskenään; he koettivat vahingoittaa toinen toistansa; ja tyytymättömyys yhäti jatkuvaan sotaan ilmaantui heissäkin. Ruotsin armeija oli jo masentunut, se oli jo rappiolle joutunut ennenkun ratkaiseva taistelu tapahtui.

Tsaari oli yhäti pitänyt silmällä Ruotsalaisten kulkua ja pysytellyt heidän läheisyydessään. Hänen joukkoansa olivat toisellaiset kuin 9 vuotta aikaisemmin Narvan edustalla. Hän oli yhäti ollut toimessa ja etupäässä pitänyt sotalaitoksestaan huolta. Venäjän sotajoukko oli sillä välin saanut enemmän taitoa, kuntoa sekä samassa itseensä luottamusta, vaikka Kaarle XII ei kuitenkaan osannut tätä muutosta tarpeeksi arvostella. Sitä paitsi luotti Ruotsin kuningas yhäti onnen suosioon, joka tähän asti oli ollut hänen mukanaan. Pietari taas oli käynyt ankaran koulun; varovaisesti ja hiljalleen oli hän ja hänen valtionsa, kehittynyt; mutta hän oli oppinut yhä enemmän toivomaan ja luottamaan omiin voimiinsa.

Toisellaisella kannalla olivat siis entisestään tositeossa olosuhteet kun Pultavan luona taisteluun ryhdyttiin.

XVII. Pultavan tappelu. Kaarle XII:nen sotajoukko joutuu vangiksi.

Toukokuun 1 p. 1709 ryhtyi Kaarle XII piirittämään Pultavan varustettua kaupunkia Vähässä-Venäjässä. Hänen sotajoukkonsa oli edellisen vuoden kuluessa sulautunut 20,000:teen mieheen ja niistäkin oli joku tuhat sairaana. Näiden lisäksi oli noin 10,000 saporogilaista kasakkaa, jotka olivat hänen kanssaan tehneet liiton. Kanuunista oli ainoastaan 30 jäljellä; suurin osa oli matkalla jäänyt Liettuan soihin; ruutia oli sangen vähän ja sekin melkein kelvotonta, koska matkalla oli kostunut. Sen vuoksi täytyikin Ruotsin kuninkaan vastoin tapojansa ryhtyä pitkälliseen piiritykseen, sillä tällaisilla voimilla ja sotavarustuksilla ei hänkään voinut rynnäkköä ajatella. Venäjän joukot, jotka olivat seuranneet Ruotsalaisia ja toukokuussa asettuneet noin penikulman päähän varustettuun leiriin, oli yhteensä ainakin 60,000 miestä, toiset sanovat niitä olleen 80,000; sen lisäksi lähes 100 kanuuna, hyvät ampumavarastot ja ruokavaroja tarpeeksi. Ruotsin joukot kaivoivat juoksuhautoja ja lähentelivät niitä myöten kaupunkia. Pultavassa kävi olo puolustajille tukalaksi. Tyhjien pommien sisässä, joita kaupungista ammuttiin yli Ruotsalaisten leirin, annettiin kirjelipuilla tietoa tilasta Venäläisten leiriin; kruuti- ja muonavarat rupesivat loppumaan. Pietari oli itse saapunut kesäkuussa joukkojensa luo ja tahtoi mielellään pelastaa kaupungin. Mutta ratkaisevaan tappeluun oli hänen ryhtyminen, ennenkuin saattoi Pultavan puolustajille apua tuoda, Ruotsin joukot kun olivat hänen joukkojensa ja Pultavan kaupungin välillä. Sellainen oli kuitenkin pelko vielä Kaarle XII:nen armeijaa kohtaan, vaikkapa se olikin niin kurjassa tilassa, että tsaaria kauan aikaa arvelutti tappeluun ryhtyä. Vasta saatuansa tietää, että Ruotsin kuningasta oli pahasti jalkaan haavoitettu ja sentähden kykenemätön itse toimintaan, päätti hän antautua ratkaisevaan taisteluun. Ruotsin joukko oli myöskin halukas viimeiseenkin ponnistukseen, sillä sen asema oli tukala; puutteet ja kärsimiset pakottivat sotamiehiä toivomaan leipää tai kuolemaa, ja ilman taistelua ei minkäänlaista muutosta ollut toivottavissa.

Ruotsalaiset taistelun alkoivatkin. Kesäkuun 27 p. kutsui kuningas Rehnsköldin ynnä muut kenraalit luoksensa ja vuoteellaan maaten hän määräsi, että seuraavana aamuna oli taisteluun ryhdyttävä. Rehnsköld sai ylijohdon, sillä Kaarle XII ei itse kyennyt hevosen selkään nousemaan. Saman päivän illalla ilmotettiin myöskin sotamiehille, että aamulla varhain oli vihollista vastaan mentävä.

Kesäkuun 28 p. oli ratkaiseva päivä, Jo k:lo 4 aamulla lähtivät Ruotsin joukot liikkeelle; niitä oli vaan noin 13,000 miestä, muut olivat vallihaudoissa tai kuormaston luo jätetyt. Ampumavarastot olivat huonot, kuten mainittiin, joten he pian olivat pakotetut ryhtymään miekka kädessä käsikahakkaan. Ja vanhaa urhouttaan he kyllä osottivatkin. Tappelun alku näytti lupaavan Ruotsalaisille voiton; he karkottivat Venäläisten ratsuväen ja aikoivat rynnätä tsaarin varustettuun leiriin. Silloin aikoi Pietari joukkoineen jo paeta. Mutta pian asiat muuttuivat. Ruotsin joukot hajosivat liian etäälle toisistaan ja kun koko tsaarin suuret voimat tulivat esille, kävi asema Ruotsalaisille tukalaksi. Eräs osasto, jossa oli kuusi pataljoonaa kenraalimajuri Roosin johdossa, joutui saarretuksi; koko osasto joko kaatui tai joutui vangiksi. Venäjän lukuisat tykit tekivät ääretöntä tuhoa, jota vastaan urhoollisuus toiselta puolen ei mitään saanut aikaan. Näyttipä lopulta siltä kun koko Kaarle XII:nen sotajoukko olisi siinä paikassa auttamattomasti hukassa.

Venäjän tsaari oli koko tappelun ajan saapuvilla, kehottamassa ja järjestämässä. Että hän ei vaarallisempia paikkoja välttänyt, osottaa se, että yksi kuula meni hänen hattunsa läpi, toinen sattui satulaan; mutta mielenmalttiansa hän ei menettänyt. Kaarle XII oli myöskin taistelukentällä, vaikk'ei johtamassa; hän oli laitattanut itselleen kantotuolin, jolla hän kulki. Kuulat sinkoilivat hänenkin ympärillään. Toinen hevosista, jotka tuolia kannattivat, ammuttiin jo tappelun alussa kuoliaaksi. Sen jälkeen hänen henkivartiansa ottivat kantaakseen tuolin; niistä useimmat kaatuivat ja vihdoin ammuttiin koko tuoli pirstaleiksi, jonka jälkeen kuninkaan täytyi nostattaa itsensä hevosen selkään.

Sillä välin oli jo tappelun päätös ratkaistu. Venäläiset olivat karkottaneet Ruotsin joukot; tuhansia oli kaatunut, toisia joutunut vangiksi, joiden joukossa ylipäällikkö Rehnsköld ja kuninkaan sihteeri Piper. Muut lähtivät pakenemaan. Venäläiset eivät voiton riemussaan onneksi heti lähteneet hätyyttämään Ruotsalaisten leiriä; silloin jo olisi kaikki, itse kuningaskin, joutunut Venäläisten käsiin.

Kenraali Lewenhaupt sai armeijan tähteet kerätyksi kuormaston luo; ja heti aljettiin pakoon valmistautumaan. Itäänpäin kuljettiin kolme päivää yhtämittaa. Silloin saavuttiin leveän Dniepr-joen rannalle siinä kohdassa, jossa Vorskla-niminen syrjäjoki siihen purkaa vetensä. Siitä olisi ollut yli mentävä, jotta olisi päästy turviin läheiselle Turkin alueelle, mutta huomattiin että siltaa ei ollut, ja vielä kyläkin, joka siinä oli ollut, oli hävitetty. Tsaari oli antanut sen jo ennakolta varoksi hävittää, ettei lautan aineita olisi saatavissa. Siihen oli siis pysähtyminen. Löydettiin kuitenkin pari venettä, jotka sidottiin yhteen; kuninkaan ajoneuvot sovitettiin niiden päälle ja hän pääsi siten yli. Vastenmielisesti Kaarle XII kuitenkin sotajoukostaan erosi ja monta kehotusta tarvittiin, ennenkun hän saatiin taipumaan. Mazeppa pääsi virran yli kolmannella veneellä ja sai vielä osan aarteistaankin muassaan. Uimalla useat koettivat pelastua, luottaen hevostensa voimiin; muutamille se onnistui, mutta monet myös hukkuivat virtaan. Noin 1,500 miestä Ruotsin armeijasta pääsi yli sekä pari tuhatta kasakkaa. He pelastuivat Turkin valtakuntaan, jonne Kaarle XII asettui olemaan.

Mutta armeijan suurin osa jäi virran toiselle rannalle. Lewenhauptille jätti kuningas lähteissään ylipäällikkyyden. Tarkotus lienee ollut, että olisi vastarintaa tehty, mutta sen huomasi Lewenhaupt turhaksi; järjestys oli kadonnut ja useat karkailivat pois. Kun Menschikov heinäkuun 1 p. ilmestyi 9,000 ratsumiehellä mainitun virran luo Perevolotshnan kylän luona, suostui Lewenhaupt kirjottamaan nimensä antaumissitoumuksen alle. Sotamiehistä oli tämä niin heidän kunniaansa alentavaa, että monet syöksyivät virtaan päästäkseen tästä häpeästä; samoin tekivät useat kasakoista, he taas välttääkseen ankarata rangaistusta. Mutta noin 15,700 miestä siinä antautui tsaarin armoihin; niistä 930 upsieria. Samoinkuin 9 vuotta aikaisemmin Venäjän joukot Narvan luona jättivät aseensa Kaarle XII:lle, niin nyt Ruotsin joukot kulkivat ruhtinas Menschikovin ohi ja jättivät aseensa ja lippunsa hänen jalkainsa juureen. "Niin hävisi", kirjottaa tsaari voitonriemussaan, "sama armeija, joka Saksissa ollessaan oli herättänyt kauhua koko Euroopassa, Venäläisten käsiin".

Pultavaan hautaantui Kaarle XII:nen sotamaine ja Ruotsin suuruus. Sen armeijan kohtaloa, joka viimeiseen asti oli tätä suuruutta ylläpitänyt, tahdomme vielä vähän seurata senkin jälkeen kun se oli voittoja lakannut saamasta ja pitkällisessä vankeudessa tuomittu olemaan.

* * * * *

Pultavasta vietiin vangit eri osastoissa sisämaahan päin ja joulukuussa olivat ne Moskoovassa, jossa tsaari vietti saman kuukauden 22 p:nä suuren riemujuhlan Pultavan tappelun johdosta. Ruotsalaiset vangit olivat näet mukana juhlan komeutta lisäämässä. Siinä kanuunat, sotaliput ynnä muut voiton merkit. Seuraavan vuoden alussa hajoitettiin upsierit ja myöskin sotamiehet eri osiin valtakuntaa. Mutta kun Kasanissa v. 1711 oli tullut ilmi suuri karkaamisen yritys, vietiin vangit kauemmaksi, suuri osa upsiereista Siperiaan, jotta he olisivat kauempana kotimaastaan ja toisistaan. Tobolskin kaupungissa yksin oli lähes 900 upsieria. Papit jaettiin eri paikkoihin, jottei vankien tarvinnut olla ilman sielunhoitoa. Sen olivat vangitut kenraalit Rehnsköld ja Piper saaneet aikaan, jotka muutenkin pitivät paljon huolta vangeista esitellen tsaarille heidän tarpeitaan.

Paitsi näitä Pultavan tappelun jälkeen vangittuja oli vangiksi jo ennen kuljetettu paljon ihmisiä koko sodan kestäessä sekä sotamiehiä että muitakin asukkaita kaupungeista ja maalta, joten niitä oli yhteensä useita kymmeniä tuhansia, hajotettuna ympäri Venäjän laajaa valtakuntaa. Kaikkien olo oli hyvin huono. Upsieria ei tavallisesti pakotettu työhön, mutta niiden toimeentulo oli tukala. Venäjän valtion puolesta maksettiin heille hyvin vähän ja kotimaasta harvoin saapui varoja, jonka vuoksi heidän täytyi tuumia toisia elinkeinoja. Monet rupesivat jotakin käsityötä harjoittamaan; he valmistivat kulta- ja hopea-astioita, nikkarin-, sorvarin-, suutarin-ammattiin kuuluvia töitä; toiset rupesivat korttia valmistamaan, muutamat punoivat koppia j.n.e. Löytyipä parturia, hattumaakaria ja ravintolanpitäjiäkin heidän joukossaan. Jotkut menivät kauppa-apulaisiksi. Muutamat perustivat kouluja, joissa rupesivat oppia jakamaan. Esimerkiksi Tobolskissa perustettu koulu saavutti suuren maineen.

Huonompi kuin upsierien oli sotamiesten sekä muiden vangiksi vietyjen asukkaiden tila. Ne joutuivat myöskin pitkin koko laajaa Venäjän valtakuntaa hajoitetuksi. Vieläpä niitä myytiin Persialaisille ja Turkkilaisille, ja joutuivat siten vielä kauemmaksi. Venäjällä toiset olivat valtion töissä, toiset taas yksityisten tiluksilla. Pietari käytti niitä näet niinkuin omia talonpoikiaankin yleisissä töissä: kanavia kaivamassa, satamia ja laivoja rakentamassa, linnoja varustamassa; varsinkin Pietarin kaupunkia rakennettaissa käytettiin paljon sotavankia. Huono hoito ja ruoka surmasi paljon. Ne vangit taas, jotka joutuivat bojaari tiluksille maata viljelemään, tulivat samallaisen kohtelun alaisiksi, kuin Venäjän talonpojat olivat. Tylyt voudit olivat aina ruoska kädessä heidän työtään valvomassa.

Suurin osa vangiksi joutuneista hävisi ikuisiksi ajoiksi teille tietämättömille; varsinkin niiden, jotka joutuivat kauaksi oli vaikea palata. Monet olivat kääntyneet kreikan-uskoon sekä perehtyneet uusiin oloihin, eivätkä rauhan tultua enää tahtoneet palata; usein Venäläiset tahtoivat myöskin estää heidän paluutansa. Monet upsiereistakin olivat vapaaehtoisesti antautuneet tsaarin palvelukseen ensiksi tehtyään hänelle uskollisuuden valan. Heillä kun oli huono olo ja tsaari taas lupasi heille, niinkuin muillekin ulkomaalaisille hyviä virkoja ja suuria etuja, suostuivat he jäämään hänen virkakuntiinsa. Kun rauha v. 1721 tehtiin, saivat vangit oikeuden palata kotimaahansa, ja silloin niitä joukottain nähtiinkin paluumatkalla, mutta kuten mainittu, suuri osa jäi ainiaaksi enää kotimaatansa milloinkaan näkemättä.

XVIII. Pietari valloittaa Suomen.

"Vasta nyt on Pietarin perustuskivi Jumalan avulla lujaan laskettu", kirjoittaa tsaari yli-amiraali Apraksinille Pultavan voiton johdosta. Vasta nyt olivat Pietarin uudet hankkeet taattuina ja hänen tekemänsä valloitukset turvattuina. Mutta ei siinä kyllin. Tämä tapahtuma muutti Venäjän aseman kokonaan toisellaiseksi. Se pääsi johtavaksi vallaksi pohjoismaissa; se pääsi samassa Euroopan vallaksi, jota se ei ennen ollut. Ulkomailla Pultavan tappelu herätti hämmästystä; samallainen ihmettely ja kunnioitus, joka vastikään oli Kaarle XII:nen osana ollut, siirtyi nyt Pietarille. Hänen arvonsa kohosi; hänen vaikutuksensa Euroopan valtiollisissa asioissa tuli heti sen jälkeen näkyviin.

Lepoon ei Pietari tästä lähinkään hetkeksikään antautunut. Ruotsin ylivalta oli kyllä masennettu, mutta sitä piti vielä ahdistettaman, jotta se saataisiin rauhaan. Ja Pietari sai taas liittolaisiakin. Tanskan kuningas julisti heti Pultavan tappelun jälestä sodan Ruotsia vastaan, ja myöskin August II liittyi heihin, vaatien Puolan kruunua jälleen päähänsä. Kaikki nämät kolme alkoivat, niinkuin sodan alussakin, ahdistella Ruotsin Itämeren maita; mutta suurempaa toimintaa, voimaa ja vireyttä kuin muut liittolaiset, osotti tsaari; ja hän se oli, joka koko taistelua johti. Hänen esiintymisensä Euroopassa oli nyt toisellainen kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Itse hän kulki paikasta toiseen, yhdeltä sotatantereelta toiselle; hänen sanallansa oli tärkeä merkitys Euroopan yleisissä asioissa; hänen valtiomiehensä Länsi-Euroopan pääkaupungeissa olivat saman arvoisia kuin muidenkin ruhtinasten lähettiläät, ja samaa taitoa he olivat joutuneet saavuttamaankin. Venäjä oli nyt liittynyt Euroopan valtioihin ja sotavoimansa nojalla se sai enempi aikaan kuin Ruotsin muut naapurit. Yhä lännemmäksi Pietari halusi päästä.

Pietarin sotavoimat olivat Pultavan tappelun jälestä jaetut eri paikkoihin; suurin osa oli Itämeren maakunnissa ja Suomessa, mutta myöskin Puolassa ja Saksassa oli hänellä väkeä yhdessä liittolaistensa kanssa toimimassa.

Suurin osa Itämeren maakunnista oli jo ennen ratkaisevaa tappelua joutunut Pietarin haltuun; suurimmat kaupungit vaan olivat jääneet valloittamatta. Mutta jo syksyllä 1709 lähetettiin joukko Riikaa valloittamaan; tämä tärkeä kaupunki antautui kesällä 1710; Syyskuussa samana vuonna joutui myöskin Rääveli hänen haltuunsa.

Nyt alkoi Suomen vuoro. Viipurin kaupungin tsaari tahtoi saada pysyväiseksi omaisuudekseen; se oli varustettu paikka ja lähellä hänen uutta pääkaupunkiaan, jonka etuvarustuksena sen vastaisuudessa tuli olla Ruotsin puolelta ilmaantuvaa vaaraa vastaan. Mutta muuta Suomea hän ei aikonut nytkään valtaansa lopullisesti yhdistää; se oli valloitettava vaan sentähden, että se oli tärkeä osa Ruotsin valtakunnasta, jotta Ruotsi "notkistaisi niskansa", s.o. taipuisi rauhaan. Seuratkaamme hetkeksi Pietarin joukkoja Suomessa ja isänmaamme kohtaloa tällä ajalla.

Maaliskuussa 1710 lähetti tsaari 18,000 miestä kenraali Apraksinin johdossa Viipuria piirittämään. Piiritys alkoi heti, ammuttiin osa linnantorneista pirstaksi ja kaupunkiin ammutuista kuulista syttyi kolmasti tulipalo; mutta urhoollisesti puolusti eversti Maunu Stiernstråhle kaupunkia ja linnaa 4,000:llä miehellä, jotka hänellä oli. Piirittäjillä taas oli tukala olla; talvi oli kylmä eikä heillä ollut muualla suojaa kuin lumesta ja jäästä tehdyissä majoissa, joten taudit rupesivat raivoamaan heidän joukossaan. Mutta kun meri oli auennut, lähetettiin tänne laivasto ja tsaari itse toi lisään tykkejä, ampumavaroja ja väkeäkin. Itse hän lähti kuitenkin pian Pietariin, mutta antoi päällikölle ankaran käskyn, että Viipuri oli otettava. Heinäkuun 14 p. se joutuikin Venäläisten haltuun. Joka puolelta piiritettynä eikä apua ollenkaan tiedossa, rupesi Stiernstråhle antaumisehtoja tekemään. Niissä suostuttiin muun muassa päästämään puolustajat ja kaupungin asukkaat vapaaksi; mutta tsaari ei lupaustaan pitänyt, vaan kaikki sotamiehet ja osa asukkaistakin joutuivat vangiksi ja vietiin Venäjälle, paitsi sairaita ja raajarikkoisia, joita yhteensä oli noin 900. Ne kuljetettiin Helsinkiin. -- Samana vuonna syyskuussa joutui Karjalan toinenkin linna Käkisalmi kenraali Brucen haltuun, joka sitä 14 päivää yhtä mittaa oli pommittanut.

Itä-Suomi oli täten joutunut Pietarin haltuun. Vuoden ajaksi muun Suomen valloituspuuhat keskeytyivät, koska Kaarle XII oli saanut Turkin julistamaan sodan tsaaria vastaan, ja hänen täytyi sen vuoksi oleskella valtakuntansa etelärajoilla.

Sillä välin olisi saattanut Suomen puolustusta valvoa; mutta sitä ei enää Ruotsin hallitus kyennyt saamaan aikaan. Tosin täällä oli etevä ja urhoollinen päällikkö parin vuoden aikana, Kaarlo Nieroht, mutta hänkään ei paljon saanut aikaan. Koko valtakunta oli köyhtynyt, rutto vielä päälliseksi oli vv. 1710 ja 1711 Suomessa raivonnut, sotavoimat vähentyneet; ruokavaroja ei ollut, joka sekin puolestaan teki suuremman sotajoukon koossa olon kauemman aikaa mahdottomaksi. Talonpojat kutsuttiin kyllä mies talosta usein vihollista vastaan, mutta harjaantumattomia kun olivat, eivät he mitään voineet. Suomen lopullinen valloitus ei sen vuoksi käynyt vaikeaksi Venäläisten taas tänne hyökätessä, varsinkin kun kenraali Lybecker uudestaan v. 1712 oli saanut ylipäällikkyyden. Sotaväki, noin 7,000 miestä, oli muutenkin kurjassa tilassa ja epätoivoisena, ja päällikkö, johon heillä ei luottamusta ollut, teki asian vielä pahemmaksi.

Jo v. 1712 tuli Venäläinen sotajoukko, 16,000-miehen suuruinen Suomeen, mutta se onneksi palasi syyskuussa takaisin, vaikka Lybecker jo oli aikeessa Kymi-joelta peräytyä heidän tieltään.

Seuraavan vuoden toukokuussa tehtiin uusi retki. Talven kuluessa oli tsaari valmistanut uutta yritystä ja hän oli itse niiden 200:n kaleerilaivan mukana, jotka tulivat Helsinkiä piirittämään. Tässä kaupungissa oli paljon makasiineja täynnä ruokavaroja ja Kaarlo Armfeltin, jolla oli komennossaan 1,500 miestä, tuli puolustaa kaupunkia. Lybecker oli itse Porvoon seuduilla varsinaisen armeijan kanssa. Mutta puolustaa Armfelt ei Helsinkiä voinut. Tsaarilla oli ainakin 12,000 miestä ja hän toi ne maalle kaupungin länsipuolella, jonne ei varustuksia ollut jouduttu tekemään. Armfeltilla ei muuta keinoa ollut kuin ryhtyä ikävään tehtävään; hän käski kaupungin asukkaita korjata omaisuudestaan minkä voivat, sytytti makasiinit tuleen, jott'ei vihollinen niitä saisi, ja lähti Lybeckerin luo. Lybecker ei vastarintaan uskaltanut ryhtyä, kulki joukkoineen paikasta toiseen tietämättä mitä olisi tekeminen; ja vihdoin hän Uudeltamaalta rupesi vetäytymään sisämaahan päin Hämeenlinnaa kohden. Venäläiset saivat sillä välin koko Etelä-Suomen haltuunsa, ottivatpa pääkaupungin Turunkin elokuun lopussa.

Sillä välin erotti Ruotsin hallitus kuitenkin Lybeckerin päällikkyydestä; oli näet niin paljon valituksia lähetetty hänen johdostaan; muiden mukana piispa Gezelius oli syyttäjien joukossa. Kaarlo Armfelt, urhoollinen soturi, tuli sijaan, mutta hänkään ei enää voinut maata pelastaa, vaikkapa hän sotamiestensä antoikin tapella. Pälkäneelle oli puolustusjoukko vetäytynyt ja yli-amiraali Apraksin seurasi Venäläisineen jälessä. Armfelt aikoi tehdä peräytymisestä lopun ja ryhtyä vastarintaan Kostian virran takana, joka yhdistää Pälkäneveden ja Mallasveden toisiinsa. Apraksin rakennutti lauttoja ja toi niillä väkeänsä yli toisesta paikasta kuin Armfelt oli odottanutkaan. Hän ryhtyi estämään tehden kauan aikaa vastarintaa; mutta ei auttanut; ylivoiman alta oli väistyminen. Koko armeija oli vähällä joutua saarretuksi. Sen vuoksi se lähti pakenemaan, ja pako oli niin kiireinen, että koko joukko hajaantui; vasta Etelä-Pohjanmaalla se saatiin kootuksi. Täällä oli seuraavan vuoden helmikuussa viimeinen ponnistus. Ruhtinas Galitsin, joka nyt oli Venäjän joukkojen ylipäällikkö, toi sinne noin 12,000 miestä Porin seuduilta, jossa hän oli ollut talvea. Armfelt ryhtyi taisteluun Isossa Kyrössä Napuen kylän luona, vaikka hänellä oli tuskin 6,000 miestä. Tappelun kestäessä sattui vielä se paha onnettomuus, että ankara lumituisku tuprusi lunta vasten Suomen joukkojen kasvoja. Syytetäänpä sitäkin, ettei ratsuväen päällikkö de la Barre tehnyt tarpeellista vastarintaa, vaan jo tappelun alussa lähti väkineen pakenemaan. Armfelt ei kuitenkaan häntä syytä, vaan Venäläisten ylivoiman, lumituiskusta syntyneen haitan, mutta ennen kaikkea Jumalan salliman sanoo hän tappion matkaan saattaneen.

Napuen tappelun kautta oli Pietari päässyt Pohjanlahteen saakka. Armfelt vetäytyi Ruotsin puolelle; ja nuo kaksi linnoitusta Kajaani ja Savonlinna, jossa vielä oli puolustajia, valloitettiin pian sen jälkeen. Koko Suomi oli tsaarin määrättävissä.

Kova oli se aika, jota maamme nyt seitsemän vuotta sai kestää. Kansan nimitys "iso viha" sen tarpeeksi osottaa. Ensi aluksi sotaväki vaan vallitsi; se kokosi verot, joita määrättiin; se harjotti sen lisäksi paljon mielivaltaa ja julmuutta, rääkäten kauheammalla tavalla ihmisiä. Virkamiehet ja monet muutkin olivat paenneet, vihollisen julmuutta peläten, Ruotsin puolelle; ainoastaan useat papit pysyivät uskollisina seurakunnissaan; yliopisto, koulut y.m. laitokset olivat lakanneet toimimasta; kauppaa ei ollut, maata ei entiseen tapaan voitu viljellä, sillä paljon oli miehiä sodassa kaatunut tai vankeuteen viety. -- V. 1717 määrättiin tänne hallitusmiehiä Viron ja Liivin aatelistosta, ja kenraalikuvernööriksi eräs Venäjän palvelukseen mennyt Kaarle XII:nen entinen henkivartia Kustaa Otto Douglas. Mutta olot eivät paljon helpommaksi nytkään tulleet; verot olivat suuret köyhälle kansalle, mielivaltaa soturien puolelta oli yhäti kestettävä, vaikka ylipäällikkö ruhtinas Mikael Galitsin, suopea ja ihmisystävällinen mies kun oli, koetti sitä estää. Douglas taas oli ankara, itsekäs ja tyly sekä pani kovuudella kaikki määräykset täytäntöön. Suomesta vietiin esim. äärettömän paljon hirsipuita Räävelin ja muiden kaupunkien satamatöitä varten; talonpoikien täytyi hakata ja sitten kuljettaa ne meren rannikolle. Niiden täytyi olla alituisesti kyyditsemässä Venäläisten tavaroita, hankkia ruokavaroja niiden hevosille; vielä vaadittiin käsityöläiset kaleerilaivoja rakentamaan tai korjaamaan y.m. samantapaisia rasituksia. Pietari, joka hyvin ankarasti vaati omalta kansaltaankin valtion eduksi uhrauksia, vaati vielä enemmän voitetulta kansalta, varsinkin koska hän ei vastaisuudessa sitä valtaansa aikonut yhdistääkään. Se teki "ison vihan" vielä kovemmaksi.

Samana vuonna kun Napuen tappelu oli pääsi Pietari valtiaaksi myöskin Ruotsin entisillä merillä, ja se hänelle vielä suuremman ilon tuotti. Tsaari oli itse laivastoineen tullut Hangon seuduille; siellä hän tapasi Ruotsin laivaston amiraali Niilo Ehrensköldin johdossa. Pietari hyökkäsi sen päälle heinäkuun 27 p:nä, voitti ja otti vangiksi muun muassa itse johtajankin. Tämä oli Pietarin ensimmäinen merivoitto, ja sen vuoksi pidettiin Pietarissa suuret juhlallisuudet. Siinä oli laivoja osaa ottamassa, siinä oli kunniaportteja. Pidoissa piti tsaari itse puheen Ehrensköldille, kiittäen hänen urhoollisuuttaan; Ehrensköld puolestaan lausui myöskin kunnioituksensa tsaarille. Senaatti nimitti tsaarin tämän voiton johdosta vara-amiraaliksi.

* * * * *

Kuten äsken mainitsimme oli Pietarilla myöskin sotajoukkoja Saksassa: täällä hän pyrki yhä kauemmas Euroopan sydämeen. Jo v. 1711 oli hänen joukkonsa yhdessä Tanskan ja Saksin kuninkaan joukkojen kanssa Stralsundin kaupunkia piirittämässä; sitä ei tällä kertaa saatu kuitenkaan valloitetuksi. Tsaari, joka seuraavana vuonna 1712 itse tuli tänne, syytti sangen ankarasti Tanskan Fredrikiä toimettomuudesta, koska ei sen enempää oltu aikaan saatu. V. 1713 tsaarin joukot jo ovat Holsteinissa, jossa hän Schwalbstadtin luona voitti Ruotsalaiset. Stettinin tärkeä kaupunki antautui hänelle samana vuonna. Toipa hän laivojansakin jo Itämeren eteläpäähän. V. 1716 puuhaili tsaari itse suurta yritystä Etelä-Ruotsiin; se raukesi kuitenkin.

Mutta Venäläisten suuri mahti ja nopea eteneminen rupesi herättämään pelkoa Länsi-Euroopan valloissa, yksin hänen liittolaisissaankin. Tsaari esiintyi liian vaativana ja käskevänä. Puola varsinkin sai siitä kärsiä. August-kuninkaalle oli Pietari alkuperäisessä sopimuksessa luvannut Liivinmaan, mutta kun se oli valloitettu, ei hän sitä jättänytkään hänelle. Puolassa oli aina Pietarin joukkoja, ja hän vaati maasta varoja niiden ylläpitämiseen. Niinpä v. 1716, jolloin tsaari teki pitkän matkan ulkomaille, tarkasteli hän Danzigin luona erästä sotajoukon osastoa, joka siellä oli 10,000 miehen suuruisena; samassa vaati hän kaupungilta pakkoveroja. Huhuna kulki, että hän aikoi itse ruveta Puolan kuninkaaksi. Pohjois-Saksassa hän samaan aikaan tavotteli jotakuta ruhtinaskuntaa itselleen. Tanskan ja Preussin hallitsijat pelkäsivät, että tsaari rupeaisi heitä kohtelemaan samalla tavalla kuin August II:sta.

Tämän johdosta aljettiin vaatia että Venäjän joukot lähtisivät Saksasta pois; koetettiin niin paljon kuin mahdollista tehdä esteitä heidän toiminnalleen. Kerrotaanpa Englannin kuninkaan antaneen laivastonsa päällikölle käskyn, että hän ottaisi tsaarin laivoineen vangiksi ja toisi hänet Englantiin. Molemmat laivastot olivat näet yhdessä toimimassa Ruotsia vastaan. Tätä ei kuitenkaan täytäntöön pantu. Ja valtiollisella välityksellä saatiin asiat sovitetuksi.

Näihin aikoihin v. 1716 ja 1717 Pietari teki toisen yhtä pitkän matkustuksen Euroopan maissa kuin v. 1697. Hän oleskeli jonkun aikaa Saksan kylpypaikoissa terveyttään hoitamassa, kävi Amsterdamissa, jossa hän teki Ranskan ja Hollannin kanssa sopimuksia. Pariisissa hän viipyi puolitoista kuukautta; siellä hänelle osotettiin suurta huomiota ja kohteliaisuutta. V. 1697 Venäjän tsaari esiintyi Euroopassa ilmiönä, jota kummeksien katseltiin, mutta 1716 hän oli Euroopan ruhtinas, jonka sanoilla valtiollisissa asioissa oli ratkaiseva paino. Hänelle pidettiin suuria juhlia; yksin Pariisin vanha yliopistokin pani hänen kunniakseen juhlan toimeen; muistorahoja lyötiin hänen käyntinsä johdosta j.n.e. Ja Ranskan hallitus lupasi olla välittämässä rauhaa Ruotsin kanssa. Se oli tärkeätä, sillä rauhaa Pietari jo halusikin.

Joka taholla oli siis Venäjän asema muuttunut sille edulliseksi; sen sotajoukot, laivasto oli saanut voittoja; sen valtiomiehet ajoivat hyvin sen asioita; sen mahti paisui yhä suuremmaksi.

XIX. Uudenkaupungin rauha.

Sota alkoi tuntua kummallakin puolella rasittavalta. Jo vuosikausia oli Ruotsissa yleisesti toivottu rauhaa ja kuninkaan puoleen usein käännytty sitä pyytämään. Tsaari ja hänen kansansa olivat myöskin jo sotaan väsyneet. Mutta niin kauan kun Kaarle XII oli hengissä, ei rauhaa uskallettu mahdollisena pitää. Kuten mainittiin pakeni hän Pultavan tappelun jälkeen Turkin sulttaanin maihin. Viisi vuotta hän siellä oli, yhäti koettaen sulttaania kiihottaa sotaan Venäjätä vastaan. Vihdoin 1714 hän palasi kotimaahansa. Ruotsi oli silloin häviön partaalla; viholliset, joihin sekä Preussin että Hannoverin hallitsijat olivat näihin aikoihin entisten lisäksi yhtyneet, ahdistelivat sitä joka taholta. Mutta sotaa Kaarle XII vaan tuumi. Hänen kunniantuntonsa ei sallinut hänen ryhtyä rauhaan, jossa hänen olisi luopuminen Ruotsin alueista; mutta toisilla ehdoilla ei kukaan sitä saattanut toivoakaan. Venäjän tsaaria vastaan hän ei tahtonut lähteä, sillä hän piti itsekin mahdottomana saada hänestä voittoa; vaan hän aikoi Tanskalta valloittaa Norjan. Venäjän kanssa päinvastoin hän suostui rauhastakin keskustelemaan. Hän lähetti edustajia Ahvenan saaristoon v. 1718, ja seuraavan vuoden 1719 loppupuoleen keskusteluja pitkitettiin, mutta hänen vaatimuksensa olivat niin suuret, että mahdotonta oli niiden pohjalla toivoa mitään aikaan saada. Hän itsekään sitä täydellä todella tuskin ajatteli.

Marraskuun 30 p. 1718 vihollisen kuula Fredrikshaldin edustalla teki lopun Kaarle XII:nen elämästä; ja nyt tuli rauhan toiveet paremmiksi. Mutta Ruotsin uusi hallituskaan ei tahtonut ensin ryhtyä rauhansopimuksiin Pietarin kanssa, sillä Venäjä oli vaarallisin sen vihollisista ja Ruotsissa tunnettiin jo mieli-ala Länsi-Euroopassa Venäjätä vastaan. Sen vuoksi koetti Ruotsin hallitus ensin päästä muista vihollisista ja niiden välityksellä saada Venäjän kanssa paremmat ehdot. Mutta suotta oli luottaa toisten apuun. Se pian huomattiin. Englantilainen laivasto saapui kyllä parina kesänä Itämereen suojellaakseen muka Ruotsin rannikkoja; mutta kuitenkin saivat Venäjän kaleerit kulkea rannikolla ja poltella kyliä ja kaupunkia. V. 1719 esim. liikkui Venäjän joukkoja lähellä Tukholmaa, hävittivät perinpohjin 2 kaupunkia, 130 kylää, useita myllyjä ja tehtaita; koko vahinko lasketaan 12 miljoonaksi. Kanteena seuraavana vuonna tehtiin samoin. Tsaari tahtoi näet tällä tavalla pakottaa Ruotsia rauhaan. Uuteenkaupunkiin rauhansovittajat molemmin puolin kokoontuivat 1721; ja pian saatiin siellä sopimus valmiiksi. Ruotsille se oli kova, mutta Venäjälle edullinen. Venäjä sai siinä itselleen luovutetuksi Liivin-, Viron- ja Inkerinmaat sekä vielä kaakkois-osan Suomesta, jossa oli Viipurin ja Käkisalmen kaupungit. Täten meidänkin maamme joutui jaetuksi kahden valtion välillä.

Pietari oli mielissään saatuaan kuulla sanoman rauhan sopimuksesta. Hän oli ollut Pietarin läheisyydessä kun sanoma hänelle tuotiin, mutta palasi heti sanoman saatuansa kaupunkiin. Kanuunain paukkeella ja soitolla se ilmotettiin kaupungin väestölle. Itse meni tsaari kirkkoon kiitostaan korkeimmalle lausumaan. Kirkon ulkopuolella oli suuria astioita paloviinaa kansaa varten; sitä varten laitetulta puhujalavalta Pietari itse esitti rauhansanoman ja tarttuen maljaan, joi hän kansansa onneksi, joka taas eläköön huudolla tsaarille vastasi. Kaikellaisia huveja pantiin toimeen monen päivän kuluessa. Pietari oli ilosen-vallaton kuin lapsi; hän tanssi pöydillä ja lauloi lauluja. Samojen juhlapäivien kuluessa senaatti pyysi häntä ottamaan isänmaan isän nimen, keisarin arvonimen ja "suuren" kunnianimen.

Eikä ilman syyttä Venäjän uudessa pääkaupungissa iloa pidetty. Olihan Uudenkaupungin rauha vahvistanut tärkeimmän osan Pietarin elämän työstä. Venäjän asema oli sen jälkeen täydellisesti toinen kuin 20 vuotta aikaisemmin. Suurin osa niistä valloituksista, jotka Ruotsi vuosisadan kuluessa oli hankkinut pitkillä sodilla, ne olivat nyt äkkiä joutuneet Venäjän omaksi. Kustaa II:sen Aadolfin voiton hedelmät olivat menetetyt, hän kun oli sulkenut Venäläisiltä kokonaan meren, jota myöten se saattoi päästä länsimaiden raitista ilmaa hengittämään; Pietari oli akkunan nyt avannut ja paljon väljemmälle kuin se ennen oli ollut. Baltiankysymys, joka oli Venäjällä ollut tärkein Iivana IV:nen ajoista asti, sen oli Pietari nyt saanut ratkaistuksi. Se oli suuren Pohjoismaisen sodan tärkeä merkitys Venäjälle.

XX. Toinen Turkin sota.

Itämeren rantamaat olivat lyhyessä ajassa joutuneet Venäjälle. Toinen tärkeä valtiollinen kysymys oli vielä ratkaisematta, nimittäin Itämaalainen, jota ei vielä meidänkään aikana ole saatu lopullisesti selvitetyksi. Jo aikaisemmin olemme kertoneet, että Pietari oli taistellut Turkkilaisia vastaan, ja v. 1699 tehnyt rauhan päästäkseen taistelemaan Ruotsia vastaan. Koko Pohjan sodan kestäessä oli kuitenkin suhde Turkin kanssa ollut horjumassa sodan ja rauhan välillä. Pietari tahtoi sotaa ehkäistä puhkeamasta; Konstantinoopelissa oli hänellä taitava valtiomies lähettiläänä Tolstoj, joka sai rauhan säilytetyksi. Mutta Balkanin kristittyjen kanssa pidettiin alituisesti yhteyttä; hengelliset miehet, piispat ja munkit, kääntyvät tsaarin puoleen niinkuin ennenkin pelastusta hänen avullaan kansoilleen saadakseen. Niinpä eräs munkki Seraphim jätti v. 1704 laajan esityksen Kreikkalaisten vapauttamisesta. Sama mies oli käynyt Länsi-Euroopan ruhtinaita tähän toimeen kehottamassa; mutta siellä ei hän saanut kannatusta; tsaarin avulla hän toivoo sen voivan tapahtua. Armeeniasta kirjotti v. 1701 muuan Israel Oriah samaan tarkotukseen tsaarin välitystä saadakseen. "Niinkuin Aatamin jälkeiset odottivat Messiasta", sanotaan Oriahin kirjotuksessa, "niin luottaa meidän kansamme Venäjän tsaariin". Salaisissa seuroissa valmistettiin vapauttamista, lähetystöjä tuli niinikään tavan takaa tsaarille. Sen lisäksi alkoivat Moldaun, Valakian ja Serbian ruhtinaat keskusteluihin tsaarin kanssa. He olivat Turkin sulttaanin vasalleja, mutta halusivat vaihtaa alamaisuutensa Venäjään, sekä lupasivat sotaväkeä ja ruokavaroja tsaarille sodan alkaessa.

Turkin hallitus pysyi kuitenkin rauhassa. Kaarle XII:nen lähetessä Ukrainia oli hänellä keskusteluja sulttaanin kanssa; mutta mihinkään toimintaan ei tämä ryhtynyt. Vasta Pultavan tappelun jälkeen Turkin alueelle asetuttuaan rupeaa Ruotsin kuningas kaikin keinoin yllyttämään sulttaania sotaan. Vihdoin se saatiin aikaan. Venäjän lähettiläs heitettiin seitsemäntornin vankilaan; se oli merkki rauhan rikkoontumisesta. Pietari, sen kuultuaan, ryhtyi heti toimeen ja tahtoi saada sodan kansalliseksi. Oikean uskon puolesta oli uskottomia vastaan lähdettävä taisteluun. Eräässä kirjoituksessa, joka tämän johdosta levitettiin valtakunnassa, huomautetaan siitä raskaasta ikeestä, jonka alla Kreikkalaiset, Valakit, Bulgarilaiset ja Serbialaiset huokailevat. Turkkilaisia vertaa tsaari susiin, jotka ovat tunkeutuneet kristittyjen laumaan; hän kerskaten mainitsee, että hän on kaikki Baltian maat valloittanut ja tehnyt lopun Ruotsalaisten herruudesta. Niin kävisi Turkkilaistenkin, jotka ovat vasten kaikkea oikeutta alkaneet sodan. Hän kehottaa kaikkia Balkanin kristityitä ryhtymään aseisiin yhteistä vihollista vastaan, niinkuin heidän mainiot esi-isänsä ennen olivat tehneet. Pietari tahtoi tällä sodalla saada aikaan kaikkein kristittyjen vapautuksen Balkanin niemimaalla ja päästä kenties Konstantinoopeliin asti -- päämaali, jota ei vieläkään ole saavutettu. Hän luotti paljon Turkin kristittyjen intoon ja lupauksiin sekä yllä mainittujen ruhtinasten kanssa tehtyihin sopimuksiin. Se apu, minkä hän sai, oli kuitenkin hyvin vähänarvoinen. Hän pettyi samalla tavalla kuin Kaarle XII tunkeutuessaan Etelä-Venäjälle kasakoilta apua toivoen. Ja sama kohtalo kuin Kaarle XII:lle, oli Pietarinkin osaksi tulemaisillaan.

Venäjän tsaari tunkeutui näet v. 1711 lähes 40,000-miehisellä sotajoukolla valtakuntansa rajan Dnjester-virran yli Moldauiin. Siellä piti olla makasiineja ja ruokavaroja; mutta tyhjäksi hävitetty maa olikin hänen edessään. Niinkuin Mazeppa tuli tyhjänä Kaarle XII:nen luo Ukrainin pohjois-rajalla, niin tuli Valakian ruhtinas Kantemir Jassyyn Pietarin luokse. Moldaun hospodaari Brankovan taas liittyi lopulta Turkkilaisiin, esiintyessään ensin muka välittäjänä Pietarin ja sulttaanin välillä. Avusta ei siis paljon ollut.

Pietari joutui joukkoineen Pruth-joen suulle. Ruokavaroja ei ollut; Turkin suurvisiiri Baltagi-Mehemet seuraa häntä mukanaan noin 200,000 miestä. Turkin sotajoukossa ei ollut puutetta, sillä ruokavarat näistä maista tuotiin heille; Venäjän armeija joutui saarretuksi. Sen asema oli toivoton. Kerrotaan, että Pietari yritti pelastaa itsensä samalla tavalla kuin Narvan luona v. 1700; hän koetti näet yhdessä puolisonsa Katharinan kanssa päästä turvaan tukalasta asemasta. Se ei onnistunut. Nyt näytti todellakin siltä, että koko hänen luomansa työ oli häviön oma ja hän itse vielä vihollisensa käsiin joutumassa. Mutta hän pelastui jotenkin helpoilla uhrauksilla. Tapahtuman kaikkia seikkoja ei tarkoilleen tunneta. Erään turkkilaisen vangin kertomuksesta, niin kerrotaan, saivat Venäläiset tietää, että sulttaani oli valtuuttanut suurvisiirin rauhan tekoon, ellei hän ollut voitosta aivan varma. Tämän johdosta lähetettiin sananviejä suurvisiirin luo esittämään keskustelua. Vastausta ei ensin kuulunut. Sen vuoksi lähetettiin toinen lähettiläs ilmottamaan, että Venäläiset olivat myöskin valmiit taisteluun. Tämä tapahtui vaan sentähden, että Venäläiset eivät toivotonta asemaansa tahtoneet näyttää pelkäävänsä. Silloin kehotti suurvisiiri lähettämään sovinnonhierojan Turkkilaisten leiriin. Pietari oli taipuvainen suuriin myönnytyksiin, se osottaa hänen vaarallista tilaansa. Paitsi kaikkia Turkkilaisilta valloitettuja paikkoja, oli hän taipuvainen jättämään Ruotsille, josta hän myöskin arveli kysymyksen tulevan, Liivinmaan; mutta Pietarin kaupunkia ja Inkerinmaatahan ei luvannut millään ehdoilla jättää, vaan ennemmin vaikkapa joitakuita Venäjän maakuntia.

Ei Pietarin tarvinnut kuitenkaan näin paljon uhrata. Hänen lähettiläänsä Schafirov, tottunut valtiomies, oli saanut myöskin valtuutuksen luvata suurvisiirille 150,000 ruplaa ja muille etevimmille miehille pienempiä summia. Kerrotaan, että Pietarin puoliso Katharina olisi tämän lahjomiskeinon keksinyt. Sillä oli epäilemättä tärkeä vaikutus sovinnon pikaiseen aikaansaamiseen. Venäläiset luopuivat Asovista sekä hävittivät muut varustetut paikat Mustan meren rannalla, lupasivat olla Puolan asioihin sekaantumatta sekä antaa Ruotsin kuninkaan vapaasti matkustaa. Siinä rauhan ehdot. Venäjän joukko oli pelastettu.

Pietari menetti kyllä ensimmäisen voittonsa hedelmän Asovin linnoituksen, mutta tuskin kukaan saattoi arvata hänen näinkään vähällä pääsevän vapaaksi. Suurvisiiri menetti myöhemmin asemansa, kun sulttaani kuuli, että hän oli lahjoja ottanut -- ja karkotettiin Konstantinoopelista Lemnos-saarelle. Useita muita, jotka olivat rauhan teossa osallisena, mestattiin. Kaarle XII oli pahoilla mielin rauhan johdosta ja koetti vielä saada sotaa aikaan, mutta se ei onnistunut; v. 1713 tehtiin lopullinen rauha Hollannin ja Englannin välityksellä.

Pietari ei saanut Balkanin niemellä suuria tuumiansa toteutetuksi: päinvastoin hänen vastoinkäymisensä teki hänen asemansa entistä heikommaksi. Mutta hänen vaikutuksellaan täällä on kuitenkin tärkeä merkitys. Tästä alkaen ovat Balkanin kreikan-kristityt Venäjän hallituksen kanssa yhteydessä. Venäjän tsaaria pitävät he turvanaan Turkin sortoa vastaan. Heidän asiansa on yhteinen; väli on entistä läheisempi. Moldauilaisia, Valakeja ja Serbialaisia on Venäjän palveluksessa. Itse ruhtinas Kantemir, joka onnettoman sodan jälkeen ei saattanut maahansa jäädä, muutti Venäjälle. Montenegron metropoliitta Danilo tuli 1715 Pietariin pyytämään apua Turkkia vastaan. Hän sai rahaa, tsaarin kuvia j.n.e. Samoille Balkanin kristityille lähettää Pietari kirjoja, palkkaa opettajia ja pitää muutenkin heidän opetuksestaan huolta; sanalla sanoen, Venäjän tsaari on Balkanin kristittyjen silmissä heidän luonnollinen suojelijansa, jommoisena hän on ollut viime aikoihin asti. Pietari alkoi ensi kerran sodan uskonnon ja kansallisuuden nimessä Korkeata Porttia vastaan ja sen jälkeen on Venäjän hallitsijoilla ollut aina sama syy. Orientaalinen kysymys oli hänen kauttansa saanut siten myöhemmän luonteensa.

XXI. Pietarin sodat Aasian puolella.

On vielä kolmaskin meri, joka koskettelee Venäjän maita, nimittäin Kaspian meri. Jo ammoisista ajoista asti oli se ollut tärkeä itämaisen kaupan välittämisessä, Intian tavaroita kun sen kautta tuli Itä-Euroopaan. Sentähden oli Venäjän hallitsijoiden huomio jo ennenkin kääntynyt sinne päin; ulkomaiset matkustajat olivat teroittaneet näiden seutujen merkitystä ja tahtoneet saada Venäjän välityksellä kaupan näillä seuduilla haltuunsa. Luonnollista on, ettei Pietari suurikaan saattanut jättää niitä huomioonsa ottamatta. Hän käsitti, että Venäjällä olisi täälläkin tärkeä tehtävä. Venäjän tuli olla välittäjänä idän ja lännen välillä; sen tuli suojella raakalaiskansojen tunkeutumista Euroopaan, sillä Kaukasus-vuorten yli niitä asein ennen oli tullut; sen vuoksi oli sen omistaminen nämät maat. Mutta kauppaedut olivat myöskin tärkeät, ja sen suojelemiseksi oli näillä seuduilla asuvat kansat kukistettavat, sillä usein olivat ne ryöstäneet karavaanikauppiaita heidän matkoillaan.

Kaspian meren maissa oli monellaisia kansoja ja valtioita. Kaukasus-vuoristossa oli pieniä villejä, levottomia kansakuntia, jotka keskinäisissä riidoissaan jo ennenkin olivat tottuneet Venäjän tsaaria kutsumaan välittäjäksi. Aasian puolella oli Kalmukkeja, Turkmeneja y.m. raakalaiskansoja; mutta kauempana kaakkoon päin oli Muhamettilaisia valtioita, niinkuin Chivan ja Bocharan khaanikunnat, sekä Persian valtakunta, joka vieläkin on tärkein Keski-Aasian valtioista. Vähän pohjoisempana asuivat Armeenilaiset, jotka jo ennen kristittyinä olivat pyytäneet Venäjän tsaarilta apua päästäkseen Persian vallasta vapaiksi.

Suurempia yrityksiä näille seuduin ei Pietari tehnyt ennen kun hallituksensa viimeisinä aikoina; hän tahtoi näet saada täällä korvausta Turkkia vastaan kärsimästään tappiosta. Niinpä hän