v. 1611, kun he jo ovat oman prinssinsä valituttaneet tsaariksi;

patriarkka Filaretin poika on Mikael Romanov ja hän se oikeastaan johtaa hallitusta ensimmäisen Romanovin aikana. Patriarkan alapuolella oli metropoliittoja eli arkkipiispoja, piispoja eri osissa valtakuntaa sekä muita pappeja käytännöllisessä viroissa. Mutta näiden lisäksi oli kirkossa suuri joukko luostareja sekä miehiä että naisia varten. Niinkuin länsimainen katoolinen kirkko oli aikojen kuluessa saanut suuria rikkauksia, niin Venäjänkin kirkolla oli hallussaan paitsi äärettömiä summia irtainta kalleutta, maatiluksia ja maaorjia lähes seitsemäs osa koko valtakunnassa. Rikkaudet tekivät sen vielä mahtavammaksi.

Elämä ja olot olivat Venäjällä jotenkin yksinkertaisella kannalla aina Pietari suuren aikoihin asti. Komeutta ja loistoa ei paljon nähty muualla kuin tsaarin hovissa, josta jo kerroimme; patriarkka ja piispat elivät myöskin kuten länsimaillakin ruhtinaallisella tavalla. Bojarit taas olivat pakotettuna komeasti esiintymään tsaarin hovissa ollessaan; ja maaseutujen virkamiehinä he myöskin koettivat Moskoovan elämää jäljitellä, mutta tiluksillaan ollessaan ei sellaista ollut huomattavissa, ei bojareilla, vielä vähemmin muissa yhteiskuntaluokissa. Bojarin asunto maaseuduilla oli yksinkertainen; siinä oli tavallisesti kaksi hirsistä rakennettua huonetta, joskus vaan yksi, ja keittiö; toisella puolen kartanoa oli palvelijoiden asunto ja aitat. Kaikki tarvekalut ja vaatteet valmistettiin kotona, talonpojat olivat palvelijoina. Metsästys oli tavallisin huvitus; nautintoaineet olivat paloviina, sima, kvaasi ja tee, samat kuin talonpojallakin. Harvoin hän lähti talostaan; pitkät matkat oli erottamassa muista; teitä ei ollut, joten ainoastaan talvella monin paikoin saatettiin matkustella.

Talonpojan asunto oli kurjannäköinen savesta ja oljista kokoonkyhätty hökkeli, harvoin hirsistä tehty; siinä hän asui perheineen ja elikoineen samassa huoneessa. Siivottomuus oli yleinen, kaikki vieraat matkustajat kammolla siitä mainitsevat. Juoppous oli yleinen pahe, joka Venäjällä tavattiin; kevytmielisyydestä ja haureellisesta elämästä niitä niinikään syytetään. -- Tavat ja vaatetus olivat itämaalaisia. Perheen isä oli itsevaltias vaimonsa ja lastensa yli. Miehillä oli pitkä parta, sillä syntinä pidettiin sen poisottamista; se oli muka Jumalan kuvan häpäisemistä, koska Jumala oli ihmisen kuvakseen luonut. Päässä oli itämaalaisen turbanin kaltainen lakki; pitkä leveähihainen viitta oli yllä; se oli myöskin itämailta lainattu.

Naisen asema oli huono. Korkeimpien säätyjen naiset eivät saaneet julkisuudessa näyttäytyä; ikäänkuin vangittuna omassa asunnossaan "teremissä" he päivänsä viettivät; ainoastaan munkkeja, palvelijoita ja ihmeiden tekijöitä oli heidän seuranaan. Alemman säätyläisluokan nainen ei ollut näin jyrkästi erotettu. Vaimo oli miehensä orja. Miehelään vietäessä ei naisen mieltä kysytty; vanhemmat hänen luovuttivat kenelle he tahtoivat. Avioliitoissa käytettiin tavallisesti jotakuta välittäjää, joka tiedusteli naisen varallisuutta, ulkomuotoa y.m. suhteita. Näistä hän ilmoitti sulhaselle. Usein hän kuitenkin petti; hän kun kertoi että asianomainen morsiameksi aijottu oli kaunis, vaikkapa hän oli hyvinkin ruma, kehui terveeksi, vaikka hän olikin sairas j.n.e. Hääiltana vasta sulhanen näki ensi kerran morsiamensa ja silloin hän tapasi useinkin varsin toisellaisen aviopuolison kuin hän mielessään oli kuvitellut. Onnettomat avioliitot seurasivat tästä salaperäisyydestä. Tsaarilla oli etuoikeuksia tässäkin kohden; hän sai näet valita itse kauniimman ja miellyttävämmän maan tyttäristä itselleen puolisoksi. Määrätyksi päiväksi kutsuttiin tsaarin hoviin ylhäiseen säätyluokkaan kuuluvat naimaikäiset naiset; näistä tsaari korotti puolisokseen sen joka häntä paraiten miellytti. Kun esim. Iivana III tahtoi hankkia pojalleen Vasiljille puolison, kerättiin 1,500 kaunista tyttöä koko valtakunnasta, joista hän valitsi yhden. Luonnollista on, että kaikki ylhäiset suvut koettivat päästä tsaarin sukulaiseksi, heidän oma arvonsa ja vaikutuksensa sen kautta kohosi.

III. Venäjän hallitsijat harrastavat länsimaiden sivistystä.

Itämaalaiseksi kansaksi olivat Venäläiset muuttuneet oloissansa ja tavoissansa. Kansaan ne olivat kokonaan juurtuneet; se oli niissä kasvanut ja sen katsantotapa niiden mukaan muodostunut. Papisto myöskin pysyi jäykästi kiinni vanhoissa oloissa. Kaikkea vierasta katsottiin karsain silmin, pidettiinpä sitä uskonnon häpäisemisenäkin. Muukalainen oli Venäjällä aina epäluulonalainen; syntinä pidettiin, jos joku Venäläinen lähti ulkomaille. Venäläisissä ilmaantui samanlainen ylpeys ja itseensä tyytyväisyys, kuin vielä tätä nykyä on Kiinalaisten tunnusmerkkinä.

Mutta Venäjän olojen oli muuttuminen; sen oli pyrkiminen länsimaiden yhteyteen ja omistaminen niiden kehittyneempi sivistys, jos se tahtoi päästä sulkeutuneesta asemastaan Euroopan muiden kansojen rinnalla. Venäjä oli jäänyt kuusi vuosisataa jäljelle sivistyksessä; se oli jo sen vuoksi vaikea tasotettava. Kansan vastahakoisuus oli luonnollisesti suurena haittana. Myöskin Venäjän naapurit ja muutkin lännen kansat koettivat estää sivistyksen tunkeumista Venäjälle. Aavistettiin jo sitä suuruutta, johon Venäjä saattaisi kohota, jos sen suuria apulähteitä, sen varallisuutta ja kansan paljoutta, oikein osattaisiin käyttää. Niinpä uskonnon sodissa julmuudestaan kuuluisa Espanjan kuninkaan Filip II:sen sotapäällikkö Alban herttua esitti Frankfurtin valtiopäivillä 1571, että kiellettäisiin Iivana IV:lle aseita viemästä. Puolan kuningas Sigismund moittii useassa kirjoituksessa Englannin kuningatarta Elisabethia siitä, että hän salli Englannista sotatarpeita vietävän Venäjälle. Lybeckiläiset vangitsivat erään Iivana IV:nen asiamiehen Schlitten seurueineen, joka oli hänelle värväämässä taitavia miehiä eri aloilla.

Vielä päälliseksi oli Venäjän silloinen maantieteellinen asema sangen epäedullinen yhdysliikkeen saavuttamiseksi Länsi-Euroopan kanssa; se oli näet joka puolelta paitsi pohjoisessa suljettu meren yhteydestä. Vienanmeren rannalla vaan oli Arkangelin kaupunki "ainoa akkuna, josta länsimaat saattoivat valon säteitänsä Venäjän sisäosiin levittää". Englantilaiset olivat sinne purjehdusmatkoillaan saapuneet ja v:sta 1554 oli kauppasopimus heidän kanssaan olemassa. Arkangelissa oli heidän kauppakonttoorinsa ja sen satamaan ulkomaiset tavarat tulivat; suuren osan vuodesta jäätää pakkanen senkin. Muualla olivat rantamaat muiden kansojen hallussa. Mustasta Merestä erotti Venäjän Krimin khaanikunta, viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta. Koko nykyinen Länsi-Venäjä kuului Puolan valtakuntaan, joka oli silloin Venäjätä paljon mahtavampi. Itämeren rannoilla taas oli 16:nen vuosisadan puoliväliin asti saksalainen Kalparitarikunta ja sen jälkeen kun se oli hävinnyt, joutuivat nämät maat Ruotsin ja Puolan välillä jaetuksi. Inkerinmaa oli Venäjän omana v:teen 1617, mutta silloin Kustaa II Adolf sai sen Stolbovan rauhassa Ruotsin maihin liitetyksi ja sen kautta Venäjän kokonaan Itämeren yhteydestä suljetuksi.

Näistä monista vastuksista huolimatta rupeavat Moskoovan suuriruhtinaat pyrkimään länsimaiden yhteyteen, niin pian kun Mongoolilaisvalta on hävinnyt. Iivana III:nen ajoista sellaista harrastusta on huomattavissa. Hän jo taisteli Ruotsia vastaan; samoin Iivana julma ja seuraavatkin tsaarit. Itämeren rantamaita he tavottavat, mutta kauan aikaa suotta. Heidän sotajoukkonsa ovat kyllä sangen suuret, mutta harjaantumattomat; päälliköillä ei ole taitoa ja aseet eivät ole sen arvoisia kuin vihollisilla, -- siinä syy häviöön. Mutta näissä sodissa he oppivat tuntemaan oman huonommuutensa sekä sen edun, minkä sivistys tuo mukanansa. Sen vuoksi, ruhtinaat rupeavat sivistystä suosimaan. Se oli etupäässä sivistyksen käytännöllistä puolta, jota he harrastivat. Iivana III:nen aikana tuli Venäjälle paljon kreikkalaisia ja italialaisia miehiä, joita käytettiin valtion toimissa. Kun Novgorod v. 1478 valloitettiin ja liitettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, pakotti Iivana III 49 hansakauppiasta sekä varakkaimpia porvareja muuttamaan Moskoovaan. He asettuivat asumaan eri kaupunginosaan, jota nimitettiin "saksalaiseksi slobodaksi". Tämä paikka tuli koko länsimaisuuden keskustaksi; siellä Pietari I:kin oppi ensin Euroopan oloja tuntemaan. Iivana IV, tuo julma tyranni, osotti paljon harrastusta länsi-eurooppalaisuudelle. Hän ivasi joskus Venäläisten raakuutta ja tietämättömyyttä ja ilmaisi halveksimistaan muukalaisillekin, jotka hänen hovissaan olivat. Hän kutsui Venäjälle lääkäriä, apteekaria, rakennusmestaria, insinöörejä, aseseppiä, paperinvalmistajia, lainoppineita j.n.e., joiden piti tuoda mukanaan "hyviä tapoja". Hän perusti ensimmäisen kirjapainon, joka kuitenkin pian pappien toimesta poltettiin. Boris Godunov lähetti nuoria Venäläisiä ulkomaille oppimaan, joista useat sinne jäivät, koska eivät enää tahtoneet kotimaansa huonoihin oloihin palata. Mikael Romanov järjesti sotajoukon parempaan tapaan; eräs hollantilainen Vinius perusti Tulan kaupunkiin kanuunavalimon, Mikaelin poika Aleksei kutsui saksalaisen näyttelijäjoukon Moskoovaan. Pietarin sisarpuolen Sofian hallitessa koetti ruhtinas Galitsin, joka oli hienosti sivistynyt mies, edistää länsimaiden sivistystä.

Hallitsijoiden ja muutamien ylhäisten sukujen suosimisella ulkomaalaisuus Venäjälle rupesi vähitellen leviämään. Puolasta tuli etupäässä vaatetustapa, jota aljettiin hovissa käyttää; seurustelutavoissa näkyi myöskin Puolalaisten hienoutta; puolalaisuus näkyi ylipäänsä ulkonaisessa elämässä. Mutta varsinainen uusi työ, aineellinen puoli oli Saksasta kotosin, sieltä käsityöläiset, insinöörit, upsierit ja oppineet miehet tulivat. Kansassa ja papeissa oli tyytymättömyys uutuuden johdosta sangen suuri. Sen vuoksi oli tsaari Aleksei pakotettu antamaan määräyksen, jossa kaikkia alamaisia ankarasti varotetaan jäljittelemästä ulkomaalaisia muoteja päähineissä ja vaatteissa; tottelemattomia uhataan virkojen menettämisellä sekä pannalla ja kirouksella.

Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuna Venäjän olot 18:nen vuosisadan lopulla. Se oli merestä suljettu joka taholta paitsi pohjoisessa, ja mahtavat naapurit joka taholla; kansa oli kokonaan itämaalainen oloissaan ja tavoissaan sekä vihasi kaikkia vierasta; hallitsijat olivat kyllä koettaneet muodostaa oloja sivistysmaiden tapaan; mutta ainoastaan hajanaisesti se oli tapahtunut. Pietari I tämän muutoksen pani toimeen; hänen vaikutuksestaan Venäjä liittyy länsimaihin ja muodostuu Euroopan valtioksi. Pietari I:sen hallituskausi on tärkeimpiä Venäjän kehityksessä; siinä on taistelua itämaalaisuuden ja eurooppalaisuuden välillä. Tässä taistelussa on Pietari keskustana. Seuraavassa kerromme tapausten kulkua.

IV. Pietarin lapsuuden aika.

Tsaari Aleksei, toinen hallitsija kuuluisasta Romanovin suvusta, oli kaksi kertaa naimisissa; ensimmäisestä aviosta syntyi kolme poikaa, Aleksei, joka kuoli vielä isänsä eläissä, Feodor ja Iivana sekä kuusi tytärtä, joista kuuluisin oli Sofia; toisesta taas yksi poika, Pietari sekä kaksi tytärtä. Viimemainittujen äiti, nimeltään Natalja Kirillovna Naryschkin, kuului Venäjän etevimpiin sukuihin. Jo ennen avioliittoaan oli Aleksei mieltynyt häneen, jonka vuoksi tuo tavanmukainen valintatilaisuus, josta edellä olemme maininneet, toimitettiin vaan muodon vuoksi. V. 1672 Toukokuun 30 p:nä syntyi Pietari Moskoovassa.

Ensimmäiset ikävuotensa oleskeli Pietari äitinsä kanssa Moskoovassa tsaarien asunnossa Kremlissä. Mutta jo neljän vanhana oli hänen äitinensä sieltä siirtyminen. V. 1676 kuoli näet Aleksei, ja vanhin poika Feodor pääsi hallitukseen. Hän ei taas suosinut Aleksein toista puolisoa ja hänen sukulaisiaan, jotenka ne menettivät asemansa ja vaikutuksensa hovissa. Jo aina siitä asti, jolloin Aleksei oli mennyt toisiin naimisiin, oli ankara kilpailu, kiista ja kateus vallinnut Miloslavskien suvun (siihen kuului Aleksein ensimmäinen puoliso) ja Naryschkinien välillä. Edelliset pääsivät Aleksein kuoltua voitolle ja jälkimmäiset itse sekä heidän auttajansa ja suosijansa karkoitettiin sieltä.

Natalja Kirillovna asettui nuoren poikansa kanssa kolmen penikulman päässä Moskoovasta olevaan Preobrashensk-nimiseen maakartanoon, jonka Aleksei oli rakennuttanut. Tämä muutto oli Pietarin kehitykselle sangen tärkeä. Täällä hän tuli viettämään lapsuutensa ajan kokonaan toisellaisissa oloissa, kuin Venäjän prinssit muuten. Melkein suljettuna olivat he palatsien sisällä, jäykät itämaalaiset hovitavat kangistuttavat alusta aikain heidän olentonsa. Opetus, joka heille annettiin, oli pääasiallisesti uskonnollista laatua; käytännöllinen puoli oli sivuseikkana. Sellaisen kasvatuksen oli Pietarin velipuoli Feodorkin saanut. Toisin oli Pietarin laita Preobrashenskissa. Hän sai vapaasti liikkua ja leikkiä ikäistensä kanssa. Hän näki maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Ja sen vuoksi hänen huomionsa kääntyi yksinomaan käytännölliselle alalle. Opettajana oli eräs kansliian kirjuri Sotov, joka valmisteli hänelle kuvakirjoja. Mutta tietopuolinen oppi jäi hyvin vaillinaiseksi. Vasta nuorukaisen iässä oppi Pietari esimerkiksi laskuopin alkeet. Hänen virheellinen kirjoituksensa osottaa myöskin, että alkuopetus oli hyvin puutteellista. Itsekin hän sen myöhemmin tunnusti.

Mutta toisella alalla hän oppi paljon enemmän. Leikkikaluina oli hänellä jänteitä, jousia, miekkoja ja kanuunia. Niinikään oli hänellä esineitä monen eri ammatin alalta; hänellä oli muurarin tarvekaluja, kirjanpainajan ja kirjansitojan ammattiin kuuluvia; hänellä oli varvi- ja höyläpenkkiä. Hänen käytännöllinen taipumuksensa sai näistä tyydytystä. Jo v. 1697 sanoo eräs saksalainen ruhtinatar kummastuksissaan, että Pietari ymmärsi neljäätoista eri ammattia. Ja v. 1698 lausuu eräs englantilainen piispa moittien, että hänen kasvatuksensa oli ollut liian yksipuolista laatua; hän oli liiaksi kiintynyt käytännöllisiin toimiin. Tätä samaa reaalista harrastusta hän osotti kaiken ikänsä.

Pian joutui Pietari tapausten pyörteeseen ja niihin keskustaksi. V. 1682 kuoli Feodor ja nyt tuli kysymys kruununperijästä. Lähinnä oli Iivana, mutta hän oli heikko ruumiiltaan, melkein tylsämielinen, puoliksi sokea ja siis kykenemätön hallitsemaan. Varmaa perintölakia ei ollut Venäjällä. Hovissa olivat nuo kaksi jo ennen mainittua puoluetta vastakkain; toiset suosivat Iivanaa, toiset taas Pietaria, vaikka hän vasta olikin ainoastaan 10-vuotias. Kiihko ja pelko oli niin suuri, että Pietarin puoltajat kulkivat hovissa panssari vaatteiden alla, henkensä kun luulivat olevan vaarassa.

Oli ennen tapahtunut, että kirkon päämies eli patriarkka esiintyi johtavana ja toimivana henkilönä silloin kun valtaistuin oli joutunut ilman hallitsijaa; patriarkka oli näet tärkein mies valtakunnassa tsaarin jälkeen. Niinpä nytkin patriarkka Joakim ryhtyi toimiin vallanperimyksen johdosta. Hän saapui Kremlin linnaan, jossa oli sattumalta useita ylhäisiä henkilöitä ja virkamiehiä. Näille hän kauniissa puheessa esitti asian ja kysyi, kuka hallitsemaan ryhtyisi. Lyhyen keskustelun jälkeen suostuttiin yksimielisesti kutsumaan Pietari; Iivana jäi kokonaan syrjään. Sen jälkeen esitti patriarkka saman kysymyksen linnan ulkopuolelle kokoontuneelle väkijoukolle. Pietarin nimi kaikui sieltäkin vastaukseksi: ainoastaan yksi ääni kohosi Iivanan eduksi.

V. Pietarin sisarpuoli Sofia riistää hallituksen.

Pietari, vaikka oli vasta 10-vuotias, oli siis melkein yksimielisesti tehty hallitsijaksi. Mutta pian alkoivat ikävät ajat. Miloslavskien suku oli menettänyt asemansa ja vaikutuksensa; he tahtoivat kostoa Pietarin suosijoille, ja sen he tekivätkin julmimmalla tavalla.

Iivana, joka olisi ollut lähinnä ajamaan äitinsä sukulaisten asemaa, ei siihen pystynyt, vähämielinen kun oli; mutta hänen Sofia-sisarensa ryhtyi koston työtä ja samassa omaa asiaansa ajamaan. Sofia oli toimekas, rohkea ja lujatahtoinen nainen, mutta ennen kaikkea oli hän kunnian- ja vallanhimoinen; eräs ulkomaalainen sanoo, että hän oli "hallitsemisen himosta sairas". Hän oli jo siinäkin osottanut rohkeutta, että hän luopui tuosta yksinäisestä, toimettomasta asemasta, jossa Venäjän naiset itämaalaiseen tapaan olivat. Hän ei tyytynyt olemaan asunnossaan luostarin asukasten tavoin eikä elämään maailmasta mitään tietämättä. Kadulla ajaessaan ei hän kulkenut peitetyissä vaunuissa niinkuin vanha tapa vaati, jumalanpalveluksessa ollessaan ei hänen kasvonsa ollut paksun hunnun peittäminä. Sofia jätti nämät itämaalaiset tavat ja näyttäytyi julkisesti. Veljensä Feodorin hautaajaisissa esiintyi hän vasten monien kieltoa julkisesti, kovaäänisillä valitushuudoilla ja itkulla herättäen yleistä huomiota. Nyt kun Pietari kohotettiin tsaariksi rupesi hän valtiollisiin vehkeilyihin. Mutta tuskin olisi Sofia saanut paljon aikaan, ellei Streltsien joukot olisi asettunut hänen asiaansa ajamaan. Näistä täytyy meidän kertoa vähän laajemmin, voidaksemme käsittää, mikä merkitys ja vaikutus niillä oli Venäjän silloisissa oloissa.

Streltsien joukko oli ainoa vakinainen säännöllinen sotajoukko mikä Venäjällä ennen Pietarin aikaa oli: sillä ainoastaan tarvittaissa kutsuttiin aseisiin kansallinen sotajoukko, johon kuului sekä bojaareja että talonpoikia. Iivana IV oli Streltsit asettanut ja Mikael Komanovin aikana oli hänen apumiehensä Filaret ne järjestänyt. Ne muodostivat jonkinlaisen kaartin, joka oli jaettu 22:teen rykmenttiin, 1,000 miestä kussakin. Moskoovassa oli yksi kaupunginosa heidän hallussaan; mutta oli niistä osa lähiseuduilla sekä rajalinnoituksissakin. Vähitellen olivat Streltsit tulleet muodostamaan jonkinlaisen suljetan luokan eli kastin; he opettivat lapsilleen sotataitoa; sotatoimi meni näet perintönä. Rauhan aikana harjoittivat he kauppaa ja teollisuutta ja tässä kohden oli heille annettu monta oikeutta, joita muilla ei ollut. Mutta pian tuli tämä joukko valtiolle vaaralliseksi; Streltsit tunsivat oman merkityksensä, mitä he valtiossa voivat saada aikaan; he tulivat vaativaisiksi ja ylpeiksi: levottomuuksia toimeenpanemalla he näyttivät mahtiansa. Streltsien asema oli samallainen kuin Rooman keisarikunnan praetoriaanein tai Turkin janitscharein. Jo Feodorin heikon hallituksen aikana olivat he saaneet tahtonsa määrääjäksi. Heille oli kerran jätetty osa heidän palkastaan suorittamatta, joka kyllä oli väärin, mutta syylliset upsierit saivat hallituksen määräyksestä sotamiesten läsnäollessa kärsiä rangaistuksensa. Se alensi luonnollisesti esimiesten arvoa heidän silmissään. Tämän johdosta yltyi heidän mielivaltansa. Valtio tuli voimattomaksi sitä ehkäisemään. -- Näihin liittyi Sofia ja koetti kiihottaa heitä Pietaria ja hänen sukulaisiaan vastaan. Huhuja pantiin liikkeeseen, joissa vastustajia koetettiin saada kaikellaisiin rikoksiin syyllisiksi. Tämä oli Venäjällä silloin yleinen tapa. Kerrottiin, että tsaari Feodor oli myrkytetty, Naryschkinin suku vainosi Iivanan henkeä, häntä oli jo pahoin pidelty ja yksi saman suvun jäsen pyrki itse hallitusistuimelle. Sopimus tehtiin nyt, että joukko vastapuolueen etevimmistä henkilöistä surmattaisiin.

Toukokuun 16 p:nä 1682 aamulla alkoi Moskoovassa suuri verinäytelmä, joka kesti kolme päivää. Silloin Streltsit tulivat palatsiin, ja vaativat Naryschkinia heille jätettäväksi, etenkin erästä Iivana nimistä Pietarin setää, jonka sanottiin valtaistuimelle pyrkivän. Streltsien ylin päällikkö, vanha ruhtinas Dolgorukij ilmaantuu silloin heidän eteensä, käskee heidät ankarilla sanoilla menemään pois. He eivät tottele, vaan käyvät häneen käsiksi ja viskaavat hänet palatsin korkeilta rappusilta alhaalla seisovien keihäiden kärkiin. Samoin kävi erään toisen ylhäisen miehen, joka koetti rauhoittaa heitä. Tsaarin äiti pakeni piiloutumaan palatsin sisäisiin kammioihin. Yleinen pelko vallitsi kaikkialla, ei kenenkään virkamiehen tai upsierin henki saattanut olla turvassa; ei mitäkään voimaa ollut Streltsiä hillitsemään. He tunkeutuivat palatsin huoneisiin, tarkastivat joka sopen, ottavat vangiksi ja murhasivat useita korkeita virkamiehiä, muun muassa kaksi Pietarin setää, joista varsinkin kruununtavottelijana pidetty Iivana, joka vasta kolmantena päivänä löydettiin, sai kauheita kidutuksia ensin kärsittyään heittää henkensä. Kolmantena päivänä loppui murhanäytelmä.

Valta oli Streltsien käsissä. Muutaman päivän perästä tuli heidän puolestaan hoviin lähetyskunta pyytämään, että Iivana, Pietarin velipuoli, pääsisi Pietarin mukana yhdessä hallitsemaan; Iivanan pitäisi olla ensimmäisen tsaarin ja Pietarin toisen. Ylhäiset virkamiehet ja ylimykset neuvottelivat tästä keskenään kutsuttuaan patriarkan johtamaan kokousta. Päätökseksi tuli Streltsien tahto; kokous arveli näet, että Venäjällä saattaisi olla kaksi hallitsijaa samaan aikaan, koska esim. Farao ja Josef Egyptissä, Arkadius ja Honorius Roomassa ennen olivat yhdyshallitusta pitäneet. Kaikki riensivät kirkkoon, jossa molemmat veljet julistettiin tsaareiksi.

Mutta kaksi päivää tämän jälkeen ilmaantuu taas Streltsien lähetystö, joka esittelee, että tsarevna Sofian pitäisi ryhtyä väliaikaisesti hallitukseen, koska molemmat tsaarit olivat liian nuoria. Streltsien tahto oli kerran muuttunut laiksi ja nytkin pantiin hovista heti lähetystö Sofian luo pyytämään, että hän ottaisi hallituksen käsiinsä. Tavan mukaan hän ensin esteli, mutta suostui siihen vihdoin. Kaikki oli luonnollisesti tapahtunut hänen vaikutuksestaan. Hän oli nyt päässyt tahtonsa perille.

Sofian liittolaiset olivat vaativaisia. Kukin Streltseistä sai 10 ruplaa palkkioksi sekä oikeuden ostaa polkuhinnasta murhattujen omaisuuden. Mutta vielä vaativat he että tapausten muistoksi piti pystytettämän muistopatsas, jossa kaikkea oikeutta ja totuutta polkemalla kerrottiin Toukokuun murhista. Streltsien teko, niin julistuksessa sanottiin, oli muka "Jumalan pyhän äidin huoneen hyväksi ja tsaarien eduksi tapahtunut"; surmatuista kerrottiin valheellisesti rikoksia. Tosin kaikki tämä piirrettiin vaan läkkitauluihin, ja jo muutaman viikon kuluttua antoi itse Sofia hävittää ne, kun hänen asemansa oli joutunut vakaantumaan.

VI. Sofian hallitus ja taistelu Pietarin kanssa.

Ainoastaan yhden kuukauden oli Pietari joutunut olemaan Feodorin kuoltua hallituksessa, kun hänen täytyi suostua vallan jakamiseen Iivanan ja Sofian kanssa. Venäjällä oli seitsemän vuoden kuluessa tästä lähin kolme hallitsijaa yhtaikaa. Muualla sitä kummasteltiin, sillä mitenkä kolmen eri henkilön tahto saattaa olla sama; ja hallituksen toimissa se on kuitenkin välttämätön. Venäjällä se kävi päinsä, mutta siellä olikin Sofian tahto kaikkien kolmen tahto; sillä hän se oli, joka hallitsi. V. 1686 kutsuu hän itseänsä ensi kerran veljensä rinnalla "itsevaltiattareksi" ja seuraavana vuonna hän näkyy tuumineen kruunauttaa itsensä; mutta hän ei saanut tarpeeksi kannatusta Streltseiltä, joilta hän asiasta tiedusteli, ja sen vuoksi koko aije raukesi.

Vaikka Sofia johti hallitusta, esiintyivät veljet sentään julkisuudessa vallan edustajina. Oli valmistettu kaksoisvaltaistuin, jossa Iivana ensimmäisenä tsaarina ja Pietari toisena juhlatilaisuuksissa istuivat. Vieraiden valtojen lähettiläät otettiin siten vastaan. Niistä muuan kertoo, miltä tuo hallitsijapari näyttäytyi. Pietari oli reippaan näköinen, vilkas, teräväkatseinen, erinomaisen kaunis muodoltaan, Iivana taas oli heikko, ettei hän saattanut nousta istuimeltaan ilman hovimiestensä apua; töin tuskin hän jaksoi seisoa ja puhua. Siinä oli täydellinen vastakohta veljesten välillä sekä ruumiin että sielun puolesta; jo heti alusta alkaen asiantuntijat arvelivat, ettei tuollainen kolmipäinen hallitus saattanut kauan kestää. Pietarille kuului tulevaisuus, sen he jo lausuivatkin.

Pietaria ei paljon tuo esiintyminen Moskoovassa huvittanutkaan. Hallitus-asioista hän ei vielä huolehtinut, lapsi kun oli, mutta toimintaa ja oppia hän halusi. Vielä nytkin oleskeli hän useimmiten Preobrashenskin kylässä ja Semenovskissa, jatkaen sitä oppia ja niitä huvituksia, joita hän jo Feodorin aikana oli alottanut. Täällä hän harjoitteli ja komenteli rykmenttejä, joita hän ikäisistään oli muodostanut. Leikkisotia ja manööverejä pidettiin tavantakaa. Siinä oli lippuja, miekkoja, puisia kanuunia, rumpuja, keihäitä ja jousia; siellä oli varustettuja paikkoja, joita piiritettiin toisten puolustaissa. Tämä oli Pietarin päähuvituksia, ja muutamat ovat näihin leikkijoukkoihin panneet sellaisen arvon, että koko Venäjän sotalaitoksen uudestaan muodostuminen olisi niistä saanut alkunsa.

Vähitellen leikkijoukot kasvoivat suuremmiksi: Pietari rupeaa vaatimaan miehiä, rumpuja y.m. tarpeita säännöllisistä joukoista; ulkomaalaisia upseereja on hänellä mukana. Näihin leikkijoukkoihin aljetaan jo huomiota kiinnittää ja etupäässä Pietarin sisarpuoli Sofia niitä pitää silmällä.

Pian hetki tuli, jolloin oli ratkaistava Sofian ja Pietarin välillä, kumpiko jäisi hallitsemaan. Sofia näyttäytyi yhä enemmän tahtovan vahvistaa valtaansa ja vaikutustaan, Pietari taas varttui varttumistaan, eikä hän enää kauemmin tahtonut ainoastaan nimeksi hallitsijana olla. -- Erimielisyyksiä ilmestyi toinen toisensa perästä, Pietari kun ei enää tahtonut noudattaa sisarpuolensa tahtoa. V. 1689 esim. oli kysymys palkintojen antamisesta muutamille upseereille, vaikka he huonosti olivat sodassa tehtävänsä suorittaneet; Pietari ei antanut siihen suostumustaan. Sofian tahto pääsi kuitenkin voitolle ja palkinnot jaettiin. Samana vuonna kun vietettiin suurta Kasanin Jumalan äidin kirkkojuhlaa, kielsi Pietari sisarpuoltansa ottamasta osaa juhlakulkuun: mutta Sofia otti pyhän kuvan käteensä ja liittyi juhlakulkuun. Tästä Pietari suuttui ja vihapäissään lähti hän koko juhlasta pois Preobrashenskiin.

Väli tuli yhä kireämmäksi. Vaikuttavat henkilöt jakaantuivat kahteen puolueeseen, toiset liittyivät Sofiaan toiset Pietariin. Sofia koetti taas kiihottaa Streltsiä Pietarin puoluelaisia, etenkin hänen äitiänsä vastaan; pantiin taas valheellisia juttuja liikkeelle. Sofian henki oli muka vaarassa, useita henkilöitä, muiden muassa patriarkka, olisi hänen vihollisensa j.n.e.; rahoja ja paloviinaa jaettiin. Pietarilla ei ollut käytettävissä muita voimia kuin leikkisoturijoukkonsa, ja niiden kanssa ei saattanut täydellä todella tappeluun ryhtyä. Hän pääsi kumminkin verta vuodattamatta kokonaan voitolle. Kuusi viikkoa sen jälkeen kun ilmeinen riita oli syntynyt, oli Pietari täydellisesti voitolla. Valta lipui vähitellen Sofian käsistä.

Toukokuun 7 p:nä 1689 kokoontuivat Streltsit taas suurissa joukoissa Kremlin linnaan. Oliko Sofialla tarkoitus viedä ne Preobrashenskiin, jossa Pietari oleskeli, ei varmaan tiedetä. Mutta seuraavana yönä saapui muutamia streltsejä, jotka olivat Pietarin ystäviä, Presbrashenskiin, kertovat siellä, että Pietarin henki oli vaarassa: suunnitelmia oli muka tekeillä häntä ja hänen sukulaisiaan vastaan. Pietari herätetään kesken untaan ja hänelle kerrotaan nämät uutiset. Tapahtumista kuultuaan hän ei suinkaan paljon uljuutta ja miehuutta osottanut. Hän unohtaa kaikki sukulaisensa ja ystävänsä sekä koettaa pelastaa oman henkensä. Hän lähtee näet heti talliin, käskee satuloimaan hevosen ja ratsastaa läheiseen metsään: vasta siellä pukee hän yllensä vaatteet, jotka sinne tuotiin. Sen jälkeen kulkee hän Troitsan (Kolminaisuuden) luostariin, joka on lähellä Moskoovaa. Tänne saavuttuaan, heittäytyy hän vuoteelle, puhkeaa kyyneleihin, ja itku silmissä kertoo tapahtumat luostarin abbotille, pyytäen häneltä suojaa ja turvaa. Samana päivänä saapui sinne myös hänen henkivartiansa ynnä muut, jotka hänen hoviinsa kuuluivat.

Nyt oli kaksi hallitusta; annettiin käskyjä ja määräyksiä sekä Kremlistä että Troitsasta. Toisaalta ne kulkivat Sofian tahdosta Iivanan nimessä, toisaalta taas Pietarin nimessä, mutta etupäässä hänen neuvonantajansa ruhtinas Boris Galitsin asioita johti. Nyt näkyi selvästi, mihin tuo kolmipäinen hallitus johtui. Kun ristiriitaisia määräyksiä annettiin, oli tietysti vaikea tietää mitä oli tekeminen, laillisilta hallitsijoilta kaikki tulivat. Pietari esim. kutsui 50 streltsiä ynnä yhden heidän taitavimman upseerinsa Troitsaan; ensin tätä estetään Moskoovassa, mutta he saavat kuitenkin lähteä. Pian kuitenkin antaa Pietari taas käskyn, että kaikki streltsit ynnä muut joukot kokoontuisivat Troitsaan; silloin ilmoittaa Sofia jyrkästi heille, etteivät he saisi lähteä eikä sekaantua hänen ja Pietarin väliseen riitaan; jokaista joka lähtee sinne, uhkaa hän kuolemalla.

Tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin velvollisuuden tunne joutuu ristiriitaan, ihmiset useinkin pitävät silmällä, mikä on heille itselle edullisinta ja toimivat sen mukaan. Niinpä nytkin. Älykkäämmät huomasivat jo heti alusta, että Pietari pääsisi voitolle, ja sen vuoksi he riensivät hänen luoksensa. Patriarkka Joakim lähti Elokuun lopulla sinne; useat streltseistä lähtivät niinikään, ja vihdoin ulkomaalaiset upseerit, sanalla sanoen kaikki vaikuttavat henkilöt liittyivät Pietariin. Sofia toimi vieläkin, hän osotti rohkeutta, älyä ja luottamusta vielä sittekin, kun kaikki hänen ystävänsä ja puoltajansa jo olivat epätoivoon joutuneet. Hän oli jo lähdössä itsekin Troitsaan, voidakseen persoonallisesti sopia Pietarin kanssa; mutta matkalla sinne tuli häntä vastaan sanansaattaja, joka kielsi häntä sinne menemästä, jos tahtoi pahaa kohtelua välttää.

Sofia oli vähitellen yksin; hänen käskynsä olivat voimattomia; hänen puheillaan ei ollut vaikutusta; valta ja mahti oli mennyt hänen käsistään. Hänen uskollisimmat apumiehensä olivat tulleet Troitsaan, toiset vapaaehtoisesti, toivoen armoihin pääsevänsä, toiset taas väkivallalla pakoitettuina. Ja vihdoin oli Sofian luopuminen hallituksesta. Pietari lähetti hänen luoksensa erään bojarin vaatimaan, että hän lähtisi pääkaupungista ja asettuisi luostariin. Ensin hän epäsi totella tätä käskyä. Mutta Syyskuun lopussa jättää hän Kremlin ja vetäytyy luostariin. Siellä hän sai suuren huoneuston, paljon palvelijoita y.m.; puutetta ei hänen tarvinnut kärsiä. Mutta valta oli pois. Ainoastaan hänen naissukulaisensa saivat käydä hänen luonaan juhlapäivinä; itse hän ei saanut olinpaikastaan lähteä.

Iivana taas, josta ei mitään vaaraa ollut, sai pysyä asemillaan. Jo aikaisemmin oli Pietari hänelle lähettänyt kirjoituksen, jossa hän mainitsee, että heille molemmille hallitus kuuluu; Sofian vallan anastus on valtiolle paljon pahaa tuottanut; hänen täytyi siitä luopua. Olisihan se häpeäkin, sanoo hän, heille täysi-ikäisille veljille, jos Sofia saisi asioita johtaa. Lopussa sanoo hän hyvin sydämellisesti: "Pietari tahtoo kaikki sovittaa veljensä kanssa, jota hän rakastaa niinkuin isää." Tammikuussa 1696 kuoli Iivana, mutta jo sitä ennen oli Pietari yksin hallinnut.

VII. Pietari oppii länsimaiden oloja.

Pietari oli siis hallitsija, mutta eipä hän itse nytkään vielä paljon asioita johtanut. Hän oli vasta 17-vuotias, ja hallitustoimet eivät häntä näkyneet tarpeeksi vielä huvittavan. Eikä hän saanut tahtoansa määräämään sellaisissakaan asioissa, joissa hän olisi hartaasti toivonut. Niinpä esim. v. 1690. jolloin vanha patriarkka Joakim oli kuollut, tahtoi Pietari kohottaa Pihkoovan piispan Marcelluksen patriarkaksi, koska hän oli sivistynyt ja vapaamielinen mies, sekä oli matkustellut ulkomailla ja oppinut siellä monta kieltä. Mutta Pietarin äiti Natalja sekä muut hengelliset pelkäsivät, että tämä mies olisi liian suosiollinen katoolilaisille ja protestanteille; häntä itseänsäkin syytettiin kerettiläisyydestä. He saivatkin aikaan että Kasanin piispa Adrian tuli määrätyksi. Pietari oli tästä kyllä pahoillaan ja vetäytyi maatilalleen vaalin jälkeen. Myöhemmin lausui hän ivallisesti eräälle Kuurinmaan aatelismiehelle, että Venäläiset eivät tahtoneet patriarkaksi Pihkoovan piispaa, koska hän puhui barbaarisia kieliä (s.o. latinaa, italiaa ja ranskaa), koska hänen partansa ei ollut kylliksi pitkä, koska hänen ajajansa ei istunut hevosen selässä, niinkuin tapa vaati, vaan kuskinpenkillä.

Pietari käytti vielä ensimmäiset hallitusvuotensa jatkaakseen omia taipumuksiaan ja mielitehtäviään ja valmistaakseen itsensä hallitustehtäviin. Tuo suunta, jota hän alkoi kulkea, oli jo hänelle selvä, jospa ei täysin varmistunut. Hänen toimensa, käytöksensä, elämänsä erosi kokonaan alusta pitäin edellisten hallitsijoiden elämästä. Niinkuin edellisessä olemme maininneet olivat tsaarit olleet itämaalaisen katsantotavan mukaan jonkinlaisia puolijumalia, jotka ainoastaan harvoin näyttäytyivät julkisuudessa; he pysyivät palatsiensa muurien sisäpuolella ja ainoastaan harvat henkilöt pääsivät heidän puheilleen. Toisin oli Pietari. Hän liikkui ja näyttäytyi kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset, seurusteli kaikkien kanssa ja oli alati toimessa. Oppia saadakseen liittyi hän ulkomaalaisiin, joita Moskoovassa oli, ja päivittäin hänet nähtiin "Saksalaisessa Slobodassa", josta jo enemmin olemme maininneet. Kremlistä Slobodaan oli Venäjän tsaari siirtynyt. Väli oli pitkä, ei matkan vuoksi, vaan koko sen erilaisen elämän, hengen ja katsantotavan vuoksi, joka näissä molemmissa paikoissa vallitsi. Saksalainen esikaupunki oli Pietarilla ensimmäinen askel eurooppalaisuuteen; se oli hänellä välittäjänä itämaalaisuuden ja lännen välillä. Kun Pietari siellä oli oppinut näkemään ja tuntemaan vapaampia, edistyneempiä oloja, lähti hän kauemmaksi länteen, perinpohjin oppiakseen itse niiden alkuperäisissä kotimaissa. Saksalaisessa esikaupungissa hän jo näki toimeliaisuutta, kätevyyttä, taitoa ja samassa varallisuutta, ja kaikin puolin parempia oloja venäläisiin verrattuina. Siellä oli saksalaisia, hollantilaisia, ranskalaisia, englantilaisia y.m. maalaisia sovussa keskenään, siellä oli katoolisia ja protestantteja toistensa naapureina. Suvaitsevaisuus oli sopusuhdetta ylläpitämässä. Sanomalehtiä, kirjallisuutta, joita Länsi-Euroopasta sinne tuli, viljeltiin. Se oli jonkinlainen pienois-maailma, jossa länsimaisuus ilmeni Venäjän keskustassa. Paraat ystävänsä Pietari hankki saksalaisesta slobodasta. Mistä on varsinkin kaksi paljon häneen vaikuttanut, joita saattaa pitää hänen sekä ystävinään että opettajinaan. Toinen oli eräs Skotlantilainen Patrick Gordon, toinen Sveitsiläinen Frans Lefort.

Edellinen näistä, joka oli 1635 syntynyt, siis 37 vuotta Pietaria vanhempi, kuului varakkaaseen ja arvossa pidettyyn skotlantilaiseen sukuun. Jo nuorena jätti Gordon kotimaansa ja oli Ruotsin sekä Puolan sotajoukossa palvelemassa kunnes hän vihdoin saapui Venäjälle, jossa hän niinikään oli sotapalveluksessa. Matkoillaan oli hän saanut paljon kokemusta ja oppia, jota hän vielä kirjallisuutta viljelemällä kartutti. Hän pysyi aina yhteydessä Länsi-Euroopan kanssa, tilasi uusia kirjoja, karttoja, fysikaalisia koneita ja aseita. Hän seurasi niinikään tarkasti valtiollisia tapahtumia, ollen laajassa kirjevaihdossakin kotimaassa olevien sukulaistensa kanssa. Lähemmin oppi Pietari tuntemaan tätä miestä 1689, jolloin hän oli Troitsan luostarissa. Gordon saapui myöskin sinne hänen puolellensa ja tämä oli sangen tärkeä, hän kun oli arvokkaampia miehiä muukalaisten joukossa. Tsaari kiintyi heti häneen. Tästä lähin Gordon jäljesti ja johti Pietarin sotaharjoituksia, hän puuhasi yhdessä tsaarin kanssa ilotulituksia, joista viime mainittu oli sangen suuresti huvitettu; yhdessä he koettivat uusia kanoonia ja pommia; Gordon lainasi hänelle tykkilaitosta koskevia kirjoja, näytteli hänelle uudellaisia aseita. Pietarin purjehdusmatkoilla oli hän aina mukana. Pietari kohteli tätä ulkomaalaista niinkuin isällistä ystävää, Gordon taas puolestaan antoi apua, missä tarvittiin; häneen Pietari turvautui usein, kun alakuloinen mieliala pääsi hänessä vallalle.

Vielä läheisempi, saattaisipa sanoa melkein hellä suhde oli Pietarin ja Lefort'in välillä. Lefort oli Pietaria kyllä 19 vuotta vanhempi, mutta mieleltään ja olennoltaan soveltui hän hyvästi hänen ystäväkseen. Tässä olikin persoonallinen taipumus enemmän vaikuttamassa kuin Gordonin suhteessa. Lefort'illa ei ollut sellaisia vakavia harrastuksia, kuin Gordonilla, eikä sitä kokemusta, mutta hän oli iloinen mieleltään, puoleensa vetävä, hieno käytökseltään ja itsekkyyttä vailla; hän antautui kokonaan Pietarille; siinä oli todellista ystävyyttä; se ilmaantuu niissä kirjeissä, joita he vaihtoivat keskenään erillään toisistaan ollessaan. Samoissa kirjeissä, jotka ystävyyttä hehkuvat, puhutaan myöskin kesteistä, viinilajeista, ja tällaisissa tilaisuuksissa, joista Pietari sangen paljon piti, oli Lefort mielellään mukana, hän kun jo länsimailla oli hämmästyttänyt muita juomisellaan. Saksalainen filosoofi Leibnitz kirjoittaa hänestä, että hän juo kun sankari, jottei kukaan saata hänelle vertoja vetää, mutta samassa on hänellä suuri henki. Uskollisuus, jota hän aina osotti tsaari-ystävälleen, vieno olento, mikä hänessä oli, sydämmellisyys, olivat ominaisuudet jotka liittivät nämät miehet toisiinsa. Lefort'in haudalla sanotaan Pietarin lausuneen: "Kehen voin minä nyt luottaa? Hän oli ainoa, joka on minulle uskollinen ollut!"

Ulkomaalaisten avulla rupesi Pietari ensin järjestämään sotajoukkojaan ja muodostamaan laivastoa.

Jo ennen olemme kertoneet, miten Pietari Preobrashenskissa oli järjestänyt komppaniioja ja niitä harjoittanut. Samaa jatkoi hän vieläkin, vaikka nuot harjoitukset saivat laajemman ja vakavamman muodon. Sotaharjoitukset olivat myöhemmin sangen suuria ja vaarallisiakin, koska tuliaseitakin niissä käytettiin. Niinpä vuonna 1690 eräässä harjoituksessa haavoittui itse tsaari tulikuulasta, joka räjähti hänen läheisyydessään, Gordon, joka johti ja järjesti, haavoittui niinikään. Eräästä toisesta leikkitaistelusta, jossa muuanta "Pressburg" nimistä linnoitusta piiritettiin ja puolustettiin, sanoo eräs aikalainen, että "se päivä oli viimeisen tuomion kaltainen". Pietari itse ja hänen läheiset ystävänsä ottivat kiihkeästi osaa taisteluun. Näiden harjoitusten kautta muuttui Venäjän sotalaitos vähitellen paremmalle kannalle; samaan tapaan ne järjestettiin kuin Länsi-Euroopan joukot, ja etupäässä se tapahtui ulkomaalaisten upseerien kautta, joita tsaari mielellään otti armeijaan, vaikkapa ylipäällikkyys ja korkeimmat paikat olivat kotimaan miesten hallussa; kansallisylpeys sen vaati.

Mutta vielä suurempaa harrastusta osotti Pietari merielämään; se muuttui hänessä melkein kiihkoksi. Tässä oli suurempia vaikeuksia voitettavana, kuin armeijan järjestämisessä. Eihän Pietari ollut milloinkaan merta nähnytkään, ennenkun hän siihen jo hurmaantui. Hän kertoo itse, että hän erään vanhemman sukulaisensa tavaravarastosta oli löytänyt englantilaisen veneen, johon hän heti mielistyi. Sen jälkeen tutustui hän erääseen hollantilaiseen laivanrakentajaan Karsten Brantiin, joka kulki hänen kanssaan huvipurjehduksella ensin pienemmillä järvillä lähellä Moskoovaa. Tärkein oli Perejasslav, (noin 20 penikulmaa Moskoovasta pohjoiseen päin), jonka rannalle hän v. 1689 rakennutti laivaveistämön. Täällä rakennettiin kolme laivaa äsken mainitun Karsten Brantin johdolla: Pietari itse otti osaa työhön kirves kädessä. Kun ensimmäinen laiva oli valmiiksi saatu vesille lykättäväksi, pidettiin suuria juhlallisuuksia, joihin osaa ottamaan kutsuttiin Pietarin äiti ja puolisokin.

Kauvan ei hän tyytynyt näin ahtaisiin oloihin. Hän tahtoi päästä itse merta näkemään, ja sentähden hän matkusti v. 1694 Arkangeliin, sillä Venäjällä ei siihen aikaan toista merisatamaa ollut. Täällä hän osotti heti sangen suurta rohkeutta, ja eräällä matkalla Solovetin luostariin oli laiva, jossa hän oli, kovassa myrskyssä hukkumaisillaan; erään venäläisen laivamiehen rohkeus ja taitavuus sen pelasti. Arkangelin kirkossa säilytetään vieläkin erästä ristiä, jonka Pietari itse pelastumisensa muistoksi oli veistänyt. Arkangelissa näki hän suurempia laivoja, etupäässä hollantilaisia; hän katseli ja tarkasteli niitä, kyseli laivamiehiltä niiden rakennusta ja johtoa: itse kiipesi hän mastoihin: hän tahtoi joka taholla perehtyä itsekin asiaan eikä yksin tiedustella ja nähdä.

Täten Pietari vietti, ensimmäiset hallitusvuotensa; hän pysyi erillään hallitusasiain johdosta, antautuen melkein yksinomaan omiin mielitehtäviinsä, mutta samassa valmistellen itseänsä noita suuria tehtäviä aikaansaadakseen, joita hän myöhemmin toteutti. Hän oli ahkera, väsymätön, joka paikassa saapuvilla. Hänessä oli alati toimintaa, vaikkei huvituksiakaan puuttunut. Pietari oli liiallinen molemmissa suhteissa. Hän huvittelee itseänsä ystävineen väliin yökaudet kesteissä, joissa juominen oli pääasia, mutta niiden tähden hän ei koskaan laiminlyö tehtäviään päivällä. Aamulla on hän yhtä virkeä ottamaan kirveen käteensä laivan laitoja veistääkseen, tai sotaharjoituksiin, tai tiedustellakseen hollantilaisilta kauppasuhteita ja kaupan salaisuuksia. Hänen ruumiinsa oli kestävä ja hänen sielunsa jäntevä suuremmassa määrässä, kuin monen muun.

Pietari oppi tuntemaan eurooppalaisuutta omassa maassaan ikäänkuin toisessa kädessä. Se ei tyydyttänyt häntä. Hän tahtoi päästä katsomaan itse niitä maita ja oloja, joista tämä oli lähtenyt. Sen vuoksi lähti hän opintomatkalle Länsi-Eurooppaan.

VIII. Ulkomaan matka.

Joulukuun 6 p:nä 1696 antoi Pietari virallisen tiedon siitä, että hän tahtoi lähettää lähetyskunnan Saksan keisarin, Englannin ja Tanskan kuninkaiden, paavin, Brandenburgin vaaliruhtinaan luo, Hollantiin, sekä Venetian tasavallan hallitukselle. Tämän lähetyskunnan kautta tahtoi Venäjä liittyä Euroopan länsivaltoihin ja tarkoitus olikin sangen yleinen. Lähetyskunnan tuli näet valmistaa entistä ystävyyttä näiden valtojen kanssa yleisiä kristikunnan asioiden edistämistä varten Turkin sulttaania vastaan. Sotaa Turkkia vastaan kävivät tähän aikaan sekä Venäjä että Itävalta. Sen ajan tapa hallituksien esiintymisessä vaati sangen suurta loistoa ja komeutta, ja sitä täytyi Venäjänkin osottaa varsinkin kun se nyt ensi kerran esiintyi länsimaiden valtojen rinnalla.

Suuri paljous, yli 200 henkilöä, tähän lähetyskuntaan liittyi. Frans Lefort oli retkikunnan johtaja; hän, sivistynyt hovimies, hieno käytökseltään ja komea ulkomuodoltaan, oli siihen erittäin sopiva. Itse tsaari otti myöskin osaa lähetyskuntaan, mutta hän tahtoi vaan kulkea muiden mukana mitäkään huomiota herättämättä. Hänen tarkoituksensa oli, että hänen olonsa olisi salaisuutena, ja sentähden hän kulkikin "Pietari Michailovin" nimellä, mutta vähitellen se kyllä tuli tiedoksi. Lähdemme nyt kertomaan tästä merkillisestä matkasta, joka oli ikäänkuin Venäjän ensimmäinen vieraissa käynti Euroopan muiden kansojen luona.

Maaliskuun 6 p:nä 1697 lähti Pietari itse Moskoovasta; koko joukko ei näet kulkenut yhdessä, vaan oli jaettu kolmeen osastoon, eri miesten johdossa kukin. Wieniin hän ensin aikoi mennä, mutta saatuaan kuulla, että keisarin kanssa oli jo tehty sopimus Turkkilaisia vastaan, muutti hän suunnitelmansa Hollantiin ja Englantiin, saadakseen näissä maissa oppia laivan rakentamista, jota hän etupäässä halusi. Venäjän rajan yli kun oli kuljettu, tultiin ensin Liivinmaalle, joka silloin kuului Ruotsin valtakuntaan; Pietari ei näet tahtonut kulkea Puolan alueella, kun siellä paraillaan oli kuninkaan vaali, ja silloin tavallisesti syntyi rauhattomuuksia. Riian kaupunki oli ensimmäinen tärkein paikka, jonne Venäläisten joukko saapui. Juhlallisesti otettiin heidät vastaan, mutta Pietari ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen kohteluun, mikä hänen osaksensa täällä tuli. Suuret nälkävuodet, jotka Suomessa vv. 1695--97 hirmuisesti maata näännyttivät, olivat Liivissäkin tuntuvia: ruokavarat olivat kalliita, ei tahdottu saada tarpeeksi nopeasti hevosia koko suurta seuruetta kuljettamaan. Ja Riian kuvernööri Erik Dalberg ei tsaarin mielestä osottanut tarpeeksi kohteliaisuutta; ei ollut ilotulituksia eikä sotaleikkejä, joita hän kaipasi. Hän moittii koko oloa ja elämää Liivissä, ja vielä 13 vuotta myöhemmin Riiaa piirittäessään muistelee hän tätä tylyyttä. "Niin suo meille Jumala, että saamme kostaa tuolle kirotulle kaupungille", kirjoittaa hän v. 1700 suositulleen Menschikoville, heitettyään itse kolme ensimmäistä kuulaa piiritystä aljettaissa kaupunkiin.

Viikon Riiassa viivyttyään matkusti Pietari Kuurinmaalle, jossa hänen Libaun kaupungissa täytyi pahojen säiden tähden oleskella muutamia päiviä. Tällä ajalla seurusteli hän merimiesten kanssa, kulki heidän seurassaan ravintoloissa; kukaan ei häntä tuntenut; ainoastaan eräälle venäläiselle laivakapteenille sanotaan hänen ilmoittaneen, kuka hän oli.

Königsbergin kaupungissa tapasi Pietan Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrikin. Tämä mies oli erittäin ulkonaista loistoa ja komeutta rakastava, jonka vuoksi hän hankki itselleen myöhemmin kuninkaan arvonkin. Pietarille ja hänen seurueelleen osotettiin kaikellaista kohteliaisuutta ja loistoa: vaaliruhtinas näyttäytyi komeilla hevosillaan, kuskeillaan ja palvelijoillaan; siellä oli musiikia, kanuunan paukkinaa; metsästysretkillä käytiin, komeita pitoja pidettiin j.n.e. Venäläiset esiintyivät komeissa itämaalaisissa puvuissa, pitkissä jalokivillä ommelluissa kauhtanoissa. Venäläiset herättivät täällä esiintymisellään huomiota; ei heiltä ollut odotettu niin hienoa ja sivistynyttä käytöstä. Tsaari itse kuitenkin näytti tuota rajua ja raakaa luontoansa, joka usein puhkesi esille. Hänen nimipäivänään kesäkuun 29 p:nä tuli kaksi ylhäistä herraa vaaliruhtinaan puolesta hänelle onnea toivottamaan. Päivällisen jälkeen vetäytyivät nämät ulos itseänsä vilvoittelemaan, ja tämä suututti Pietaria. Kun he olivat takaisin palanneet, sanoi hän vihapäissään, että vaaliruhtinas oli hyvä mies, mutta hänen neuvosherransa olivat piruja, katsoen samassa vihaisesti toiseen heistä. Kävipä hän niin pitkälle, että työnsi toista kaksi kertaa rintaan ja käski heidät menemään pois. Sen he tekivätkin.

Ei ainoastaan huveissa kulunut aika. Pietari oli jo täällä ruvennut opintojaan alkamaan. Eräs etevä sotainsinööri opetti hänelle tykkien hoitoa ja siihen kuuluvia asianhaaroja tuntemaan. Hän sai siitä pergamentille kirjoitetun todistuksen, jossa sanotaan, että "Pietari Michailov"; on perin pohjin perehtynyt sota-aseiden käyttämisessä.

Mutta Hollantiin hän riensi saadakseen siellä ryhtyä varsinaiseen mielitehtäväänsä, laivanrakennukseen. Täällä hän viipyi kauemmin kuin muualla. Venäläisten tuloa kaukaiseen länteen pidettiin jonkinlaisena kummana; väkeä kerääntyi uteliaisuudesta katselemaan näitä etäisiä vieraita. Muutamassa pikkukaupungissa Hollannin rajalla eräs vaimo tunkeutui niitä lähelle, kysyäkseen olivatko he kristityltä; huhu näet oli kertonut, että ne vähää ennen Clevessä olivat ottaneet kasteen, mutta sitä ennen olleet pakanoita. Se osottaa, kuinka hämärä käsitys Venäjän oloista siihen aikaan oli Länsi-Euroopassa.

Pääasiallisesti oleskeli Pietari kahdessa kaupungissa; Amsterdamissa, joka oli Hollannin tärkein kauppakaupunki ja Zaandamissa, jossa myöskin oli suuria laivaveistämöitä. Täällä hän jätti syrjään korkean asemansa, ryhtyi työmiehen tapaan laivaveistämöllä työtä tekemään. Hän itsekin kirjoittaa patriarkka Adrianille: "Me seuraamme Jumalan käskyä Aatamille ja teemme työtä, ei pakosta, vaan voitolle päästäksemme sodassa Kristuksen vihollisia vastaan. Tätä toivomasta en ennen viimeistä hengenvetoa herkeä". Hän oli näet jo sotinut turkkilaisia vastaan, josta myöhemmin kerromme, mutta laivaston hankkimisen piti hän välttämättömänä saadakseen täydellisen voiton heistä. Hän oli, kertovat näkijät, iloinen, ahkera, halukas työhön ja myöskin sukkela oppimaan. Hän oli niinkuin muutkin työmiehet, eikä ollut siitä millänsäkään, vaikka häntä toiset majesteetiksi puhuttelivat. Zaandamissa hän tapasi erään sepän Gerrit Kist'en, jonka hän ennen Moskoovassa oli nähnyt, ja tämän luokse hän meni asumaan. Samaa huonetta ovat monet hallitsijat käyneet katsomassa, niinkuin Itävallan Josef II, Ruotsin Kustaa III, Napoleon I puolisoineen; ja vihdoin Venäjän keisari Aleksander II, perintöruhtinaana ollessaan. Tämä huone oli, niinkuin Aleksanderin mukana oleva runoilija Shukovskij saman huoneen seinään piirtämissä värsyissä sanoo, ikäänkuin uuden Venäjän kehto.

Ensin oleskeli Pietari Zaandamissa tuntemattomana, mutta jouduttuaan tappeluihin kaupungin katupoikien kanssa, ilmoittautui hän pormestarille, ja vähitellen tuli yleiseksi tiedoksi, että Venäjän tsaari oli siellä. Uteliasta väkeä kerääntyi häntä katselemaan: niinpä täytyi hänen kerran erästä laivaa vesille työnnettäissä piiloittautua, kun ihmisiä tunkeutui niin paljon hänen ympärilleen. Sen vuoksi lähti hän Amsterdamiin, jossa hän työskenteli Itä-Intian kauppaseuran varvissa. Amsterdamin pormestari, Nikolaus Witsen nimeltään, oli Pietarille hyvänä apuna. Tämä mies oli näet ennen itse ollut Venäjällä Hollantilaisten kauppa-asiamiehenä, ja myöhemmin hankkimiensa tietojen nojassa julaissut kirjoituksiakin Itä-Euroopan oloista. Witsen hankki Pietarille tilaisuuden saamaan eteviä opettajia ja edullisia työpaikkoja.

Eikä Pietarin huomio rajoittunut yksinomaan laivarakennukseen, vaikka se kyllä oli tärkein: vaan hän hankki itselleen tietoja luonnontieteissä, anatomiiassa ja fysiikassa y.m. Hän opiskeli Hollannin etevimpien tiedemiesten johdolla näitä aineita, kävi heidän luentojaan kuulemassa, työskenteli laboratooriumeissa. Hän tarkasteli Hollannin taidokkaasti tehtyjä kanavia, jotka häntä paljon miellyttivät: Amsterdamin rakennustapaa hän myöhemmin käytti Pietaria rakennettaissa. Sitä paitsi liikkui Pietari joka paikassa ja kaikissa tilaisuuksissa hän oli läsnä; hän käveli satamassa katsellen, miten vipujen avulla tavaroita laivoista nostettiin; markkinoilla hän torilla suurella mielihyvällä tarkasteli kaikellaisten silmänkääntäjien temppuja; samoissa tilaisuksissa hän myöskin näki, miten hampaita suusta otettiin, ja opinhaluinen kun oli, tahtoi hän itsekin tähän taitoon harjaantua. Mutta hän joutui myöskin käymään teaattereissa ja huveissa; ilotulituksia missä pantiin toimeen, oli hän saapuvilla. Hän oli läsnä leikkisodissa, laivamanöövereissä, joita hänen kunniakseen pantiin toimeen. Silloin tällöin tavattiin hänet kirkossa protestanttista jumalanpalvelusta kuulemassa. Sanalla sanoen hänen huomionsa kääntyi kaikkiin elämän oloihin. Hollannin pieni, mutta vilkas ja ahkera kansa miellytti häntä paljon enemmän kuin suurenmoinen loisto ja komeus ruhtinasten hoveissa. Tehtailijoiden, insinöörien ja rakennusmestarien seurassa hän viihtyi paremmin kuin hovimiesten parissa. Hollannin varakas porvaristo oli hänestä suuriarvoisempi, kuin muiden maiden ylimistö. Amsterdamissa sai Pietari todistuksen mestariltaan Klaus Poolilta, jossa sanotaan, että "Pietari Michailov" on Elokuun 30 p:stä 1697 Tammikuun 5 p:ään 1698 laivarakennusmiehenä tehnyt työtä hänen johdollaan, ja on hän oppinut veistämistä, osien yhteenliittämistä, höyläämistä, puraamista j.n.e., on käyttäytynyt niinkuin siivon ja kelpo työmiehen tulee; myöskin laiva-arkkitehtuuria ja piirustusten tekemistä on hän harrastanut.

Tammikuun 6 p:nä 1698 oli Lefort'illa suuret juomapidot: ja seuraavana päivänä tsaari lähti Englantiin, muassaan vaan 10 henkeä, muut jäivät Hollantiin. Englannin kuningas Vilhelm III oli lähettänyt häntä vastaan kaksi sotalaivaa sekä yhden jahtilaivan. Kanaalin yli päästyään saivat he Lontoossa Themse-virran rannalla kolme huoneustoa käytettäväkseen. Englannissa täydensi Pietari taitoansa laivanrakennuksessa, tarkasteli laivaveistämöitä ja sotalaivoja ja niiden manööverejä, jotka häntä enemmän kuin Hollantilaisten meritappelut miellyttivät. Hän harrasti myöskin puutöitä. Eräässä Lontoon sanomalehdessä v:lta 1698 on tarkka kertomus eräästä huonekalusta, jonka Pietari oli valmistanut. Tämän ohessa oli niinkuin muuallakin, huvituksia ja pitoja; Englannin eteviä miehiä kävi hänen puheillaan, muun muassa Canterburyn arkkipiispakin, jotka kaikki kummeksivat tätä nerokasta barbaria, sillä sellaisena Pietaria länsimaissa pidettiin.

Neljä kuukautta länsimaissa oleskeltuaan palasi Pietari Hollantiin, mutta sieltä matkusti hän pian Dresdenin kautta Wieniin. Näissä maissa hän ei enää saanut nähdä samallaisia oloja, eikä hänen oppinsa, ollut yhtä suuri. Sotalaitoksen tutkiminen oli tärkein; Dresdenissä oli hän muun muassa hämmästyttänyt asiantuntevia huomautuksillaan kanuunien virheistä, joita katseltiin. Mutta pääasiallisesti kuluivat päivät komeissa audiensseissa ja pidoissa, seurustelussa hienossa maailmassa soiton ja tanssin mukana. Muun muassa kerrotaan eräissä iltakesteissä Dresdenissä, jossa muiden mukana oli kauneudestaan kuuluisa Aurora Königsmark läsnä, tsaarin olleen niin hyvällä tuulella, että hän naisten läsnäollessa otti rummun ja löi sitä niin taitavasti, että voitti suuressa määrässä varsinaiset rummunlyöjät.

Wienissä vietettiin sangen suurella loistolla Pietarin nimipäiviä; 1,000 henkeä oli kutsuttu. Siinä oli musiikia, tanssia, soittoa ja ilotulituksia. Komeissa päivällisissä, jotka Saksan keisari Leopold myöhemmin piti venäläiselle lähetystölle, oli Pietarikin saapuvilla, mutta hän seisoi aterian aikana Lefort'in tuolin takana; hän kun kulki tuntemattomana eli "incognito", ei esiintynyt hallitsijana, Lefort kysyi viimeistä viinilasia tarjottaessa, eikö hän saisi myöskin takana olevalle "ystävälleen" sitä antaa, johon tietysti suostuttiin.

Wienistä aikoi tsaari seuroineen matkustaa Italiaan, ensin Venetsiaan, jossa vanhassa kauppakaupungissa hänellä olisi ollut lisää oppimista; Venetsiassa jo tehtiin suuria valmistuksia tätä varten; muun muassa aijottiin tsaarin läsnäollessa kuusi suurta kanuunaa valaa, joihin tsaarin ylistystä koskettelevia kirjoituksia piti piirrettämän. Mutta äkkiä hän muutti mielensä. Kotimaasta tuli ikäviä uutisia; streltsit olivat alkaneet levottomuuksia ja sentähden ryhtyi hän Heinäkuun 19 p:nä 1698 paluumatkalle.

IX. Venäläisiä lähetetään ulkomaille opintomatkoille.

Pietari ei tyytynyt siihen, että hän itse kävi seurueinensa ulkomailla, vaan hän tahtoi, että sinne myöskin muita matkustaisi ja että Venäjälle muuttaisi ulkomaalaisia. Mutta tässä kohden oli suuria vaikeuksia voitettavana. Yleinen mielipide venäläisissä oli vielä toinen kuin heidän tsaarillaan. Ulkomaalaisuutta pidettiin jumalattomuutena, sinne matkustaminen oli syntiä, kerettiläisyyteen joutuminen oli tarjolla; monet, varsinkin ylhäisten joukossa, halveksivat ulkomaalaisuutta. Työttömään elämään tottuneet bojaarit eivät myöskään mielellään ruvenneet merimieselämän vaivoihin tai muihin raskaisiin töihin, jota ulkomailla vaadittiin. Lähteminen oli sentähden useinkin vastenmielistä. Mutta tsaarin tahto oli ankara. Hän teki matkasuunnitelmat ja opinharjoitukset hän sääsi. Tsaari piti myöskin valvontaa, että hänen määräyksensä tulivat noudatetuiksi. Kullakin piti olla palatessaan tyydyttävä todistus harjoittamastaan opista. Rangaistus seurasi, jos ei tsaarin tahtoa täytetty; niskoittelevan tavarat otettiin valtion omaksi. Siinä oli jotenkin paljon ankaruutta, kun ottaa vielä huomioon, että asianomaiset tavallisesti omalla kustannuksellaan olivat pakotetut matkansa suorittamaan.

Etupäässä laivain rakennukseen ja meritoimiin kuuluvia asioita määräsi Pietari Venäläisiä ulkomailla harrastamaan. Venetsiaan, Hollantiin ja Englantiin heitä useimmiten käsketään lähtemään. Niinpä esim. sanotaan eräässä kreivi Tolstojta varten laaditussa määräyksessä, että hänen tuli tutustua maantieteellisiin karttoihin, kompassiin ja muihin merimiehille tarpeellisiin seikkoihin; hänen tuli niinikään oppia ohjaamaan laivaa, purjeiden hoitoa ja taklausta; jos mahdollista oli, tulisi hänen myös ottaa osaa meritappeluihin ja hankkia todistuksia miten hän niissä oli suoriutunut. Mutta myöskin sotalaitosta, rakennustaitoa, astronomiaa, matematiikkaa y.m. käytännössä tarvittavia tietoja piti hankittaman. Useille pantiin määräksi, että heidän tuli hankkia kaksi "mestaria" Venäjälle muuttamaan. Tästä valtio korvaisi maksot. Vieraita kieliä oppimaan ja tutkimaan, valtion hallintojärjestelmään perehtymään ja valtiomiehiksi harjaantuakseen lähetettiin myöhemmin Venäläisiä ulkomaille, mutta ensi aikoina olivat käytännölliset tiedot tärkeimmät.

Tavallisesti lähdettiin pakosta ulkomaille, mutta muutamat isät lähettivät poikiansa vapaaehtoisestikin, että heistä muodostuisi hyviä tsaarin ja valtion palvelijoita. Se oli heillä velvollisuudentuntoa. Olipa sellaisiakin, vaikka harvassa, jotka sivistykselle antoivat arvon ja yksinomaan sentähden halusivat jälkeläisilleen sitä. Eräs isä antaa Hollannissa olevalle pojalleen neuvoja, että hänen pitäisi joutohetkinä käydä seuroissa, teaattereissa, hankkia "kavalierintapoja", harrastaa ratsastamista, tätäkin taitoa, jota vanhan venäläisen käsityksen mukaan seurasi ikuinen rangaistus helvetissä. "Ainoastaan tiedoilla", sanoo sama isä, "saatetaan alkuperäisestä raakuudesta vapautua: luonnollinen ihminen, jollaisena isä ja äiti hänet maailmaan synnyttää, ei tuo mitään mukanaan".

Hyöty ei näistä matkustuksista aina ollut sellainen, kuin tsaari tarkoitti. Vastenmielisesti kun moni lähti, ei oppiminenkaan käynyt halulla. Kieli oli vierasta monelle, sivistyskanta oli niin alhainen, etteivät kyenneet ymmärtämään länsimaiden kehittyneempiä oloja. Pietari itse ei osannut antaa arvoa hienommalle sivistykselle, ei taiteille, eikä hallintokaan silloin vielä hänen huomiotaan kiinnittänyt: Hänen kasvatuksensa oli puutteellinen ollut; ja sivistystä ei hän hakenut sen jalostavan voiman vuoksi, joka sillä ihmishenkeen on, vaan käytännöllisen edun vuoksi. Kuvaavaa on hänen käyntinsä Lontoossa ollessaan Englannin kuninkaan luona. Linnassa oli paljon komeita tauluja, suurimpien mestarien teoksia; Pietarin huomio ei niihin ollenkaan kääntynyt; mutta kuninkaan huoneessa näki hän uunin päällä erään pienen koneen, joka osotti tuulen suunnan, ja tätä hän suurella uteliaisuudella rupesi tarkastamaan. Hänelle jäi sen vuoksi hämäräksi, käsittämättömäksi hienompi sivistys. Hänen olentonsa ja tapansa ei muuttunut; hän pysyi intohimoisena, aistillisuuteen taipuvaisena henkilönä koko elinaikansa. Mutta monet muut eivät saattaneet omistaa itselleen käytännöllistäkään puolta lähimainkaan siinä määrässä kuin Pietari. Useat kulkivat paikasta toiseen, mitään saamatta aikaan, joivat ja kuluttivat rahansa ja panivat kaikellaisia rauhattomuuksia toimeen; he näyttivät kyllä useinkin kotimaansa raakoja tapoja Länsi-Euroopassa. Hollannissa olivat kaikki siellä oleskelevat Venäläiset määrätyt erään ruhtinas Ivan Lvovin valvonnan alle; mutta hän valittaa tsaarille, että opintomatkalla olevat Venäläiset elävät hurjasti, tekevät velkoja ja uhkaavat itse hänenkin, inspehtoorinsa, elämää. Englannista kirjoittaa siellä oleva valvoja, ettei hän saata saada mitään aikaan opintoja varten sinne tulleiden Venäläisten kanssa; he eivät tahdo mennä oppiin mestarien luo, eikä sitoutua mihinkään toimeen; sitä vastoin tahtovat he päästä kotiin lähtemään ilman mitään aihetta ja vaativat vielä suuria rahasummia paluumatkaa varten; ei pyynnöt eikä uhkaukset ole mitään vaikuttaneet. Hurjuudessa oli yksi Venäläisistä puhkaissut erään Englantilaisen silmän, josta viimeksi mainittu vaati 500 puntaa. Samantapaista menettelyä kerrotaan muualtakin. Useat arvattavasti palasivat jotenkin samallaisina kotimaahansa kuin olivat sieltä lähteneetkin.

Harvassa oli sellaisia matkustajien joukossa, jotka osasivat tehdä havaintoja kuulemastaan ja näkemästään. Sellainen oli esim. äsken mainittu kreivi Tolstoj, joka matkusteli Puolassa, Saksassa ja Italiassa. Hän huomaa eri kansojen luonteet, tavat ja ominaisuudet sekä arvostelee niitä; hän tarkastelee komeita rakennuksia; oikeudenkäynnissä hän on saapuvilla j.n.e.; hän osasi omistaa ja arvostella sitä mitä hän näki.

Mutta olkoonpa niinkin, ettei kaikilla ollut yhtä suurta hyötyä, että etupäässä käytännöllinen puoli Euroopan sivistyksestä tuli Venäjän hyväksi, oli se kuitenkin tärkeä, se oli suuri askel lähentämään sitä Euroopaan. Näiden tietojen kautta Venäjä saattoi käyttää edukseen omia apulähteitään, hankkia aineellisia voimia, joiden avulla se voi kohota suuruuteensa.

Niinkuin jo on mainittu; tahtoi Pietari myöskin saada enemmän ulkomaalaisia Venäjälle, etupäässä käytännöllistä väkeä. Hän oli itse matkoillaan värvännyt sellaisia henkilöitä. Sinne kutsuttiin arkkitehtiä, lakimiehiä, mekaanikkoja Ranskasta, upsieria armeijaan, insinööriä kanavia kaivamaan, lääkäriä y.m. Kaikki tänne tulijat eivät olleet varsin kehuttavia miehiä. Onnensa hakijoita ne usein olivat, sellaisia, jotka eivät kotimaassaan tulleet toimeen. Venäjä oli silloin jonkinlainen Amerikka, jonne mentiin rahoja ja etuja hankkimaan; hyviä palkkoja ja muita etuja näet luvattiin sinne siirtyville. Mutta eipä se aina niin hyvää ollut. Venäläiset ylipäänsä vihasivat ulkomaalaisia, vehkeilivät niitä vastaan, tekivät heidän olonsa tukalaksi; luvattuja etuja eivät aina saaneet nauttia; siitä syntyi paljon rettelöitä ja kiistoja, ja moni palasi tyytymättömänä kotimaahansa takaisin, mutta usea jäi kuitenkin sinne asumaan ja auttamaan taidollaan Venäjän kehitystä.

X. Ensimmäiset uudistustoimet.

Elokuun 25 p:nä illalla saapui Pietari pääkaupunkiinsa Moskoovaan ja lähti sieltä heti Preobrashenskiin. Seuraavana aamuna tuli korkeita virkamiehiä hänen luoksensa onnea toivottamaan hyvin päättyneen matkan johdosta. Tsaari oli hyvällä tuulella, iloinen ja ystävällinen; vanhan venäläisen tavan mukaan lankesivat onnittelijat maahan hänen eteensä ja hän taas kohotti heidät ylös sekä suuteli heitä. Mutta tämän itämaalaisen kunnianosotuksen päätyttyä tarttui tsaari saksiin ja leikkasi useammilta läsnäolevilta parrat pois; muiden muassa menetti sotamarsalkka Schein partansa.

Tämä ensimmäinen hyvinkin mielivaltainen toimi oli ikäänkuin enteenä siitä, että uusi aika oli alkamassa. Ennen ulkomaan matkaansa ei Pietari ollut paljon asioihin puuttunut; hän oli ainoastaan hankkinut oppia itselleen; mutta nyt oppiaika päättyy ja hän rupeaa saamaansa oppia kansansa ja valtionsa eduksi käyttämään. Hän ryhtyi hallitsemaan ja tästä lähin se oli hän yksin, joka kaikki määräsi. Pietari esiintyi ikäänkuin muinais-roomalainen diktaattori, joka kaiken vallan valtiossa oli saanut. Hän ei säästänyt mitään; ei valitukset eikä pyynnöt häneen vaikuttaneet. Sillä hän katsoi velvollisuutensa vaativan sitä mitä hän teki. Venäjän kansa ei hänen toimiansa ymmärtänyt; se näki niissä vaan mielivaltaisuutta, pyhyyden loukkaamista, uskonnon sokaisemista ja tsaarin oman arvon alentamista. Pietari taas koetti esiintyä kansansa opettajana; valtaistuin oli samassa se paikka, josta tsaari antoi neuvoja kansalleen ikäänkuin alaikäisille holhoteille. Pietarin toimissa ei tosin tavata johdonmukaisuutta; hänellä ei ollut itsellään selväksi muodostettua suunnitelmaa, jonka mukaan hän toimi. Määräykset, joita hän antoi, olivat usein ilman mitään yhteyttä toistensa kanssa. Hänellä ei itsellään ollut sivistystä siinä määrässä, että hän olisi kyennyt luomaan valmiiksi suurta ohjelmaa. Hänen koko taipumuksensa ja kasvatuksensa oli käytännöllisyyteen kääntynyt ja tästä hän ei saattanut irtaantua teoriiojen alalla ajattelemaan. Usein koskevat hänen reforminsa vaan ulkopintaa, ydin jääpi entiselleen. Varsinkin hänen ensimmäisissä toimissaan se tulee näkyviin.

Jo ensimmäisenä päivänä paluunsa jälkeen kävi tsaari itse, niinkuin vasta mainitsimme, korkeiden virkamiesten partoihin käsiksi. Ja vielä myöhemminkin niitä vainottiin. Niinpä kerrotaan, että muutamia päiviä edellisen tapauksen jälkeen oli erään bojaarin luona suuret pidot; niissä juotiin paljon, ja jokaisen puheen jälkeen seurasi kanuunanlaukauksia. Yhtäkkiä ilmestyi tsaarin hovinarri saksit kädessä ja leikkasi usealta vieraalta kaikellaisia kujeita tehden parrat pois. Joka uskalsi vastusta tehdä, häntä uhattiin korvapuusteilla.

Tsaarin väkivaltainen menettely oli sangen vastenmielinen ja tuskallinen, varsinkin kun parrattomuutta yleiseen pidettiin suurena syntinä. Kirkon panna uhkasi partansa leikkaajaa samoin kuin sellaistakin henkilöä, joka ulkomaalaiseen tapaan hiuksensa leikkasi. Silloinen patriarkka Adrian mainitsee paimenkirjeessään, että ilman partaa ei ihminen ole ihminen, vaan koiran tai kissan näköinen olento, ja ainoastaan sellainen henkilö, joka tahtoo näiden eläinten kaltaiselta näyttäytyä tai kerettiläisiin sekaantua, saattaa partansa leikkaamista mielessään pitää. Tällaisesta katsantotavasta huolimatta tsaari pakotti parrat ajelemaan. Ja usea noudattikin käskyä. Mutta kuinka välttämätön ja rakas parta oli Venäläiselle, osottaa eräs liikuttava kertomus Voroneschista Don-virran rannalla. Tässä kaupungissa oli tsaarilla laivaveistämöitä ja ulkomailta palattuaan kävi hän siellä tarkastamassa, ja tapansa mukaan pakotti hän työmiehet leikkaamaan partansa. Muuan vanha työmies, niinkuin hän itse kertoo, piti tästä lähin aina leikatun partansa taskussaan sitä varten, että se pantaisiin hänen kanssaan ruumisarkkuun, jottei hänen toisessa maailmassa tarvitsisi parrattomana esiintyä pyhän Nikolauksen eteen. Samantapaisia varokeinoja käyttivät muutkin työmiehet.

Partojen ajamista ei sittenkään voitu tavaksi saada. Jo heti alusta alkaen oli patriarkka sekä joku muu vanha arvokas mies saanut pitää partansa koskemattomana, ja myöhemmin sallittiin se veroa vastaan muillekin. V. 1701 määrättiin partavero; v. 1705 tuli uusi määräys, jonka mukaan esim. varakkaan kauppiaan tuli maksaa 1,000 ruplaa; virkamiehet, pienemmät kauppiaat maksoivat 60 ja porvarit y.m.: 30 ruplaa. Talonpojan taas tuli maksaa 1 kop. joka kerta kun hän tuli kaupunkiin. Parroista tehtiin siis valtiolle tulolähde.

Itämaalainen pitkä kaapu pitkine hioineen oli myöskin jätettävä. Tällainen puku ei ollut yksinomaan aasialainen, vaan se oli myöskin hankala kaikissa töissä ja toimissa. Jo senkin tähden se oli Pietarille vastenmielinen. Ennen Pietarin hallitusta oli hovissa nähty ulkomaalaisiin kuoseihin puettuja miehiä, mutta niitä kaikkia katseli papisto ja kansa karsain silmin. Pietarikin oli jo ennen ulkomaan matkaansa käynyt saksalaiseen malliin tehdyissä vaatteissa ja ulkomailla hän tavallisesti esiintyi merimiespuvussa, vaikka hän toisinaan esiintyi venäläisessäkin. Ulkomaalta palattuaan pani hän vaatetuksessakin muutoksen toimeen. Omakätisesti hänen siihenkin kerrotaan ensin ryhtyneen. Eräissä, pidoissa v. 1699 leikkasi tsaari muutamien vieraiden kauhtanoista pitkät hiat vähän lyhyemmiksi, samassa huomauttaen, että sellaiset hiat ovat työssä hankalat; voipihan niistä, sanoi hän, jäädä johonkin riippumaankin tai jotakin viskata nurin tai myöskin syödessä tahria hiat ruokaan.

V. 1700 annettiin ukaasi, jossa käskettiin kaikkia virkamiehiä sekä pääkaupungissa että maaseuduillakin hankkimaan itselleen ulkomaalaiset, etupäässä unkarilaiseen tapaan tehdyt vaatteet. Ainoastaan lyhyt aika määrättiin, jonka kuluessa tuo muutos oli tapahtuva. Tällä määräyksellä ei näy olleen tarpeellista vaikutusta, sillä pian annettiin uusia käskyjä. Talonpojat, vieläpä naisetkin olivat pakotetut muuttamaan vaateparttansa, "sillä, sanotaan siinä, valtion kunnia ja kaunistus ja sotajoukon parempi järjestäminen sen vaatii". Kaupungin porteille pantiin uusien pukujen mallit, jossa ne olivat kaikkien nähtävissä. Myöhemmin annettiin vielä määräyksiä, jossa tarkemmin selitettiin vaatteiden valmistustapa: eikä yksin takki, vaan myöskin muut vaatteet ja saappaat käskettiin ulkomaalaiseen tapaan valmistamaan. Tottelemattomia uhataan rahasakoilla sekä ruumiillisella rangaistuksella.

Samoin kuin partojen ajeleminen oli entisistä rakkaiksi tulleista vaatteistakin luopuminen tukalaa; syntinä sitäkin pidettiin; ulkomaalaisten kerettiläisten jäljittelemistä tämäkin oli.

Vähemmän vastustusta suuren yleisön puolelta herätti se vapaamielisyys, jota Pietari tupakan ja nuuskan kaupittelemiselle ja viljelemiselle osotti. Näitä aineita oli jo ennenkin käytetty Venäjällä, mutta hallituksen puolelta oli sitä koetettu estää; esim. Pietarin isä Aleksei oli antanut määräyksen, joka ankarasti kieltää näiden aineiden käyttämistä. Useat, jotka tätä käskyä vastaan rikkoivat rangaistiin julmalla tavalla heidän ruumistaan kiduttamalla ja silpomalla. Kirkko ei myöskään suvainnut tätä "kirottua, pirullista yrttiä". Mutta Pietari antoi täyden vapauden tässä kohden; hän oli ulkomailla nähnyt sitä vapaasti käytettävän, ja valtiolla oli näiden tavarain kauppaamisesta hyvät tulot; hän otti näet sen valtion etuoikeudeksi. Jo Hollannissa ja Englannissa ollessaan teki hän kauppasopimuksia tupakan tuonnista Venäjälle. Pian tämän aineen käyttäminen tuli yleiseksi Venäjällä, sillä kansakin osotti suurta halua tupakan käyttämiseen, niinkuin Persialaiset, Turkkilaiset sekä muut itämaan kansat.

Pietari suuren aikoihin asti oli Venäjällä tapana laskea ajanmäärä maailman luomisesta. Niinpä kirjoitettiin v. 1699 vuosiluku 7207. Vuosi alkoi Syyskuun 1 p:nä. Se tapa oli Venäjälle tullut kristinopin mukaan Konstantinoopelista. Muualla ei sitä enää käytetty, ja Pietari muutti sen Venäjälläkin. V. 1699 vuoden lopussa antoi hän ukaasin, jossa määrättiin, että ajanlasku oli aljettava Kristuksen syntymästä sekä vuosi Tammikuun 1 p:stä. Tästä, niinkuin kaikesta uutuudesta oltiin pahoilla mielin; huomautettiin tsaaria, ettei Tammikuu sovellu vuoden aluksi, eihän Jumala talvella maailmaa luonut, vaan syyspuolella, jolloin viljat ja hedelmätkin kypsyvät. Tsaari huomautti, näyttäen maapalloa, ettei Venäjä ole sama kuin maailma; Tammikuussakin oli monessa maassa lämmin. Tammikuun 1 p:ää 1700 määrättiin juhlallisesti vietettäväksi yli koko Venäjän, koska uusi ajanlasku siitä alkoi. Hallitus määräsi tarkoin, miten juhlallisuudet olivat järjestettävät. Jokaisen tuli hankkia huoneisiinsa männyn- ja kuusenoksia; viisi tai kuusi talonomistajaa yhtyivät keskenään hankkiakseen valaistusta, esim. tervatynnyriä, joita poltettiin; varakkaammat taas toimittivat ilotulituksia, raketteja tai pyssyjen pauhinaa: hallituksen puolesta oli Kremlissä 200 kanuunaa juhlallisesti paukkumassa. Kuusi päivää kesti tätä juhlallisuutta, jolloin ne Tammikuun 6 p:nä Vedenvihkimisjuhlalla päättyivät. Siitä asti on Julianinen kalenteri ollut Venäjällä käytännössä.

Harvoin olivat Venäjällä naiset ennen Pietari suuren aikoja julkisuudessa esiintynyt. Joku harva poikkeus, kuten Pietarin sisarpuoli, on kuitenkin tavattavissa. Pietari vasta pani toimeen jonkinlaisen naisemansipatsioonin. Jo ennen ulkomaan matkaansa hän oli saksalaisessa slobodassa tavannut naisia seuraelämässä, ja itsekin hän paljon seurusteli näiden kanssa. Varsinkin hänen läheinen ja ystävällinen suhteensa kauniiseen Anna Monsiin, joka oli erään varakkaan saksalaisen kauppiaan tytär, on tullut kuuluisaksi. Kaikissa juhlatilaisuuksissa oli Anna Mons saapuvilla; hänelle tsaari osotti suurta huomiota: hänen sukulaisensa saivat taloja ja tavaroita lahjaksi. 10 vuotta kesti tätä läheistä suhdetta; silloin Anna Mons joutui naimisiin erään preussilaisen lähettilään kanssa.

Ulkomaan matkalta palattuansa Pietari vapautti Venäjänkin naiset heidän yksinäisestä ja ikävästä elämästään. Hän määräsi että naisten, sekä naimattomien että naineiden tuli pukeutua saksalaiseen tapaan sekä esiintyä seuroissa ja juhlatilaisuuksissa. Tämänkaltaisiin muutoksiin ei naisilla ollut mitään sanomista, päinvastoin he näyttivät mielihyvällä mukautuvansa. Muussakin kohden naisten asemaa parannettiin. Jo v. 1693 antoi patriarkka Adrian käskykirjeen, jossa naista kielletään vihkimistä mieheen vasten hänen tahtoaan; ja v. 1702 määräsi tsaari, että ennen vihkimistä tuli olla vähintäin kuuden viikon kihlausaika, jolloin asianomaiset voisivat oppia toisiansa tuntemaan. Niinkuin näkyy saivat naiset vasta oikean ihmisarvon.

Paljon muitakin muutoksia pantiin toimeen, jossa entisistä tavoista ja vanhasta katsantokannasta tahdottiin eroittaa kansaa. Pietari kielsi esim. ettei tsaaria saanut enää polville lankeamalla kunnioittaa, eikä myöskään talvella palatsin edustalla ottaa lakkia päästään, "sillä", sanoo Pietari "missä on silloin ero Jumalan ja tsaarin välillä, jos kummallekin samallaista kunnioitusta osotetaan? Se kunnia, mikä minulle tulee, on siinä, että vähemmän madellaan, mutta sekä minua että valtiota suuremmalla innolla ja uskollisuudella palvellaan".

Joka taholla oli uusi elämä ja toimeliaisuus näkyvissä. Pietari herätti kansansa siitä uinuvasta toimettomuudesta, joka on itämaalaisuuden tunnusmerkkiä. Itse hän kulki herättäjänä joka paikassa ja sangen ankaralla tavalla tuo suloinen uni katkaistiin. Se vaikutti suuttumusta monella taholla, se tuotti levottomuuksia, joista seurauksena oli säälimätön ankaruus ja julmuus tsaarin puolelta.

XI. Streltsien kapina ja niiden kukistus.

Ankaralla, usein väkivaltaisella tavalla ryhtyi Pietari muuttamaan entisiä oloja Venäjällä. Hän kohteli kansaansa ikäänkuin se olisi ollut joku vahamainen aine, jota voipi muodostaa mielensä mukaan. Hänen jättiläisvoimansa saikin pinnan murretuksi, mutta ei sisustaa. Hänen alamaisensa taipuivat noudattamaan tsaarinsa käskyjä, sillä siihen se oli tottunut, mutta vastenmielisesti; hänen toimensa ja parannuspuuhansa sotivat heidän katsantotapaansa ja vakuutustaan vastaan. Hänen säälimättömyytensä verojen lisäämisessä, sotamiesten otossa, joita hän aina enemmän tarvitsi, olivat omiansa lisäämään tyytymättömäin lukua. Nurjaa mieltä ilmestyi; tsaaria ruvettiin vihaamaan; pahoja puheita ja kertomuksia pantiin kulkemaan hänestä; usein ne siihen jäivätkin; mutta tehtiinpä murhayrityksiäkin hänen henkeänsä vastaan ja useita salaliittoja tavataan.

Kapinallisia vehkeitä ja salaisia juonia Pietaria vastaan oli jo ilmestynyt ennen hänen ulkomaan matkaansakin. Niinpä oli esim. noin paria viikkoa ennen lähtöä tultu ilmottamaan tsaarille, joka oli pidoissa Lefort'in luona, että salaliitto oli tehty hänen henkeänsä vastaan. Tulipalo, joissa hän aina oli saapuvilla, oli toimeen pantava, ja siinä oli hän surmattava. Osallisena salaliitossa oli muuan venäläistynyt saksalainen upsieri Zickler, joka ei mielestään ollut saanut tarpeeksi kunniaa ja arvoa; hän tunsi itsensä muka loukatuksi, koska ei tsaari ollut käynyt hänen luonaan. Kaksi venäläistä aatelismiestä, jotka vihasivat Pietarin koko hallitussuuntaa, kuuluivat myöskin kapinan johtajiin. Tsaari eli, niin he sanoivat, epäkristillisesti, hän oli pakottanut heidät lähettämään heidän poikansa ulkomaille oppimaan j.n.e. Streltsien joukosta toivoivat salaliittolaiset saavansa apumiehiä.

Salaliitto tuli ilmi. Ankara oli tutkinto ja kova tuomio. Kidutuksella saatiin syylliset tunnustamaan ja senjälkeen pantiin kuolemantuomio täytäntöön siten että syyllisiltä lyötiin ensin käsi poikki sitten jalka ja viimein pää. Samassa tahtoi tsaari vielä osottaa mieltänsä Sofian sukulaisia Miloslavskia kohtaan, joita hän epäili osallisiksi salaliitossa. Erään jo v. 1685 kuolleen Iivana Miloslavskin ruumis otettiin kirkossa olevasta haudasta esille ja sikojen vetämillä kärryillä kuljetettiin se mestauslavalle ja asetettiin siten, että rikoksellisten veri mestattaissa vuosi sen päälle. Sen jälkeen se vietiin takaisin hautaan; mutta mestattujen ruumiit pantiin eräälle sitä varten rakennetulle lavalle Kremlin eteen, päät seipäiden päähän pistettynä. Niiden piti siinä olla todistamassa ankaraa oikeutta sekä tsaarin kostoa rikoksellisille. Mestattujen sukulaiset ajettiin maanpakoon.

Laajempi ja suurempi oli se yritys, joka tehtiin Pietarin ulkomailla ollessa, ja tuimempi oli myöskin rangaistus. Osallisina siinä oli etupäässä Streltsien joukot.

Olemme jo ennen kertoneet näistä sotajoukoista, mitenkä ne Sofian hallitessa esiintyivät vaativaisesti, ja miten he tahtoivat saada oman tahtonsa määrääväksi valtiossa. Pietarin vastustajiin Streltsit olivat aina kuuluneet. Nyt niillä oli vielä enemmän syytä tyytymättömyyteen kuin ennen. Pietari oli loukannut heidän entisiä etuoikeuksiansa; hän oli siirtänyt heitä suurissa määrin pääkaupungista rajaseuduille; hän vaati raskaampaa palvelusta kuin he ennen olivat tottuneet tekemään. Ulkomaalaisia hän kuitenkin suosi ennen heitä. Se oli monesti tullut näkyviin. Muun muassa oli hän vähän ennen lähtöänsä pääkaupungin muureille Streltsien asemasta vahtia pitämään asettanut miehiä itse muodostamistaan Preobrashenskin ja Semenovan rykmenteistä. Streltsit huomasivat, että Pietari tahtoi tehdä tyhjäksi koko heidän asemansa ja sen vuoksi he taas yhä enemmän kääntyivät mielessään tsaaristaan. He ryhtyivät puolustamaan omia oikeuksiansa, joita oli loukattu; mutta he asettuivat samassa vanhoja oloja suojelemaan. Kaikki ulkomaalaisuus oli heistäkin vastenmielistä. Varsinkin "kerettiläistä" Lefort'ia he vihasivat; hän se oli muka, joka saattoi Pietarin kaikellaisia muutoksia tekemään ja siis johti häntä harhateille. Streltsit katsoivat velvollisuutensa vaativan asettua taistelemaan oikean kristillisen uskon puolesta ja ulkomaalaisia vastaan, jotka "leikkasivat partansa ja polttivat tupakkaa". Koko heidän suunnitelmansa oli siis etupäässä hävittävää laatua. Ja tässä kohden kansan suuri enemmistö kannatti heidän mielipiteitään. "Ulkomaalaiset ovat meidän niskoillamme", sanoi muuan vanhan venäläisyyden ystävä; "he ovat kuin karhunkuljettajat, jotka pistävät renkaan kuonoon ja kuljettavat meitä ympäri. He ovat jumalia, me taas narria. He toimivat meillä kuin herrat. Meidän kuninkaamme ovat heidän palvelijoitaan". Näin ajattelivat Streltsitkin ja ulkomaalaisten surma sekä saksalaisen esikaupungin hävittäminen kuului heidän ohjelmaansa. Vielä tahtoivat he asettua bojaareja vastaan, he kun Pietarin poissaollessa olivat hyvin mielivaltaisesti hallinneet, ottaneet paljon veroja ja saattaneet monet sen kautta kurjuuteen. Useita bojaareja piti sen vuoksi surmattaman, Pietari oli syöstävä valtaistuimelta, ja Sofia luostaristaan kohotettava jälleen hallitukseen. Tähän tapaan Streltsit aikoivat toimia.

Pietarista ei ollut kuulunut ulkomailta pitkiin aikoihin tietoja; huhuja kulki, että hän oli kuollut, ettei hän palaisi takaisin. Se antoi enemmän rohkeutta Streltseille. Maaliskuun 4 p. 1698 tuli 175 Streltsiä omin lupinsa Asovin kaupungista Liettuan rajalle määrätyistä rykmenteistään Moskoovaan. He tulivat ylipäällikkönsä luo, valittivat huonosta kohtelusta; he eivät olleet saaneet esim. täyttä palkkaansa. Valituksen esittäjät vangittiin, mutta matkalla vankihuoneeseen vapauttivat heidän kumppaninsa heidät. Moskoovassa herätti tämä pelkoa ja hämmästystä; ylipäällikkö päästi heidät lähtemään takaisin rykmentteihinsä. Mutta muutaman viikon kuluttua vaaditaan nuot karkurit takaisin, ja samaan aikaan annetaan määräys, että Streltsien tuli pysyä rajakaupungeissa; he tahtoivat näet päästä Moskoovaan, jossa oli helpompi olo. Kaikki eivät noudattaneet määräystä, ja kun uppiniskaisia vangittiin, vapauttivat taas heidän kumppaninsa heidät eivätkä he suostuneet antamaan niitä takaisin. Se oli ilmeistä tottelemattomuutta. Koetettiin saada heitä asettumaan, ensin kovuudella, mutta kun ei se auttanut, maksettiin heidän saamatta jäänyt palkkansa. Sekään ei auttanut. Streltsit olivat oppineet huomaamaan että heidän olemassa olonsa oli ennemmin tai myöhemmin loppuva sellaisen suunnan vallitessa; koko hallitusjärjestelmästä oli sen vuoksi loppu tehtävä. Moskoovaan he lähtivät panemaan yllä mainitun ohjelmansa toimeen. Mutta Streltsien aika oli mennyt. Pääkaupunkia kohden marssiessaan herättivät he siellä kyllä suurta pelkoa; monet varakkaat porvarit pakenivat. Mutta kun Gordonin johtamat joukot Moskoovasta tulivat heitä vastaan, eivät he saattaneet matkaansa jatkaa. Siinä oli uusi eurooppalainen sotajärjestys vanhaa venäläistä vastaan. Streltseiltä puuttui harjaantumista, he eivät saattaneet liikkeillään käyttää asemaansa hyväkseen. Gordon taas oli heti heidän läheisyyteensä päästyään taidollaan saattanut heidät sellaiseen asemaan, että he olivat hukassa. Hän huomautti heille siitä, tarjosi sovintoa, mutta he eivät käsittäneet vaaranalaista tilaansa, vaan hylkäsivät sovinnon tarjoumukset. Silloin antoi Gordon 25 tykin yhtaikaa viskata tultansa. Tätä leikkiä kesti tunnin verran. Streltsien joukot olivat hajalla; pakoon riennettiin, mutta melkein kaikki saatiin vangiksi. Nyt alkoi koston aika. Ainoastaan harvoja surmattiin heti taistelun jälkeen. Odotettiin näet tsaaria.

Pietari oli usean kerran saanut tietoja kotimaastaan Streltsien vehkeilyistä; mutta hän ei pitänyt niitä varsin vaarallisina. Wienissä ollessaan tuotiin hänelle sanoma tästä vastamainitusta kapinasta. Silloin hän jätti aijotun Venetsian matkan ja palasi kotimaahansa. Hän piti välttämättömänä oman läsnäolonsa. Suuttuneena kun oli, ei saatettu muuta kuin ankaruutta ja kostoa odottaa. Pietari oli kyllästynyt Streltsien vehkeisiin; he vastustivat kaikkia hänen pyrintöjänsä; ja sitä paitsi ne olivat hänen arvelunsa mukaan Miloslavskien liitossa. Nyt hän päätti tehdä lopun sekä tästä levottomasta sotilasjoukosta että samassa tukahuttaa "Miloslavskien siemenen". Ruhtinas Romodanovski ja 14 bojaaria johti tutkintoja, mutta Pietari itse oli varsinaisena tutkijana ja tuomion määrääjänä. Hän oli itse riitapuoli ja samassa tuomari. Luonnollista on, ettei kaikki näin ollen saattanut tasapuolisesti käydä. Siinä hän osottikin luonteensa koko säälimättömyyttä ja julmuutta. Ei kenenkään pyynnit eikä huomautukset mitään vaikuttaneet. Kun esim. patriarkka oli kuullut säälimätöntä ankaruutta tutkittaissa käytettävän, tuli hän pyhimyksen kuva kädessä Preobrashenskiin, jossa tutkinto tapahtui, kehottamaan tsaaria lempeyteen. Mutta äkäisenä kääntyi tsaari hänen puoleensa sanoen: "Mitä sinä kuvinesi täällä teet? Kehottaako virkasi sinut tänne tulemaan? Lähde kiireesti pois, ota kuva mukaasi ja vie se sinne, missä se kunnialla saattaa olla! Tiedäppäs, että minä kunnioitan Jumalaa ja pyhää äitiä yhtä hartaasti kuin sinäkin. Mutta minun korkein velvollisuuteni sekä minun hurskauteni Jumalan edessä vaativat minun suojelemaan kansaani ja rankaisemaan kaikkia rikoksia, jotka tarkoittavat kansan vahingoittamista".

Tähän aikaan käytettiin kidutusta yleiseen totuuden ilmisaamiseen muuallakin Euroopassa ja Venäjällä se oli kenties raaempi kuin muualla. 50 pyöveliä mainitaan Moskoovassa olleen muutama vuosikymmen ennen näitä tapahtumia. Streltsien tutkinnoissa käytettiin kidutusta kaikessa kovuudessaan. Neljätoista kidutushuonetta oli yhäti viikkokausia päivittäin toimessa; syytettyjä kiusattiin monella eri tavalla, rääkättiin, ruoskittiin, silvottiin, poltettiin kuumalla raudalla tai kärvennettiin tulisilla hiilillä; tapahtuipa tämä vielä heidän vaimoilleenkin. Erästä Streltsiä oli esim. kuusi eri kertaa tutkittu kidutuksilla; kaksi kertaa oli hän ripustettu käsivarsistaan niin että käsivarren nikamat menivät sijaltaan: yhteensä sai hän 97 pampunlyöntiä. Samaa tapaa käytettiin muillekin. Eri kerralla kertoivat he eri tavalla, jottei heidän kertomuksiinsa paljon saattanut perustaa. Viha Pietaria ja ulkomaalaisia vastaan oli kuitenkin läpikäyvänä ytimenä kaikkien tunnustuksissa.

Kun tutkinnot olivat loppuneet, pantiin tuomiot toimeen. Julkisilla paikoilla, etupäässä Moskoovan torilla mestaukset tapahtuivat; hirsipuita oli paljon pystytetty. Näihin onnettomia ripustettiin. Heidän vaimonsa ja lapsensa huuto ja parkuna kuului kauvaksi, mutta tsaariin ei mikään vaikuttanut. Kertovatpa muutamat, että hän olisi itse hurjistunut tuota murhaamista nähdessään, siihen määrään, että itsekin otti murhatyöhön osaa. 80 henkeä olisi hän muka hengiltä ottanut. Toista tuhatta henkeä, etupäässä Streltsejä, sai täten surmansa; surmattujen vaimot ja sukulaiset karkotettiin etäisimpiin seutuihin; ei minkäänlaista huolta heistä pidetty. Vihdoin seuraavana vuonna 1697 hävitti Pietari koko Streltsien joukon. Ei kukaan heistä saanut enää sotamieheksi ruveta.

Monia kuukausia riippui syyllisten ruumiit hirsipuussa; mestattujen päät pistettiin pitkien seipäiden päihin, joissa vuosikausia olivat ohikulkevien nähtävissä kauhua ja pelkoa herättämässä. Tämä teko osottaa sydämen kovuutta ja raakuutta sekä julmuutta, mitä Pietarissa useinkin tavataan.

Sisarpuoltansa Sofiaa oli tsaari tahtonut saada syyllisten joukkoon; mutta ainoastaan puolinaisia todistuksia saatiin. Samana vuonna pakotettiin hänet kuitenkin ottamaan huntu päähänsä, s.o. rupeamaan varsinaiseksi luostarin asukkaaksi ja eroamaan maailmasta. "Susanna" sisaren nimellä hän eli vuoteen 1704. 100 sotamiestä oli aina vartioimassa sitä luostaria, missä hän oli.

XII. Ensimmäinen sota Turkkilaisten kanssa.

Heti ulkomaan matkalta palattuansa ryhtyi Pietari suureen tehtäväänsä käsiksi, kansansa sivistyttämiseen. Venäläisiä lähetettiin länsimaihin oppia saamaan ja länsimaista taas kutsuttiin taitavia miehiä asettumaan Venäjälle. Pietari tahtoi tuollaisella vuorovaikutuksella liittää maansa muiden kanssa. Mutta pysyväinen yhteys oli vaikea, niin kauan kun Venäjä oli meren yhteydestä suljettuna; luonnollista kulkutietä ei ollut muualla kuin etäisessä Pohjolassa Jäämeren rannalla, josta oli vaikea yhteyttä yllä pitää. Meren rannikoille oli pyrkiminen; sen kautta vasta Venäjä pääsisi liittymään Eurooppaan. Tämä saattoi tapahtua joko Mustan meren rantamaat omistamalla tai hankkimalla alueita Itämeren rannikolla. Edelliset seudut olivat Tataarilaisten hallussa, joiden khaani eli hallitsija tunnusti Turkin sulttaanin yliherruutta; Itämeren rantamaat taas olivat Ruotsin valtakunnan alusmaita. Näiden valtioiden kanssa oli siis taisteleminen, jos Venäjän mieli oli päästä meren yhteyteen. Ja pian Pietari olikin sodassa. Hänen huomionsa kääntyi ensin etelään Turkkilaisia vastaan.

Tataarit Etelä-Venäjällä ja Krimin niemimaalla olivat entisten Mongoolien jälkeisiä. Tämä niin nimitetty Krimin khaanikunta oli viimeinen jäännös tuosta muinoin suuresta valtakunnasta. Venäjän hallitsijat Iivana IV:nen ajoista asti olivat jättäneet Tataarit rauhaan, kääntäen huomionsa ja taistelunsa länteenpäin Itämerta kohden. Eikä tuo Tataarien entinen herruuskaan ollut kokonaan vielä hävinnyt, sillä vuosittain lähetettiin Venäjältä suuria lahjoja Baghtschissarai-nimiseen kaupunkiin Krimin niemellä, joka oli khaanien asuntopaikka. Tämän lahjaveron kautta koetettiin päästä alituisista hävitysretkistä ja ryöstöistä, joita Tataarilaiset harjoittivat Venäjän alueella. Mutta kumminkin niitä sangen usein tapahtui. Tavantakaa kulkivat Tataarit suurissa joukoissa aavoilla aromailla, hävittivät kyliä ja kaupunkia, ryöstivät tavaroita, ja mikä vielä julmempaa ja häpeällisempää oli, he raastoivat mukanaan kymmenin tuhansittain ihmisiä, joita sitten myytiin orjamarkkinoilla. V. 1662 vietiin yhtaikaa 20,000 vankia. Kaikissa Turkin valtaan kuuluvissa maissa tavattiinkin Venäläisiä vankia; Turkin kaleerilaivoissa niitä oli paljon soutajina. Kerran lahjoitti khaani Turkin sulttaanille 80 kaunista venäläistä poikaa, jotka niinikään olivat vangiksi otetut. Eivätkä Tataarit paljon arvoa Venäjän hallitukselle antaneet. Niinpä kertoo eräs Venäjän lähettiläs Tarakanov, että Tataarit veivät hänet talliin, löivät häntä ruoskalla, raastoivat tulen luokse ja uhkasivat häntä vielä enemmän kiduttaa. He tahtoivat näet saada hänen tavaransa ja vasta sitten hän pääsikin vapaaksi, kun hän oli omaisuudestaan luopunut.

Venäjän arvo ja kunnia vaati, että tällainen menettely oli lopetettava. Tataarit olivat rosvoja, jotka alituisesti hätyyttivät Venäjän alueita ja osottivat muutenkin halveksimista sitä kohtaan. He olivat myöskin Muhametin uskoisia ja sen vuoksi koko kristikunnan vihollisia niinkuin Turkkilaisetkin. Olipa muitakin seikkoja kehottamassa Venäjän hallitsijaa sotaan eteläisiä naapureja vastaan. Balkanin niemimaalla asui paljon kristityitä kansoja, jotka kuuluivat kreikankatooliseen kirkkoon. Turkkilaisten sortoa ne alituisesti valittivat ja ketäkään läheisempää suojelijaa ei niillä ollut kuin Venäjän tsaari. Ne tottuivat kääntymään hänen puoleensa apua pyytämään ja tämä uskonnollinen yhteys se on ollut, joka on ollut yhdyssiteenä Venäjän ruhtinasten ja Balkanin kristittyjen välillä aina meidän aikoihimme asti. 17:llä vuosisadalla tuo yhteys alkaa; avunpyyntiä lähetetään tavan takaa tsaareille. Saksan keisari oli kyllä yhtä lähellä, mutta hän kuului roomalais-katooliseen kirkkoon ja siltä puolen pelättiin oikeauskoiselle kirkolle koituvan melkein yhtä suuri vaara kuin Islamin opista.

Jo Sofian hallitessa lähetti eräs Konstantinoopelin entinen patriarkka kirjoituksen Venäjän hallitukselle, jossa moittimalla sanotaan, että Venäjä uinailee muiden taistellessa "Antikristusta" vastaan. "Kaikki hurskaat kristityt, lausutaan siinä, Serbialaiset, Bulgarilaiset ja Valakit toivovat pääsevänsä teidän valtaanne; älkäät maatko, nouskaat ylös, rientäkäät meitä auttamaan." Toisessa kirjoituksessa huomautetaan, että Turkkilaiset olivat pakosta jättäneet muutamia pyhiä paikkoja Palestiinassa Ranskalaisille, mutta tämä suojelusoikeus kuului tsaareille, jonka vuoksi heidän uskonnon puolesta oli ryhtyminen oikeuksiaan puolustamaan.

Sofian hallitessa tehtiin kaksi sotaretkeä Tataareja vastaan vuosina 1687 ja 1689, mutta niillä ei mitään saatu aikaan. Venäjän sotajoukko oli kyllä suuri, mutta harjaantumaton; kuivilla aromailla, jotka erottivat Venäjän ja Tataarien alueen toisistaan, oli tukala liikkua kuumuuden tähden, ja vielä päälliseksi syntyi näillä aavoilla ruohokentillä suuri tulipalo, jonka vuoksi sota keskeytyi.

Hallitukseen ryhdyttyään rupesi Pietari valmistamaan sotaa, mutta toisella tavalla kuin ennen. Suurten sotajoukkojen kulku aromailla oli näyttäynyt haitalliselta. Hän alkoi sen vuoksi laivastoa rakentamaan; ja laivoilla kulki hän virtoja myöden meren rannalle. Asovin kaupunki ja linnoitus, joka on Don-virran suussa Asovin meren rannalla, oli hänen päämaalinsa. Itse hän oli mukana tässä sotajoukossa, johon kuului uuteen tapaan järjestetyt joukot ja oli 30,000 miehen suuruinen. Ylipäällikkyys oli uskottu kolmelle henkilölle Golovinille, Lefort'ille ja Gordonille; heidän tuli vielä saada vahvistus päätöksiinsä "tykkiväen soturilta Preobrashenskin rykmentissä Pietari Aleksejeviltä;" tsaari oli näet silloin vaan tässä asemassa sotajoukossa. Scheremetjev oli toisen sotajoukon ylipäällikkö, hänellä oli 120,000 sotamiestä, mutta tämä joukko oli vanhaan tapaan muodostettu. Sen tuli marssia Dnepr-virran seuduille ahdistamaan Turkkilaisten linnoituksia.

V. 1695 tehtiin ensimmäinen sotaretki. Se ei onnistunut. Venäjän sotajoukot eivät vielä saattaneet vetää vertoja Turkkilaisten joukoille; monipäinen päällikkyys ei myöskään ollut omiansa oikeata johtoa saamaan aikaan, joka sodassa on tärkein ehto. Syksyllä mainittuna vuonna palasi se takaisin. Mutta Pietari oli niitä miehiä, joita vastukset vaan kiihdyttivät suurempaan toimintaan. Hän rupesi talven kuluessa yhä enemmän laivoja rakentamaan. Itse hän oli mukana Voroneshin kaupungissa, jossa suurimmat veistämöt olivat. "Me syömme leipäämme otsamme hiessä, niinkuin Jumala on käskenyt esivanhempaamme Aatamia", kirjoittaa hän eräälle ystävälleen.

Keväällä 1696 pantiin toinen retki toimeen; Asovin kaupunkia ruvettiin piirittämään. Piiritystä johdettiin entistä suuremmalla taidolla, varsinkin sen jälkeen kun Venäjän joukkoihin oli saapunut muutamia saksalaisia insinyöriä. Linnan puolustusväki huomasi, että Venäjän joukoissa oli uusi henki; kun ampuminen oli alkanut ja valleja ruvettiin rakentamaan yhä lähemmäksi linnan muuria, antautui linnanväki. Voitto oli saavutettu; edellisten sotaretkien häpeä hälveni sen johdosta.

Tämä oli ensimmäinen tärkeä voitto, jonka Venäläiset olivat naapureistaan saavuttaneet. Pietari oli itse mielissään; hänen ystävänsä vertasivat häntä Salomoniin, Simsoniin ja Davidiin. Pääkaupunkiin tulo sotaretkeltä oli sangen juhlallista. Triumfiportteja vanhaan roomalaiseen tapaan oli rakennettu; laakeriseppeleet ja myrtin oksat niitä kaunistivat. Niissä oli kuvattuna Turkkilaisia, meritaisteluja ja sotatantereita; kirjoituksia, jotka viittasivat Herkulekseen ja Mars-jumalaan. Pitkät joukot kulkivat kaupunkiin, sodan johtajat etupäässä, vaunuissa tai hevosten selässä; tsaari itse kulki hyvin vaatimattomassa asemassa merikapteenin puvussa Lefort'in re'en jälessä, Lefort oli laivaston amiraali ja hän ajoi tsaarin kuusivaljakolla. Tämä tsaarin esiintyminen ei miellyttänyt kansaa; se oli muka liian alentavaa hänen arvolleen.

Tsaari ei aikonut jättää vielä Turkkilaissotaa sikseen; hän aikoi vastaisuudessa jatkaa sitä, mutta hankkiakseen itselleen enemmän taitoa ja kokemusta lähti hän ulkomaanmatkalleen, josta jo olemme kertoneet. Ulkomaalla ollessaankin on hänellä aina sama sota mielessään, niinkuin hänen kirjeistään näkyy. Hän ei kuitenkaan enää pitkittänyt sotaa Turkkilaisia vastaan, vaan joutui taisteluun toisen mahtavamman naapurinsa Ruotsin kanssa. Turkin kanssa tehtiin v. 1699 rauha, jossa Venäjä sai pitää Asovin kaupungin ja linnoituksen. Pietarilla oli nyt satama Mustan meren rannalla.

XIII. Sota alkaa Ruotsin kanssa. -- Kaarle XII.

Jo ennen kun rauha Turkin sulttaanin kanssa oli tehty, oli Pietari kääntänyt huomionsa Itämereen päin, saadaksensa siellä satamia; hän oli hankkinut liittolaisenkin itselleen sitä varten aljettavaan sotaan Ruotsia vastaan. Ulkomaan matkalta palatessaan v. 1698 tapasi hän Puolan kuninkaan August II:sen Ravassa. Täällä jo suunniteltiin vastaista sotaa, mutta varsinaista sopimusta ei tehty, ennenkuin seuraavana vuonna. Samaan aikaan saatiin Ruotsin kolmaskin naapuri Tanskan Fredrik IV:s samaan liittoon.

Edellisten vuosisatojen kuluessa olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset monta kertaa olleet toisiansa vastassa sotatantereilla. Iivana III, Iivana IV, Boris Godunov, Mikael Romanov ja Aleksei olivat jo yrittäneet länteenpäin siirtää Venäjän rajaa päästäkseen meren yhteyteen. Mutta ei se ollut onnistunut. Ruotsin harjaantuneemmat sotajoukot, sankarikuninkaat Kustaa II Adolf ja Kaarle X Kustaa sekä monet etevät sotapäälliköt niinkuin Pontus ja Jaakko de la Gardie, Evert Horn y.m. olivat hankkineet voittoja Ruotsille. Ruotsi oli näihin aikoihin mahtavimmillaan ja yksi Euroopan suurvalloista. Sillä oli maita Itämeren kaikilla rannoilla; sillä oli hyvin järjestetty sotalaitos sekä muutenkin hyvin järjestetyt olot. Mutta pian rupesi tämä suuruus horjumaan. Ruotsin valtio oli liian pieni ja vähäväkinen ylläpitämään näin suurta valtaa, varsinkin kun nuot voittomaat olivat meren eroittamana emämaasta ja naapureina mahtavat kansat, jotka odottivat vaan aikaa, jolloin saisivat menettämänsä alueet takaisin.

Ja tuohon he arvelivat nyt olevan sopivan ajan monestakin syystä. Ruotsissa oli Kaarle XI:nen viimeisinä hallitusvuosina ollut suuret ja kamalat nälkävuodet vv. 1695--97, jotka aineellisessa suhteessa olivat sangen turmiolliset koko valtakunnalle. Sen lisäksi naapurit toivoivat etua itselleen siitä tyytymättömyydestä joka Ruotsin aatelistossa, etenkin Virossa ja Liivinmaassa, oli vallitsemassa. Kaarle XI:s, joka oli ankara mies, oli näet tuntuvasti vähentänyt aatelisten mahtia n.s. reduktsioonilla. Aikojen kuluessa, etenkin edellisten sotien aikana, oli aatelisto saanut hallitsijoilta suuria läänejä, joista he saivat verot nostaa ynnä muitakin oikeuksia. Valtio menetti tämän kautta paljon tiloistaan, koska suuri osa maata (Suomesta esim. kaksikolmannesta) oli täten jaettu; sen lisäksi olivat talonpojat yhä enemmän joutumassa aatelismiesten valtaan. Mutta Kaarle XI palautti läänitykset ankaruudella kruunulle takaisin. Siitä tyytymättömyys. Itämeren maakuntain aateli varsinkin siitä nurkui, sen suuri valta kun ulottui keskiajalta asti; se piti reduktsioonia suorastaan vääryytenä. Yksi liiviläinen aatelismies Juhana Reinhold Patkull esiintyi ennen muita maansa aatelin asian-ajajana. Hän oli Tukholmassa pyytämässä hallitukselta lievennystä; mutta siellä hän ei saanut mitään aikaan. Hän joutui yhä kireämmälle kannalle Ruotsin hallituksen kanssa, jonka vuoksi hän lähti kotimaastaan pois ja rupesi vehkeilemään entistä esivaltaansa vastaan, sanoen ajavansa siten koko kotimaansa aateliston asiaa. Patkull meni ensin Puolan kuninkaan palvelukseen, tarjoten synnyinmaatansa hänelle; Liivinmaa olikin v:teen 1629 asti ollut Puolan alusmaana. Samaan aikaan hän valitteli sopimuksia Puolan ja Venäjän välillä; vähän myöhemmin hän kokonaan rupesi tsaarin palvelukseen, ja oli hänelle suurena apuna valtion asioissa, Venäjällä kun taitavia valtiomiehiä ei vielä ollut. V. 1706 hän kuitenkin joutui Ruotsin kuninkaan haltuun ja hän tuomitutti hänet valtion rikoksesta kuolemaan ja mestautti hänen kauheimmalla tavalla.

Tuo vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut nuori kuningas Kaarle XII näytti naapuriruhtinasten mielestä sellaiselta, ettei hänestä paljon vastusta sodassa olisi tuleva. Kaarle XII oli 15-vuotiaana