Part 5

"Näyttää siltä, hyvä herra, kuin olisitte unohtaneet, että olen tosin sallinut teidän muutamilla ehdoilla jäämään seuraani, vaan että en ole missään suhteessa vapauttani luovuttanut teille." -- "Jos käskette, menen heti pois." Kuului siltä kuin uhkaukseni olisi ollut hänelle varsin mieluinen muka. En puhunut mitään. Hän ryhtyi heti käärimään kokoon varjoani. Kalpenin, vaan en kieltänytkään. Oltiin varsin kauan ääneti. Hän ensinnä ryhtyi puheeseen: "Etkö siedä minua, hyvä herrani, vihaatko minua, tiedän sen; vaan minkä vuoksi, sanokaahan! Siitäkö syystä, että minua julkisella maantiellä ahdistitte ja minulta sitä linnunpesää ryöstitte? Vai siitäkö syystä, että te, sen jälkeen kuin haltuunne uskoin, rehellisyyteenne luottaen, varjonne, te varkaan tavoin koititte ryöstää sen minulta? Puolestani en vihaa teitä! On varsin luonnollista, että kaikin keinoin, kavaluudella, väkivallalla y.m. pidätte puolianne; ja se, että teillä on ankarat periaatteet ja ajattelette niinkuin rehellisten ihmisten tulee ajatella, näyttää minusta sangen viattomalta harrastukselta, jota en ollenkaan vastusta enkä pahana pidä. -- Asia on se, että minulla ei ole varsin niin ankaroita periaatteita; minä vain toimin niinkuin te ajattelette. Vai olenko minä teidän kurkkuunne tarttunut teiltä ryöstääkseni teidän kalliin sielunne, olenko, häh? Olenko minä yllyttänyt palvelijani teidän kimppuun ryöstämään teiltä sitä kukkaroa, minkä teille annoin, häh?" En kyennyt siihen vastaamaan; hän puolestaan jatkoi puhettaan näinikään: "Hyvä, hyvä, ette siedä minua; tuotakin ymmärrän vallan hyvästi enkä sitä paheksi. Meidän täytyy erota, se on selvä, ja minusta tekin alatte olla sangen ikävä. Jotta pääsisitte minun seurastani, joka teitä hävettää, ottakaa varteen neuvoani: ostakaa minulta se varjonne, niin on välimme selvä." -- Osotin kukkaroani ja sanoin: "Tästä hinnasta". -- "Eikä!" vastasi hän. -- Huokailin ja lausuin: "Olen samaa mieltä kuin te. Erotkaamme toisistamme, älkääkä te enää asettuko tielleni tässä mailmassa, joka on tietääkseni tarpeeksi avara meille kummallekin." Hän naurahti ja vastasi: "Olkoon menneeksi, hyvä herra, vaan sitä ennen tahdon ilmoittaa teille millä keinoin voitte, jos haluatte nähdä nöyrintä palvelijaanne, palauttaa hänet: teidän ei tarvitse kuin kukkaroanne pudistaa jotta rahat helisevät, niin kuulen kohta ja palajan luoksenne. Itsekukin tässä matoisessa maailmassa ajattelee omaa hyötyään; huomaatte, että minä katson teidänkin hyötyänne, sillä annan teille uuden lahjan. -- Katsokaahan tätä kukkaroanne! -- Vaikka olisi koi syönyt varjonne mitättömäksi, tämä kukkaro kuitenkin olisi yhdistämässä meitä toisiimme. Kun teillä on kultarahani, niin teillä on minäkin, kohta tulen jahka minua huudatte, tiedättehän, että olen halukas palvelemaan ystäviäni ja että varsinkin rikkaat ovat suosiossani; olettehan itse sitä kokeneet. -- Vaan ainoastaan varjoanne en anna teille takaisin kuin yhdellä ehdolla."

Vanhat tuttavani joutuivat arvaamatta mieleeni. Kysäsin häneltä: "Kirjoittiko herra John nimensä tuon paperin alle?" -- Hän naurahti. -- "Ei ollut tarpeellistakaan pyytää niin hyvää ystävää kirjoittamaan nimeään." -- "Missä hän on nykyään? Jumalan tähden, minä tahdon tietää sen." Hän hitaasti pisti kätensä takin taskuun ja vetäsi siitä esille Tuomas Johnin, jolla kasvot olivat kalpeat ja huulet siniset kuin kuolleella ikään; häin tuskin sai hän sanotuksi tärkeät sanat: "Oikealla Jumalan tuomiolla on minua tuomittu. Oikealla Jumalan tuomiolla on minua kadotettu." Minua kauhistutti ja sukkelaan luolan kuiluun heittäen kukkaron rahoineen kaikkineen lausuin harmajalle miehelle viimmeiset hyvästit: "Vannotan sinua Jumalan nimessä, sinä hirviö! mene tiehesi äläkä milloinkaan enää tule nähtäväkseni!" Hän nousi synkän näköisenä ja hävisi niitten kallioin väliin, joitten keskellä oltiin.

IX.

Olin siinä varjotonna ja rahatonna; vaan sydämmestäni oli ikäänkuin kivi pudonnut, niin oli mieleni keveä ja hilpeä. Jos en olisi kadottanut lemmittyäni taikka jos tuntoni ei olisi minua soimannut hänen menettämisestä, niin olisin voinut olla onnellinenkin -- en vain vielä arvannut mihin toimeen minun oli tästä puoleen ryhtyminen. Hain taskuistani eikö löytyisi niistä kultarahoja joitakuita; luin niitä ja naurahdin. -- Olin jättänyt hevoseni ravintolaan, minua hävetti palata sinne, täytyi ainakin vartoa päivän laskua, se oli näet jotenkin korkealla vielä. Heittäysin lähimpäin puitten siimekseen ja aloin nukkua.

Nukkuessani näin ihania unia; tiesi mitä utukuvia leijaili ilmassa. Miinalla, morsiamellani, oli kukkasia hiuksissaan, hänen käydessä ohitseni, ja hän hymyili ystävällisesti minulle. Rehellisellä Bendelilläkin oli kukkasia ja ystävällisesti tervehtien kulki hän ohi. Monta muutakin tuttua näin, väen vilinässä sinuakin, Chamisso rakas. Päivän valossa oli selvästi näkyvissä kaikki, vaan varjoa ei ollut yhtään; ja, ihme, pahalta tuo ei näyttänyt... Kauniita kukkasia siinä oli näet ja iloisia, laulelevia, toisiaan rakastavia ihmisiä, jotka kulkivat palmu-metsässä edes takaisin... Eivät nuo keveät olennot yhdessä kohti pysyneet kauankaan enkä oikein selville päässyt heistä; oli miten oli, tuo uni oli minusta mieluista ja sitä vain pelkäsin, että kesken heräisin; vaan heräsin lopulta kumminkin, mutta ummistin silmäni vielä jotta nuo katoavat näyt jäisivät mieleeni kutakuinkin kauan...

Loin silmäni auki vihdoinkin, jolloin aurinko oli taivaanrannalla vielä, vaan itäisellä; olin näet nukkunut aamuun asti. Pidin sitä viittauksena siihen, että minun ei ollut palajaminen enää ravintolaan. Eikähän se tavarani, mikä sinne oli jäänyt, isonarvoista ollut enkä sen menettämistä kovinkaan isona vahinkona pitänyt. Päätin lähteä jalkapatikassa muuatta maantietä kulkemaan vuoren rinnettä pitkin metsän läpi, sallimuksen huostaan jättäen matkan määrän. En taakseni katsonut enkä aikonut Bendeliltä apua pyytää, vaikka hän oli tarpeeksi rikas kyetäkseen auttamaan ja olisi varmaankin ollut siihen halukaskin. Tarkastelin hetkisen pukuani ja huomasin, että se ei ollut hyvinkään komea. Jo Berliinissä oli minulla ollut tuo vanhanpuoleinen takki ylläni enkä osaa sanoa miten se oli joutunut päälleni tälle matkalle lähtiessäni. Lakki oli minulla päässä ja vanhat saappaat jalassa. Tukevan ryhmysauvan tein ennen lähtöäni.

Metsässä muuan vanha talonpoika tuli vastaan, ystävällisesti tervehtien, eikä aikaakaan, niin jo alettiin niitä näitä jutella toisillemme. Niinkuin uteliailla matkailijoilla on tapana, aloin kysellä tietä, asukkaita, vuodentuloa ja muuta semmoista. Järkevästi ja puheliaasti hän vastasi kysymyksiini. Jouduimme muutaman joen rannalle, missä tulva oli äskettäin puita kumoon kaatanut kummallakin puolella jokea. Minua hirvitti se suojaton, puuton paikka, ja laskin hänen kulkemaan edelläni. Vaan tuo mies pahus rupesi, meidän tultuamme sille suojattomalle paikalle, missä päivä paistoi kirkkahasti, kertomaan siitä äskeisestä tulvasta ja minkä suuren häviön se oli aikaansaanut. Hänen kääntyessä puoleeni huomasi hän mikä minulta puuttui, säikähti kovasti ja sanoi kesken puhettaan: "Hyvänen aika, eihän teillä ole varjoa!" -- "Ei ole, pahaksi onneksi ei ole!" vastasin ja huokasin. "Minulla oli näet tuonnottain kova tauti semmoinen, että lähti hiukset, katosi kynnet, vieläpä varjokin hävisi tielle tietämättömälle. Nähkää, olen jo siksikin ikämiehiä, että hiukset kasvavat hitaanpuolisesti ja harmajathan ne ovatkin, eikä kynnetkään ole liika pitkiä enää, aivan luonnollista on siis että varjokaan ei tule takaisin kovin kiireesti." -- "Vai varjoton mies! Jopa jotain!" vanha mies kummaeli, "ei varjoa yhtään, sepä paha tosiaankin. Sepä oli hirveä tauti teillä, oli todestakin kova tauti." Vaan ei hän enää siitä tulvasta kertomustaan jatkamaan ruvennut, ei haluttanut häntä; ensimmäisessä tienhaarassa hän erosi minusta, puhumatta sanaakaan, hyvästiäkään jättämättä. -- Hyvä mieleni oli mennyt ja aloin katkerasti itkeä.

Allapäin pahoilla mielin kulin eteenkäsin ja vältin visusti ihmisiä. Metsissä, ihmisten ilmoista kaukana, oleilin enimmäkseen; päästäkseni jonkun paikan poikki, missä päivä paistoi, piti minun toisinaan tuntikausia odotella, kunnes ihmiset olivat sieltä poistuneet, että ei vain kukaan näkisi minua, varjotonta miestä. Hämärän tullen vasta uskalsin kyliä lähetä. Olin menossa muutamalle kaivannolle, joka oli vuoristossa siellä päin ja jossa kalliita metalleja maasta etsittiin; toivoin näet, että noissa maanalaisissa työpaikoissa työtä saisin, puhumattakaan siitä että olin siksi köyhä että minun täytyi raskasta työtä tehdä elatuksekseni, olin niin alakuloisena, että työ oli tarpeellinen karkoittamaan synkkiä ajatuksiani.

Nopeasti lyheni taival parina sateisena päivänä, vaan saappaani pohjat kuluivat kovasti; niitä oli näet tehty Schlemihlin Pietaria, _kreiviä_ varten eikä halpasta, köyhää työmiestä varten, joka jalkapatikassa kulki työnansiota hakemassa. Oli pakko ostaa tahi teettää uudet jalkineet. Huomisaamuna saavuin erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli markkinat parasta-aikaa. Muutamassa puodissa rupesin kauppaa hieromaan, siellä oli näet jalkineita monenlaisia kaupan. Olisin mielelläni ostanut ihka uudet saappaat, vaan vaikka ne hyvät olivat, oli ne korkealla hinnalla pilattu. Minulla ei ollut muu neuvona kuin ostaa vanhat, jo käytetyt, kuitenkin vielä eheät ja lujat saappaat. Muuan vaaleatukkainen poika pahus ne saappaat antoi minulle hymyssä suin, maksettuani hinnan, ja toivotti onnea matkalle. Heti panin saappaat jalkoihini ja aloin mennä kaupungin pohjoisportille päin, jatkaakseni matkaani.

Oli mielessäni se kaivantotyöpaikka, jonne olin menossa, ja toivoin tuohon työhön pääseväni kukaties jo huomenna. Niitä asioita miettiessäni olin kukaties kaksisataa askelta astunut, niin huomasin, että olin eksynyt pois tieltä. Katsoessani näet ympärilleni, huomasin että olin joutunut metsään, missä kasvoi mahdottoman isoja petäjiä ja jossa ei ollut suinkaan kirvesmiestä koskaan käynyt. Vielä moniaita askeleita astuin eteenpäin, niin huomasin joutuneeni synkkään korpeen, erämaahan, jossa ei näkynyt kuin jotenkin paljaita, paikoin sammaltuneita kallioita ja yltympäriinsä jäätä ja lunta, mihin silmä vain katsoi. Oli kovanlainen pakkanen mielestäni eikä aikaakaan, niin en enää metsää nähnytkään selkäni takaa. Astuin siitä muutamia askeleita vielä, niin pakkanen oli käynyt yhä ankarammaksi; paitsi lunta ja jäätä en erottanut muuta kuin sumua ja punasta aurinkoa taivaanrannalla. Oli sietämättömän kylmä enkä muuta neuvoa tiennyt kuin kiirehtiä eteenpäin, jolloin kuulin ikäänkuin kaukaisten koskien kohinaa ja nyt huomasin olevani ison meren rannalla, jossa jäitä ajelehti. Epäluku hylkeitä heittäysi jäätelein reunalta vähä väliä mereen. Kulin rantaa pitkin, niin näin taas kallioita, maata, koivuja, mäntymetsiä. Moniaita minuutteja kulettuani, ilma muuttui hyvin lämpimäksi ja seisoin jo keskellä hyvästi viljeltyjä riisipeltoja ja silkkiäispuita. Istahdin noitten puitten suojaan ja katselin kelloani; oli vain neljännestunti siitä kuin olin niiltä markkinoilta lähtenyt... Luulin näkeväni unta ja purasin kieltäni jotta heräisin muka. Jo heräsinkin... Ummistin silmäni ajatellakseni, miettiäkseni...

Korviini soi nenä-ääniä, arvattavasti Kiinan kieltä puhuttiin, sillä kun katsahdin ylös, näin kahta kiinalaispukuun puettua miestä ja heillä oli senlaiset kasvot ja "vinosilmät" kuin kiinalaisilla ikään. He tervehtivät ja kumartuivat niinkuin siinä heidän maassa on tapana. Nousin ja astelin kaksi askelta taapäin. Vaan nythän en enää noita kiinalaisia nähnytkään ja maakunta oli ykskaks ihan toisennäköiseksi muuttunut: riisipeltoja en enää nähnyt yhtään, ainoastaan puita, metsää. Katselin niitä kasveja ja niitä puita, joitten keskellä olin, ja huomasin, että ne olivat niitä samanlaisia, joita kasvaa kaakkoisessa Aasiassa. Yritin muuatta puuta lähemmäs astua, astelinkin yhden askeleen ... paikalla oli kaikki muuttunut. Rupesin nyt astelemaan aivan samalla lailla kuin rekryytit, joille opetetaan sotatemppuja, ja astelin hiljaa ja vakavasti. Ihmeellisesti muuttui kaikki ympärilläni joka askeleelta, yhä vain toisia maisemia, toisia niittyjä, toisia vuoria, toisia metsiä, toisia aroja, toisia hietikkoja. Ihme ja kumma! Nyt minulle selvisi, että olin seitsemän peninkulman saappaissa.

X.

Äänetönnä ja hartaana laskeusin polvilleni ja itkemään rupesin kiitollisuudesta ... sillä minulle selveni arvaamatta tulevaisuuteni. Jo aikusin ihmisten seurasta erilleen jouduttuani, annettiin minulle korvaukseksi luonto, johon aina olin ollut mieltynyt, minulle maapallo annettiin puutarhakseni, sen tutkiminen toimekseni...

Kiirehdin heti pikaisella yleiskatsauksella ottamaan haltuuni sitä laajaa tutkimuskenttääni... Seisoin Tibetin ylängöillä ja aurinko, joka muutamia tuntia sitten oli noussut, täällä jo oli laskemassa; astelin Aasian poikki, idästä länteen, auringon kulkua seuraten, sen kanssa kilvan, ja menin Afrikaan. Uteliaana katsoin ympärilleni, kulkien ristin rastin. Egyptin kautta kulkiessani ja niitä suunnattomia pyramiideja ja templejä katsellessani, huomasin erämaassa, lähellä sataporttista Theben kaupunkia, niitä luolia, joissa muinoin kristinuskoiset erakot asuskelivat. Minulle selvisi heti, että tähän rupean asumaan, tässä on kotini... Valikoin joukosta vastaiseksi asunnokseni kaukaisimman luolan, joka sen ohessa oli varsin iso ja mukava, senkin puolesta sopiva, että shakaalit eivät päässeet siihen, ja tuon jälkeen tartuin taas matkasauvaani.

Gibraltarin salmelta menin Afrikasta Euroopaan, ja katseltuani viimemainitun maanosan etelän- ja pohjoispuoleisia maakuntia, kulin Pohjois-Jäämeren rantoja myöten Amerikaan ja Grönlantiin, juosta viiletin Pohjois- ja Etelä-Amerikan läpi, vaan koska oli Kap-Hornissa pureva pakkanen, palasin heti samaa tietä pohjoiseen käsin.

Oleilin Amerikassa kunnes itäisessä Aasiassa ehtisi päivä nousta ja jatkoin matkaani levättyäni vähän aikaa. Amerikan kautta kulkiessani astelin sillä vuoriharjalla, jossa on maapallomme korkeimmat huiput. Hitain askelin ja varovasti astelin toiselta huipulta toiselle, välistä suitsuvain tulivuorten, välistä lumipeittoisten kukkulain yli, missä ilma oli niin ohut että oli vaikea hengittää, saavuin Eliaksen-vuorelle ja hypähdin Beringin salmen poikki Aasiaan... Kulin pitkin itäisen Aasian rantoja, kaikkia sen lahtia ja niemiä kiertäen; tutkin näet tarkkaan mille saarelle minun oli mahdollinen päästä mille mahdoton. Malakan niemen nokasta hypähdin saappaineni Sumatran saarelle, sieltä Javaan, Javasta Baliin, Balista Lambokiin; koetin, jopa hengen kaupalla toisinaan, vaikka aina turhaan, niitten pienten saarien ja kallioin yli, joita tässä meressä on epäluku, päästä Borneon saarelle ja muille Itä-Intian saariston maille. Istahdin lopulta monen turhan yrityksen perästä Lambokin ulommaisen niemen nokalle ja rupesin, kasvot vuoroin etelään vuoroin itään käsin, katkerasti itkemään, pahoilla mielin siitä että en kyennyt kaatamaan vankilani seinää ja että niin arvaamattani oli tie pystyyn noussut. En päässyt tutkimaan Austraaliaa, joka kuitenkin on aivan välttämätön asia, jos maapalloa oppia tuntemaan tahtoo eläimineen kasvineen kaikkineen, enkä myöskään Etelä-merta katsomaan eriskummallisine koralliriuttoineen; ja sillä lailla tietovarastoni jäi kuin jäikin kovin vaillinaiseksi. Ah, Chamisso rakas, kuinka turhalta näyttää ihmisten vaivannäöt.

Useinkin, maapallon eteläpuoliskossa talven ollessa kovimmillaan, lähdin Kap Hornista kulkemaan Van Tiemeniin ja Austraaliaan käsin, jota taivalta ei ollut kuin kaksisataa askelta kukaties, vieläpä paluusta välinpitämättä ja jospa kohta olisin tuohon kehnoon maanosaan kuollutkin, ja koitin väkisinkin päästä sinne läntistä tietä eteläisen-jäämeren yli, mikä oli kuin olikin varsin hurja yritys, ankaroihin pakkasiin ja meressä ajelehtiviin jääkeleihin nähden. Vaan turha, vielä tänään en ole Austraaliassa käynyt...

Palata täytyi minun aina vain Lambokiin istumaan tuon saaren ulommaiselle niemennokalle ja itkusilmin katsomaan etelään ja itään käsin, pääsemättä tuota etemmä, aivan kuin jos olisin ollut linnassa enkä olisi karkuun päässyt mitenkään, seinä kun vaan aina oli vastassa.

Kavahdin seisoalleni ja sieltä lähdin vihoviimmeinkin pahoilla mielin; palasin Aasian sydänmaihin, mennä viilletin tuon maanosan läpi, länteen käsin, kilpaa näet aamukoiton kanssa, ja saavuin vielä samana yönä Thebaisiin siihen luolaan, jonka olin asunnokseni omistanut ja missä eilis-päivänä olin häthätää käynyt.

Kun olin hiukan levännyt ja kun tiesin Euroopassa päivän olevan, rupesin ensi huolekseni hankkimaan itselleni välttämättömimmät tarpeeni... Tarvitsin ensinnäkin jotain hillikettä; olin näet kokenut kuinka epämukava oli ja peräti hankala, jos tahtoi likeltä katsoa esineitä, joka kerta saappaitten jalasta riisuminen. Tohvelit kun pistin jalkaani päällimmäisiksi, se tehosi; astelin silloin yhtä lyhyeillä askeleilla kuin muut kuolevaiset; hankinpa lopulta toisenkin tohveliparin, varalta näet sen, sillä joskus, kasveja tutkimassa kun olin, minulle tuli hoppu jalopeuroja, karhuja tahi muita petoja, vieläpä ihmisiäkin pakoon, jotta täytyi viskata tohvelit pois, kerkiämättä kopata niitä käsiini mennessäni. Hyvä oli minulla taskukello, jotta parempaa en kaivannut suinkaan; ei puuttunut enää kuin sekstantti ja moniaita fysikallisia koneita sekä kirjoja.

Kaikkia noita esineitä hankkiakseni käväsin, jospa kohta vähän pelonalaisena, Pariisissa ja Lontoossa muutamia kertoja aikana semmoisena, jolloin olivat nämät kaupungit sumussa, joten siis ei kukaan saattanut huomata, että olin varjoton mies. Kun olivat jäännöksetkin siitä hiiden-kullasta menneet menoaan, ei minulla ollut muu neuvona, kuin tarjoominen Afrikan norsunluuta rahan sijasta, vaan täytyi minun ymmärrettävistä syistä joukosta valikoida kaikkein pienimmät norsunluut, jotta jaksaisin ne kantaa. Eikä aikaakaan, niin olin varustettu kaikella minkä suinkin tarvitsin, joten saatoin rennosti ryhtyä oppineen miehen ammattiin, silti olematta valtion tahi jonkun yliopiston palveluksessa.

Kuleskelin maat ja mantereet ristin rastin, pitkin ja poikki, milloin olin mittaamassa vuoren kukkuloita korkeatko olivat, milloin selkoa ottamassa lähteitten tahi ilman lämpömäärästä, milloin eläinten tapoja ja laatua tahi kasvikuntaa tutkimassa. Mennä viiletin päiväntasaajasta maannavoille, toisesta valtakunnasta toiseen, havaintoja tehden ja niitä toisiinsa vertaillen. Afrikan kameelikurjen tahi pohjanperien merilintujen munat sekä hedelmät, olletikkin palmujen ja banaanein hedelmät, olivat minulla ruokana. En osaa sanoa että olisin ollut onnellinen, vaan jostain onnen sijaisesta tupakin nauttiminen muka kävi; ja vaikka tosin rakkaus ei tullut osakseni, ihmisten parissa koska en ollut, oli minulla toverina kuitenkin uskollinen villakoira, joka näet oli luolani vahtina kotoa ollessani ja ilosesti juoksi luokseni kotiintullessani; siis kuitenkin saatoin niinkuin muutkin ihmiset tavallaan kokea, että en ollut varsin yksinäni maailmassa, oli toveri jokukaan, joka minua kaipasi. Eipä silti, jouduin vielä kerran minäkin ihmisten joukkoon.

XI.

Jäämeren rannikolla kulkiessani kerran, muutamanlaista levää ja jäkälää kokoelemassa näet, joita kasveja vain siellä päin löytyy, hillikkeet ymmärrettävästi saappaissani, tuli minua vastaan arvaamatta muutaman kiven takaa iso jääkarhu. Hämmästyksissäni en muuta neuvoa tiennyt kuin heitin hädässäni pois tohvelit, ne kiivaskulkuisten saappaani hillikkeet, ja yritin pakoon muutamalle saarelle, eikä sinne ollut mahdoton pääsö, koskapa oli rannan ja sen välissä muuan kari, jolle toisella jalallani saatoin astua. Vaan kävikin niin nolosti, että toisen jalan seisoessa karilla toinen, johon kiireessä oli tarttunut tohveli pahus, ei ylettynytkään saarelle asti, joten suistuin suin päin mereen.

Siitä kylmästä kylvystä päästyäni häin tuskin hengissä maihin, aloin juosta minkä kerkesin Libyan erämaahan, päiväpaisteeseen näet kuivumaan. Vaan kohtapa siitä räikeästä päivän paisteesta tuli liiankin lämmin, jonka vuoksi mennä viilletin Pohjan perille takaisin! Hyvin kiivaasti koitin juosta hölkätä lännestä itään ja idästä länteen. Milloin oli päivä, milloin yö, milloin kesä, milloin talvi.

Kuinka kauan sillä lailla kiersin maita mantetereita en tiedä. Olin palavassa kuumeessa ja olin joutua tainnoksiin pelosta ja pahasta mielestä. Lopulta pahaksi onneksi, varomattomasti juostessani, astuin jonkun jalalle. Kävi kipeästi arvatenkin, sillä minua tuupattiin kylkeeni ja kaaduin pitkälleni...

Toinnuttuani taidottomasta tilastani, huomasin, että minut oli pantu mukavalle vuoteelle, joka oli isossa salissa ja jonka vieressä oli muitakin vuoteita, mikähän lasaretti lieneekään ollut. Joku istui sängyn pääpuolessa ja toiset ihmiset kulkivat vuoteelta toiselle salin läpi. Minua sanottiin "numero kahdeksitoista," ja seinällä oli luettavana, ihmeekseni, muutamaila marmorisella taululla kultakirjaimilla kirjoitettuna nimeni: _Pietari Schlemihl_; en erehtynyt, aivan selvästi oli siinä minun nimeni. Oli sillä taululla pari riviä muitakin sanoja, mitä lienee ollutkaan, siitä en selvää saanut, sillä silmäni olivat heikot...

Kuulin jotain puhuttavan, en tiedä mitä, vaan sen kumminkin selvästi erottaa saatoin, että Pietari Schlemihl oli noitten sanojen joukossa. Vuoteeni ääreen tuli muuan ystävällinen mies ja muuan kaunis rouva, jolla oli musta hame yllään. Jotain tuttua heissä oli mielestäni, vaan en jaksanut muistaa missä olin heitä nähnyt ja keitä he olivat.

Taudistani toinnuin vähitellen ja aloin voimistua entiselleni. Minua yhä sanottiin "numero kahdeksitoista;" ja numero kaksitoista oli heidän luullakseen joku juutalainen, pitkäpartainen kun olin näet. Vaan hoidettiin minua silti varsin hyvin niinkuin muitakin sairaita, Sitä eivät huomanneet, että olin varjoton mies. Saappaani olivat panneet tallelle johonkin, ja muunkin tavarani kaikki, mikä minulla oli matkassani; takaisin ne kaluni luvattiin antaa kaikella kunnialla, jahka taudista paranen, Sitä lasarettia, jossa minua hoidettiin, sanottiin _Schlemihliumiksi_; ja ne seinässä luettavat lauseet, joissa oli joukossa minunkin nimeni, oli kehotus joka päivä rukoilemaan sen miehen puolesta, jonka nimessä tämä lasaretti oli rakennettu ja voimassa pidettiin, Se ystävällinen mies, jonka olin nähnyt vuoteeni ääressä, oli entinen uskollinen palvelijani Bendel ja se mustapukuinen, kaunis rouva entinen morsiameni Miina.

Schlemihliumin lasaretissa ei kukaan minua tuntenut, Sain lopulta kuulla, että tämä lasaretti oli Bendelin toimesta rakennettu hänen kotikaupunkiinsa niillä varoilla, joita oli hän aikanaan minulta saanut, ollessaan palvelijanani; hän oli sille nimen antanut ja hän oli vielä sen esimiehenäkin. Miina oli leski nykyään; Raskal oli näet jonkun rikosjutun kestäessä kuollut eikä häneltä jäänyt perintöä paljo laisinkaan. Miinan vanhemmat olivat hekin kuolleet; hurskas leski hän oli ja teki kaikenlaisia laupeudentöitä.