Part 3

Miinan vanhemmat olivat rehellistä, kelpo väkeä, ainoata lastaan hyvin rakkaana pitivät ja minun ja hänen väli kummastutti heitä, jotka eivät tienneet mitä tehdä. He eivät olleet unissakaan ajatelleet, että kreivi Pietarin mielessä ei muuta ollut kuin heidän lapsensa, vaan nythän oli selvä kerrassaan, että hän oli heidän tyttäreen silmittömästi rakastunut ja tytär häneen. -- Tytön äiti oli siksi turhamielinen, että ei pitänyt avioliittoa mahdottomana ja teki parastaan saadakseen sitä aikuseksi; isä oli niin tervejärkinen, että piti eukkonsa hankkeita hullutuksina. Kumpanenkin oli sillä vakuutettu, että rakkauteni oli vilpitön. -- Eivätkä muuta voineet kuin rukoilla lapsensa puolesta.

Minulla oli vielä tallella muuan kirje, minkä sain siihen aikaan Miinalta. -- Niin, tätä kirjettä on hän kirjoittanut, se on hänen käsialaansa. Näin kirjoitti hän:

"Olenhan muuan heikko, tyttö hupakko; enkä saata uskoa, että minun armaani, jota hartaasti, niin hartaasti rakastan, minun, tyttö paran, mieltä pahoittaisi. -- Olet niin peräti hyvä, sanomattoman hyvä; vaan älä minusta vääriä luule, Sinun ei pidä uhrata mitään minun hyväksi, sinä et saa yrittääkään mitään uhrata minun tähden. Vihaisinpa itseäni, jos sen tekisit. -- Olet minun onnelliseksi tehnyt, olet opettanut minut rakastamaan. Lähde jo pois! -- Tiedä mikä on kohtaloni; kreivi Pietari ei minulle kuulu, vaan maailmalle. Tahdon olla ylpeä kun kuulen mainittavan, mitä hän milloinkin on toimittanut ja aikaansaanut ja miten häntä on missäkin kunnioitettu ja ylistetty. Katsohan, tuota ajatellessani, suutun sinuun siitä, että olet tyttö hupakon tähden unohtanut ylevää tehtävätäsi. -- Lähde pois, sillä jos et lähde, se ajatus tekee minun onnettomaksi, että olen onnellinen, autuas sinun, ah sinun kautta. -- Enkö ole sinun elämääsi kuitenkin jollain öljypuunoksalla suloistuttanut ja ruusukukkasella, niinkuin siihen seppeleeseenkin, jota sinulle annoin, oli kiedottu oksia ja kukkasia? Olet sydämessäni, rakkahani, minusta eroamista älä pelkää -- jospa kuolenkin, olen onnellinen, sanomattoman onnellinen sinun tähtesi."

Kyllä arvaat miten kipeästi nuo sanat kävivät sydämmeeni. Sanoin hänelle, etten ollut se miksi hän näytti luulevan; olen tosin rikas, vaan sanomattoman onneton mies. Olin muutaman kirouksen alainen, joka oli ainoa asia, minkä salasin häneltä, syystä siitä että vielä oli hieman toivoa minulla sen kirouksen alta päästä jotenkin. Oli sydämmellinen huoleni, että ehkä syöksyisi hän minun kanssa onnettomuuteen, hän, joka elämäni tiellä on ainoa valoni, ainoa onneni. Tuota selvittäessäni hän taas sitä itkemään, että olin niin onneton. Ah, hän oli niin rakastettava, niin peräti hyvä! Jos hän olisi vain yhden kyyneleen voinut pyyhkiä silmistäni, kuinka mielellään olisi hän kokonaan uhrannut itsensä.

Vaan hän ei hetikään ymmärtänyt sanojeni tarkoitusta; hän näet luuli yhä, että olin joku ruhtinas, jota oli ties mikä onnettomuus kohdannut, eikä hän heittänyt mielessään kuvittelemasta kuinka ylevä ja sankarimoinen hänen rakastettunsa oli.

Kerran sanoin hänelle: "Miina, tämän kuun viimmeisenä päivänä voipi kohtaloni muuttua ja ratkaisun alaiseksi joutua -- vaan jos ei se tapahdu, täytyy minun kuolla, koska en tahdo tehdä sinua onnettomaksi." -- Hän itki ja laski päänsä minun rinnalleni. "Jos sinun kohtalosi muuttuu, salli minun vain tietää, että olet onnellinen; vähät muusta, itselleni en mitään pyydä. Vaan jos onneton olet, tee minun osalliseksi onnettomuudestasi, että pääsen kuormaa kantamaan sinun kanssasi."

"Tyttö, tyttö, peruuta sanasi, se varomaton sanasi -- sillä tunnetko minun onnettomuuttani minkälainen se on, tunnetko sitä kiroustani? Tiedätkö kuka minä olen -- -- mikä minua --? Näethän kuinka minua hirvittää tuo salaisuuteni!" Hän nyyhkyttäen heittäysi jalkojeni eteen ja uudisti pyyntönsä.

Forstmestari kun tuli sisään, sanoin hänelle, että ensi kuun ensimmäisenä päivänä aioin pyytää hänen tytärtään puolisokseni! -- sinä päivänä syystä siitä, että sitä ennen saattaa tapahtua paljo, joka voi muuttaa kohtaloani. Oli miten oli, rakkauteni oli muuttumaton.

Tuo kunnon mies oikein hämmästyi, kuullessaan "kreivi Pietarin" tuolla lailla puhuvan. Hän tarttui minuun syliksi, ja taas nolostui, kun oli unohtanut kuka olin muka. Vaan nyt häntä rupesi arveluttamaan naimishankkeeni; hän alkoi kysyä ja puhella lapsensa tulevaisuudesta: oliko minulla mitä huomen lahjaa tarjota, oliko mitä takeita, että todellakin toteuttaisin aikomukseni y.m.s. Kiitin häntä, että hän minua noista asioista oli huomauttanut. Sanoin hänelle, että aijoin asettua näille tienoille, missä olin kansan suosiossa, ja elää huoletonta elämää. Pyysin häntä ostamaan tyttärensä nimessä paraimmat maatilat tässä maakunnassa ja minä olen suorittava hinnan. Tyttären sulhasta hän voisi sillä lailla paraiten palvella. -- Hänelle tuli tuosta paljo päänvaivaa ja huolta, sillä kaikkialla, missä hän kuulusteli kaupan olevia maatiloja, oli ollut samoilla kaupoilla muuan muukalainen, joka olikin ostanut noin miljoonan markan edestä maata.

Totta puhuen, olin häneen vähin kyllästynyt ja siitä syystä olin hyvilläni kun hänestä pääsin erilleni joksikin ajaksi. Miinan äiti oli hieman kuuro eikä hän sen vuoksi ollut ensinkään kateellinen jos joillakin muilla oli kunnia kreiviä puhutella.

Äiti tuli tyttärensä seuralaiseksi ja molemmat pyysivät minua viipymään hetken aikaa vielä heidän kanssa; vaan ei sopinut minun enää jäädä sinne, sillä näin kuinka kuu oli taivaanrannalle nousemassa. -- Oli aika lähteä.

Huomenillalla menin taas forstmestarin puutarhaan. Olin heittänyt ison viitan hartioilleni, hatun olin painanut silmilleni ja menin Miinaa puhuttelemaan. Kun hän katsoi minuun, liikahti hän ikäänkuin tahtomattaan; silloin muistui elävästi mieleeni se yö, jolloin olin näyttäytynyt kuutamossa, se hirveä yö. Miina se oli todellakin. Vaan ehkä hän ei ollut minua tuntenutkaan. Hän näytti kovin hiljaiselta ja miettiväiseltä -- minulla oli kovin mieli raskas -- nousin seisoalleni. Hän heittäysi hiljaa nyyhkyttäen rinnalleni. Minä poistuin.

Siitä lähtien tapasin hänet useimmiten itkemästä; kävi yhä synkemmäksi mieleni. Tytön vanhemmat ne vain mahdottoman onnellisia olivat. Se merkille pantava päivä lähenemistään läheni, kamalana ja mustana kuin mikähän ukkospilvi. Aatto oli käsissä, minun oli vaikea hengittää. Olin varalta täyttänyt kultarahoilla muutamia arkkuja, odotin maltittomasti 12:nnen hetken tuloa. -- Jo oli käsissä tuo tärkeä aika. -- Minä istuin ja odotin, kellonviisaria katsellen, sekunteja ja minuutteja lukien, niinkuin olisivat ne olleet puukoniskuja. Kuullessani jotain ääntä mitä hyvänsä hypähdin seisoalleni. Jo alkoi päivä sarastaa. Hitaasti tirkkeni aika, tuli puolisenaika, ilta, yö; kellonviisarit nykähtivät, toivoni oli lakastumassa; kello soi 11 eikä näkynyt ketään, viimmeisen tunnin viimmeiset minuutit menivät eikä ketään näkynyt, kello alkoi soida 12:sta, nyt oli se otollinen hetki mennyt sivu -- ja toivottomana minä mies polonen vaivuin vuoteelleni takaisin, surkeaan itkuun. Huomenna siis täytyi minun -- yhä varjottomana -- pyytää rakastettuani aviopuolisokseni; vasta aamupuolella tuli hetkeksi levoton uni silmiini.

V.

Oli vielä varhainen aamu, kun heräsin siitä että viereisestä huoneesta kuului kiivasta puhetta. Kuulin Bendelin kieltäyvän laskemasta sisään; Raskal huusi vihasesti että hän välittää viisi mokomasta kiellosta ja vaati vaatimalla että hän laskettaisiin minun huoneeseen. Hyvänsuopea Bendel huomautti häntä siivosti että seuraus semmoisesta röyhkeydestä, jos se tulisi minun tietooni, olisi etusasta palveluksesta erottaminen. Raskal uhkasi lyödä häntä jos hän yhä niskottelisi.

Kesken pukemista avasin oven ja huusin Raskalille: "Mitä asiaa sinulla, lurjus?" -- Hän peräysi pari askelta ja vastasi kylmäkiskoisesti: "Pyydän nöyrimmästi Teitä, herra kreivi, kerrankaan näyttämään varjonne ... aurinko paistaa kartanolla parasta aikaa varsin kirkkaasti." --

Tuntui kuin ukkonen olisi iskenyt minuun. En isoon aikaan saanut sanaa suustani. -- "Mitenkä sinä, renki, kohtelet minua?"... Tyyneesti hän keskeytti puhettani: "Renki saattaa olla rehellinen mies silti, vaikka hän ei tahdokaan palvella varjotonta isäntää; irti sanon itseni Teidän palveluksestanne". Minun täytyi koittaa toista keinoa. "Raskal rakas, kuinka on mieleesi juolahtanut noin hullunkurinen ajatus, mitenkä voit ajatella, että...?" Vaan hän tyyneesti yhä sanoi: "On ihmisiä, jotka väittävät, että olette varjoton ... siis, pitkittä mutkitta, näyttäkää varjonne tahi laskekaa minut palveluksestanne."

Bendel, kalpeana ja vavisten, vaan malttavampi kuin minä, antoi minulle muutaman viittauksen että tarjoaisin hänelle rahaa, jolla käy lahjoominen ketä hyvänsä, vaan sekin oli turhaa työtä; hän heitti rahat lattiaan jalkojeni juurelle: "Varjottomalta en vastaanota mitään". Hän kääntyi minulle selin ja poistui, hattu päässä, jotain laulua hyrähdellen, huoneesta hitain askelin, Seisoin siinä Bendelin kanssa kuin kivettynyt, nolona katsoen hänen jälkeensä.

Raskaasti huokaellen ja kuolema sydämmessäni valmistausin vihdoinkin lupaukseni toteuttamaan ja kuin rikollinen ikään tuomarini eteen esiintymään forstmestarin puutarhaan. Menin siihen puitten varjostamaan lehtimajaan, jota sanottiin kreivi Pietarin majaksi ja jossa minua olivat odottamassa tälläkin kerralla. Iloisena ja huoletonna tervehti minua tytön äiti. Vaan Miina istui siinä kalpeana ja kauniina kuin ensi lumi, joka syksyllä kukkia peittää, kohta taas vedeksi sulaakseen. Forstmestari, joku kirjoitettu paperi kädessään, käveli kiivaasti kahakäteen ja näytti siltä kuin olisi hän tahtonut salata mielenkuohuaan, jonka hänen tavallisissa oloissa jäykät ja liikkumattomat kasvonsa, vuoroin punaisina vuoroin kalpeina, ilmaisivat. Hän tuli luokseni minun tullessani sisään ja pyysi saadakseen puhutella minua kahden kesken. Se polku, jonne hän kutsui minut perässään kulkemaan, vei muutamaan laitaan ja puuttomaan puutarhan osaan. -- Äänetönnä istahdin muutamalle penkille ja hetken aikaa oltiin vaiti.

Forstmestari kiivaasti yhä käveli kahakäteen, kunnes lopulta äkkiä seisahtui eteeni ja katsottuaan siihen paperiin, joka oli hänellä kädessä, tuikeasti minulta kysyi: "Herra kreivi, te ehkä tunnette muuatta miestä, nimeltä Pietari Schlemihl, häh?" En puhunut mitään... "Muuatta miestä, jolla on erinomaiset lahjat ja ominaisuudet -- häh?" Hän odotti vastausta. -- "Entä jos itse olisin se mies?" sanoin vihdoinkin. -- "Se", lisäsi hän, kiivaasti tiuskien, "joka on varjonsa hukannut!!" -- "Tuota olen aavistanut, tuota olen aavistanut," huusi Miina, "niin, olenhan jo aikoja sitten sen tiennytkin!" ja hän heittäysi äitinsä syliin, joka hämmästyksissään ja tytärtään halaillen nuhteli häntä siitä, että hän onnettomuudekseen oli salannut tuota asiaa. Vaan Miina oli, kuin Arethusa, muuttunut kyynellähteeksi, joka joutui kutreilleen minun ääntäni kuullessaan.

"Ja te kelvoton," huusi forstmestari vihoissaan, "olette tavattoman röyhkeästi pettäneet minua ja tytärtäni; ja te olette muka rakastavinanne häntä, jonka olette tällä tavalla pettäneet! Katsokaahan kuinka hän tuossa itkee ja käsiään vääntelee. Hirveätä, hirveätä!"

Olin siihen määrään pökerryksissä, että aloin höpistä: "Oli miten oli, eihän varjo ole kuin pelkkä varjo vain, jos hätä tulee, niin tulee kai varjottakin toimeen, tarpeetonta on tästä asiasta kovin suurta melua nostaa." Vaan tunnossani myönsin, että tuo puheeni oli lorua, jotta herkesin puhumasta, eikä hän huolinut edes vastatakaan. Kuitenkin lisäsin: "minkä on hukannut, sen voipi saada takaisin joskus."

Vihasesti huusi hän: "Tunnustakaahan, tunnustakaa, millä lailla olette varjonne menettäneet!" Minun täytyi turvautua taasenkin valeeseen: "Muuan tolvana kerran taitamattomasti varjooni astui, jotta tuli siihen iso reikä ... olen korjatteelle lähettänyt varjoni, sillä rahalla saa paljon aikaa, jo eilettäin olisi minun pitänyt saada se takaisin."

"Hyvä on, hyvä, hyvä!" vastasi forstmestari vuorostaan, "te kositte nyt tytärtäni, on toinenkin kosija, minun on asia tyttärestäni huolta pitää. Kolme päivää annan teille varjonne korjauksen varalle; jos kolmen päivän perästä palaatte takaisin oikean varjon kanssa, olette tervetulleet. Vaan neljäntenä päivänä, jos ette ole palanneet, niin saatte uskoa, että olen antava tyttäreni toiselle kosijalle puolisoksi." -- Yritin vielä sanoa sanasen Miinalle, vaan hän itki kovasti ja turvansi äitiinsä; ja äiti äänetönnä viittasi minulle, käskien minun mennä. Horjuvin askelin meninkin ja minusta tuntui kuin olisi maailma hävinnyt taakseni.

Olin joutunut Bendelin rakkaasta huolenpidosta erilleni ja harhailin metsissä ja niityillä. Tuskan hiki juoksi otsaltani ja huokaukset pääsivät ehtimiseen rinnastani; olin kuin mieletön.

En tiedä kuinka kauan olin sillä lailla kuleksinut, kun arvaamatta joku tarttui minuun käsivarresta jollakin päivänpaisteisella kankaalla. -- Pysähdyin ja katsoin taakseni ... se oli harmajatakkinen mies, joka näytti siltä kuin olisi hän kiivaasti juossut perässäni hengästyksiin asti. Hän alkoi kohta puhutella minua:

"Lupasin tänään teitä tapaamaan tulla, vaan te ette malttaneet odottaa. Vaan ei ole hätää mitään, te osaatte ottaa hyvästä neuvosta vaari, voittehan saada varjonne takaisin, jos haluatte, ja palata kohta forstmestarin puutarhaan. He sanoivat teidät tervetulleiksi, ja kaikki on ollut vain pientä pilaa muka. Raskalista, joka on pettänyt teitä ja joka on kosimassa morsiantanne, pidän minä huolen, hän, mies parka, on jo tarpeeksi kypsä."

Olin vielä kuin unissani. "Lupasin tänään --?" tuota hänen puhetta jäin ajattelemaan -- hän oli oikeassa, olin kaiken aikaa yhden päivän suhteen erehtynyt. Oikealla kädelläni koitin oliko kukkaroni tallella... Hän arvasi mikä minulla oli mielessä ja peräysi kaksi askelta.

"Olkaa huoleti, herra kreivi, kukkaronne saatte pitää." Öllistäen, ihmetellen katselin häntä. Hän sanoi: "Pyydän teitä suostumaan vaan muutamaan joutavaan pyyntööni; olkaa vain hyvä ja kirjoittakaa nimenne tämän paperin alle." -- Siinä paperissa oli luettavana seuraavat sanat:

"Suostun täten, kun sieluni erkanee ruumiistani, jättämään sieluni perinnöksi sille, jonka hallussa on tämä paperi."

Katselin ääneti ja ihmeissäni tuota paperia ja sitä harmajata miestä, vuoroon kumpastakin. Hän oli sillä välin pistänyt muutaman uuden kynän veripisaraan, joka oli kädelläni, orjantappuran oka muuan kun oli sitä äskettäin haavottanut.

"Kuka te olettekaan?" kysyin vihdoinkin. "Vähät siitä kuka olen," vastasi hän, "ja eikö näy päältäkin päin? Mies polonen, mikähän lie oppinut jokunen, jota hänen ystävänsä palkitsevat kiittämättömyydellä niistä komeista lahjoista, joita hän antaa heille, ja jolla ei ole muuta hupia tämän maan päällä kuin vähäsen kokeilimisia kaikenlaisia... Vaan kirjoittakaa toki nimenne tämän paperin alle! Tänne, oikealle puolelle: Pietari Schlemihl."

Pudistin päätäni ja sanoin: "Anteeksi, vaan nimeäni en kirjoita." -- "Ettekö," hän ihmetteli, "ja miksikä ette?"

"Näyttää toki arveluttavalta jossain suhteessa sieluni antaminen varjoni tähden"... "Vai niin, vai niin!" hän yhä kummasteli, "arveluttavaltako?" ja hän naurahti pilkallisesti. "Vaan sanokaahan minulle, mitä se sielunne oikeastaan onkaan? Oletteko sitä koskaan nähneet ja mitä aiotte silla toimeensaada kuoltuanne, häh? Olkaahan vain hyvillänne, että olette tavanneet muutaman asianharrastajan, joka tuosta joutavasta kalusta, jota toiset sanovat galvaaniseksi voimaksi, toiset sähkövoimaksi, mikä miksikin, oikean hinnan maksaa tahtoo, nimittäin antaa teille siitä oman ruumiinne varjon, jolla voitte vuorostanne saada morsiamen ja tiesi mitä hyvää ikinä haluatte. Vai tahdotteko heittää tuota tyttö riepua sen kelvottoman konnan Raskalin käsiin, häh? Vaan käykäähän omin silmin katsomassa; tulkaahan minun kanssa, niin mennään forstmestarin puutarhaan", kehotti hän, taskustaan ottaen ja minulle tarjoten kaapun semmoisen, joka tekee ihmisen näkymättömäksi.

Minun täytyy tunnustaa, että minua sanomattomasti hävetti joutua naurun alaiseksi tuon miehen nähden. Vihasin häntä koko sydämmestäni ja uskon, että tämän vastenmielisyyteni vuoksi eikä niinkään periaatteellisista syistä kieltäysin nimeni allekirjoituksella ostamasta takaisin varjoani, vaikka kylläkin olisin tarvinnut sitä. Minua kauhistutti yksin se ajatus, että tuo ruma juonittelija, tuo irvinaama, astuisi pilkallisesti minun ja rakastettuni, kahden haavoitetun sydämmen, väliin. Arvelin, että se mikä oli tapahtunut oli sallittu ja että surkeuteni oli peruuttamaton: sen vuoksi käännyin miehen puoleen ja sanoin:

"Olen teille varjoni myynyt tästä kukkarosta, joka kyllä on hyvä olemassa ja etusa, vaan minua on kovasti kaduttanut tuo kauppa. Eikö peruuteta sitä, Jumalan tähden?" Hän pudisti vain päätään ja heittäysi synkän näköiseksi. Lausuin vielä: "Enkä halua mitään enää myydä teille, vaikka saisin varjonikin takaisin, enkä siis nimeäni tuohon paperiinne kirjoita, en! Siitä käy päättäminen pitkittä mutkitta, että ne naamiaishuvit, joihin kutsutte minut osalliseksi muka, olisivat teitä huvittavaisempia kuin minua; siis en rupea, en sekau niihin, ja koska niin on, hyvästi!"

"Onpa ikävä, herra Schlemihl, että te ette voi suostua kauppaan, johon olen ystävällisesti teitä kehotellut. Vaan olkoon, entä vasta olen onnellisempi. Hyvästi sitte, näkemiin asti! -- Sivumennen sallikaa kumminkin minun osottaa, että niitä kaluja, joita ostan kulloinkin, en heitä homehtumaan suinkaan, pidän kuin pidänkin niitä sievästi."

Hän veti heti varjoni taskustaan, laski sen levälleen nurmelle, auringon puolelle jalkoihinsa, sillä lailla, että hän kulki kahden varjon välissä, hänen oma varjonsa toisella puolen ja minun varjoni, joka häälyi seuraamaan häntä sekin, toisella puolella. Minne hän meni, sinne minunkin varjoni.

Kun en ollut kaualle aikaa varjoani nähnyt ja nähdessäni nyt kuinka se oli tuon kelvottoman miehen hallussa, juuri silloin kuin olisin sitä paraiten itse tarvinnut, sydämmeni oli pakahtua ja aloin katkerasti itkeä. Tuo inhottava mies ylpeili siitä minulta ryöstetystä kalustaan ja uusimaan tarjoustaan rupesi hävyttömästi.

"On se vieläkin kaupaksi, ei muuta kuin nimenne kirjoitatte, niin Miina parka pääsee tuon konnan Raskalin kynsistä teidän, herra kreivin, syliin ... ei kuin nimenne kirjoitatte, muuta ei." Kyyneleet alkoivat taas juosta silmistäni, vaan käännyin hänelle selin ja käskin hänen mennä.

Bendel, joka huolissaan oli etsinyt minua, saapui samassa luoksemme. Kun se uskollinen palvelijani minut näki itkusilmin ja minun varjoni, jota hän tunsi minun varjoksi, tuon eriskummallisen, harmajan miehen hallussa, päätti hän heti, vaikkapa väkisinkin, toimittaa minulle takaisin omaisuuteni, ja koskapa hän ei osannut harmajan miehen kanssa siivosti keskustella, hyökkäsi hän heti hänen kimppuunsa kovilla sanoilla ja vaati häntä, pitemmittä mutkitta, paikalla antamaan minulle takaisin varjoni. Vaan harmaja mies, vastauksen sijasta, kääntyi viattomalle nuorukaiselle selin ja alkoi mennä matkoihinsa. Vaan Bendel nosti kuhmuisen sauvansa, mikä oli hänellä kädessä, ja rupesi, astuen hänen jälissään, ankarasti käskemään häntä heti heittää luotaan varjoni ja hosumaan häntä minkä ikinä jaksoi selkään. Harmaja mies, aivan kuin jos hän olisi ollut selkäsaunoihin hyvinkin tottunut, kyyryssä selin kiirehti pois, Bendel kintereillä. Katselin tuota menoa kauan, kunnes lopulta katosivat näkyvistäni kaikki, harmaja mies, Bendel ja varjoni. Olin taas yksikseni jäänyt minä mies polonen.

VI.

Kun olin jäänyt yksikseni siihen autioon korpeen, aloin taas kovasti itkeä ja sanomattoman raskasta sydäntäni keventää. Vaan en nähnyt surkeudelleni mitään rajoja, ei loppua, ei määrää, ja hirveästi janoissani imeskelin sydämmeni haavoja, joihin hän oli uutta myrkkyä kaatanut. Kun mielessäni Miinaa ajattelin ja hänen mielevä, ihana kuvansa, semmoisenaan kuin olin nähnyt häntä, itkussasilmin ja kalpeana, ilmaantui eteeni, silloin astui röyhkeänä ja irvisuuna Raskalin haamu minun ja Miinan väliin, käsilläni peitin silmiäni ja pakenin yhä kauemmas korpeen; vaan ei jättänyt minua tuo hirveä näky silti, yhä ajoi minua takaa, kunnes hengästytyksissäni kaaduin pitkälleni maahan, jota kostutin kyyneleilläni.

Ja kaikki tämä surkeus muutaman varjon takia! Ja olisin sen varjon saanut takaisinkin, kunhan olisin nimeni kirjoittanut muutamaan paperiin. Aloin ajatella tuota harmajan miehen tarjousta ja kieltoani siihen suostumasta. Kolkoksi kävi mieleni ja jouduin lopulta pää pyörälle etten tiennyt miten olla miten eleä.

Tuli ilta. Nälkääni söin metsän hedelmiä ja janooni join vettä muutamasta purosta. Olin yötä muutaman puun juurella. Aamulla heräsin raskaasta unesta, siitä että kuulin kuinka kuorsaelin niinkuin kuoleva ihminen. Bendel lienee eksynyt minun jäliltäni, ja olin siitä hyvilläni. Minua ei haluttanut palata ihmisten pariin, joita pakoon olin lähtenyt niinkuin mikähän villi eläin. Sillä lailla tirkkeni kolmisen päivää.

Neljännen päivän aamuna olin muutamalla hietikolla, jossa päivä räikeästi paistoi, ja istuin siinä kivellä, sillä aurinko oli minusta nyt mieluinen, sitä kun en ollut nähnyt isoon aikaan. Sydäntäni ravitsin toimettomuudellani. Arvaamatta pelästyin jostain äänestä, katsoin taakseni, paetakseni, vaan en nähnyt ketään. Vaan päivän paahtamalla hietikolla näin arvaamatta ihmisen varjon kulkevan ohitseni, ja se olikin minun varjoni näköinen, siltä minusta tuntui, siitäkin syystä, että se kulki noin yksinäisenä, herrastaan erillään.

Sydän vavahti rinnassani ja ajattelin: Varjoni, etsitkö herraasi? Minä tahdon olla herrasi. Ja juoksin sen perässä, kiinniottaakseni sitä; ajattelin näet, että jos onnistuisi minun päästä niin lähelle, että jalkani koskisi siihen, niin se kaiketikkin tarttuisi jalkaani ja tottuisi ajan oloon minuun.

Varjo alkoi heti paeta allani ja minun täytyi sitä kevytjalkaista pakolaista ruveta takaa-ajamaan juoksujalassa, johon kiivaaseen juoksuun sain voimaa ainoastaan siitä toivosta, että ehkä pelastuisin surkeasta tilastani. Varjo pakeni muutaman kaukaisen metsän rannalle päin, jonka siimekseen se kai toivoi pääsevänsä piiloutumaan. Huomasin sen, pelästyin, koska oli mahdollista että se pakoon ennättäisi, ja palava halu innostutti minua ja pani jalat alleni; eikä aikaakaan, niin tulin varjoa jo hiukan lähemmäs, jotta huomasin, että vielä sen saavutan. Äkkiä se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Niinkuin jalopeura hyökkää saaliinsa niskaan, niin minäkin aika harppauksella hypähdin varjon viereen ottaakseni sitä haltuuni ... vaan arvaamatta tapasin kovan vastarinnan aivan kuin olisi ihminen tullut juosten minuun pahki. Kävi niin kipeästi kylkiluihini etten muista milloin olisi niin kipeästi koskenut.

Säikähdyksestäni oli se seurauksena, että käsivarsillani, tietämättäni ja tahtomattani, tulin syleilleeksi sitä, mikä näkymättömänä seisoi edessäni. Syöksyin samassa pitkälleni maahan; ja allani, selällään, makasi ihminen, johon olin lujasti takertunut ja joka vasta nyt tuli näkyviin, oltuaan sitä ennen näkymättömänä kerrassaan.

Nyt selvisikin koko tapaus ja näytti minusta varsin luonnolliselta. Tuolla miehellä oli arvattavastikkin ollut kädessään se ihmeellinen linnunpesä, joka on sen laatuinen, näet sen, että se, jonka kädessä se on, jää näkymättömäksi, vaan hänen varjonsa kyllä näkyy; kädessään oli hän pitänyt tuota linnunpesää, juostessaan minua pakoon, vaan kun saavutin hänet, luiskahti se hänen kädestään. Katsoin ympärilleni, ja, aivan oikein, huomasinkin sen linnunpesän näkymättömän varjon, juoksin sen varjon luo ja sainkin pesän käsiini. Samassa tulin minä, varjoton mies, itse näkymättömäksi.