Part 8

Pieni nyyhkytys keskeytti hänen puheensa. Sitten hän jatkoi: "Mutta en minä huoli olla levoton. Ellen ja minä olemme ystäviä jälleen, ja tuo vanha kauppias on tehnyt, mitä minä pyysin, ja minä saan tavata rouva Creekin jälleen, ja minä pidän uudesta emännästäni. Ja Lontoo on hyvin kotoinen kuitenkin, ja sinä ja minä pääsemme pian jälleen kotiin, ja Albert Edvard, jos sinä tottelet neuvoani, niin teet siten kuin minäkin aion: etsit esiin parhaan puolen kaikesta. Ja nyt emme enään huoli ajatella huomista jäähyväishetkeä, sillä muuten minä rupean itkemään ja ulvomaan jo kauan sitä ennen."

KYMMENES LUKU.

Sairas kapteeni.

"Niin, rouva Creek, minä tässä olen, juuri minä! Kuinkas te voitte? Ettekö ihmettele, että minä nyt olen täällä? Enkö olekkin kasvanut? Olenko siistin näköinen? Minä toivon, että siltä näytän, sillä minä olen pukenut ylleni pyhäpukuni, kun tulin teitä tervehtimään."

Greeta se oli, joka puhui. Hän seisoi tuossa pienessä karamellipuodissa, ja hänestä tuntui, nähdessään rouva Creekin ompeluvasuineen myymäpöydän takana, ikäänkuin hän olisi tässä ollut eilen.

Rouva Creek pani pois silmälasinsa ja riensi nurkkasestansa tervehtimään ja syleilemään Greetaa. "Rakas pikku ystäväni! Kukapa olisi sitä voinut uskoa? Minä aina tunsin sydämmessäni, Greeta, että sinun kävisi hyvin. Sinä olit niin vahvasti päättänyt mennä palvelukseen. Sinähän olet tullut oikein lihavaksi ja saanut ruusuja poskillesi. Annas kun oikein katselen sinua!"

Greeta kesti hyvin tarkastuksen. Hän oli puettu mustaan pukuun; valkoinen liina oli kaulassa ja valkoinen hattu päässä.

Hän ei ollut kaunis eikä voinut siksi tullakkaan; mutta hän oli terve, iloinen ja onnellinen -- ja rouva Creek noikkasi hänelle tyytyväisesti hymyillen.

"Noh, kerro nyt minulle, miten olet tullut takaisin Lontooseen? Sinun täytyy tulla sisään minun pieneen vieraskammiooni ja juoda kanssani kuppi teetä, se on juuri valmista."

Hän vei vieraansa somaan puodintakaiseen huoneeseen, jossa kaikki oli kiiltävän tomutonta ja siistiä. Loimuava tuli paloi uunissa, ja juovikas kissa oikoili matolla uunin edessä. Greeta rupesi heti tekemään selkoa itsestään ja vaiheistaan.

"Olen jo ollut viikon Lontoossa", sanoi hän, "enkä ole nähnyt niin kaunista taloa kuin rouvani talo on. En olisi milloinkaan voinut uskoa, että sellaiseen taloon olisin päässyt. Se on täynnä tauluja ja verhoja ja posliinia, ja siinä on kolme porraskäytävää ja kaikissa on mattoja, ja siellä on Lucy, taloudenhoitajatar, ja Nesbitt, sisäkkö, ja minä sisäkön apulaisena. Hän on hyvin vakava eikä pidä siitä, että minä puhun paljon, ja hän on niin erinomaisen siisti ja säntillinen, että minun on vaikea tehdä hänen mielikseen, mutta Lucy on hirveän kiltti ja minun rouvani on hyvin ystävällinen. Ja tämä on minun iltapäiväni, jolloin minä saan mennä ulos, ja rouva on antanut minulle kaksi pumpulipukua. Hän sanoi, että hän tahtoo nähdä minut siistinä, ja Lucyn sisarentytär ompelee ne minulle."

"Vai niin, sinullehan käy mainion hyvin", sanoi rouva Creek rohkaisevasti, kun Greeta rupesi hengästymään. "Olen aina sanonut, että muutamat tytöt menevät yhä eteenpäin, kun toiset sitä vastoin menevät taaksepäin, ja tavallisesti riippuu heistä itsestään, mihin päin heidän matkansa käy. No miten sinä hoidat rahojasi, lapseni?"

"Minä", sanoi Greeta vähän itsetietoisesti, "en käytä rahoistani muuta kuin sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsen. Minä säästän hitaasti, mutta varmasti."

"Se on hyvä, Greeta, sillä saattaahan tulla aika, jolloin sinä niitä tarvitset; sairautta tai vanhuuden aika --"

"Eihän toki, hyvä rouva, en milloinkaan ole ajatellut itseäni." Greeta näytti ihan loukkaantuneelta. "Ei, minä en milloinkaan saattaisi olla niin ahne. Muille minä tietysti -- -- No niin, en voi siitä kertoa teille, mutta minä säästän kuitenkin yhä edelleen. Minä olen niin päättänyt."

"No olet kai iloinen, kun olet jälleen päässyt Lontooseen?"

"Minä sekä olen enkä ole. On niin hauskaa maalla, kun on kaikkien ihmisten tuttava. Katsokaas, siellä meidän kylässä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne minua ja sano minulle hyvää päivää taikka hyvää iltaa. Me olemme maalla kuten yksi ainoa suuri perhe; siellä on niin vähän ihmisiä, että kaikki tuntevat toinen toisensa, mutta täällä Lontoossa olen vain kuin kärpänen. Täällä on liian monta sellaista kuin minä, jotta kukaan viitsisi kiinnittää huomiota minuun. Oi, minä pidän maalla olosta. Mutta siellä ei ole niin siistiä kuin olla pitäisi, eikä siellä ole vesirattaita eikä roskarattaita eikä kadunlakaisijoita teillä, ja se on aivan hirveätä kengille. Mutta kun tulin tänne Lontooseen takaisin ja näin puodit ja kansan ja hevoset ja vaunut, niin olisinpa tahtonut syleillä kaikkia, niin iloiseksi kävin, kun näin ne kaikki jälleen. Ja kuinka rouva Jones voi ja Artturi? Tapaatteko heitä joskus?"

"Kyllä välistä. Sinun täytyy pujahtaa heidän luoksensa hetkiseksi, jos saat aikaa."

"Kyllä pujahdankin; mutta oi, rouva Creek, kuinka olen iloinen siitä, että sain oikein hyvän palveluspaikan! Tiedättekö, Nesbitt aikoo opettaa minua pöydässä tarjoilemaan. Minä vapisen jo sitä ajatellessanikin, mutta minä koetan parastani, ja jos minä osaan pidellä vateja oikein siivosti, lyömättä niitä rikki, niin tunnen itseni vallan mahtavaksi!"

Tämä oli oikein hauska vierailu. Greeta juoksi sieltä rouva Jonesin luo, ja sekä rouva että poika ottivat hänet ilolla vastaan. Palattuansa rouva Dalen taloon, vakuutti Greeta Nesbittille, että on hyvin hauskaa käydä tervehtimässä vanhoja ystäviä.

"Sillä tiedättekö, Nesbitt, minun mieleeni muistuu, minkälainen minä olin vuosi takaperin, ja sitten katson itseäni ja sanon: Oh, Greeta, sinä olit hirveän tavallinen tyttö, kun ensin menit palvelukseen! Sinä et tietänyt mitään etkä ollut mitään nähnyt, mutta nyt sinä tiedät paljon taloudenhoitoon kuuluvia asioita. Ja minä olen kovin iloinen siitä, etten nyt asu Bone Alleyssa."

Greeta ei paljon nähnyt rouvaansa. Rouva Dale oli paljon ulkona ja otti usein vieraita vastaan; mutta eräänä päivänä hän lähetti pyytämään Greetaa luokseen. Hänellä oli taas tavallinen päänsärkynsä ja hän makasi pimeässä huoneessa.

"Greeta, minä muistan, että sinä kerran puhuit hautomisesta lämpimällä vedellä. Voisitkohan hankkia minulle lämmintä vettä ja koettaa, olisiko siitä apua. Koska Nesbitt on ulkona tänään iltapäivällä, niin täytyy minun turvautua sinuun!"

Greeta oli ihastunut kunniasta, joka hänelle tapahtui. Hän lähti ja palasi muutaman hetken perästä, ja kun hän hautoi emäntänsä päätä, sanoi hän hiljaa:

"Toivoisin tietäväni varman parannuskeinon teidän päänsärkyänne vastaan. Olette saanut sydämmenne terveeksi, mutta pää on vaikeampi."

"En usko saaneeni sydäntäni terveeksi", sanoi rouva Dale vienosti hymyillen.

Greeta katsoi häneen vakavasti.

"Ja minä kun luulin! Uskoin, että toivoitte saavanne sen terveeksi, ja senpä vuoksi kerroin teille keinon."

"Niin, mutta minä en ole seurannut sinun neuvojasi, Greeta."

Greeta näytti surulliselta, mutta kerrankin hän jäi sanoja vaille.

Rouva Dale jatkoi:

"Sairaan täytyy aina luottaa lääkäriinsä, eikö niin? Ja hänen täytyy mielellään ottaa niitä lääkkeitä, joita hänelle annetaan."

"Tietysti, hyvä rouva."

"Mutta löytyy ihmisiä, Greeta, joiden on vaikea palata takaisin siihen uskoon, joka heillä on ennen ollut. He tahtoisivat mieluummin itse parantaa itsensä, jos vain tietäisivät miten. He eivät voi luopua omista ponnistuksistansa ja olla tekemättä mitään."

"Aivan samoin kuin spitaalinen kapteeni", sanoi Greeta miettivästi. "Hän suuttui, kun häntä käskettiin ainoastaan pesemään itseänsä."

"Sinä olet hyvin perehtynyt raamattuusi", sanoi rouva Dale huoaten.

"Onko pää nyt vähän parempi?"

"Luulen että se on vähän parempi, mutta minä en jaksa puhua enään. Uskotko, Greeta, että sielujen lääkäri tahtoisi ottaa parantaakseen sairaan, joka on häntä vastustanut -- pilkannut häntä -- sairaan, joka kerran on ottanut hänet vastaan ja sitten jättänyt asiansa hänen vihollistensa haltuun?"

Greeta rypisteli kulmakarvojaan ja näytti hämmentyneeltä.

"Hän ei milloinkaan lähetä pois sitä, joka häntä etsii, vai mitä luulette, hyvä rouva? Muistan erään raamatunlauseen, jossa sanotaan: 'Terveet eivät tarvitse lääkäriä, vaan sairaat'".

"Siinä on kylläksi, Greeta. Kiitoksia, jätä minut nyt."

Greeta läksi ulos huoneesta siinä mielessä, että hänen emäntänsä sairas sydän ei vielä ollut saanut apua.

"Ei hän vain ole tehnyt, mitä minä pyysin häntä tekemään", sanoi hän itsekseen; ja kun hän sinä iltana polvistui rukoukseen vuoteensa ääreen, hän tavallisiin rukouksiinsa lisäsi vielä: "Ja minä rukoilen sinua, Jumala, jos se on sinun tahtosi, että osottaisit minun emännälleni tien Jeesuksen luo, sillä näyttääpä siltä, kuin hän ei vielä olisi Vapahtajaansa löytänyt!"

Muutamia päiviä myöhemmin Nesbitt kertoi Greetalle, että vierashuone asetettaisiin kuntoon.

"Rouvan veljenpoika, ainoa sukulainen, joka rouvalla on, palaa kotiin Intiasta. Hänet on lähetetty kotiin, sillä hän on sairas."

"Luulenpa että pidän sairaista ihmisistä", sanoi Greeta; "niiden parissa tunnen olevani kotona. Nähkääs, minä olen hoitanut sairasta tätiäni koko elämäni ajan, ja minä tiedän vähän, miten sairaita hoidetaan."

"Sinulla ei tule olemaan mitään tekemistä tämän sairaan herran kanssa", sanoi Nesbitt musertavalla äänellä.

Mutta Greeta ei antanut niin pian masentaa itseänsä. Hän yhä kiihtyvällä innolla ajatuksissaan seurasi odotettua vierasta, ja saatuansa kuulla hänen nimensä -- kapteeni d'Arcy -- seisoi hän ihmettelystä ihan mykkänä.

"Mikä sinun on?" kysyi Lucy hyväntahtoisesti, kun he kolmisin istuivat kyökissä ja Nesbitt juuri oli maininnut rouva Dalen veljenpojan nimen.

Greeta henkäsi syvään ja laski pois suklaatikupin, jonka hän juuri aikoi viedä huulilleen.

"Olen uneksinut ja yhä uneksinut ja toivonut saavani paikan, jossa löytyisi sairas kapteeni -- ja nyt, kun se vihdoinkin on tapahtunut, niin tuskin tiedän, mitenkä tämän voin käsittää!"

"Sinulla on päässäsi koko joukko tyhmyyksiä, jotka pitäisi nuijittaman sieltä ulos."

"No, Nesbitt, anna hänen puhua. Minusta on hauska kuunnella häntä", sanoi Lucy. "Kerro nyt, miksikä sinä niin paljon pidät sairaista herroista?"

"Siksi", sanoi Greeta vakavasti, "että minä kuulin kerrottavan eräästä pienestä palvelustytöstä raamatussa, ja hän oli minusta niin puoleensavetävä. Siinä ei puhuttu paljon hänen muodostaan eikä vaatteistaan eikä siitä, minkälainen koti hänellä oli, mutta siitä kerrottiin, mitä hän teki. Ja minä olen aina tuuminut itsekseni, että jos minä jolloinkin saisin sellaisen paikan kuin hänellä oli, niin minä koettaisin, enkö voisi tehdä samoin kuin hän. Ja" -- tässä Greeta alensi äänensä kuiskaukseksi -- "hän palveli erästä rouvaa ja siellä oli _sairas kapteeni_ talossa."

"No mitä sitten tapahtui?" sanoi Lucy nauraen.

Nesbitt katsoi häneen nuhtelevin silmin, mutta kello soi ja hänen täytyi lähteä emäntänsä luo.

Greeta tuskin huomasi, että hän lähti. "Sillä sairaalla kapteenilla oli parantumaton tauti", jatkoi hän juhlallisella äänellä, "ja pieni palvelustyttö teki hänet terveeksi siten, että hän neuvoi häntä menemään sen luokse, joka osasi hänet parantaa."

"Luulen kuulleeni tuon kertomuksen", sanoi Lucy välinpitämättömästi. "Eikö hän ollutkin spitaalitautinen, ja hän lähti kaiketi Elisan luo?"

"Kyllä niin, mutta tyttö hänet lähetti."

"En huomaa mitään viisautta siinä kertomuksessa", vastasi Lucy haukotellen. "Sinä tulet liian mietiskeleväksi lukiessasi alituisesti raamattuasi, Greeta."

Greeta ei puhunut enään mitään, mutta hän odotti kiihkoisasti kapteenin tuloa seuraavana päivänä. Kapteeni astui vaunuistaan palvelijansa, sotamiehen avulla ja näytti kovin kuihtuneelta. Palvelija, nimeltä Tom Bennett, oli mieluisa uusi tulokas. Hän oli iloinen ja leikkisä ja herraansa hyvin kiintynyt ja tiesi koko joukon juttuja kapteenin urhoudesta ja kestävyydestä. Varsinkin kertomus erään tiikerin vangitsemisesta innostutti kaikkia kolmea palvelijatarta niin, että he sitä äännähtämättä kuuntelivat. Greeta oli kovin utelias ja teki monta kysymystä, jotka huvittivat Tom Bennettiä.

"Herra Bennett, oletteko milloinkaan nähnyt pakanaa taikka jotakuta lähetyssaarnaajaa?" kysyi tyttö.

"Olenhan toki", vastasi tämä hymyillen. "Jokainen mustahan on pakana, ja niitä on yllin kyllin siellä, mistä me tulemme."

"Mitä kieltä he puhuvat, englanninkieltäkö?"

"He mongertavat kaikenlaista sekasotkua; hindukieltä tavallisesti, mutta yleensä on heidän kielensä niin sekotettua, että minä en vain heitä ymmärrä."

Greeta tuli alakuloiseksi. "Ja te olette nähnyt lähetyssaarnaajan?"

"Olen. Onko hän luulonne mukaan kummitus? Minä en juuri pidä heistä lukua eikä kapteeni myöskään, niin että meillä ei ollut paljon tekemistä heidän kanssaan. He ovat jonkunlaisia pappeja, joilla on kirkkoja ja kouluja aivan kuin meillä täällä Englannissa."

"Mutta", sanoi Greeta vähän epäillen, "löytyy myöskin naislähetyssaarnaajia Intiassa, minä tiedän, että niitä löytyy."

"Te olette ihan oikeassa, olen nähnyt muutamia. Mutta ne pysyvät kouluissaan eivätkä muuten ole kapteenin suosiossa eivätkä minunkaan."

Hän nauroi puhuessaan.

Greeta oli vaiti, mutta hän ajatteli sitä enemmän. Sitten tuli päivä, jolloin hän itse sai tavata kapteeni d'Arcyn.

Nesbitt oli ulkona ja Greeta kantoi teetarjottimen kirjastoon. Rouva Dale oli poissa asioitansa hoitamassa, ja hänen veljenpoikansa makasi sohvalla uunin edessä vaippa levitettynä jalkojen peitoksi. Greeta katseli häntä kunnioituksella ja vavistuksella; mutta ei hänen entisten emäntäinsä eikä Nesbittin kasvatus voinut estää häntä alkamasta keskustelua jokaisen kanssa, jonka pariin hän joutui.

"Minä toivon, herrani, että olette nyt parempi", sanoi hän, samalla kuin hän varovasti asetti tarjottimen pöydälle.

Kapteeni d'Arcy kääntyi ja katsoi häneen väsyneellä ja hämmästyneellä katseella, joka kuitenkin pian muuttui aivan leikilliseksi.

"Kiitos, minä voin mainiosti", sanoi hän.

"Jos minä voisin tehdä jotakin, joka saattaisi teidät paremmaksi, niin tekisin sen mielelläni", jatkoi Greeta katsellen häntä huolestuneilla ja vakavilla silmillä.

"Pelkäänpä, että sinä et kykene siihen", vastasi hän huvitettuna, "ellet voi antaa minulle uutta sisäpuolta. Intia turmelee miehen ruoansulatuskyvyn, ja se tekee hänelle monta kepposta."

Greetan siniset silmät oikein säkenöitsivät ihastuksesta.

"Oi herra kapteeni, minä tiedän, kuka voi antaa teille uuden sisustan. Minä tunnen juuri sen oikean. Saanko sanoa sen teille?"

Vastausta odottamatta hän jatkoi -- "Se on Herra Jeesus. Hän sanoo, että hän antaa meille uuden sydämmen, jos me rukoilemme sitä häneltä. Jos hänen luoksensa menette, niin hän laittaa teidän sydämmenne ihan terveeksi. Hän sen todellakin tekee, sillä minä tunnen paljon ihmisiä, joiden sydän on parantunut, ja minä olen itse jättänyt sydämmeni hänelle, ja hän on tehnyt minut terveeksi. Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta minä soisin niin mielelläni teidän parantuvan, ja näyttää siltä, kuin teillä olisi juuri oikea kipu. Meidän sisustamme Herra tahtookin parantaa. Sillä raamattu sanoo: Minä tahdon antaa teille uuden sydämmen ja uuden hengen."

Hän vaikeni hengittääksensä, ja kapteeni d'Arcy oli niin hämmentynyt, ettei hän saanut vastatuksi sanaakaan.

Greeta oli sanonut, mitä hänellä oli sanottavaa, ja läksi pois omasta rohkeudestaan kiihtyneenä ja vapisevana.

"Nyt sen olet tehnyt, Greeta. Olet sanonut, mihin hänen tulee mennä. Hänen sairas sydämmensä se tekee ruumiinkin kipeäksi -- hänpä sen sanoi minulle. Oi, minä toivon, että hän menee ja tulee terveeksi."

Mutta kyökissä hän ei sanaakaan puhunut keskustelustaan kapteenin kanssa. Sen hän piti omana asianansa. Hän oli saanut toivomansa tilaisuuden ja käyttänyt sitä.

"Nyt olen tuon raamatun tytön kaltainen", sanoi hän iloisesti itsekseen. "Hän sanoi sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä, ja sen olen minäkin tehnyt, enempää en voi. Mutta mahtaneeko hän mennä apua etsimään?"

"Alice täti", sanoi kapteeni d'Arcy saman päivän iltapuolella, "sinulla on merkillinen palvelustyttö talossasi."

"Sinä tarkoitat Greetaa", sanoi rouva Dale hymyillen. "Minä myönnän, että hän näyttää kummalliselta, mutta hän on hiomaton jalokivi, Harry. Hän on totinen, uskollinen sielu, joka panee kaiken voimansa siihen työhön, mikä hänellä on tehtävänä. Hän ei oikeastaan kuulu minun talonväkeeni; minä olen ottanut hänet ollakseni avuksi muutamille ystävilleni, jotka ovat kotoaan poissa. Muistatko erästä pastori Churchhilliä East End'issä? Minä autoin häntä hänen työssään, monta, monta vuotta sitten."

"Minä muistan aikaisimmista lapsuudenajoistani kaksi pientä tyttöä, jotka kävivät joskus juomassa teetä luonasi. Joy eli Joyce oli luullakseni toisen nimi. Hän ja minä lupasimme toisillemme ikuista ystävyyttä tai jotakin sellaista. Missä he nyt ovat?"

"Isä kuoli joku aika sitten, ja kuten luulen, jätti hän heidät hyvin niukkoihin varoihin. He ovat ostaneet pienen huvilan maalta, ja Greeta on heidän palvelustyttönsä. Minä asuin kesällä eräässä talonpoikaistalossa heidän läheisyydessään ja uudistin silloin tuttavuutemme. Nykyään he ovat Bournemouthissa, sillä Helena Churchhill on ollut sairas ja tarvitsi ilmanalan muutosta. He lukitsivat huvilansa, ja minä lupasin ottaa Greetan huostaani siksi aikaa."

"Onko hän tulemaisillaan pyhimykseksi, vai onko hän yksinkertainen?" kysyi kapteeni d'Arcy veltolla äänellä.

Hänen tätinsä katsoi häneen terävin katsein.

"Onko hän puhunut kanssasi? Hänen on vaikea pitää kieltänsä aisoissa, mutta ei hän tarkoita mitään pahaa."

Kapteeni d'Arcy naurahti.

"Hän seisoi tuossa teetarjottimensa ääressä ja saarnasi minulle lyhyimmän ja suorasukaisimman saarnan, minkä milloinkaan olen kuullut; mutta se äkkiarvaamaton tapa, jolla hän ryhtyi aineeseensa, oli melkein hämmästyttävä."

Rouva Dalen kasvoihin ilmaantui vakava sävy.

"Olen pahoillani, että hän vaivasi sinua, Harry; minun täytyy myöntää, että hänen uutteruutensa välistä käy hienotunteisuuden rajojen yli. Mutta hänen vaikuttimensa on hyvä, ja hän on vienyt minut takaisin sellaisten asiain käsittelyyn, jotka jo aikoja sitten olin välinpitämättömästi jättänyt."

Rouva Dalen täytyi ponnistaa voimansa sanoakseen nämät muutamat sanat. Hänen veljenpoikansa vihelsi hiljaa.

"Hän on alkuperäinen ja omituinen", sanoi kapteeni. "Älä kiellä häntä puhumasta, täti. Minua huvittaa nähdä, kuinka hän aikoo lopullisesti selittää alotetun aineensa."

"En luule, että saat kuulla enempää siitä. Mikäli olen hänestä saanut selkoa, olen käsittänyt, että hän tarjoo viestinsä ja sitte jättää asian silleen. Hän varmaan ei aio sinua enään vaivata."

YHDESTOISTA LUKU.

Pieni sankaritar.

Kapteeni d'Arcy ei nähnyt Greetaa muutamaan viikkoon. Hänen terveytensä vahvistui ja voimansa karttuivat jotenkin pian, ja eräänä päivänä hän tuli kirjastohuoneeseen, jossa Greeta paraikaa sytytti tulta uuniin.

"Halloo", sanoi kapteeni, "onko sinulla vielä joku saarna minulle valmiina?"

Greeta nousi pystyyn aivan vakavana.

"Suokaa anteeksi, herra kapteeni, mutta minulla ei ole mitään saarnoja."

"Saarnasithan sinä minulle viime kerralla tavatessamme."

Greetan posket kävivät tulipunaisiksi.

"Hyvä herra, minä en osaa saarnata. En ole koskaan oppinut mitään; mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, silloin toivon pääseväni lähetystyöhön."

"Sitä en ihmettele. Kumma vain, ettet jo ole matkalla siihen toimeen."

"Enkö ole teidän mielestänne vielä liian nuori?"

"Sinä et ole liian nuori saarnaamaan täällä kotona. Sanoppas minulle, mitä hyvää luulet lähetyssaarnaajien tekevän pakanamailla? Pakanat ovat paljon onnellisempia, jos saavat elää rauhassa."

"Mutta hyvä herra, hehän kertovat pakanoille Jeesuksesta! Ne eivät tiedä, että hän on kuollut heidän puolestaan -- niin sanoi lähetyssaarnaaja lähetyskokouksessa."

"No miksikä niitten sitten täytyy se tietää?"

Greetan muoto muuttui hyvin vakavaksi.

"Heillä on oikeus saada kuulla se, herra kapteeni. Ja Vapahtaja sanoo, että heidän pitää se tietämän."

Ei ollut monta, jotka voittivat väittelyssä kapteeni d'Arcyn; hän vihelsi ja lähti huoneesta.

"Hän ei ole yksinkertainen", mutisi hän.

Greetan keskustelut Tom Bennettin kanssa olivat pitemmät ja vähemmän tyydyttävät. Bennettin oli tapana hyväntahtoisen leikillisesti tervehtiä Greetaa aamusin, sanoen jotenkin tähän tapaan: "Hyvää huomenta, neiti lähetyssaarnaaja. Oletteko ostanut matkalipun Intiaan vai Afrikaan?" taikka: "Oletteko nähnyt jonkun pakanan tänään, neiti Greeta? Toivoisin, että voisin hankkia teille jonkun mustan. Ehkä semmoinen löytyy eläintieteellisessä museossa. Miksi ette mene sinne kysymään?"

Greetalla ei ollut kylliksi viisautta ollakseen vaiti; hän tarttui kohta keskusteluun ja kiivastui niin, että Lucynkin täytyi käskeä häntä tyyntymään.

Vihdoin hän kokemuksesta oppi, että kaikki puheet olivat Tomiin nähden tuhlattua tavaraa.

"Minä en aio väitellä enään", sanoi hän eräänä päivänä, "sillä te nauratte kaikkea, herra Bennett. Vahinko, ettette te syntynyt pakanana, sillä te näytte kovasti pitävän heidän pimeydestään. Mutta minä en aio ajatuksiani sen vuoksi muuttaa, että te niitä nauratte. Ja jos minä kerran isoksi tulen, niin minä lähden Intiaan, ja minä kerron pakanoille, mitä te olette sanonut heistä -- etteivät he tarvitse raamattuja."

"Eikö mitä, kyllä he pitävät niistä", sanoi pahankurinen Tom, "he syövät ne suuhunsa ja pyytävät enemmän."

"Ja minä", sanoi Greeta huolimatta hänen sutkahuksistaan, "olisin mieluummin meidän musta kissamme, jolla ei ole mitään ymmärrystä, kuin te, joka ymmärrätte mitä sanotaan, mutta vain aina teette pilkkaa kaikesta. Enkä minä tahdo enään puhua kanssanne. En minä ole suuttunut, mutta minun tulee teitä sääli, ja minä toivon, että te ette enään puhu minulle muusta kuin päivän tapahtumista, ja silloin ei meidän tarvitse kiistellä keskenämme."

Tätä päätöstä hän tarkoin noudatti, ja sitten tuli jälleen rauha kyökkiin.

Kapteeni d'Arcy oli nyt toipumassa, ja eräänä päivänä hänen palvelijansa astui kyökkiin hyvin mahtava ilme kasvoissaan.

"Kapteeni ja minä olemme olleet sotilasvirastossa ja kapteeni sai vastataksensa koko joukon kysymyksiä, jotka koskivat meidän retkeämme pakanain vuoristossa. Olen jo kertonut teille, että olimme juuri lähteneet palaamaan, kun majurimme kuoli ja kapteeni sairastui. Herrat näyttivät olevan hyvin huvitettuja siitä, mitä me teimme siellä ulkomailla, ja kapteenin tulee nyt kirjoittaa kertomus siitä. Hän on täynnä intoa ja aikoo varmaan kirjoittaa kaikki nämät seuraavat viikot -- muistakaa minun sanani ja uskokaa pois!"

Bennettin sanat näkyivät käyvän toteen. Kapteeni d'Arcy vietti päivänsä kirjastossa, kirjoittaen ja jäljentäen papereitansa sotilasvirastolle. Hänen tätinsä koetti asettua vastarintaan eräänä iltana hyvää yötä sanoessaan, kun kapteeni vakuutti, että hänellä vielä oli monen tunnin työ tehtävänä, ennenkuin hän joutuisi levolle.

"Sinä et milloinkaan saa voimiasi takaisin sillä tavalla, Harry", sanoi hän.

"Rakas täti, minä olen niin joustava kuin viulun kieli. Mutta minä luulen, että saan työni tänä iltana valmiiksi."

Kaksi tuntia myöhemmin hän lopetti viimeisen arkkinsa ja viimeisen sikaarinsa.

"Kas noin", sanoi hän noustessaan kirjoituspöytänsä äärestä ja viskaten sikaarinpätkänsä paperikoppaan. "Nyt on vihdoinkin kaikki tehty, ja nyt lähden maata!"

Hän laski kirjoituksensa asiapaperilippaaseensa, jonka hän asetti hyllylle, ja sitten kuin hän oli sammuttanut kaasun, lähti hän kevein sydämmin ylös portaita.

Tuli kirjastohuoneen uunissa rupesi jo sammumaan eikä enään levittänyt loistetta huoneeseen; ja kuitenkin ilmaantui pieni liekki, joka tanssi ja liehui niin, että se vähitellen valaisi koko huoneen. Se ei tullut uunista, vaan paperikopasta. Kapteeni d'Arcyn sikaari oli sytyttänyt muutamia paperinpalasia, ja siinä oli alku suurempaan tulipaloon. Hitaasti paloi paperikorin sisällys, sitten itse kori, ja sitten syttyi sen lähellä oleva uudin. Koko talonväki oli syvässä unessa. Ei sattunut poliisikaan huomaamaan ja hälyyttämään, ja niin pääsi tuli leviämään hitaasti, mutta varmasti.