Part 7

"Ja neiti", sanoi hän Helenalle, "me rukoilemme vähän yhdessä, ja se on hyvin lohduttavaa. Sillä hänellä on ollut paljon huolia, vanhalla mies paralla, melkein yhtä paljon kuin hänen nimikollaan raamatussa. Me luemme hänestä, ja mitä ei voi sovittaa tuohon vanhaan mieheen, se sopii minulle, ja niin tuntuu ikäänkuin jokaikinen luku olisi juuri kirjoitettu meitä varten."

"Mutta Greeta", sanoi Helena, "minä en luule, että huokaus ja huolten valitteleminen on miksikään hyväksi teille kummallekkaan. Minä luulin, että sinä tahdoit tulla Jumalan sanansaattajaksi, joka tahtoo lohduttaa ja rohkaista toisia ihmisiä."

Greeta katsoi Helenaan ääneti ja poistui sitten sanaakaan sanomatta. Mutta hän oli läksynsä oppinut; ja seuraavalla kerralla, kun hän meni Jobia katsomaan, pani hän sen käytäntöön.

"Hyvää päivää, herra Somers. Kuinka voitte? Huononlaisestiko? Mutta minun mielestäni te olette hiukan terveemmän näköinen."

"En ole", sanoi vanhus päätään pudistaen; "en tule koskaan paremmaksi, ja Bill on ruvennut käymään lauluharjoituksissa illoin. Sanovat hänellä olevan kauniin äänen, mutta minun on hirveän ikävä istua täällä yksin. Aivan yksin!"

"Niin kai, mutta, herra Somers, minä en aio huokailla enkä valittaa nyt enään. Minä olen ollut paha tyttö, sillä olen unhottanut, miksi aion tulla täysi-ikäisenä. Ja minä olen kokonaan unohtanut laulavan sydämmen, joka teidän täytyy hankkia itsellenne niin pian kuin suinkin."

"Mitä ihmeellistä se on? Jos Bill luulee osaavansa laulaa, niin hänen vanha isänsä ei sen vuoksi siihen pysty."

"Kyllä, siihenpä te juuri pystyttekin, ja se minun olisi pitänyt sanoa teille jo aikoja sitten. Mutta minä olin liian kiintynyt omiin huoliini. Tunnettehan te todellakin kipua sydämmessänne, eikö niin?"

"Tunnen, tyttöseni, se on varma."

"Siis minä tahdon teille sanoa, miten siitä pääsette. Te annatte sydämmenne vain Jeesukselle Kristukselle, niin hän sen kyllä parantaa. Katsokaa, asia on tällainen: Kun hän tuli maailmaan, kuten muistatte, kulki hän ympäri ja paransi sairaita ihmisiä. Jos hänen luoksensa tuli joku, jolla oli sairas ruumis, niin hän sen paransi. Nyt meidän päivinämme hän kulkee ympäri ja parantaa sairaita sieluja. Tietysti me emme näe hänen sitä tekevän; se tapahtuu niin ääneti ja hiljaa, mutta hän tekee sen kaikissa tapauksissa. No, ettekö tahtoisikin saada sieluanne parannetuksi?"

"Ei minun sielussani ole mitään vikaa", vastasi vanhus ärtyisesti.

"Oi, herra Somers, siinä se vika juuri on. Sielunne tai sydämmenne, se on juuri sama asia. Te sanoitte, että se on sairas. Löytyy koko joukko ihmisiä, joitten sielu on sairas, eikä niitä varten löydy mitään parantavia lääkkeitä, sillä Jeesus Kristus ei tahdo, että kukaan muu kuin hän itse niitä parantaisi. No, kukahan ottaa teidän sielunne hoitoonsa, herra Somers?"

"Minä itse", vastasi vanhus reippaasti, "se on minun asiani eikä kenenkään muun."

"Luulenpa, että se on sangen vaikea tehtävä teille", sanoi Greeta päätään pudistaen. "Minä luulen, että siellä tarvitaan suuremmoinen puhdistus, niin kuin tässä huoneessakin, jonka minä olen tehnyt niin siistiksi ja puhtaaksi. Minusta näyttää", jatkoi hän, "ikäänkuin sielut olisivat huoneitten kaltaisia. Ne eivät ole sopivia asunnoiksi, ennenkuin Herra saa ne puhdistaa sisältä ja ulkoa, tomuttaa ja pestä pois kaiken lian, niin, panna toimeen oikein perinpohjaisen siivouksen. Ja arvelenpa, että vielä sittenkin, kun hän niissä asuu, hänen täytyy niitä siivota ja puhdistaa joka päivä. On aina niin paljon tomua, likaa ja kaikenlaista roskaa, joka lentää sisään ovista ja ikkunoista, ja jos päiväkin menisi ohitse ilman puhdistusta, niin uskallan sanoa, että siellä juuri olisi ihana siivo."

"Sinä olet kummallinen pieni tyttö", sanoi Job, "en voi oikein seurata sinun puhettasi!"

"Minä kerron vain tavasta, millä teidän sielunne voi tulla terveeksi ja onnelliseksi", toisti Greeta. "Jos Jeesus asuu sydämmessänne, niin tiedän, että voitte erittäin hyvin."

Bill astui sisään ja keskustelu keskeytyi. Hän katsoi Greetaan hyväntahtoisesti hymyillen.

"Sinä olet kelpo tyttö", sanoi hän, "olet siistinyt tupamme kauniiksi."

"Niin, te täällä siivottomuutta teette, sitten kuin minä olen lähtenyt", sanoi Greeta nostaen leukansa pystyyn. "En käsitä, miten saatte huoneen niin likaiseksi."

Hän osoitti aina jonkunlaista etevämmyyttä Billiä kohtaan. Bill näytti hänestä niin karkealta ja kömpelöltä, että hän menetti kärsivällisyytensä hänen suhteensa. Nyt Bill seisoi keskilattialla suu auki, ja kihnuttaen molemmilla karkeilla käsillään paksua tukkaansa hän jupisi:

"Meillä pitäisi olla täällä naisväkeä panemassa kuntoon ja pitämässä järjestystä."

"Ei", sanoi hänen isänsä, "me tulemme hyvin toimeen ilman niitä."

"Kyllä tulettekin", sanoi Greeta rohkaisevasti, samalla kun hän valmistautui lähtemään; "ja minä palaan pian taas luoksenne, herra Somers. Tehkää niin, kuin minä olen sanonut teille! Se on varsin helppoa, kun vaan oikein päätätte."

YHDEKSÄS LUKU.

Takaisin Lontooseen.

Eräänä maanantai-aamuna Greeta keitti vadelmahyytelöä Helenan johdolla. Joyce oli lähtenyt viikonpäiviksi muutamien ystävien luo, ja Helena oli yksin kotona. Hän oli juuri lähtenyt kyökistä ja mennyt ylös portaita tuodaksensa muutamia pergamenttikappaleita hyytelöpönttöjen peitteeksi, kun Greeta kuuli hirveän rominan ja sen perästä raskaan putoamisen. Greeta syöksähti ulos kyökistä ja näki kauhistuksekseen, että hänen neitinsä oli syöksynyt alas portaita ja pudotessaan lyönyt päänsä laudoituksen nurkkaan. Hän makasi tainnoksissa, ja veri tippui hiljakseen päässä olevasta haavasta. Silmänräpäykseksi Greeta kadotti kaiken ajatusvoimansa. Hän hyökkäsi ulos portille huutaen: "Auttakaa! Murha! Varkaita! Tulipalo!"

Ei kukaan kuullut hänen huutoansa, "ja", sanoi hän jäljestäpäin, "hyvä se oli, sillä minä huusin pelkkiä valheita. Oikeat sanat eivät tahtoneet tulla esille, vaikka kuinka olisin koettanut. Minä olin niin pelästynyt ja tiesin, että oli tapahtunut mitä pahinta, ja siksi en tahtonut löytää tarpeeksi voimakkaita sanoja kauhistukselleni."

Kun ei mitään apua tullut, tointui hän jälleen ja koetti nostaa Helenaa lattialta, mutta havaitsi, ettei hän jaksanut. Sen sijasta hän meni tuomaan lämmintä vettä ja sienen, jolla hän hautoi haavaa; ja sidottuansa suuren nenäliinan haavan kohdalle ja pantuansa tyynyn Helena neidin pään alle, juoksi hän ulos. Albert Edvard syöksyi hänen mukaansa iloisesti haukkuen, mutta se lähetettiin heti takaisin.

"Jää neidin luo, sinä paha koira, siksi kunnes tohtori tulee."

Albert Edvard lähti takaisin ja pani häveten maata Helenan jalkojen juureen. Greeta riensi rouva Timsonin luo, joka onneksi oli kotona.

"No hyvänen aika!" huudahti hän kuultuaan asian laidan; "minä heti menen hänen luoksensa, sen raukan. Paras on, että tuot lääkärin niin pian kuin mahdollista, sillä minä tiedän, että ihminen voi verenvuodatuksesta kuolla, ellei saa apua. Tohtori Nairns asuu lähinnä, mutta hänenkin luoksensa on kokonainen penikulma. Juokse Bedfordille, hän ehkä lähettää poikansa hevosella. Mutta mitä teetkin, niin joudu, Greeta."

Sitä ei tarvinnut muistuttaa Greetalle. Hän meni matkaan kuten tuulispää; mutta oi, Bedford itse ja kaikki hänen miehensä olivat ulkona leikkuupellolla.

"Osaatko ratsastaa, tyttöseni?" sanoi rouva Bedford. "Meillä on poni tallissa. Minä voin panna säkin sen selkään, ja sinä saat sen lainata aivan mielellään."

Greeta meni talliin ja katseli pelästyneenä valkoista ponia.

"Voinko toista vertaa nopeammin päästä perille tuolla?"

"Kyllä tietysti. Katsos tässä, pian panemme suitset sen suuhun. Mutta, siunatkoon sinua, tyttö, ethän sinä tuolla tavalla saata lähteä Ferndaleen ilman hattua!"

Greeta tapaili huolestuneena kädellään myssyänsä, mutta rouva Bedford sieppasi erään hatun ja painoi tytön päähän sen. Sitten auttoi hän Greetaa istuutumaan ponin selkään. Mutta se oli hirveä silmänräpäys tälle tottumattomalle ratsastajattarelle, kun hevonen lähti liikkeelle; ja ennenkuin oli ehditty veräjälle, oli hevonen jo ruvennut juoksemaan täyttä laukkaa, viskaten Greetan suin päin vanhaan olkiläjään. Hän nousi heti jaloilleen. Paitsi kovaa tärähdystä oli hän muuten ihan loukkautumaton, mutta häntä ei mikään enää olisi saanut uudestaan astumaan hevosen selkään.

"En ole saanut sääriä ratsastamista varten", selitti hän, "ja nyt en tahdo hetkeäkään hukata enään, vaan juoksen suoraa päätä tohtorin luo."

Ja pois hän syöksähti, pieni kummallinen olento pumpulihameessa, vyöliina edessä ja hattu päähän painettuna. Hän huomasi piankin, että liian suuri vauhti oli erehdys, sillä siten hän ei kestäisi päähän asti, ja sen vuoksi hän nyt kulki tasaista vauhtia. Oi miten hirveän pitkä tie tämä oli! Aurinko paahtoi, ja Greeta pelkäsi, että hänen voimansa loppuisivat ja hän nääntyisi hengästyksestä. Yhäti hän pyrki eteenpäin, ja vihdoin hän kohotti taivasta kohti hikipisaroista kosteat kasvonsa:

"Oi Jumala, minä rukoilen sinua, auta minua kestämään loppuun asti, sillä onhan kysymys minun neitini hengestä. Minä rukoilen sinua, tee tie lyhemmäksi taikka minun jalkani väkevämmiksi!"

Juuri silloin tuo armottomasti polttava aurinko piiloutui molemmin puolin tietä kasvavan metsän varjoon; oliko se vastaus hänen rukoukseensa? Greeta uskoi sen ja hymyili tyytyväisenä, samalla kuin hän rivakasti jatkoi matkaansa. Vihdoin hän pääsi kaupunkiin. Ihmiset töllistelivät häntä, kun hän tuli suurelle kadulle läähättävänä ja tomuisena. Ainoastaan kerran hän seisahtui saadaksensa selvää tohtorin asunnosta.

Mutta kun hän sinne pääsi perille, niin hän tuskin saattoi tehdä asiastaan selvää. Onneksi oli tohtori juuri palannut sairaskäynneiltänsä ja tuli nyt itse tapaamaan tyttöä.

"Oletko tullut Sundalesta? Sinne on hyvin pitkä matka. Joku tapaturma? Vai niin. Levähdä nyt, tyttöseni, istu tuohon!"

Greeta hoiperteli puolelta toiselle.

"Herra tohtori", läähätti hän, "minun jalkani ovat aivan poissa suunniltaan."

Hän ei muistanut enään mitään, sillä hän kaatui lattialle tainnoksiin; ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin tohtori sai hänet jälleen tointumaan.

Niin pian kuin tyttö saattoi kertoa, mitä oli tapahtunut, käski tohtori heti valjastaa hevosen, antoi Greetan nousta rattaille viereensä ja kiirehti sitten Sundaleen.

Alussa Greeta tunsi itsensä niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut puhua mitään, mutta pian kyllä hän jälleen saavutti entisen puhetaitonsa.

"Te käsitätte, tohtori, että hevonen olisi tuonut minut pikemmin perille, mutta en minä ole kasvatettu ratsastajaksi, sillä minä tulen Lontoosta, herra tohtori, ja siellä käytetään hevosia tavallisesti vaunujen edessä. Jos olisin tietänyt, että ratsastustaitoa tarvitaan, kun ollaan palveluksessa, niin minä olisin koettanut sitä oppia. Olen nähnyt sirkustyttöjä, jotka eivät pitäneet ratsastusta ollenkaan vaikeana, mutta minä en Lontoossa sattunut tutustumaan hevosväkeen. Minun olisi tullut pidättää ponia, mutta se otti sellaisen harppauksen, että en joutunut mitään ajattelemaankaan, ennenkuin makasin olkiläjässä. Kunpa nyt vaan neitini ei olisi kuollut!"

Kiihkeä nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Tohtori Nairns koetti hymyillen lohduttaa häntä.

"Minä uskallan vakuuttaa, että me tapaamme hänet pystyssä ja reippaana", sanoi hän. "Ehkä hän oli vain hetkeksi pyörtynyt."

Greetan kasvot kävivät heti iloisiksi.

"Niinkö luulette, tohtori? Ehkä olette oikeassa; mutta se oli hirveä näkö. Oletteko nähnyt monta tainnoksissa olevaa naista, tohtori? Voivatko he nousta ylös seuraavana päivänä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut?"

"Kyllä välistä."

"Mahtanee olla hirveän hauskaa osata tehdä ihmisiä terveeksi", jatkoi Greeta. "Te teette aivan samoin kuin Herran Jeesuksen oli tapana tehdä. Nyt hän on jättänyt ihmisten sairaat ruumiit teille, eikö niin, herra tohtori? Ja sillä välin hän hoitaa heidän sairaita sielujansa. Ja minä koetan myöskin auttaa. Ei tarvitse olla erittäin taitava mennäksensä noutamaan lääkäriä tahi sanomaan mistä se on löydettävä; mutta minä koetan sanoa heille, mihin heidän on meneminen saadaksensa parannusta kipeille sydämmillensä, ja sen semmoista, ja tohtori, eikö se ole hyvä, ettei Herra asu kokonaisen penikulman päässä meistä kuten te?"

Tohtori Nairns teki sen havainnon, että hänellä oli "omituinen pikku luonne" vieressään. Mutta Greetan yksinkertainen usko liikutti häntä, samoin kuin kaikkia muitakin, joiden kanssa tyttö joutui tekemisiin. Tohtori ei tiuskaissut hänelle, vaan antoi hänen rauhassa jutella, ja niin he vähitellen tulivat Sundaleen.

He tapasivat Helenan vielä tainnoksissa, mutta rouva Timsonin oli onnistunut saada hänet ruokasalin sohvalle, ja tohtorin avulla he nyt kantoivat hänet yläkertaan hänen omaan huoneeseensa ja omaan vuoteeseen.

"Aivotärähdys", sanoi tohtori, kun hän oli sairasta tutkinut. "Sinun täytyy sähköttää hänen sisarelleen ja pyytää häntä kotiin. Paras on myöskin hankkia tänne sairaanhoitajatar", sanoi hän Greetalle. Mutta tätä toista käskyä Greeta pani vastaan.

"Herra tohtori, minä olen paras sairaanhoitaja, ja jos Joyce neiti tulee kotiin, niin hoidamme hänet mainiosti. Minä olen hoitanut tätiä, joka oli raajarikko, aina siitä asti kuin olin pieni lapsi, ja minä tein kaikkea hänen puolestaan. Hän ei milloinkaan kyennyt kävelemään, ei milloinkaan, tohtori."

"No niin, hyvä on", sanoi tohtori. "Lähetä noutamaan hänen sisartaan, niin hän saa asiasta päättää."

Nyt sähkötettiin Joyce neidille, ja hän tuli kotiin jo samana iltana. Sitten seurasi muutamia levottomia päiviä ja öitä. Greeta näytti parhaimmat ominaisuutensa. Joyce kielsi häntä puhumasta sairashuoneessa, ja kun hänen pieni liikkuva kielensä oli vaiti, osottautui hän hiljaiseksi ja taitavaksi sairaanhoitajaksi. Helenan parantuminen kävi hitaasti. Kun hän sen verran voimistui, että saattoi olla ylhäällä vuoteestaan, määräsi lääkäri ilmanmuutosta. Sisarukset miettivät sinne ja tänne, miten heidän varansa menoihin nähden riittäisivät, ja lopulta he päättivät lähteä Bournemouthiin.

Kun päätös oli tehty, tahtoi Joyce keskustella Greetan kanssa.

"Ei meillä ole varoja ottaa sinua mukaan, Greeta, ja sinä olet liian nuori jäämään tänne yksin. Me aiomme lukita asuntomme. Nyt on kysymys vain siitä, mihin sinun jättäisimme?"

Greeta parka seisoi siinä aivan alakuloisena.

Joyce jatkoi:

"Sinä olet ollut pieni uskollinen ja hyvä palvelustyttö, emmekä me tahdo sinua kadottaa. Olemme ajatelleet, että sinä mahdollisesti satunnaisesti saisit paikan jonkun luona siksi aikaa kuin me olemme poissa -- ja nyt olemme saaneet tietoomme sellaisen paikan. Rouva Dale, joka kävi luonamme eilen, palaa Lontooseen ja on tarjoutunut ottamaan sinut mukaansa. Jos tahdot lähteä hänen kanssaan, niin hän haluaisi tavata sinua tänään iltapäivällä. Me ajattelimme, että sinä ehkä mielelläsi tahtoisit tavata Lontoon ystäviäsi jälleen. Ja kun sitten palaamme takaisin, tulee sinun olla täällä meitä vastassa."

"Voi neiti, kuinka kauan te viivytte poissa?"

"Kaksi kuukautta mahdollisesti. Emme tiedä aivan varmaan."

"Mutta, neiti, tahtooko rouva Dale, että minä hänen ruokansa valmistan? Tiedättehän, etten minä vielä ole niin taitava; te laitatte aina itse pasteijat ja makeisleivokset."

"En luule, että sinua ruoanlaittoon käytetään."

"Kyllä koetan, neiti, parastani." Greeta oli hyvin vakava, ja vielä vakavammalta hän näytti, kun hän lähti Mallowin kartanoon. Hän ei ollut käynyt siellä sitten kuin Ellen oli käyttäytynyt niin pahoin häntä kohtaan, ja hän mietti, mitä hän sanoisi, jos tapaisivat toisensa.

Tiellä hän kohtasi vanhan Job Somersin, joka tulla kompuroitsi kahden kepin nojalla muutaman askelen päässä tuvastaan.

Albert Edvard, joka tavallisuuden mukaan seurasi Greetaa, teki hurjan hyökkäyksen ukon jalkoja kohti, mutta se oli vain tuttavallisuutta, ja vanhus tervehti sitä iloisesti hymyillen.

"Se on pieni oiva koira, ja minä ilostun aina nähdessäni sen, sillä silloin tiedän, että minun säntillinen pieni siivoojani ei ole kaukana."

"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi Greeta vakavasti. "Tuskin tiedän, mitä minulle nyt tapahtuu. Tämä on semmoinen kolaus, josta en vielä ole selvinnyt. Minun neitini lähtevät pois eivätkä tarvitse minua; ja kaksi kuukautta on pitkä aika, herra Somers, ja minusta on hyvin vaikea tehdä työtä toisessa paikassa."

"Rakas lapsi!" huudahti vanhus, "Bill ja minä tulemme paljon sinua kaipaamaan. Eilen viimeiseksi hän sanoi, että hän ehkä joskus pyytäisi sinua jäämään meille ainiaaksi. Hän pitää paljon siisteydestä ja hienoudesta."

Greetan ajatukset olivat niin kiinnitetyt hänen elämänsä uuteen vaiheeseen, ettei hän käsittänyt ukon puheen täydellistä merkitystä.

"Bill saa itse pitää tuvan siistinä, siksi kunnes palaan takaisin", sanoi hän. "Minä tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin menen, mutta nyt, herra Somers, täytyy minun kiirehtiä rouva Dalen luo."

Kun hän saapui kartanoon, avasi Ellen hänelle oven. Hetkisen molemmat tytöt katselivat toisiaan ääneti, mutta Ellenin posket olivat tulipunaiset, ja uhmaavasti päätään nytkähyttäen hän koetti peitellä nähtävää hämmennystään.

Greeta sitävastoin seisoi siinä pää pystyssä ja sanoi äänellä, varmalla niinkuin kallio:

"Minä pyydän tavata rouva Dalea."

Sanaa sanomatta Ellen vei hänet rouva Dalen huoneeseen.

Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan.

"Neitisi ovat kaiketi puhuneet sinulle, Greeta, minun tuumistani, vai miten? Tahtoisitko lähteä mukaani?"

"Kyllä, hyvä rouva, mutta minkälaiseen toimeen? Tahdon halukkaammin tulla teidän luoksenne kuin kenenkään muun."

"Minulla on vanhanpuoleinen palvelija, joka toivoisi saavansa tytön avukseen. Ei sinun tarvitse ensinkään olla kyökissä muuten, paitsi ruoka-aikoina. Minä tahdon vakavan, siivon tytön, joka tekee mitä käsketään, ja minä otan mielelläni sinut niiksi kahdeksi kuukaudeksi, joina neitisi ovat poissa. Sitten minä luultavasti lähden ulkomaille."

"Minä luulen, että olen vakava", sanoi Greeta miettivästi. Hän ei luottanut itseensä nyt aivan yhtä varmasti kuin ennen. "Ja kyllä minä koetan olla vaiti. Neitini sanovat, että kieleni on minun pahin vikani, kun minä niin paljon puhun, mutta minä koetan olla sanomatta mitään toisille, jos te niin tahdotte. Ja minä lupaan, etten teille puhu mitään, ennenkuin te ensin puhuttelette minua. Minä luulen, että jos niin päätän tehdä, niin minä myöskin voin päätökseni perille viedä."

"Siitä olen vakuutettu", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Kuulin, että neitisi lähtevät jo tulevalla viikolla. Minä lähden kaupunkiin torstaina ja toivon, että silloin tulet mukaani."

"Kiitoksia, rouva. Kyllä minä todellakin tahdon sitten koettaa parastani."

Greeta lähti huoneesta eikä nähnyt varjoakaan Ellenistä, ennenkuin hän tuli puutarhan veräjälle; mutta siinä seisoi hänen entinen ystävänsä, jonka muoto ilmaisi, että häntä suuresti hävetti.

"Sinä voit hyvin jäädä minun luokseni tänään, Greeta", mutisi hän.

Greeta seisoi paikallaan ja katseli häntä vakavin ilmein.

"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi hän juhlallisesti, "nyt sanon sinulle hyvästi, Ellen. Minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja myöskin sitä, ettet milloinkaan saisi sellaista ystävää, joka on sinun tapaisesi. Minä annan anteeksi, että minusta luovuit, mutta minulla ei enään ole sinulle mitään sanomista."

"Se oli kaikkityyni Ned Thorpen syy", sanoi Ellen innokkaasti. "Ja hän on nyt poissa, Greeta, eikä palaa enää, ja minä olen kuullut, että hän pian menee naimisiin. Ja minä olen niin pahoillani, Greeta, sillä minä pidin sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta tytöstä, joita tunnen."

Greetan vanha auringonpaisteinen hymy palasi heti takaisin.

"Ajatteletko todellakin niin, Ellen? Oi kuinka olen iloinen! Tahdotko todellakin tulla ystäväkseni jälleen?"

"Niin totta kuin tässä seison", vakuutti Ellen. "Ja minä olen kovin pahoillani siitä, että lähdet Lontooseen. Minä toivoisin, että rouva Dale ottaisi minut myöskin mukaansa. Etkö voi pyytää, että hän sen tekisi? Sinä ja minä sopisimme hänelle hyvin."

Greetan silmät loistivat.

"Kyllä sopisimme; mutta hänellä on toisia palvelustyttöjä, Ellen, ja minä olen aivan kauhistuksissani, sillä en minä ole koskaan ollut yhdessä oikeitten palvelustyttöjen kanssa ennen, eikä minulla ole aavistusta siitä, minkälaisia ne ovat. Oi Ellen, kuinka iloinen olen siitä, että me taas olemme ystäviä!"

Ja ihastuksissaan Greeta syleili Elleniä ja suuteli häntä, ja sitten he lupasivat kirjoittaa toisilleen ainakin joka pyhä.

Greetasta tuntui kuin hän olisi kävellyt ilmassa, niin keveä oli hänen sydämmensä sinä iltapäivänä.

"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi hän Helenalle. "Minä olen niin kiihtyneessä tilassa, että teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä nauran. Ellen on selvittänyt asiat ja nyt olemme samalla kannalla kuin ennen, ja tiedättekös neiti, minun sydämmeni on ihan tulvillaan. Se on ollut niin tyhjä siitä asti kuin Ellen minut hylkäsi. Ja kuulkaas neiti, rouva Dale ottaa minut mukaansa tulevana torstaina."

Seuraavalla viikolla Greetan oli hyvin kiire. Oli niin paljon, jota tuli laittaa kuntoon. Eräänä päivänä hän meni vanhan Jobin luo jäähyväisvierailulle, kuten oli luvannut, ja silloin tuli häntä vastaan sama vanha rihkamakauppias, jonka kanssa hän kerran ennen oli puhunut vakavia sanoja. Nyt hän iloksensa sai kuulla, että ne sanat olivat itäneet ja juurtuneet.

"Te sanoitte minulle, että palaisin kertomaan teille, jos vanha kuollut sieluni tulisi eläväksi jälleen", sanoi hän. "Minä tuskin uskoin, että minulla olisikaan sielua, ennenkuin te sen minulle kerroitte; mutta siinä kun kuljin tietäni eteenpäin, oli ajatukseni lakkaamatta kiinni siinä, mitä olitte puhunut, enkä saanut yöllä unta. Seuraavana päivänä ja vielä sen jälkeisenäkin olin synkkä ja alakuloinen, sillä minä ajattelin äitiäni, joka oli maannut haudattuna kirkkomaassa jo kolmekymmentä vuotta tahi enemmänkin; hän oli hyvin jumalinen ihminen. Ja minä rupesin muistelemaan raamatunlauseita, joita hänen oli tapana minulle lukea. 'Tulkaa minun tyköni -- -- -- ja minä tahdon antaa teille levon' -- tämä oli yksi niistä. Ja sitten te minulle sanoitte: 'teidän tulee mennä sinne, missä saatte sielullenne parannusta', niin sanoitte; ja sitten toissa viikolla eräs naapuri vei minut mukaansa lähetyskirkkoon, ja silloin tuo kaikki taas tuli eteeni, ja kun kauan olin vastustellut ja taistellut, antauduin vihdoinkin ja lankesin polvilleni ja rukoilin: 'Herra, armahda minua syntistä ja pelasta onneton vanha sieluni'. Ja tyttöseni, hän kuuli minua, kuuli tosiaankin, ja se on ihmeellistä; ja minä uskon, että hän varjelee minua ja sieluani aina siksi, kunnes kuolema meidät erottaa, ja silloin hän ottaa minun sieluni luokseen taivaaseen."

"Oi!" huudahti Greeta huoaten ihmetyksestä ja ilosta. "Olen sanomattoman iloinen. Sanoinhan, että tulisitte onnelliseksi, enkö sanonutkin?"

"Sanoitte", vastasi vanha kauppias. "Olen teille hyvin kiitollinen, rakas lapseni, ja vieläkin kiitollisempi, jos tahdotte silloin tällöin jonkun rukouksen rukoilla puolestani, että Herra auttaisi minua kulkemaan hänen teillään, etten hänen sanaansa häpäisisi."

Näin sanottuaan hän nosti taakkansa selkäänsä ja lähti matkoihinsa.

Greeta ei tästä puhunut kenellekkään mitään, mutta hänen muotonsa oli niin ilosta säteilevä, että Joyce aivan tyytymättömänä virkkoi sisarelleen:

"Luulenpa, että Greeta on aivan tyytyväinen saadessaan jättää meidät. Luultavasti hän haluaa päästä takaisin Lontooseen. Hän on pieni kiittämätön olento, joka ei muista, mitä kaikkea olemme tehneet hänen puolestaan!"

Mutta jos Joyce olisi kuullut, mitä Greeta jutteli itsekseen ja Albert Edvardille viimeisenä iltana kyökissä, niin hän ei olisi niin ankaraa tuomiota lausunut.

"Miltä sinusta tuntuu, Albert Edvard? Nyt on loppu ja alku taas, eikö olekkin? Ja minä olen kovin pahoillani lopusta. Minä olen aina halunnut maalle, ja nyt se on tullut ja mennyt yhtä nopeasti. Sinun on helppo ottaa asiat noin levollisesti. Neidit ottavat sinut mukaansa, mutta he eivät tarvitse minua, ja minä tulen heitä hirveästi kaipaamaan."