Part 6

"Tuleeko hän yksin, eikö hänellä ole sairasta miestä?"

"Ei ole. Ei minua haluttaisi olla kahden sairaan apulaisena -- yksikin on jo tarpeeksi vaivalloinen, enkä minä tiedä, miten siinä tulen toimeen."

"Älähän nyt", sanoi Greeta ikäänkuin nuhdellen, "tuo sairas rouva on sellainen ihminen, jolle sinun tulee koettaa tehdä hyvää. Oi Ellen, se on ihanaa! Sinä voit tulla samanlaiseksi kuin se pieni tyttö raamatussa -- hän palveli erästä rouvaa ja auttoi rouvan miestä parantumaan, ja hänestä puhuttiin kaikkialla. Sinä voit käsittää, kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin, kun hänet pantiin raamattuun! Minä toivoisin olevani sinun sijassasi! Vain vähän aikaa, ymmärrätkö, vain nähdäkseni, mitä voisin tehdä."

"En voi mitenkään käsittää, mitä sinä tarkoitat", sanoi Ellen. "Mitäpä minä voisin tehdä rouvalle muuta, kuin mitä hän käskee ja tahtoo minua tekemään."

"Odota sinä vain ja katso."

Greeta noikkasi salaperäisesti. Hän jatkoi: "Minun Helena neitini on sanonut, että löytyy ihmisiä, joitten sielu on sairas, aivan niin kuin niitäkin, joitten ruumis on sairas. Ja minun opettajani Lontoossa sanoi ihan samaa, paitsi että hän sielun sijasta sanoi sydän. Mutta minä luulen, että sillä on sama merkitys. Ja katso, Ellen, meidän tulee kertoa heille, mihin heidän on mentävä tullaksensa terveiksi, ja sitten he menevät. Eihän se raamatun pieni tyttökään muuta tehnyt, eikä meidänkään tarvitse tehdä sen enempää. Ota selkoa siitä, miten sairaan rouvasi laita on, ja puhu sitten asiasta minulle, minä sanon sinulle kyllä, miten sinun tulee menetellä."

Ellen pudisti päätään.

"Minä en aio tehdä muuta, kuin auttaa häntä missä hän tahtoo", sanoi hän yksipäisesti.

He eivät tavanneet toisiansa, ennenkuin kahden viikon kuluttua, ja silloin oli Ellenillä koko varasto uutisia kerrottavana.

"Hän on leski ja surupuvussa ja hyvin kalpea; ja hänellä on päänkivistystä ja hän makaa melkein aina sohvalla ja hänen muotonsa on jäykkä ja harvoin hän nauraa, mutta hän puhuu emäntäni kanssa. Hän ei minulle milloinkaan puhu mitään, enkä minä puhu hänelle."

"Se on vahinko", sanoi Greeta miettivästi. "Etkö voi kysyä häneltä, saatatko tehdä jotakin hänen päänsärkynsä parantamiseksi. Kysy, Ellen, minä pyydän sinua!"

"Hän lukee paljon, ja hänellä on koko joukko kirjoja, joten hän tietää paljon enemmän kuin minä päänkivusta ja kaikesta muusta."

"Mutta kysy häneltä", kehoitti Greeta.

Ellen ei tahtonut mitään luvata, mutta eräänä iltapäivänä lähetettiin Greeta asialle kartanoon; ja suureksi ilokseen näki hän tuon sairaan rouvan istuvan puutarhassa. Greetan täytyi kulkea hänen ohitsensa mennessänsä taloon.

Greeta käytti heti tilaisuutta.

"Hyvää päivää, rouva."

Puhuteltu katsoi ylös. Hänellä oli helmassaan kirja, ja toinen makasi maassa hänen jalkojensa edessä. Hän näytti väsyneeltä ja onnettomalta. Hän katsoi Greetaan sanomatta mitään, ja Greeta kiirehti tavallisuuden mukaan esittämään itseänsä:

"Jos suvaitsette, tahdon ilmoittaa että nimeni on Margareeta Perkins -- olen Ellenin ystävä. Ehkä olette kuullut hänen puhuvan minusta. Minä palvelen neitieni luona Ivyn huvilassa. Ja minä pyydän kysyä, onko teillä päänsärkyä tänään? Ja oletteko kuullut, että paras keino päänsärkyä vastaan on, että kastaa nenäliinan kiehuvaan veteen ja hautoo päätään sillä. Minun tädilläni oli tapana tehdä niin, kun hänellä oli kova päänkivistys. Päänsärky on jotakin, joka ei minua milloinkaan vaivaa, mutta se mahtaa olla hyvin vaikeaa, ja minua oikein huolestuttaa teidän tähtenne."

Oli mahdoton suuttua Greetalle, siinä kuin hän seisoi päätään käännellen hyvin juhlallisen näköisenä.

Rouva Dale hymyili tuolle pienelle kummalliselle olennolle, joka seisoi hänen edessään, ja ihmetteli, miten hän saattoi olla noin osaaottavainen hänen asioihinsa.

"En tiennyt, että päänkivistykseni oli puheenaineena muitten kesken", sanoi hän, "mutta olen hyvin kiitollinen ystävällisestä neuvostasi. Olen koettanut lämmintä vettä ennen. En minä aina tunne päänsärkyä -- jos se olisikin ainoa, mistä kärsin, olisin onnellinen."

Hän mutisi nuot viimeiset sanat ikäänkuin itsekseen, mutta Greetan hieno kuulo sai niistä kuitenkin selvän.

"Oi, rouvani, minä olen niin huolissani teidän tähtenne. Minä olen itse hyvin onnellinen ja tekisin mielelläni mitä voisin teidän tähtenne."

Taaskin rouva katsoi häneen surullisesti hymyillen.

"Jos sinä saat elää, pikku tyttöni, niin saat kokea, että löytyy elämässä paljon vaikeampaa kuin päänsärky. Toivon, ettei sinun koskaan tarvitse kärsiä sydänsurua, joka usein aiheuttaa tuon taudin."

Hän otti kirjan jälleen käteensä, ja hänen käytöksessään oli jotakin, joka vaikutti Greetaankin. Hän meni pois taloon ja esitti asiansa Ellenille.

"Ja kuuleppas, Ellen", sanoi hän kuiskaten, "minä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan, ja asia on niin, kuin minä ajattelin. Hänellä on kipeä sydän, ja sinun ja minun täytyy katsoa, että hän täällä ollessaan paranee."

Ei ollut tilaisuutta pitempään keskusteluun, sillä rouva Webster tuli. Hän oli ystävällinen, hyvänluontoinen nainen, joka piti Greetasta.

"Neiti Churchhill on hyvä nainen", sanoi hän. "Hän on lähettänyt minulle isoäitinsä reseptin, parantaaksensa hermovävähdyksiäni. Olkaa hyvä ja viekää hänelle kunnioittavat tervehdykseni ja kiitokseni. Kaikki ylhäiset naiset eivät suinkaan viitsisi huolia ihmisten vaivoista, niin että koettaisivat niitä parantaa."

Greeta palasi kotiin pää täynnä ajatuksia. Illalla, ennen maatapanon aikaa, kun astiat jo olivat pestyt ja kyökki siistitty, tuli Joyce hänen luoksensa ja löysi hänet syvästi tutkimassa keittokirjaa. Hänen edessään oli paperi-arkki, kynä, mustepullo ja raamattu.

"Mitä teet, Greeta?"

Greeta katsoi ylös hymyillen tavallista iloista hymyilyään.

"Minä koetan kirjoittaa reseptiä sille sairaalle rouvalle, joka on Mallowin kartanossa. Minä tahtoisin tehdä sen oikein hyvin. Tulin ajatelleeksi sitä, kun Helena neiti lähetti reseptin rouva Websterille. Ellen ei näytä voivan mitään sanoa. Minä arvelen sen tulevan siitä, ettei hän ole syntynyt ja kasvatettu Lontoossa!"

"Ja mitä tuo kummallinen resepti sisältää? Kuinka rouva tuli sinulta sitä pyytäneeksi? Tapasitko hänet tänään?"

"Tapasin. Hän istui puutarhassa, ja vaihdoimme muutamia sanoja. Minä luulin hänen kärsivän päänkivistyksestä, mutta sitten hän sanoi, ettei se ollut sitä, ja kun hän kertoi mitä se oli, niin minä niin hämmennyin, etten voinut keksiä sopivia sanoja vastaukseksi, ja sitten ajattelin, että Ellenin kautta lähettäisin hänelle reseptin."

"Mitä lähettäisit?"

"Parannuskeinon särkevää sydäntä varten, neiti. Keittokirja ja raamattu ovat minulla siihen apuna."

Joyce lähti pois.

"Helena", sanoi hän, tullessaan pieneen vieraskammioon sisarensa luo, "luulen parhaaksi, että sinä otat vähän selkoa Greetan toimista. Minä en käsitä hänen jumaluus-oppiansa, minä tunnustan, että se käy yli minun ymmärrykseni. Mutta hän aikoo antaa rouva Websterin vuokralaiselle jotakin siitä, eikä se suinkaan tapahtune oikeaoppiseen tapaan."

Helena katsoi sisareensa.

"Sinä teet aina pilkkaa pikku Greetastani, Joyce, mutta voinpa sanoa, että hyvin usein joudun häpeämään itseäni, kun näen hänen vakavuutensa."

"No niin, mene itse katsomaan, mitä hän par'aikaa tekee, sillä hänen omituisuutensa voisi toisinaan tuottaa ikävyyksiä."

Helena meni kyökkiin. Hän tuli hetken perästä takaisin, kokoon puristettu paperi kädessään.

"En minä tahdo aina vakoilla hänen toimiaan. Se ei oikeastaan kuulu meihin, ja hänen toimensa ovat todellakin aina hyvin viattomia. Siksipä en kysynyt häneltä mitään; mutta hän näytti minulle tämän, kysyen oliko kirjoitus oikein kunnollista, ja minä sanoin, että se oli oikein kiltisti kirjoitettu. Tämän hän on kirjoittanut puhtaaksi."

Joyce otti paperin ja luki:

"Ainekset.

Te pysytte levollisena ja panette kaiken tarmonne siihen. Ensiksi te polvistutte ja rukoilette Jeesusta Kristusta hoitamaan sydäntänne ja tekemään sen terveeksi. Sitten annatte sydämmenne hänelle varjeltavaksi, sillä raamattu sanoo: 'Poikani, anna minulle sydämmesi.' Silloin hän sen pesee 'lumivalkoiseksi', kuten virressä sanotaan, ja kun hän on sen pessyt oikein puhtaaksi, silloin hän tulee sinne asumaan, kuten hän on sanonut: 'katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, hänen luoksensa minä tahdon mennä sisälle'. Silloin sairas sydän rupeaa laulamaan, sillä se on silloin onnellinen.

Tämä resepti on aina tehnyt vaikutuksen.

Aika: noin puoli tuntia."

Joyce katsoi sisartansa, ja Helena katsoi häneen äänetönnä.

"Minä nimitän tätä kunnioituksen puutteeksi."

"Ei hän ole tarkoittanut mitään sellaista. Hän on tarkkaan ajatellut jokaista lausetta. Hän kysyi minulta aikaa mitä suurimmalla vakavuudella. Minä en voinut sanoa mitään."

"Se on melkein nerokasta. Mitäpä hänestä tulleekaan, Helena?"

"En tiedä, mutta kyllä hän on yksi Jeesuksen pienistä -- -- siitä olen vakuutettu."

"Jos hän tahtoo sen perille lähettää, niin käske hänen ainakin pyyhkiä pois aika. Se tuntuu melkein herjaamiselta. Minä tahdon itse sanoa sen hänelle." Joyce meni kyökkiin. Greeta oli juuri valmis lähtemään yläkertaan pannakseen maata.

"Greeta, älä laske leikkiä niin vakavista asioista kuin ihmisen uudestisyntymisestä, jonka Herra itse vaikuttaa."

Greeta kääntyi Joycen puoleen aivan kauhistuneen näköisenä.

"Oi neiti, sitä en ole milloinkaan tehnyt."

"Mutta sinä olet kirjoittanut, että se voi tapahtua puolessa tunnissa. Tiedätkö, että löytyy ihmisiä, jotka koko elämänsä ajan etsivät rauhaa sieluillensa? Siinä on suuri työ."

Greeta oli ääneti vähän aikaa; sitten rupesivat suuret, raskaat kyyneleet vierimään hänen silmistään poskia pitkin alas.

"Oi, neiti, minä luulin että Jeesus Kristus aina on lähellä. Opettajatar sanoi, ettei meidän milloinkaan tarvitse odottaa. Ja minä ajattelin, että rouvalla mahdollisesti olisi niin paljon muuta tekemistä, ettei hän sitä huomaisi. Minä en tahtonut laskea leikkiä, neiti, en todellakaan tahtonut."

"Sinä et voi sellaista sitoa määrä-aikaan, se on suorastaan kunnioituksen puutetta", sanoi Joyce eikä ollut huomaavinaan hänen kyyneleitänsä.

"En minäkään ollut opettajan luona kauvempaa kuin puolen tuntia", nyyhkytti Greeta. "Minä jäin muiden jälkeen eräänä pyhänä ja pyysin häntä puhutella. Mutta en huoli puhua ajasta mitään, jos neiti niin toivoo. Mutta enkö saa sanoa, että siinä ei kulu pitkää aikaa, jos koko sielullamme pyrimme siihen?"

"Sinä olet hyvin pieni tyttö lähettääksesi sellaisia sanoja aikaihmisille", sanoi Joyce katsoen häneen vakavasti.

Mutta Greetan kasvot loistivat samassa silmänräpäyksessä niin säteilevästä ilosta, että Joyce täydellisesti hämmentyi.

"Niin, neiti, aivan kuin se pieni tyttö, josta raamatussa puhutaan, joka lähetti spitaalitautisen kapteenin parannettavaksi!"

Joyce jätti hänet.

"Greeta", sanoi hän sisarelleen, "on paljon korkeammalla asteella kuin minä."

KAHDEKSAS LUKU.

Todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja.

Rouva Dale hämmästyi koko lailla, kun hän eräänä aamuna löysi aamiaispöydältään jotenkin ryppyisen kirjeen huonosti kirjoitettuine osotteineen:

"Rouva Websterin vuokralaiselle.

Ellenin ystävältä, joka puhui kanssanne toissa tiistaina. Kunnioituksella ja paljon terveisiä."

Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän aukaisi ja luki Greetan lähettämän reseptin.

Mutta hän ei sitä lukenut ainoastaan yhden kerran eikä kaksi kertaa, vaan hän näytti miettivän ja harkitsevan joka sanaa tarkasti; hiljaa, vähitellen hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Pienen palvelustytön harras osanotto hänen kohtaloonsa ei ensinkään tuntunut hänestä tunkeilevalta; se päinvastoin liikutti hänen sydäntänsä, joka tähän asti oli ollut kirvelevää katkeruutta täynnä.

Kun Ellen tuli sisälle korjaamaan ruokaa aamiaispöydältä, sanoi hän tytölle:

"Onko pieni ystäväsi antanut tämän kirjeen sinulle, minulle annettavaksi?"

Ellen punastui ja vastasi vähän hermostuneesti:

"On, rouva, minä toivon, että suotte hänelle anteeksi, jos hän on kirjoittanut jotakin sopimatonta, sillä Greeta on toisenlainen kuin kaikki muut näillä seuduin. Hän, nähkääs, on Lontoosta."

"Minä näen sen", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Jos hän tulee tänne sinua tervehtimään, niin minä mielelläni vähän juttelisin hänen kanssaan."

"Jaha, kiitoksia, rouva."

Ellen vähän hämmentyneenä meni huoneesta, mutta palasi hetken perästä.

"Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva, ettette emännälleni puhuisi mitään siitä, että olen antanut teille Greetalta kirjeen. Hän saattaisi pitää sitä tunkeilemisena, ja minä sanoin Greetalle, että se sitä olikin."

Rouva Dale lupasi hymyillen, ettei hän mitään kertoisi. Kaksi päivää myöhemmin Greeta tuli häntä vastaan tiellä. Hänellä oli munakori käsivarrellaan.

Greeta tervehti leveästi hymyillen, ja rouva Dale pidätti hänet sanoen:

"Kiitoksia siitä, mitä minulle lähetit muutama päivä sitten. Ihmettelen, miten johduit sitä tekemään?"

"Niin, rouva", vastasi hän kiihkeästi, "minä tiesin teidän haluavan saada sitä, mikä tekisi sydämmellenne hyvää. Sanoittehan minulle, että sydämmenne oli kipeä, vai kuinka? Ja minä olen päättänyt koettaa olla samanlainen kuin pieni vangittu tyttö raamatussa. Mutta hänellä oli sairas kapteeni autettavana, enkä minä ole tavannut ketään sellaista. Eikä tähän aikaan löydy enään profeettoja -- vaan ainoastaan lääkäreitä; eivätkä he näytä itsekään olevan varmoja siitä, että voivat parantaa kaikki sairaat, jotka heille tuodaan. Ja sitten, tietääkö rouva, tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Mutta sitten eräs lähetyssaarnaaja sanoi minulle, ja samoin minun neitinikin on sanonut, että löytyy ihmisiä, jotka eivät tiedä mihin menisivät saadaksensa sielunsa eli sydämmensä parannetuksi. Ja sitten, hyvä rouva, minä ajattelin, että mielelläni sanoisin heille sen. Ja minä toivon oikein hartaasti, että teidän sydämmenne pian tulee aivan terveeksi."

Hänen suuret siniset silmänsä ilmaisivat niin suurta vakavuutta ja uskollisuutta, että rouva Dale ei hennonnut pysäyttää hänen intoansa.

Hän meni äkkiä pois, puhumatta sen enempää; ja Greeta seisoi tuijottaen hänen jälkeensä.

"Oi, hän on hyvä rouva, minä toivon, että hän pian paranee."

Greeta tuli hyvin iloiseksi, kun hän muutamia päiviä myöhemmin kuuli, että Churchhillin neidet aikoivat käydä vierailulla rouva Websterin vuokralaisen luona. Heidän palattuaan hän rohkaisi mielensä, kysyen Helena neidiltä, oliko rouva ollut kotona.

"Oli", vastasi Helena. "Ja minulle vielä selveni, että hän on tuntenut isäni. Tämä rouva oli muutamia vuosia sitten yksi niistä, jotka opettivat hänen pyhäkoulussaan. Sitten hän meni naimisiin, ja hänellä on ollut koko joukko vastoinkäymisiä ja murheita. Hän on tullut maalle terveyttänsä vahvistamaan."

Helena ei kertonut rouva Dalen elämänvaiheista Greetalle. Rouva Dale oli mennyt naimisiin ilman rakkautta, vain saadaksensa kodin. Pian hän havaitsi, että miehensä oli jumalankieltäjä ja juomari, joka teki kodin sanomattoman onnettomaksi. Kolme hänen neljästä lapsestansa kuoli pienenä. Hänen ainoa jäljellä oleva poikansa alkoi jo neljäntoista vuotiaana näyttää taipumusta juoppouteen ja erotettiin kahdesta eri koulusta. Hän otti pojan mukaansa ulkomaille, ja siellä hän seitsemäntoistavuotisena, aivan rappiotilassa kuoli, vähemmän suruksi kuin helpotukseksi äidillensä. Silloin hän palasi miehensä luo, ja oli nyt ainoastaan muutaman kuukauden ollut leskenä.

Hän sanoi Helenalle hyvin surullisesti:

"Elämäni näyttää olevan lopussa, sillä kaiken, mikä elämän tekee onnelliseksi, olen kadottanut. Minulla ei ole sukulaisia, ei mitään uskontoa, ei mitään toivoa; minä luen kirjoja ja mietin niitä, mutta nekin minua rupeavat väsyttämään."

"Ei mikään ole loputonta", sanoi Helena hiljaa. "Elämä on täynnä yhä uusia alkuja -- eiköhän niin?"

"Ah, se on vain puhetta -- pelkkää typeryyttä", sanoi rouva Dale vähän kärsimättömästi. "Minä en milloinkaan voi alkaa uudestaan."

"Mutta Jumala voi."

Helena ei saattanut olla tekemättä tuota muistutusta.

Rouva Dale katsoi häneen.

"Minä olen kadottanut uskoni Jumalaan, ja kuitenkin --"

Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka hän kurkotti Helenalle.

Se oli Greetan resepti.

"Hymyilkää tälle, jos tahdotte, mutta se on tuottanut minulle niin suunnattoman paljon muistoja, etten minä uskalla väittää, ettei ole Jumalaa. Minä luulen, että tämä on erään teillä palvelevan pienen tytön tuote. Oliko se hänen oma ajatuksensa?"

"Kokonaan; mutta tuossa pienessä viestissä on suuria totuuksia, rouva Dale."

"Niin on", sanoi rouva Dale, joka sitten rupesi puhumaan muista asioista.

"Greeta", sanoi Helena kotimatkalla sisarelleen, "on todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja. Olkoon hänen käytöksensä kuinka kummallinen hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin ne ominaisuudet, joita tarvitaan menestymistä varten, nimittäin intoa ja kestäväisyyttä."

"Niin", sanoi Joyce, "mutta me olemme ottaneet hänet pieneksi palvelustytöksemme, emmekä lähetyssaarnaajaksi. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että hän osottaa intoa ja kestäväisyyttä meidän palveluksessamme myöskin. Hänen lattiaharjansa rapina saattaisi kuulua melkein kilometrin päähän."

Kevät muuttui vähitellen kesäksi, ja kun heinä juuri oli tehty, kohtasi Greetaa suuri suru.

Hän oli käynyt asialla eräänä päivänä, ja kun hän toi teen sisälle, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Helena kirjoitti kirjeitä, joitten piti mennä iltapostissa, mutta kun Joyce teen juotuansa tuli kyökkiin, istui Greeta rahilla lieden luona esiliina silmien edessä, ja koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä.

"No mikä nyt on?" kysyi Joyce vähän terävästi. "Oletko rikkonut jotakin?"

Greeta nousi jakkaraltaan ja katsoi hyvin surullisena Joyceen.

"En, neiti, minä itse olen saanut syvän surun, jota en milloinkaan, en milloinkaan voi voittaa."

Joyce istahti kyökin pöydän syrjälle ja valmistautui pitempään keskusteluun. Hän piti todellisesti Greetasta, mutta hän ei samalla myötätuntoisuudella ottanut osaa hänen tuumiinsa kuin Helena.

"No, Greeta, mitä se nyt on? Onko joku kuollut?"

"Ei, jotakin paljon pahempaa. Ystäväni on minut hylännyt."

"Hyvä lapsi, sepä oli ikävä! Joku lontoolainen ystäväkö?"

"Ei, neiti. Ellen, joka on kartanossa."

"Ethän sinä häntä ole kauan tuntenut. Mutta miksi hän on sinut hylännyt?"

Greeta pyyhki silmiänsä esiliinallaan; ja sitten tuli selitys, jota nyyhkytykset yhä seurasivat.

"Se on niin, neiti, -- se on niin äkkiä yllättänyt minut, että tunnen itseni ikäänkuin sokeaksi sitä ajatellessani. Minä ja Ellen olimme tehneet ystävyyden liiton koko elämäksemme. Minä rupesin saamaan hänet mieltymään pakanain asiaan, ja hän antoi minulle joku päivä sitten 25 penniä lähetyssukkaani. Meidän piti kasvaa yhdessä, ja minä kerroin hänelle kaikkea. Ja kun te ja Helena neiti olisitte kuolleet, niin meillä oli aikomus lähteä Lontooseen ja valmistautua lähetystyöhön. Niin me olimme suostuneet, neiti. En minä koskaan ole unohtanut Elleniä rukouksissani -- en kertaakaan -- ja kun minä sanon 'Isä meidän', ajattelen Elleniä ja minua. Ymmärrättehän, neiti, kun meitä on kaksi, tuntuu se lause niin selvältä. En ole koskaan ymmärtänyt, keitä tarkoitettiin, kun sanottiin 'meidän'. Ja minun ja Ellenin sydämmet olivat aivan kuin luodut toisiansa varten. Minä sanon usein hänelle: 'Ellen', sanon minä, 'sinä kuuntelet ja minä puhun; eikö se ole niin kuin ollakkin pitää?' Ja hän sanoi aina, 'on', sitten kuin minä olin opettanut häntä niin tekemään. Ja minä olin ajatellut, neiti, että te olisitte antanut minun lähteä kuorma-ajurin mukana jonakin päivänä kaupunkiin, niin minä olisin ostanut oikein kauniin myssyn Ellenille ja lahjoittanut sen hänelle. Olen aina sanonut, että säpsä kaunistaisi häntä. No niin, neiti, minä menin kylään tänään, pannakseni teidän kirjeenne postiin, ja minä kuljin niittypolkua, sillä se on lyhempi eikä siellä ollut härkiä, ja silloin näin Ellenin istuvan porraspuulla. Nuori mies seisoi hänen vieressään. Minä menin hänen luoksensa juuri niinkuin tapani aina on; mutta silloin tuo nuori mies sanoi suoraan vasten silmiäni: 'Mikä variksenpelätti tuo on, Ellen?' Ja Ellen nauroi, vaikka hän samalla kävikin tulipunaiseksi kasvoistaan. 'Se on Greeta Perkins', sanoi hän, 'hän palvelee Ivyn huvilassa.' 'Olen Ellenin ystävä', sanoin minä, ja katsoin terävästi häntä silmiin. 'Ja Ellen, minä tahdon sanoa sinulle sanan.' Ellen kiekahutti päätään, tiedättekös neiti, ja sanoi: 'Olen estetty tänään, etkö sitä näe?' 'Minä näen, että sinä täällä istut joutilaana, vieraan nuoren miehen parissa', sanoin minä. Silloin hän kääntyi minuun ihan suuttuneena ja sanoi: 'Mene sinä tiehesi äläkä huoli siitä, mitä minä teen. Ei minulla ole mitään halua seurustella sinun kanssasi enään'. Ja sitten hän nauroi ja poika nauroi myöskin, ja minä sanoin: 'Onko tarkoituksesi tehdä loppu meidän ystävyydestämme, Ellen?' Hän noikkasi, ja minä tulin kotiin särjetyin sydämmin. Hän on vieras, joka tuli auttamaan herra Websteriä heinänteossa; ja Ellen rupeaa heti hyviin väleihin hänen kanssaan ja jättää minut. En minä olisi voinut uskoa, että hän minulle nauraisi -- en olisi sitä uskonut -- ja kaikki tulevat vuotemme, jotka meidän piti yhdessä viettää -- ne ovat nyt menneet hukkaan, eikä hän pidä enään minusta. Ei minulla ole ainoatakaan ystävää koko avarassa maailmassa, ja voi, neiti, minä en milloinkaan olisi voinut uskoa, että Ellen olisi saattanut tehdä niin!"

"No Greeta, ei siitä ole niin suurta haittaa. Lohduta mielesi! Tuo nuori mies lähtee pian tältä seudulta pois, ja Ellen tulee silloin luoksesi jälleen."

"Ei koskaan, neiti, ei koskaan! Minä en häntä pyytäisikään. Minä en milloinkaan enään voisi häneen luottaa."

"No sitten ei sinulla ole mitään vahinkoa, vaikka sellainen ystävä onkin mennyt. Maailmassa löytyy toisia tyttöjä, yhtä hauskoja kuin hän."

"Mutta minä pidin hänestä niin paljon", nyyhkytti Greeta. "En voi milloinkaan tulla ystäväksi kenenkään muun kanssa. Hän oli palvelustyttö samoin kuin minäkin, ja meillä oli niin paljon yhteistä, ja me saatoimme puhua emännistämme, ja mitä meillä oli päivälliseksi, ja mitä vaikeuksia meillä oli uunin tähden, ja kissoista ja koirista ja hiiristä; oi ei, neiti, minä en milloinkaan voi löytää toista Elleniä, ja hän on särkenyt sydämmeni!"

Ei Joyce eikä Helena voinut häntä lohduttaa. Hän itki sinä iltana kunnes nukkui. Ja Ellenin uskottomuus raskautti häntä joka päivä ja joka hetki.

"Mitä se sinua hyödyttää, että tuolla tavalla yhä suret", sanoi hän itselleen eräänä kauniina kesäkuun päivänä. "Parempi on, että teet kuin Albert Edvard, ettet puhu mitään huolistasi, jotka sinua kohtaavat. Se syö ja makaa eikä ajattele pettymyksiään. Ja sitäpaitsi ei löydy ketään, joka huolii siitä, onko sydämmesi särkynyt vai ei. Aurinko loistaa yhtä kirkkaasti ja kukkaset yhä kasvavat, eikä kesä muutu talveksi vilvoittaaksensa sinun tunteitasi. Sinua on häpeämättömästi kohdeltu, se on kyllä tosi, mutta päätä, että kuljet tietäsi yksin, kunnes tulet aikaihmiseksi. On kummallista, miten paljon ihminen voi tehdä, kun hän oikein päättää!"

Ja sitten kuin Greeta oli tehnyt tämän päätöksen, osotti hän iloansa oikein spartalaiseen tapaan; mutta hänen valoisa hymyilynsä oli muuttunut kovaksi irvistykseksi, eikä Joyce kauemmin jaksanut sitä nähdä.

"Oi, Greeta hyvä, älä irvistä noin!" huudahti hän; ja Greetan urheus lannistui heti.

"Oi, neiti, minä vain koetan olla iloinen. En aio itkeä enään."

"Sepä on hauskaa kuulla. Ellen ei ansaitse sitä, että häntä niin paljon suret; mutta ei sinun sentähden pidä alituisesti nauraa. Ei se ole luonnollista."

"Ei, neiti, ei olekkaan. Minä näennäisesti koetan nauraa, vaikka sisällisesti itken. Mutta pian se ehkä onnistuu paremmin, kun minä oikein täyttä totta koetan."

Kaivatessaan Ellenin seuraa, kääntyi hänen koko huomionsa vanhaan Job Somersiin, ja milloin hänellä oli vapaa iltapäivä, vietti hän sen aina ukon tuvassa, jota hän siivosi ja puhdisti.