Part 10

Rouva Banner, joka makaa viereisessä vuoteessa, lähtee huomenna kotiin, ja minä ehkä tulevalla viikolla. Minä toivon pääseväni takaisin neitieni luo pian. Oletko ollut missään sairashuoneessa, Ellen? Se on suuri valkoinen huone täynnä vuoteita ja sairaanhoitajia, ja jokaisen vuoteen yläpuolella on seinässä kortti, joka kertoo kaikille, kuinka sairas kukin on, ja taulu, joka ilmoittaa lämpömäärän, joka menee ylöspäin ja alaspäin, kuten sanovat, sillä he tekevät sen lyijykynällä, mutta minä en tunne mitään lämpömäärää, en tunne mitään muuta kuin ennenkään. Ja tohtorit tulevat ja menevät joka päivä, ja niitä on sadottain. Lontoossa on joukottain tohtoreja, kun on sairas; ja ne tunkeilevat saadaksensa sairasta nähdä, mutta minä pidän heistä ja hymyilen heille enkä puhu mitään. Nyt minun täytyy sanoa sinulle hyvästi, Ellen, olen sinun rakas, uskollinen ystäväsi

Greeta."

"J.K. Toivon ettet ole unohtanut pakanoita."

Viimeinen, joka tuli tapaamaan Greetaa, ennenkuin hän lähti sairashuoneesta, oli Joyce.

Se oli iloinen yllätys Greetalle, mutta Joyce ihan hämmästyi, kun hän näki tytön pienet, läpihohtavat, laihat kasvot.

"Oi Greeta, sinusta tuskin mitään enään on jäljellä! Minulle sanottiin, että sinä nyt olet parantunut, mutta kyllä vielä pitkä aika kuluu, ennenkuin jaksat ruveta työtä tekemään."

"Viimeinen emäntäni on matkustanut ulkomaille, neiti, ja hän sanoi, että minä voisin auttaa Lucya talon hoitamisessa, kunnes te minua jälleen tarvitsette. Palaatteko jo pian maalle?"

"Ei vielä. Helena neiti ja minä aiomme vielä käydä muutamien tuttavien luona sitä ennen. Meillä ei ole mitään kiirettä kotiin. Meidän kävi mielemme niin pahaksi, kun saimme kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut, mutta samalla olimme oikein ylpeät sinusta. Olen ollut vieraana samassa talossa kuin kapteeni d'Arcy, ja hän kertoi koko tapauksen."

"Tunnetteko minun kapteenini, neiti?" kysyi Greeta innokkaasti. "Hän tuli tänne minua tervehtimään eräänä päivänä. Hän on siivo herra, paljon siivompi kuin hänen palvelijansa, herra Bennett."

"Kuinka sinä voit ajatella mitään työtä, sinä pieni raukka?" Joyce katseli häntä säälivin silmin. "Olen varma siitä, että olet tullut paljon pienemmäksi entisestä. Et näytä siltä, kuin voisit mihinkään ryhtyä."

"Oi neiti, minun hiukseni minut sellaiseksi tekevät", selitti Greeta surullisena. "Kun minä saan myssyni takaisin, tulen isoksi jälleen. Minä niin odotan sitä aikaa, jolloin saan sen päähäni. Olen mielestäni aivan pukematon ilman sitä."

Joyce nauroi.

"Minä luulen, että sinun täytyy ensin päästä johonkin toipumuskotiin, ennenkuin rupeat ajattelemaan myssyjäsi. Minäpä puhun sisareni kanssa asiasta."

Greeta ei näyttänyt olevan varsin tyytyväinen sellaiseen tulevaisuussuunnitelmaan. "Suokaa anteeksi, neiti, mutta minä en pidä tuollaisista kodeista ja sen semmoisista. Olen kuullut, että niissä on paljon kaikenlaisia sääntöjä, enkä minä voi kärsiä sääntöjä, ainakaan kun ne ovat kirjoitetut suurilla kirjaimilla. Minä tulen terveeksi ja voimakkaaksi ja jaksan pian tehdä työtä, kun vain pääsen täältä pois. Minun on hyvä olla täällä, mutta ruoka on niin ja näin, sitä on tavallisesti kupeissa. Väliin ajattelen, että makkara tahi syltynpalanen maistuisi mainion hyvältä."

Sitten hän kysyi Helenaa.

"Onko hän oikein terve jälleen? Olen iloinen, että hän on terve, sillä se vasta oli hirveätä, kun hän siinä makasi tuperruksissa! Sitä en milloinkaan voi unhottaa. Ja oi miten iloiseksi tulen, kun jälleen saan palata kotiin maalle. Minä olen aivan samaa mieltä kuin rouva Creek, että se kokonaan voittaa Lontoon."

"Onpa hauskaa, että niin ajattelet. Nyt minun täytyy lähteä. Me kirjoitamme sinulle, kun jälleen palaamme kotiin. Olemme suostuneet siitä rouva Dalen kanssa. Hyvästi."

Joyce kurkotti kätensä hyvästiksi, ja Greeta puristi sitä kunnioittavasti.

"Tuntuu minusta kuin olisin hieno neiti, kun minun neitini antavat minulle kätensä", sanoi hän jäljestäpäin hoitajattarelle.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kolehti.

"Lucy, Lucy! Luuletteko, että minä saan lähteä kokoukseen tänä iltana? Neljä lähetyssaarnaajaa pitää puheita, se on ilmoituksessa, ja sali on ainoastaan kahden katukulman päässä täältä!"

Greeta tuli aivan hengästyneenä kertomaan uutisiansa kyökkiin, herättäen Lucyn hänen iltapäiväunestaan.

"Voi sitä tyttöä, minkälaista melua!" huudahti Lucy nyrpeänä. "Tietysti sinä saat mennä, jos haluat. Minä kyllä lähden muutamien ystävien luo, mutta tulen aikaisin kotiin."

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kuin Greeta jätti sairashuoneen, ja ensi viikolla hänen piti palata Sundaleen. Hiukset olivat vielä hänelle suurena koettelemuksena, ja käsissä ja käsivarsissa näkyi tulen jättämiä arpia. Mutta hänen hyvä luontonsa näytti olevan palovakuutettu, ja kun Lucy välistä surkutteli häntä, sanoi hän rohkeasti:

"En ole milloinkaan ollut kaunotar, enkä minä aio valittaa. Minä pidän itseni puhtaana ja siistinä enkä huoli muusta."

Nyt hän oli intoa täynnä lähetyskokouksen tähden -- eikä ollut kummakaan, sillä hän aikoi ottaa sinne mukaansa säästönsä. Hän oli setelinsä vaihtanut kultaan; sukka oli melkein täynnä hopea- ja kuparirahoja. Kokous alkoi kello 7, mutta jo kuudelta seisoi Greeta kokoushuoneen ulkopuolella odottamassa, että ovet avattaisiin. Säteilevä ilme kasvoissaan hän asettui salin penkille istumaan, uskollisesti pidellen kallista sukkaansa päällysnuttunsa alla, jotta ei mikään pahansuopa ihminen sitä näkisi ja tempaisi hänen kädestään.

Oli paljon väkeä kokouksessa, sillä se oli vuosikokous, ja puhujien joukosta Greeta tunsi muutamia pappeja. Ensimmäisistä puhujista ei hänellä ollut mitään iloa, sillä hän ei ymmärtänyt heidän selostuksiansa ja tiedonantojansa; mutta kun lähetyssaarnaajat rupesivat puhumaan, silloin Greeta todella innokkaasti seurasi esitystä. Hän kuunteli tarkkaavasti joka sanaa. Jos kertomukset huvittivat kuulijoita, nauroi Greetakin sydämmensä pohjasta, jos taas jotakin surullista kerrottiin, täyttyivät hänen silmänsä suurista, raskaista kyynelistä.

Kun vihdoin laulettiin virsi ja kolehtia ruvettiin kantamaan, silloin hänen ilomaljansa oli täynnä.

Hämmästykseksi ja tyytymättömyydeksi sille ujolle nuorelle miehelle, joka kolehtilautasta kantoi, otti Greeta hitaasti ja varovasti esiin nuttunsa alta mustan sukkansa ja laski sen rahojen päälle.

"Se on minun sukkani, nuori mies", sanoi hän kiireesti, mutta niin ääneensä, että lähellä olevat selvästi kuulivat hänen sanansa. "Ottakaa se mukaanne, mutta älkää hukatko sitä, sillä se on hyvin raskas!"

Nuori mies seisoi hetkisen epäilevänä; mutta Greetan uhkaava muoto ja varoittavat kuiskeet saivat hänet pakenemaan tytön luota niin pian kuin suinkin.

"Te ette saa sitä koskea, nuori mies! Se on annettava lähetyssaarnaajille, että he vievät sen pakanoille. Se on minun sukkani, sanon minä! Te ette saa pistää sormianne siihen, sillä se on minun sukkani, ja minä pidän teitä silmällä!"

Hänen silmänsä todellakin seurasivat nuorta miestä ympäri koko salin; mutta sitten vietiin kolehti erääseen sivuhuoneeseen. Kun Greeta vielä oli viipynyt muutaman hetken sen jälkeen kuin kokous oli lopussa, läheni hän vihdoin hitaasti ovea.

"Mitä sinä odotat?" kysyi hän itseltään melkein suuttuneena. "Sinä olet antanut sukkasi ja sillä hyvä. Tahtoisitko että kaikki tulisivat sinua kiittämään? Sinä olet oikea tyhmyri, se sinä olet."

Hän seisoi oven kynnyksellä, kun käsi laskeutui hänen olalleen. Hän katsahti ylös ja näki huonosti puetun naisen seisovan vieressään.

"Minä istuin takananne ja näin teidän laskevan sukkanne lautaselle", sanoi hän ystävällisesti. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että kysyn mitä siinä oli?"

"Minun säästöjäni", sanoi Greeta vähän ujosti. "Minä olen jo kauan, nähkääs, halunnut päästä tällaiseen kokoukseen ja sillä välin olen säästänyt sitä varten."

"Kuinkahan paljon te olette säästänyt?"

"Olen saanut pari kertaa lahjan, nähkääs, yksi oli oikein suuri -- koko 300 markkaa -- se vaikuttaa sen, että summaa karttui niin paljon; mutta minun neitini tahtoivat, että minä ostaisin vähän vaatteita, ja senvuoksi en ole itse voinut säästää kuin 75 markkaa ja 68 penniä."

"Kuinka suuri palkka teillä on?"

"Minä saan 140 markkaa tänä vuonna."

Rouva lähti. Hänellä itsellänsä oli 14,400 markan tulot, ja hän oli antanut 15 markkaa. Rahat olivat hänen jumalansa, hän ei tahtonut niitä käyttää edes itseänsä varten. Häntä oli kehoitettu menemään veljenpoikaansa kuulemaan, joka oli lähetyssaarnaaja -- ja hän oli melkein katunut, että oli antanut hetken tunteen vaikuttaa itseensä niin, että antoi 15 markkaa, kun 50 pennissäkin olisi ollut hänen mielestään tarpeeksi. Mutta Greetan riemu ja tyytyväisyys, kun hän oli antanut sukkansa, oli liikuttanut häntä. Hän häpesi, kun hän vertaili molempia lahjoja ja molempien lahjojen antajien tuloja toisiinsa. Tultuansa kotiinsa hän lähetti nimettömän rahaosotuksen, jolla lähetysseura sai nostaa 2000 markkaa, eikä kukaan tietänyt, että pieni palvelustyttö oli tähän antanut aihetta.

Greeta pysähytettiin vielä kerran, ja tällä kertaa eräs pappi häntä puhutteli.

"Oletko sinä se pieni tyttö, joka antoi 375 markkaa sukassa lähetykselle?"

Greeta oikein hohti tyytyväisyydestä.

"Kyllä, hyvä herrani, mutta siinä oli vielä enemmän -- 375 markkaa ja 68 penniä. Toivon että se nuori mies ei mitään pudottanut. Hän näytti niin pelästyneeltä."

"Onko sukalla mitään historiaa?" kysyi pappi hymyillen.

Greeta tuijotti häneen ja vastasi vähän ylenkatseellisesti:

"Mitä vielä. Ei sukalla ole mitään historiaa. Sitä on ainoastaan kuninkailla ja kuningattarilla, sellaisilla joista minä luin koulussa."

"Mutta mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"

"Osan olen saanut lahjaksi sairaalta kapteenilta ja loput olen itse säästänyt."

"Kuinka kauan sinä olet harrastanut lähetystyötä?"

"Oi, hyvin kauan, aina siitä asti kuin vuosi takaperin olin eräässä lähetyskokouksessa. Minä aion itse tulla lähetyssaarnaajaksi kerran, mutta --" tässä hän sai pelästyneen ilmeen kasvoihinsa -- "mutta ei suinkaan minun milloinkaan tarvitse astua lavalle puhumaan, kuten nämät täällä tekevät; täytyykö minun?"

"Sinun tulee tehdä paljon vaikeampaakin, jos tulet lähetyssaarnaajaksi", sanoi pappi hymyillen. "Miksi tahdot tulla lähetyssaarnaajaksi?"

"Pakanain tähden, hyvä herra, kun ne eivät tiedä mitään, ja lähetyssaarnaajat sanovat, etteivät joudu käymään kaikkien luona."

"Ei, me emme voi sitä tehdä", sanoi pappi alakuloisena.

"Sanokaapas minulle, herrani, oletteko ollut pakanain parissa?"

"Olen ollut Intiassa viisitoista vuotta."

"Oohoo!" Greetan ääni ilmaisi sekä pelkoa että ihastusta. "Mutta ette ollut puhujana siellä toisten joukossa."

"En, minä kuuntelin niitä, jotka olivat uudempia ja nuorempia kuin minä, ja mielestäni oli hyvä kuunnella heitä."

"Oi herra pastori", sanoi Greeta loistavin silmin ja punastuvin poskin, "en ole milloinkaan nähnyt pakanaa, mutta lähetyssaarnaaja on melkein yhtä hyvä; tahtoisitteko antaa minulle kättä?"

"Aivan mielelläni."

Greeta tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi kätellyt kuningatarta.

"Paljon kiitoksia, herra pastori; ja olkaa hyvä ja sanokaa, onko missään pakanoita, jotka puhuvat englanninkieltä siellä, mihin minun täytyy mennä, sillä minä en ole kasvatettu puhumaan ranskaa ja sellaista."

"Minun mielestäni sinä saisit tyytyä puhumaan pakanoille täällä kotimaassa. Niitä on yllin kyllin, tyttöseni. Ehkäpä Jumala näyttää, että parhaiten voit häntä palvella täällä. Ja jos sinä lähetät säästösi muitten avuksi, jotka pakanamaihin lähtevät, niin sinä otat osaa suureen evankeliumin levitystyöhön kaikessa maailmassa."

Greeta painoi alas päänsä.

"Olen päättänyt mennä pakanamaille ja minä toivon, että saan mukaani erään ystävän, jonka nimi on Ellen. Mutta jos Jumala ei pidä minua sopivana, niin hän sen kyllä ilmoittaa tavalla tai toisella."

Ja sitten Greeta lähti hymyilevin kasvoin, mutta surullisin sydämmin.

"Sukkaan kokoominen on hyvä apu", mutisi hän, "mutta siinä ei ole puoleksikaan sitä, mitä minä haluan tehdä, sillä minä tahdon tehdä niin paljon kuin voin enkä niin vähän kuin mahdollista."

Hän oli tavattoman äänetön, tullessaan kotiin Lucyn luo, ja kun hän pani maata, vieri hänen silmistään muutamia kyyneleitä.

"Sinusta tuntuu tyhjältä, Greeta", mutisi hän nyyhkytystensä kesken. "Tiedän minä syynkin, sinä kaipaat sukkaasi -- tuntuu siltä, kuin olisi täällä käynyt kuolema huoneessa, -- mutta tuo on vain tuhmuutta! Ajattele sinä, mihinkä se on mennyt ja mitä kaikkea sinun rahasi saavat aikaan. Ja jos sinusta tuntuu tyhjältä ilman sukkaa, niin ota toinen ja rupea sitä täyttämään huomenna!"

Tämän päätöksen tehtyään hän lohdutettuna vaipui unen helmoihin.

* * * * *

Neljä vuotta sen jälkeen kuin Greeta oli palannut Lontoosta Ivyn huvilaan, näemme hänen eräänä kauniina iltapäivänä seisovan puutarhassa omenapuun suojassa kuunnellen kirkonkellojen juhlallista ääntä.

Albert Edvard istuu takajaloillaan ja katselee tarkkaavasti tyttöä. Mutta siinä on myöskin voimakas, nuori mies, jonka silmät ovat häneen kiinnitetyt, eikä hän ole pakotettu äänettömänä tyttöä katselemaan, sillä hänellä on kieli, millä voi puhua.

"Greeta"!

Greeta hätkähti ja punastui samassa niin, että tuli melkein kauniiksi.

"Noh, Bill, miksi minua seuraat? Minä näin sinut kirkossa vähän aikaa sitten, ja siinähän on kyllin yhdeksi päiväksi."

"Isä on lähettänyt minut", sanoi hän vähän ujosti. "Hän haluaisi kuulla jotakin häistä."

"Voithan sinä kertoa hänelle niistä", sanoi Greeta katsellen puussa nuokkuvia valkoisia ja punaisia omenankukkia. "Sinä tiedät, miltä Joyce neiti näytti, eikä löydy koko maailmassa toista kapteenia, joka voisi kapteeni d'Arcyn voittaa. Nyt minun täytyy lähteä sisälle ilostuttamaan Helena neitiä. Hän on mennyt huoneeseensa itkeäkseen tarpeeksi. Minä tulin tänne, kun vaunut vierivät pois, vieden heidät mukanaan."

"Mitä sinä ajattelit?"

"Minä ajattelin sitä, miten he molemmat puristivat minun käsiäni", vastasi Greeta, ja innostunut hymyily päilyi hänen huulillaan. "Olenko kertonut sinulle, että he pyysivät minua mukaansa Intiaan? Minä kuvittelin ennen, että menisin sinne lähetyssaarnaajana, kun täysikasvuiseksi tulisin, ja nyt näytti siltä, kuin Jumala olisi antanut minulle tilaisuuden; mutta olen saanut oppia toista, ja koska Helena neiti nyt on kovin luuvalon vaivaama, en aio häntä jättää. Hän ja minä keskustelimme paljon täällä eräänä päivänä. On muutamia, joitten on sallittu puhua ihmisille täällä kotona, ja toisia, joitten tulee lähteä ulkomaille, ja kunhan me vaan puhumme toisillemme Jeesuksesta ja voimme tarjota auttavaa kättä, teemme Jumalalle otollista työtä, missä olemmekin. Minä olen vain taitamaton, sivistymätön tyttö, mutta minä rupean käsittämään, etten ole niin taitava kuin ennen luulin olevani. Ja Vapahtajamme on sanonut: 'Seuratkaa minua ja minä teen teistä ihmiskalastajia'; ja jos Joyce neiti ja hänen kapteeninsa seuraavat häntä Intiaan, niin minä voin seurata häntä täällä Sundalessa. En tahdo milloinkaan lakata ajattelemasta pakanoita, Bill. He ovat, niin sanoakseni, kapaloidut minun sydämmeni ympäri, ja minä tahdon yhä edelleenkin koota heille ja rukoilla heidän puolestaan. Mutta minä koetan tehdä velvollisuuteni neitiäni kohtaan ja olla uskollinen pienessä --"

Bill kuunteli häntä ääneti näin pitkälle, mutta nyt hän kurkotti kätensä Greetalle.

"Tule, Greeta", sanoi hän, tarkoittavasti silmää iskien; "tule ja tee velvollisuutesi minua kohtaan. Olen sinua odottanut koko tämän vuoden, ja isä kaipaa sinua niin hirveästi!"

Greeta pudisti päätään, mutta hänen silmiinsä tuli uusi loiste.

"Sinun täytyy odottaa vielä vähän kauvemmin, Bill. Minun neitini on sanonut, että hän tulevana vuonna muuttaa erään sukulaisen luo, ja silloin minä olen vapaa."

"Lupaatko varmasti, Greeta, että tulevana vuonna tulet? Nuo hääkellot soivat minun päässäni ja sydämmessäni tänään."

"Jos sinä ja minä koetamme tehdä Jumalalle otollista työtä yhdessä, Bill, niin tahdon tulla luoksesi silloin."

Greeta puhui kuiskaavalla äänellä, mutta Bill veti hänet luokseen.

"Tyttöni, sinä olet osottanut isälle ja minulle tien taivaaseen, eikä ole luultavaa, että minä tahtoisin tehdä sitä, mikä sotii Herran tahtoa vastaan."

Greetan silmät täyttyivät kyynelistä.

"Oi Bill, mitä luulet kapteeni d'Arcyn sanoneen minulle tänään, kun hän puristi kättäni? Hän katsoi minuun ja sanoi: 'Hyvästi, Greeta. Minä saan sinua kiittää paljosta hyvästä, mutta parhaan päivätyön teit silloin, kun annoit minulle tuon sanoman, ensikerran kuin kohtasimme toisemme. Sinä sanoit sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä tullaksensa terveeksi, ja vaikka kesti kaksitoista kuukautta, ennenkuin hän lopullisesti teki päätöksensä, niin hän kuitenkin vihdoin sen teki ja saa nyt kokonaan kiittää sinua siitä, että hän on parantunut.' Nämät ovat hänen omat sanansa, ja minä itken, kun noita sanoja muistan, sillä ne tekevät minut niin äärettömän onnelliseksi. Minä rukoilin Jumalaa, ennenkuin palvelukseen menin, että saisin auttaa sairasta kapteenia, ja tällä tavalla hän on vastannut rukoukseeni!"