Part 6

Mimmi pudisti päätään. "Et, täti" vastasi hän; "tuskin sitä itsekään tiedän, mikä minun on. Elämä tuntuu niin raskaalta, niin yksitoikkoiselta. Olen niin levoton, etten voi sitä sanoa. Tahtoisin lentää kauas pois noitten vanhojen vuorten yli, sillä minusta on kuin uhkaisi huone romahtaa meidän päällemme."

"Ethän vaan ole sairas, Mimmi?"

"En, täti; olen aivan terve; olen hyvissä voimissa", vastasi tyttö, ja todisteeksi siirsi hän ylemmäksi harsovaatteista hihaa, näyttääkseen hienoa, mutta lujaa käsivarttaan. "Ei, täti, terveyteni on hyvä, mutta meillä on kaikki ainian yhtä ja samaa, ja päivät kuluvat ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa. Kun minä aamulla herään, tahtoisin mieluummin taasen sulkea silmäni ja nukkua -- aina nukkua, kunnes tulisi jotakin parempaa. Miksi nousta alkamaan ihan samaa elämää kuin eilen?"

"Ja siinäkö kaikki huolesi, lapsi?"

"Oi täti, kuinka voit niin kysyä?" mumisi nuori tyttö. "Minä -- oi, en, en -- minä..." ja hän purskahti yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun.

"Usko huolesi minulle, Mimmi", sanoi Karoliina täti ja silitteli ystävällisesti päätä, jonka tyttö oli painanut hänen rintaansa vastaan.

"Oi täti, minä en voi, minä häpeän; ja sinä puhut sen äidille, ja sitä minä en uskalla; isäkään ei saa siitä tietää."

"Minä lupaan olla mitään ilmaisematta, Mimmi; puhu nyt äläkä itke, muuten et saa mitään iloa tanssista tuolla alaalla."

"En tahdo tanssia. En tanssi enää kenenkään kanssa. Minä, oi rakas täti, minä pidän niin sanomattoman paljon... hänestä."

"Ai, ai, mitä kuulen! Mimmillä on jo joku, jota hän rakastaa."

"Oi, täti Liina, älä sano sitä kenellekään!"

"En, Mimmi, kun sinä et sitä tahdo; mutta miksi minä en..."

"Sentähden, että meidän täytyy odottaa", huokasi tyttö. "Vasta puolen kolmatta vuoden kuluttua palaa hän."

"Missä hän nyt on?"

"Missä hän on? En tiedä, täti. Hän on Reginan perämies, ja Regina on suuri laiva, joka kulkee Länsi-Intialla... Ja se, se juuri huoleni, rakas täti, etten tiedä, tuleeko hän koskaan takaisin... Jokainen tuulenpuuska, joka puhaltaa meidän vuorillamme, saa minut ajattelemaan myrskyistä merta, joka heittelee hänen laivaansa niinkuin lastua... Puoleen yöhön istun usein, kartta edessäni, etsien paikkaa, missä hän saattaisi olla... Eikö ole minulla syytä surra...?"

"Ei, Mimmi, ei. Kiitä Jumalaa, että saat olla huolissasi hänestä, että saat rukoilla hänen puolestaan ja seurata häntä ajatuksillasi -- siinä on armoa kyllä."

"Mutta mikä erotus täti Gustchenin ja minun kohtaloni välillä! Kuinka onnellinen hän!" huudahti Mimmi ja peitti käsillään punastuvat kasvonsa ottamatta ollenkaan varteen lohduttavia sanoja.

"Älä koskaan katsele onnellisempia, rakas lapsi", sanoi täti vakavalla äänellä; "vertaa sen sijaan asemaasi niiden asemaan, jotka ovat saaneet raskaamman taakan kannettavakseen. Sinä olet nuori, olet terve ja tallennat sydämessäsi onnellisen rakkauden; mitä muuta voi sinua ikäisesi vaatia? Kun sinä olet huolissasi lemmittysi tähden, niin on se huolesi terveellinen; se on pieni suolakipinä ruoassa, se valmistaa turhamaista sydäntäsi vähitellen vastaanottamaan tosi-iloa. Alituisessa auringonpaisteessa ei kykene maa hedelmiä kantamaan, eikä ihmissielu kypsy alinomaisessa onnessa! Armaasi kyllä palaa takaisin, ja onni, joka on voitettu surun ja rukouksen kautta, on tuhat kertaa suloisempi kuin se onni, joka itsestään putoaa helmaasi."

"Onko totta, täti, että sinäkin kerran...? Anna anteeksi, rakas täti, että teen tämän kysymyksen, mutta isä ja äiti puhuivat äskettäin, että sinäkin olet ollut kihloissa, ja että..."

"Sulhaseni jätti minut... Eivätkö he sitä myös sanoneet, lapsi? Niin, luulen että se niinpäin on parempi", huokasi vanha nainen. "Hän meni, eikä palannut..."

"Täti parka! Kun ajattelen, että Richard tekisi samoin... en luule, että jaksaisin sitä päivää elää", huokasi Mimmi.

"Ei sitä niinkään helposti kuolla, lapsi; on uskomatonta, mitä kaikkea ihmissydän jaksaa kärsiä!"

"Mutta miksi meni hän, täti? Oi, minusta on niin sanomattoman surkeata ajatella, että niiden täytyy erota, jotka oikein rakastavat toisiansa."

"Miksi, Mimmi?" Vanha tyttö käänsi vaistomaisesti päänsä akkunaa kohden ja hänen silmänsä kiintyivät nuoreen valkopukuiseen morsiameen.

"Minä tahdon kertoa sen sinulle", sanoi hän hiljaisella äänellä, "kentiesi tulet sinä siitä tyytyväisemmäksi onneesi. Tahdotko mielelläsi kuulla, mitä minä olen saanut kokea, Mimmi?"

Nuori tyttö nyykäytti päätään.

"Mitään ihmeellistä ei ole koskaan kohdannut minua", alkoi täti Karoliina matalalla äänellä. "Elämäni kului tasaisesti ja jokapäiväisesti. Ajattele, lapsi, en ole koskaan ollut pienen kylämme rajoja ulompana. Täällä, tässä rakennuksessa synnyin; olin vanhin kaikista siskoista. Äitini, sinun mummosi, jonka äsken näit tanssivan niin onnellisena ja iloisena, on usein kertonut, että hän itse ja kaikki muut olivat hyvin nurpeillansa siitä, että minä olin pieni tyttö; he olivat varmaan odottaneet poikaa. Äitisi isä ei tahtonut pitää mitään kastepitojakaan, niin suuttunut oli hän pieneen olentoon, joka mitään pahaa aavistamatta makasi kätkyessään. Pysyikö hän uhkauksessaan, en sitä tiedä. En osannut välittää omaisteni tyytymättömyydestä. Ja kun tulin viiden vuoden vanhaksi, keinui jo toinen poika äitini käsivarrella -- se oli Albert, enosi, josta sinä niin paljo pidät.

"Minun täytyi jo silloin ahkeraan istua kudelma kädessä kätkyttä liehutellen; meillä näetsen ei ollut yltäkylläisesti mitään muuta kuin kuluneita kenkiä ja sukkia ja pieniä jalkoja, joihin ne sopivat, sillä miltei joka vuosi kannettiin uusi, pieni maailman uutis-asukas puiston läpi kirkkoon kastetta saamaan eikä minulle riittänyt montakaan hetkeä leikkiin, minä kun olin vanhin tästä lapsilaumasta. Kohta kun koulusta kotiin ehdein, täytyi minun auttaa äitiä, ja monta kertaa liekuttelin milloin itkien milloin laulaen nuorinta siskoa uneen, mielivin silmin katsellessani iloisia sisariani, jotka temmelsivät puistossa. Jos joskus halusin liittyä heihin, niin nuhteli äiti: 'mutta Liina, sinun toki tulisi olla hyvänä esimerkkinä siskoillesi, sinä kun olet vanhin.' Hän ei tarkoittanut pahaa, minä tiedän sen, mutta hän ei ajatellut muuta kuin parsittavia sukkia ja paikattavia housuja ja hameita, jotka eivät tulleet korjatuiksi ilman minun avuttani. Ja kun hän kutsui minut takaisin työhön, niin oli hän aivan oikeassa.

"Neljätoista vuotisena kävin ensikerran Herran Ehtoollisella. Muistan vielä tämän päivästä tapausta -- kuinka isä syleili minua ja sanoi: 'Tue äitiäsi, Liina, hänellä ei ole huokeita päiviä.' Muille tytöille alkoi ensimäisen ripilläkäynnin jälkeen nuoruus iloinensa, huveinensa; minua odotti työ, ja minä uskallan sanoa, etten työtä kammonut. Olin terve, olin reipas tyttö, ja lapsia minä rakastin. Parvena ympäröivät he minua, ja minä olin niin onnellinen, kun isä taputti poskeani ja sanoi minua 'hyväksi lapsekseen', ja kun kuulin äidin lausuvan: 'En voisi tulla toimeen ilman Karoliinaa.' Ja kun sunnuntaisin sain lasten kanssa tehdä kävelyretken metsään, jossa lauloimme ja noukeimme kukkasia, niin en mitään muuta iloa pyytänyt.

"Niin kului aika. Veljet olivat eronneet kodista, ja nuorin oli jo ehtinyt nulikka-ijästään. Silloin koitti herttaisin aika, jolloin tunsin kukkien tuoksuvan ja lintujen laulavan -- minullekin.

"En ole koskaan ollut kaunis. Mummosi sanoi usein, että näytti siltä, kuin Liina ei olisi kuulunut sisartensa sukuun; mutta kumminkin oli olemassa yksi, joka mieltyi minuun, joka rakasti minua. Hän tuli usein tänne kotiini; hän viihtyi luonamme varsinkin talvi-iltoina, kun istuimme suuren pöydän ympärillä ja söimme paistettuja omenia. (Sisarteni täytyi nyt, kasvaneina kun olivat, itse kutoa sukkansa; äiti ja minä kehräsimme). Siinä puheli hän isäni kanssa kaikenlaisista asioista, mutta heitti aina väliin silmäyksen minuun, ja minä punastuin ja ällistyin.

"Eräänä päivänä kutsui isä minut kamariinsa ja kysyi, haluaisinko mennä naimisiin. Hän, jota minä aina olin katsonut ujolla kunnioituksella, oli pyytänyt minut vaimokseen. Silloin, lapseni, kohousivat onnen laineet kaikkialta ympärilleni ja olivat tukehuttaa minut. Vanha kamari pyöri ympäri silmissäni, ja minä heittäysin isäni ja äitini syliin, itkien ilosta ja onnesta.

"Äiti itki myöskin ja sanoi että hän tulisi kovin kaipaamaan minua; mutta hän toivoi, että Ernestiine, sinun äitisi, Mimmi, astuisi minun sijalleni. Niin olin minä siis morsian -- ylönmäärin onnellinen morsian; ja kun kevät tuli ja minä näin koulun pihalla seisovan lehmuspuun tekevän lehtiä, ajattelin itsessäni, ett'eivät ne ehtisi kuihtua, ennenkuin minä jo nuorena rouvana olisin muuttanut tuohon tuttuun kouluhuoneeseen. Ja kun sitten kuulin lasten laulavan siellä sisällä ja viulun säestävän heidän lauluansa, ajattelin sulhaseni uskollista mieltä ja iloitsin siitä iltaan asti, jolloin aina yhdessä kuljimme vanhalla puistotiellä ja puhuimme toisillemme, että kun metsä oli kadottanut lehtensä, meitä ei enää mikään maailmassa toisistamme erottaisi.

"Niin meni kesä, meni menoansa, ja ruusut pudottelivat kukkiansa. Silloin seisoi toinen morsiuspari meidän vanhempaimme kodissa -- sinun isäsi ja äitisi, Mimmi. Kaunis, vielä kasvava tyttönen oli tuskin ehtinyt avata suuret tummat silmänsä katsellaksensa maailmaa ympärillään, ennenkuin hän jo samalla oli vangittu, ja hänen nuori sulhasensa piti tavatonta kiirutta saadaksensa viedä kotiinsa morsiamensa. Hänen oli kerrassaan mahdotonta odottaa, sanoi hän, hänen taloutensa tarvitsi emännän. Ja hän tiesi esittää asiansa niin voittavasti, että -- kun muka matkakin Eberstodtista oli niin kovin pitkä ja vei niin paljon aikaa -- vanhempaini täytyi antaa jälkeen, semminkin kun äidin mielestä tämä avioliitto oli niin edullinen, ettei sitä sopinut hylätä. Ja niin joutui nuori Ernestiine kiireimmän kautta naimisiin.

"Mutta minulle sanoi äiti: 'Te kyllä voitte odottaa, sinä ja sinun sulhasesi; kahdet häät toinen toisensa jälkeen -- ei käy päinsä. Ernestiinen morsiuslaite on jo tehnyt syvän loven isän kassaan. Sinähän olet järkevä tyttö, Karoliina, ja sitä paitse asutte te, sinä ja sinun sulhasesi, niin likellä toisianne, että voitte joka päivä olla yhdessä.'

Minä olin järkevä tyttö ja koetin kaikin tavoin rauhoittaa sulhastani, joka oli ollut hyvin nurpeillaan aina siitä saakka kuin Ernestiine sai etusijan. Itse itkin minä monta kertaa yksin ollessani.

"Parastahan oli, että minä pysyin kotonani, johon monet muutkin asiat tähän aikaan erikseen sitoivat minut... Oi, minä muistan sen niin hyvin, Mimmi! Oli Lokakuun päivä; lapsilla oli loma -- perunalupa, joksi sitä täällä sanotaan -- ja meidänkin pienokaiset olivat tehneet paistikaisnuotion pellolle. Asuinhuoneessa oli niin hiljaista, samaten puistossa, jossa minä kuljeskelin, milloin konemaisesti kooten maahanpudonneita hedelmiä, milloin tuskallisesti kuunnellen uutimilla peitetyn akkunan takana. Silloin tällöin panin ristiin käteni ja koetin soperrella pienen rukouksen, jota kumminkaan en tuskiltani ja huoliltani saanut päähän asti lausutuksi. Siinä en muistanut lehmuspuuta, jonka puoleksi paljastuneiden oksien takaa kouluhuoneen akkunat näkyivät; kaikki ajatukseni olivat äitini luona.

"Viimein tuli vanha vaimo ulos ovesta luokseni. Minä tartuin kiinni omenapuuhun, jonka vieressä seisoin, ja tirkistin häntä, lukiakseni hänen kasvoistansa onnen tahi onnettomuuden sanomaa. -- 'Nyt voitte tulla sisään, neiti Karoliina!' sanoi vaimo; 'olen juuri saanut lasketuksi kätkyeen nuorimman sisarenne -- muhkean, pyöreän olennon. Se on jo seitsemäs, neitiseni.'

"Minä ryntäsin riemunhuudolla hänen ohitsensa ja heittäysin puoli pimeässä huoneessa vanhan kätkyen viereen polvilleni. Siinä makasi -- nuorin. Pari tuhmaa silmää tuijotti avaruuteen ja pari pientä kättä pisti esiin röijyn hihasta.

"Tuo pieni, kaikkein miellyttävin typykkä, kuinka rakkaaksi oli hän minulle jo muutaman minuutin kuluessa tullut! Minä otin hänet syliini ja kannoin isän luo; sitten suutelin äitiä, joka hiljaan itki. Luulen että minä ja pienet siskoni, jotka vähän aikaa sen jälkeen seisoivat kätkyen vieressä, olimme ainoat, jotka todellisuudessa iloitsimme nuorimman tulosta maailmaan; suuret pojat eivät olleet kotona, ja vanhemmat tytöt muikistelivat.

"Sulhaseni ja minä olimme kummina pienoiselle, joka kasteessa sai nimen Augusta. Nyt oli kodissa yltäkyllin tekemistä. Surullinen oli se aika. Äiti sairastui, huononi yhä ja oli monta viikkoa kuoleman kynnyksellä. Likemmä puolen vuotta makasi hän sitten vielä vuoteen omana. Koko suuri taloutemme oli minun niskoillani, ja Augustan -- Gustchenin hoito siihen lisäksi. Kun sulhaseni tuli pakisemaan minun kanssani ja virkistämään itseään työnsä ja täytettyjen velvollisuuksiensa jälkeen, tapasi hän aina minun sylissäni lapsen, jonka huuto teki mahdottomaksi kaikkia rakkauden keskusteluja välillämme, sillä levottomampaa lasta lienee tuskin löytynyt. Ja jos joskus ihmeeksi sattui olemaan rauhaa huoneessa, niin ummistuivat usein silmäni väsymyksestä, jotta montakin kertaa lienen antanut aivan nurinpäisiä vastauksia hänen kysymyksiinsä. Usein meni hän nolona ja närkästyneenä pois, kun ei saanut tilaisuutta ystävälliseen puheluun. Rukouksilla ja kyynelillä koetin minä silloin lepyttää hänen tavallansa oikeutettua mieliharmiansa, mutta eihän asia sillä parantunut, kun minun täytyi yhä edelleen asettaa äiti ja sisar ensi sijaan ja hänet vasta toiseen.

"Kevään tullessa oli äiti siksi parantunut, että saattoi istua ulkona lämpösessä auringonpaisteessa. Eräänä semmoisena päivänä astuin minä, pikku Gustchen käsivarrellani, hänen eteensä ja kysyin punastuneena ja änköttäen, saisinko nyt ruveta valmistamaan omaa morsiuslaitettani ja saisinko syksyllä viettää hääni. Minun oli varsin vaikea siinä tehdä tämä kysymys, mutta ylkäni oli edellisenä päivänä niin hartahasti vaatinut minua siihen ja sanonut, ettei hänellä ollut mitään iloa minusta, että hän oli yksin ja että minä lopulta tulisin sairaaksi liiallisesta työstä. Koetin kyllä vielä, kuten aina ennenkin, tehdä tyhjäksi hänen väitteensä, mutta silloin sanoi hän, että jollen minä ottaisi puhuakseni asiaa äidille, niin tekisi hän sen.

"Äiti katsahti minuun, niinkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mistä kysymys oli; sitten purskahti hän itkuun ja alkoi puhua kiittämättömyydestä ja järjettömyydestä -- hän oli vielä niin heikko, ja sitten lapsi, pienonen, joka ei viihtynyt kenenkään muun sylissä, kuin minun!...

"Tämä vastaus kouristi kuin kovin pakkanen sydäntäni, ja ikäänkuin paremmaksi vakuudeksi alkoi Gustchen katkerasti itkeä. Ääneti kuljin minä edestakaisin, koettaen viihdyttää häntä. Toimitin sitten tehtäväni kuten ennenkin, mutta masentava tunne lamautti minua niin, että tuskin tiesin, mitä tein.

"Illalla uskalsin tuskin kohottaa silmiäni sulhaseeni. Kun hän lähti, saatoin häntä puiston läpi. Oli kaunis kuutamo, ja syreenit huvihuoneen vieressä tuoksuivat niin miellyttävästi.

"'No Liina', alkoi hän ja asetti minut istumaan viereensä penkille kukkivien pensaiden alle; 'oletko puhunut äitisi kanssa?'

"Minä nyykäytin päätäni, sillä puhua oli minun mahdotonta.

"'Ja saanko viimeinkin syksyllä ottaa omaisuutesi haltuuni?' kysyi hän leikillisesti ja kääri käsivartensa minun vyötäreeni ympäri.

"'Ei käy, Taavetti', vastasin minä; 'ei käy, äiti tarvitsee minua välttämättömästi vielä.'

"'Mitä nyt? Eikö käy?' kysyi hän kiivaasti, ikäänkuin olisi hän luullut kuulleensa väärin.

"Minä pudistin päätäni.

"'Sinä et vastaa, Karoliina', jatkoi hän närkästyneenä. 'Sinä et pidä minusta, muuten et olisi sanonut tuota niin tyynesti; vai oliko se vaan sinulta pilaa?'

"'Ei, ei; väärin tekisin, jos sen myöntäisin, Taavetti. Äiti on sairas ja heikko, ja pienonen ...'

"'Vaimon pitää luopuman isästä ja äidistä ja seuraaman miestään, Karoliina!'

"'Malta, odota', rukoilin; 'kyllä ajat vielä paranevat. Lapsen velvollisuus on pyhä.'

"'Mutta lapselta ei saa liikoja vaatia. -- Mari, sisaresi on nyt viidentoista vuoden vanha; hän jo kykenee työhön.'

"'Hän on vielä niin kovin nuori, Taavetti; äiti ei voi luottaa häneen, ja lapsi, Gust...'

"'Verukkeita!' huusi hän intohimoisesti; 'sinä et enää rakasta minua, siinä koko asia.'

"'Taavetti!' rukoilin minä.

"'Et rakasta, et. Kuinka kauan olenkaan jo kulkenut täällä narrina? Ernestiine sai viettää häänsä ennen meitä, minulla kun oli etu asua täällä. Onko yksi ainoakaan sinun tunteistasi minun omani? Ei! Sinä olet jotakin kaikille, minulle vain et mitään. Olenkin varma siitä, että olet muuttanut mielesi', huudahti hän ja irroitti kätensä minusta.

"Minä nojasin päätäni puun runkoa vastaan ja itkin. Miten saattoi hän noin puhua! Jos olisin voinut antaa hänen luoda silmäys sydämeeni, niin olisi hän nähnyt, kuinka rakas hän oli minulle, ja hän olisi uskonut minua, sillä sydämessäni oli tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ei ollut hänen omansa.

"'Karoliina', jatkoi hän sitten vapisevalla äänellä, 'minä kysyn sinulta viime kerran, tuletko minun vaimokseni ensi syksynä?'

"Minä kohotin pääni ja katsoin häneen. Siinä katosi hetkeksi kaikki muu kuin hän minun sielustani; rakkaus häneen, kaikkivoipa rakkaus, levitti siipensä, ja aavistus tulevasta onnesta valtasi minut. 'Taavetti!' riemuitsin minä ja tahdoin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta samalla kajahti hiljaisessa illassa pienen, apua tarvitsevan lapsen tuskallinen huuto, ja minä annoin käsivarteni vaipua, alas. 'Gustchen!' mumisin. Lapsen kätkyellä oli paikkansa vuoteeni vieressä kamarissani, ja minä tiesin, että pienonen oli yksin.

"'Minä en voi, Taavetti; armahda minua ja odota vielä vähän aikaa!' rukoilin ja olin jo huvimajan takana kirkkaassa kuutamossa. Oli kuin olisi lapsen ääni väkisin vetänyt minut luokseen.

"'Mene!' sanoi hän kovalla äänellä. 'Minä olen tähän saakka uskonut, että rakastit minua. Antakoon Jumala sinulle anteeksi, että olet pitänyt leikki-leluna sydäntä, joka on uskollisesti sinua rakastanut.'

"Ja hän lähti, kulki hitain askelin puiston porttia kohden.

"'Taavetti, Taavetti!' huusin minä sieluni tuskassa ja tahdoin juosta hänen jälkeensä, mutta jalkani eivät kantaneet minua eikä hän katsonut taakseen. Naristen sulkeusi puiston portti hänen takanansa.

"En voinut uskoa, että hän oli ylenantanut minut, että olin hänet ainiaaksi kadottanut. Pusersin molemmin käsin päätäni, ikäänkuin olisin nähnyt kauheaa unta. Silloin tunkeusi taasen lapsen huuto korviini. Tietämättäni riensin minä sisään, polvistuin kätkyen viereen ja lauloin vanhan kehtolaulun. Pienoinen ummisti silmänsä ja nukkui, mutta minä makasin yhä lattialla suruuni vaipuneena. Se näytti minusta uskomattomalta. Toivo heitti säteitään sekaviin ajatuksiini ja kuiskasi: 'hän kyllä palaa -- hänen täytyy palata! --'

"Mutta hän ei palannut, lapsi, hän lähti pois Tannerodesta; hänen sydämensä oli kovin loukkaantunut. Ja kumminkin täytyi minun mukautua elämään -- minun, rauhattoman, ilottoman. Haava, jonka sydämeni tuona iltana sai, ei koskaan ole umpeen mennyt... Yhä edelleen tein työtä, kovaa työtä, kunnes minusta tuli tällainen raajarikko vaivainen, jommoisena nyt minut näet. Lääkäri sanoi, että olin kiusannut itseäni liiaksi, että olin ponnistanut voimiani yli määrän, kun en ollut säästänyt itseäni milloinkaan, en kylmän enkä kuuman sään vallitessa; mutta minä en usko tuota. Olinhan vain tehnyt velvollisuuteni ja -- niin kai se oli sallittu... Äitini tuli, Jumalan kiitos, terveeksi, ja koko sielullani liityin minä lapsiin, vaikka he olivat riistäneet minulta kalliimman, mikä minulla oli -- onneni. Gustchen tuli silmäteräkseni... Suokoon Jumala hänelle tuhatkertaisen onnen ja antakoon minulle autuaan lopun. Tänään olen tuntenut, lapsi, että loppu lähestyy." --

Vanha neiti vaikeni; hänen kertomuksensa oli päättynyt. Hänen kätensä silittelivät vielä vanhan muistikirjan kellastuneita lehtiä.

Oli jo pimeä hänen pienessä kamarissaan. Silloin nousi yhtäkkiä raketti sähähdellen ilmaan hänen akkunansa edessä. Joku sisaren pojista oli morsiamen kunniaksi pannut toimeen ilotulituksen. Sen kirkas välähdys valaisi vanhuksen kalpeita, kyynelten huuhtomia kasvoja. Hän kohoutui tuolissaan ja painoi silloin tällöin vanhat kätensä huuliansa vastaan. Se puhui selvempää kieltä kuin sanat. "Sinua ehkä kaivataan, mene nyt alas muitten luo, lapsi", sanoi hän. "Sinä -- eikö niin -- haluat taasen kohdata iloa?"

Mimmi suuteli häntä hellästi. Hän ei löytänyt sanoja osanottavaisuuteensa.

"Lapsi", lisäsi vanhus verkalleen ja ikäänkuin häveten pyyntöä, jonka hän oli aikeessa lausua, "minä tahtoisin niin mielelläni puhutella Gustchenia ja nähdä hänet vielä kerran morsiuspuvussansa. Jos hän voisi uhrata minulle muutamia silmänräpäyksiä... mutta pian, sillä minä tunnen itseni väsyneeksi, niin kovin väsyneeksi."

Nuori tyttö lähti. Vanhus oli yksin. Puistossa sytytettiin värjättyjä lyhtyjä, jotka heittivät omituisen valon tuohon yksinäiseen ullakkokamariin; soittoa ja ihmisääniä tunkeusi sinne myös, mutta vanhus ei niitä kuullut. Hän oli ikäänkuin temmattu pois nykyisyydestä, kaikki hänen ajatuksensa olivat tuossa kieltäymystä kysyneessä menneisyydessä. Tunti kului, sitten vielä toinen. Viimein kiiti joku kepein askelin ylös rappusia.

"Älä viivy kauan siellä ylhäällä, lemmitty", kuului ääni hänen takanaan; "vaunut jo odottavat."

"En, ystäväni; minä sanon vaan lyhyet jäähyväiset", vastasi nuori morsian ja avasi samalla ullakkokamarin oven.

Kuun vaaleat säteet valaisivat täydellisesti pienen huoneen. Valkopukuinen olento hiipi vanhan nojatuolin luo. "Karoliina sisar", kuiskasi hän, "minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; älä ole pahoillasi, etten ole ennen ehtinyt käydä... Nukutko?" kysyi hän äkkiä ja kosketteli ristiinasetettuja käsiä, joissa tunsi paperipalasen.

Ei mitään vastausta.

"Karoliina!" lausui hän nyt korkeammalla äänellä. "Ah, hän nukkuu todella", kuiskasi hän sitten, kumartui kalpean vanhan neidin puoleen ja painoi suudelman hänen otsalleen. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

"Karoliina nukkuu", sanoi hän odottavalle nuorelle miehelle, "enkä minä tahtonut herättää häntä." --

"Sano tuhatkertaiset terveiseni Karoliinalle, äiti", kuiskasi hän sitten vähän ajan kuluttua, kun hän itkien riippui ijäkkään maammonsa kaulassa. "Minä olisin niin mielelläni tahtonut sanoa ne hänelle itselleen, mutta hän nukkui!"

Niin, hän nukkui ja tuolla yläällä ullakkokamarissa valaisi kalpea kuu tyynesti ja rauhallisesti nukkujan kalpeita kasvoja ja kellastunutta lehteä, jota hän piti kädessään ja joka tiesi kertoa kertomuksen uskollisesta naissydämestä. Hän nukkui, vanha Karoliina sisar, nukkui sitä syvää unta, johon kaikkien silmät täällä maan päällä kerran ummistuvat.

MYRSKYSSÄ.

Kirjoittanut Max Bernstein.

Tyyni on korkeiden ylänköjen ympäröimä järvi. Aurinko katselee sen syvyydessä hehkuvaa kuvaansa. Veden pinnalla kiitää vene, jossa istuu vain kaksi henkeä: Arnold, ylioppilas, ja Seppi, kalastaja-poika.

Arnold on asettautunut mukavaan asemaan ja kohottaa kauniit kasvonsa taivasta kohden. Pilvetön ja kirkas kuin sen sininen laki on hänen oma olemisensa. Hän on rikas, hän on nuori, hän osaa kauniiseen muotoon laatia sanojansa -- kummako, että hän niin lyhyessä ajassa on voittanut Eevan sydämen, tuon vanhan kalastajan tyttären, jonka matalassa majassa hän viettää kesälomaansa.

Seppi, vanhan kalastajan palkattu apumies, soutaa. Kun rikkaat kaupunkilaiset, jotka pitivät kesä-asuntoa taloissa kauniin ja suuren vesistön rannoilla, halusivat päästä järven toiselle puolelle kahvia juomaan -- sillä muutahan ei heillä ollut tekemistä -- kuljetti vanha kalastaja tahi hänen apumiehensä heidät järven poikki. --