Part 5

"Ei mitään syytä!" huusi hän. "Hyvä herra, minä pyydän, ei mitään tarpeettomia kohteliaisuuksia! Me tulimme aivan sattumasta rannalle ja huomasimme, mitä tapahtui. Silloin ajattelin: seis, tässä on pieni asioiminen tarjolla."

"Kenen kanssa minulla on oikeastaan kunnia keskustella?"

"Arvoisa laivuri, kuule se: minä olen Simon Teach, Missisippin erämaitten herra!"

Olimme siis joutuneet yhteen sen ajan kaikkein pahamaineisimman virtarosvon kanssa. Olimme jo ennestään kuulleet hänestä monta ihmeellistä asiaa ja urostyötä; mutta nyt näimme hänet ensimmäisen kerran.

"Miksi nuo kaksi kreoolia uhkasivat?" kysyi hän.

"Niin, he syyttivät minun ryöstäneeni heiltä neekerin", vastasin minä.

"Ahaa!"

Hän kääntyi tilallisten puoleen ja sanoi kohottaessaan leveälieristä hattuaan: "No, kentlemanit, nyt joutuun! Meidän tulee nyt sopia lunnasrahoista. Tarjotkaa!"

"Vaatikaa!" sanoi synkästi Drouot.

"Tuhat dollarsia miehestä."

"Myöskin pojastani tuolla?"

"Ei, hänet annan ilmaiseksi kaupantekijäisiksi."

"Ja hevosemme?"

"Niin, niistä täytyy myöskin luonnollisesti saada maksu. Nepä ovat pulskia eläviä. Olen tuntija -- joskus harjoitan myöskin hevoskauppaa. Sanokaamme sata dollarsia joka hevosesta. Siis kaikki yhteensä kaksituhatta ja kolmesataa dollars'ia."

"Meillä on vaan vähän rahaa mukanamme."

"Teidän poikanne tulee hankkia rahat perille."

"Camille!" sanoi Drouot, "tule tänne!"

Nuori mies tuotiin saapuville.

"Laskekaatte hänet irti!" käski mustaparta. "No, antakaa hänelle määräyksenne."

Drouot ja Girard tekivät niin. Nuorukaisen piti nousta hevosen selkään ja nopeimman mukaan ratsastaa maatiluksille.

"Mutta älä yritäkään mitään petosta!" sanoi Teach, "muuten saisivat isäsi ja hänen seuralaisensa sen kauheasti maksaa, poikaseni; sinun pitää yksin tulla rahoinesi. Kauanko saattaa viipyä?"

"Seitsemän tuntia", vastasi tilallinen. "Camille, sinun tulee ratsastaa täyttä laukkaa ja kotoa ottaa veres hevonen."

Nuorukainen vakuutti, että hän pitäisi huolta kaikesta. Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti itäänpäin erämaahan. Rosvojoukko, jonka nyt täytyi vartoa lunnasrahoja, piti virta-alusta omana vesilinnoituksenaan. Molemmat vangit tuotiin laivan kannelle ja käskettiin siihen asettumaan. Hevoset sidottiin kiinni rannalla.

"Ensimmäinen kauppa olisi nyt hyvällä alulla; käykäämme nyt toiseen", sanoi Teach tyytyväisenä. "Luovuttakaa aseenne pois ja esiin lantit, te kunnon merimiehet!"

"Kuinka, herra, tämäkö on teidän jalomielisyyttänne?" huusin kauhistuneena.

"Ei mitään lörpötystä, arvoisa laivuri! Totelkaa silmänräpäyksessä!"

Jim Brewer ja minä emme siihen olleet taipuvaiset; mutta meidän kumpaisetkin nuoret irlantilaiset ja vanha skottilainen pelkäsivät joukkiota; he tekivät mitä vaadittiin; silloin täytyi ystäväni ja myöskin minun myöntyä. Vastustus olisi ollut hulluutta.

"No, herra, mitä maksatte lunnaiksi veneestänne ja miehistöstä?" sanoi mustaparta minulle.

"Minä olen vaan köyhä laivuri, minulla on niukalti dollarsia", vastasin.

"No, no! Enhän minäkään ole mikään peto ja suosin periaatetta: Elän itse ja annan muitten elää! Mitä teillä on lastina?"

"Omenoita, sipulia ja kaalinkeriä."

"Tuollaisista kasviksista en paljoa välitä. Minä pitäisin enemmän jostakin tukevammasta."

"Onhan mulla myös liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Sangen mieluista minun kuullakseni."

"No, jos teille sitte ehkä soveltuu neljä kaunista liikkiötä ja kunnon kylkiäinen --"

"Voisinpa tarvita koko määrän."

"Mutta, herraseni, ettehän te kumminkaan voi miehinenne syödä suuhunne sataakahdeksaakymmentä liikkiötä ja kolmeakymmentä kylkiäistä!"

"Niin valtava ruohakalumme ei olekaan, kunnon laivuri. Tässä lähellä minulla on purjekutteri kätkettynä korkeaan ruohistoon. Siihen tahdon siirrettäväksi liikkiöt ja kylkiäiset. Eräs kauppatuttavani, joka asuu virran alajuoksulla, ostaa ne minulta."

"Silloin olen minä perikatoon joutunut mies", mutisin hämmästyneenä.

Sillä hetkellä kuului pohjoisesta päin alas virtaa tulevan höyrylaivan koneen puuskuttava ääni.

"Asentoon, toverit!" huusi Teach kylmäverisesti. Ja meille toisille antoi hän käskyn: "Laskeutukaa pitkäksenne kaikki! Joka vaan äänenkään päästää, on kuoleman oma!"

Meidän täytyi totella.

Höyrylaiva läheni nopeasti ja oli pian noin sadan askeleen päässä meistä. Sen päälliköllä oli ihmisystävällinen mieli. Hän antoi seisauttaa koneensa ja huusi meille: "Hoi, lastivene!"

"Mitä tahdotte, katteini?" kysyi Teach, kohteliaasti tervehtien.

"Oletteko tarttuneet kiinni siihen? Tarvitsetteko apua?"

"En, katteini! Paljon kiitoksia! En tarvitse mitään apua! Minulla on pieni kauppatoimi tässä rannalla ja siksi viivyn täällä."

"No, tehkää hyvä kauppa!" Ja katteini komensi: "Eteenpäin, täyttä vauhtia!"

"Toivotan onnellista matkaa, katteini!"

Silloin huusi muudan höyrylaivan matkailija: "Seis! Seiskaa vielä! Seis! Mustaparta ei ole mikään rehellinen laivuri! Hän on Simon Teach, virtarosvo! Tunnen hänet; hän on kerran paitaan saakka ryöstänyt minut. Katsokaas -- minusta näyttää kuin aluksen kannella makaisi vangittuja ihmisiä!"

"Minusta näyttää myöskin todella siltä!" huusi katteini. "Seis!" Höyryalus seisahtui toistamiseen.

Nyt esiintyi Teach koko ryövärimäisessä suuruudessaan.

"Ylös, toverit!" kiljasi hän miehillensä ja kaikki nousivat aseineen. Sitten huusi hän höyryalukselle: "Niin, olen kyllä Simon Teach, erämaan ja puolen Missisippin herra! Luistakaa tiehenne höyrylaivoinenne tahi muuten annan ampua teitä!"

"Hurraa!" räyhäsi uskalikko joukkio.

Höyryn katteini ja sen matkustajat rämähyttivät raikuvan pilkkanaurun.

"Tarkatkaa! Valmiit ampumaan!" kaikui sieltä syvä upseerin ääni.

Joukko merisotilaita -- siihen vielä tarkk'ampujia -- tuli näkyviin laivan kannelle. Tämä joukko-osasto, joka tuli pohjoisesta, oli määrätty erästä lounaista linnoitusta varten, kuten jälestäpäin kuulimme.

"Kirottua, heillä on sotaväkeä laivassa!" huusi kalmankalpeana mustaparta.

"Lauaiskaa!" kajahti sieltä käsky.

Yhteislaukaus pamahti; luodit vinkuivat ympärillämme; moni niistä tunkeutui minun omenasäkkeihini ja sipulikoreihin. Teach itse haavoitettiin; moniaita hänen miehistään tapettiin.

"Pelastakoon itsensä, ken voi!" huusi hän ja hyppäsi järveen.

Muut roistot, jotka siihen vielä kykenivät, seurasivat häntä. Kuitenkaan ei ainoakaan saavuttanut hengissä suojelevaa pensastoa rannalla.

Höyrylaivalta sotamiesten varmat laukaukset murskasivat heidät kaikki. Voitto oli aivan täydellinen.

Herra Drout'ia haavoitti helposti päähän muuan puunsäle. Hänen ystävänsä, tuomari, sitoi hänet. Molemmat olivat kovin mielissään, että sillä tavalla olivat päässeet velvoituksesta maksaa kallis lunnasraha. Pakolaisesta neekeristä ei ollut puhettakaan enään. Kun molemmat herrat eivät olleet nähneet häntä näinä järkähyttävinä hetkinä, olivat he varmaankin tulleet vakuutetuiksi, ettei hän kuitenkaan ollut virtavenheessä. Sittenkun he olivat osoittaneet kiitollisuuttaan upseereille ja laivanpäällikölle, jättivät he meidät ilman mitään vihaa ammuttujen verikoirien vuoksi.

Katteini antoi kiinnittää paksun touvin veneeseen. Höyry tempasi meidät irti ja kuljetti meidät ulos virralle. Maksua siitä ei jalomielinen mies tahtonut ottaa. Muuten niitti hän sen kautta, että hänen laivansa välityksellä pahamaineinen merirosvojoukkue oli hävitetty, kaikkein alisen Missisippin kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja kiitoksen.

Sittekun höyrylaiva meidät oli jättänyt, laskimme reippaasti virtaa alaspäin. Neekeri Tiberius tuli puolikuolleena ja vavisten kauhusta ahtaasta piilopaikastaan esiin. Minä sanoin hänelle, että vaara oli ohitse, ja laskin hänet varustettuna eväsrahoilla tahtoansa myöten Arkansasin rannalle, josta hänen sitten täytyi omin neuvoin pyrkiä eteenpäin. Toivottavasti on se hänelle onnistunutkin.

Rahtiveneemme saapui onnellisesti New-Orleans'iin, jossa meidän asioimisemme hyvin onnistui. Sitte ostimme etelän hedelmiä ja muitakin tavaroita ja hinautimme itsemme halvasta palkkiosta virtaa ylös jälleen. Emme sittemmin koskaan enään sadatelleet Fultonin hyödyllistä keksintöä; itse olimme sen siunausta kokeneet. Oikoisen ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta kohosi sitten nopeasti asukasten lukuisuus Missisippin rantamilla, niin että meidänkin oma vaatimaton jokikuljetus- ja kauppatoimemmekin kohosi melkoiseksi lähimpinä vuosikymmeninä.

Uskollinen naissydän.

Kirjoittanut W. Heimburg.

Suomennos.

Ei ollut aurinko moniin päiviin noussut niin kauniina; sen lämmin suudelma kosketteli vuorten huippuja, ja laaksosta kohousi keveä usva -- pitkään, valkoiseen morsiushuntuun verrattava.

"Mikä ihana hää-ilma jahtiinestarin Gustchenilla tänään!" huudahtivat muutamat kyläläiset, jotka olivat olleet taittamassa lehtiä vuohilleen; "viime yönä on vihmaillut aika lailla." Ja toden totta kimaltelikin kaikkialla ruohistossa lukemattomia kastehelmiä, ja kuvaansa, ihmeellisen sinertävää, katseli taivas kiemuroivien metsäpurojen vedessä, ikäänkuin olisi se kaartanut Itaalian hymyileviä seutuja eikä Saksan harmaata Hartzvuorta.

Metsän rinteessä, missä avo maisema loppui, oli jahtimestarin puustelli jotenkin suuren kasvipuiston keskellä, jonka portti oli selällään ja jonka molemmissa pielissä tammen lehdistä tehty köynnös liehui. Tie, joka vei asuinhuoneeseen, oli hienolla, Valkosella hiekalla siroitettu, ja oven edustalla kasvaviin vanhoihin kastanjapuihin oli kukkavihkoja riipustettu. Koko kylän nuoriso oli kokoontunut pihakentälle, ja muuan urhea nuori poika oli kiivennyt toiseen kastanjapuuhun ja sitonut oven päälle kiinnitettyyn hirvensarveen kukkakimpun. Sitten huusi kokoontunut nuorisoparvi: "Morsian ulos!"

Pieni tyttö, joka oli uskaltanut nousta aina huoneen kynnykselle, piti kädessään levitettynä punaisen silkkinauhan ja lauloi:

Morsiamen sulho voitti, Kaunis on hän, hyvä, hurskas; Parempat' ei maailmassa! Kiitä, sulho, onneasi! Tällä nauhasella tässä Sidomme me hänet sinuun.

Huoneesta kuului raikas nauru, ja kynnykselle astui juhlapukuun puettu palveliatyttö, helmassaan kaikenlaisia leivoksia, joita hän hymyen jakeli joukolle.

"Eläköön!" huusi pieni miehen alku ja heitti ilmaan lakkinsa. "Eläköön morsian ja sulhanen myös, eläköön!"

Etehisessä nyykähytti lumivalkoisten uutimien takaa pari tyttöä päätään, ja ullakkokamarissa avautui akkuna, josta kalpea, vienonsuruisesti hymyvä nainen pari silmänräpäystä katseli auringonpaisteisella pihalla liikkuvaa joukkoa.

"Näittekö?" kuiskasi muuan nuori tyttö ympärillään seisoville tovereille, "vanha Karolina-neiti kurkisti ulos. -- Huu! Näytti haudasta nousseelta; vähemmästäkin säikähtää." Ja meluava joukko vaikeni hetkeksi ja tirkisteli uteliaasti ullakkoakkunaa.

Siellä -- tuolla yläällä Karoliinan pienessä kamarissa -- leikkivät auringonsäteet lumivalkoisella lattialla ja pöydällä lepäävän, suuren nojatuolin edessä auki olevan vanhan kirjan lehdillä, joihin kaksi syvälle päähän vajonnutta ja pitkien päivien suruista ja huolista kertovaa silmää oli kiinnitetty. Kalpea suu sopersi hiljaan sanat:

"Alituisessa auringonpaisteessa ei maa saata kantaa hedelmiä, eikä ihmissielu kypsyä alituisten hyvien päiväin kestäessä. Mutta jos joskus tämän maallisen elämän kuorma tuntuu sinusta liian raskaalta, niin ajattele: 'Hän ei kumminkaan pane hartioillemme suurempaa taakkaa, kuin kantaa jaksamme.' -- Sitten kuului hiljaisena kuiskauksena: 'Amen', ja kirja suljettiin ja heikko olento nousi nojatuolista ja kulki -- horjuen ja pitäen kiinni huonekaluista -- pienen vaatetuspöydän luo, jolla oli sijansa akkunain välissä peilin alla.

"Pitänee minunkin siistiä itseäni vähäsen Gustchenin kunniaksi", sanoi hän hiljaan itselleen; "taivas ja vuoret tuolla ulkona ovat sen jo tehneet. -- Tosin pysyy luonto ainian nuorena, jonka tähden ei raihnaisen ihmislapsen pitäisi koettaakaan jäljitellä sitä, mutta tämä päivä on poikkeus, ja sentähden sallittakoon minunkin koettaa, miltä näytän uudessa sininauhaisessa päähineessäni." -- "Mitä riemua tuolla ulkona!" keskeytti hän ajatusjuoksuansa ja käänsi kasvonsa ovelle päin; "minun täytyy pitää kiirettä, muuten ehkä tulee morsiuspari tänne ylös ja näkee, ettei sisar Karoliina vielä olekaan häävaatteissaan." Ja vapisevin käsin peitti hän uudella päähineellä hivuksensa ja kiinnitti sinivalkosen kauluksen mustaan hameeseensa kultaisella soljella, jonka hän varovasti otti esille pienestä kotelosta ja jota katsellessa kaksi suurta kyyneltä valui alas hänen poskiansa myöten, jättääksensä jälkeensä valkosiniseen nauhaan kaksi tummaa pilkkua.

Sitten laahasi hän itsensä kainalosauvansa avulla ympäri pientä, somaa huonetta ja pyyhki huolellisesti pois jokaisen tomuhitusen yksinkertaisista huonekaluista. Kun se oli tehty, asetti hän pöydälle hienon, koruompeluksilla reunustetun nenäliinan -- se oli hänen morsiuslahjansa nuorelle sisarelle. Itse oli hän neulonut sen koristeet niinä harvoina tunteina, joina hän tuskiltaan sai rauhaa. Viimein pani hän lahjansa viereen vasta puhjenneen ruusun ja vaipui sitten väsyneenä tuoliinsa takaisin.

"Ei käy enää", huokasi hän; "tänään kaipaan minä Dooraa; mutta -- nythän onkin häät", lohdutti hän itseään, ja hymyily, miltei iloinen, valaisi hänen kalpeita kasvojansa. "Nyt tulee tänne kohta Gustchen, pieni tyytyväinen morsiamemme; paraikaa pukeutuu hän kunniapukuunsa."

Ja hän pani ristiin kätensä ja odotti. Väliin, kun joku iloinen nauru kohousi aina hänen kamariinsa asti, käänsi hän päänsä ovea kohden ja kuunteli. Kuului vaunujen kolinaa; tervehdyshuutoja ja onnentoivotuksia kaikueli. "Nyt tulivat Eberstodtilaiset", kuiskasi hän; "olin kuulevinani Mimmin äänen, -- Oikein! Nyt puhuu Heinrich lanko... No, nyt tulee kohta Mimmi tänne." Mutta -- ei ketään tullut. Tuolla alaalla mäikyteltiin ovia, kiireisesti kuljettiin edes takaisin; väliin kuului talonemännän ääni, ja yht'äkkiä huudettiin: "Muistakaa lähettää vaunut pastorin luo, mutta pian; kellohan on kohta 12. Kukkaiskimputkaan eivät vielä ole pöydällä."'

Ja sitten kuului: "Mummo, mummo! kuinka hieno täti Gustchen on!"

Hälinä tuolla alaalla yltyi; ajopeliä tuli ehtimiseen: vanhan naisen kasvojen juonteet tuolla ullakkokamarissa väräilivät liikutuksesta.

"Naidut sisareni ovat nyt kaikki koolla", puhui hän itsekseen surunvoittoisesti; "olisi joku niistä saattanut tulla tänne ylös tahi ainakin lähettää jonkun lapsista. -- Lapset, niin, ne kyllä tulevat lähettämättä ja koputtavat ovelleni." Onnellinen hymy huulillaan otti hän ompeluvasustaan esiin nuken ja koristeli sitä pienelle lemmitylleen, jonka raikas ääni nyt kuului läpi koko rakennuksen. "Mummo, valjastatko sinä vanhan hiirakon Gustchen-tädin häävaunujen eteen?" kuuli hän hänen huutavan, ja sitten: "Täti, täti! Kaarle on pannut tahran minun hameeseeni", ja kohta sen jälkeen puol'itkien: "Mimmin pitää pukea minua; tule, Mimmi!"

"Tottahan ehtinee ajoissa valmiiksi", tuumaili ullakkokamarin yksinäinen itsekseen ja heitti silmäyksen kelloon, jonka posliinitaululla viisarit juuri osottivat 12. "Puolen tunnin perästä lähtevät kirkkoon... Oi, minä olisin niin mielelläni nähnyt Gustchenin vielä kerran, ennenkuin hän tulee rouvaksi."

"Rouvaksi!" Hän hymyili. Kuinka oli se mahdollista? Pieni sisar esiintyi hänen silmiensä edessä semmoisena kuin hän oli saanut vastaanottaa hänet hänen syntyessään -- hoidettavakseen ja kasvatettavakseen, äiti kun monta vuotta oli yhtä jaksoa sairastanut. Hän muisti, kuinka hän oli opettanut pientä Gustchenia tuntemaan kirjaimet ja kutomaan ensimäiset silmät. Ja jo tänään astui tämä lemmitty lapsi alttarin eteen, tullaksensa onnelliseksi aviopuolisoksi! -- Niin, kyllä hän tulisi onnelliseksi -- siitä oli vanha Karoliina vakuutettu -- sillä joutuihan hän hyviin naimisiin. Gustchen, nuorin seitsemästä sisaresta, lähtisi nyt kodista ulos maailmaan; kaikki muut olivat jo sieltä lähteneet, paitsi hän, ullakkokamarin asukas; hän yksin oli enää jälellä vanhain vanhempain luona, ja hän oli itse vanha, kuihtunut, syvä, umpeen menemätön haava sydämessä.

Pihalta kuului taasen vaunujen kolinaa, joihin sekausi talonpoikaisnaisien kimakkaita ääniä, ja -- nyt alkoivat kirkonkellot soida niin ihmeen juhlallisesti. Sairas nainen oli noussut; nojaten akkunalautaan katseli hän pihalla hyöriviä häävieraita. Hänen kasvonsa olivat entistänsä vaaleammat. Mitä hälinää siellä alaalla oli! Emäntä antoi vaunuistansa viimeiset käskyt niiaaville piioille, ja lapset sullottiin suuriin perhevaunuihin.

Vihdoin tulivat viimeiset vaunut rappusten eteen. Ullakkokamarin akkuna avautui hiljaan, ja kalpeat, kyynelistä märät kasvot kumartuivat ulos, juuri samassa kuin morsian uljaan ylkänsä käsivarteen nojaten astui rappusia alas pihalle. Kauniin nuoruuden unelman kaltaisena haamoittivat hänen kukoistavat kasvonsa viheriän myrttiseppeleen alta; hänen sinisissä silmissään, jotka olivat kiinnitetyt sulhaseen, eli lempeä loiste; hänen löyhyvän, valkoisen hameensa laahokset koskettelivat hiljaan ja ikäänkuin hyväillen kukkasia ja lehtiä, joita pienet kädet hänen tielleen sirottelivat, ja ympärillä seisovat kyläläiset kuiskasivat toisilleen: "kuinka kaunis haa on!"

Nyt nosti nuori mies morsiamen vaunuihin ja kääntyi sitten takanaan seisovaan neitiin, solakkaan, kalpea-ihoiseen ja tummatukkaiseen tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, mutta tyttö ei sitä huomannut; hänen silmänsä olivat käännetyt ylöspäin, ja samassa katosi naisen pää ullakkokamarin akkunasta.

"Liina-täti raukka!" huokasi tyttö hiljaan; "luulenpa melkein, ettei kukaan ole käynyt tänään häntä katsomassa."

Nainen ullakkohuoneessa oli taaskin istuutunut nojatuoliinsa. Verkalleen vierivät kyynelet toinen toisensa jälkeen hänen kuihtuneita poskiaan alas. "Onnellinen", kuiskasi hän, "onnellinen unohtaa onnessansa koko maailman, miksi siis ei myös vanhaa, ikävää Karoliinaa täällä yläällä? Minulle ei ole ollut suotuna niin paljon hyvää; suojelkoon Jumala hänen onneansa!"

Nyt kulkivat sairaan naisen ajatukset kirkkoon. Hänen huulensa kuiskasivat hiljaa sitä virren värssyä, jonka hän oli siellä kuulevinansa, ja sydämessänsä rukoili hän lemmittynsä puolesta. -- Doora tuli nyt huoneeseen ja asetti aamiaisen pöydälle. "Ah, neiti! tänään on kaikki ylösalasin", huusi hän tavattomassa kiireessä; "älkää ottako pahaksi, vaikka olisikin teillä syytä moittimiseen -- en tiedä miten on laitani, mutta oikein päätäni pyörryttää." -- Ja kuten tuulispää oli hän jälleen kadonnut.

Yksinäisen silmä kohtasi höyryävää vesivelliä -- ainoa ruoka, jota hänen oli sallittu syödä. Hän tahtoi nopeaan aterioida, sillä kun hääväki tuli kirkosta, niin tulisi varmaan ainakin Gustchen häntä tervehtimään... Oi, vellihän on pohjaanpalanut ja savustunut...

"No, eihän se kummaa -- tänäänhän on juhla..."

Hän kantaa vaivalla lautasen uunin luo ja kuuntelee. Hänen lepotuntinsa on tullut, mutta tänään on pysyttävä valveilla. Hän aukaisee pöytälaatikkonsa ja ottaa sieltä esille pienen kirjan. "Karoliina Gosslebenin muistikirja" oli kirjoitettu sen kanteen, ja nimen ympäri oli ruususeppele piirustettu, kaksi suutelevaa kyyhkyistä keskellä. Hän käänteli varovasti kirjan lehtiä, kunnes käsi yht'äkkiä tempovaisesti vetäysi takaisin. Siinä oli hivuskihara sinisellä silkkilangalla kiinnitetty lehteen, ja sen viereen oli suurilla, miltei uhkaavilla kirjaimilla piirretty: "Kauneinta maailmassa on minusta terve ruumis ja sielu, hyvä ja puhdas omatunto, sekä uskollinen naissydän -- kaiken muun voin itseltäni kieltää." _Uskollinen naissydän_ oli alleviivattu ja sen alle kirjoitettu: "Siitä, että olen semmoisen löytänyt, tulee minun kiittää sinua, rakas Karoliina; suojelkoon Jumala sitä minulle! Tämän olen piirtänyt kihlauksemme muistoksi. Sinun Gottlieb Dietlien. Koulun opettaja ja kanttori Hartzissa."

Auringon säteet kohtasivat niin kirkkaana lehteä, että vanhan neidin täytyi ummistaa silmänsä. Pää vaipui taaksepäin tuolin selkätukea vastaan ja surunvoittoiseen onnelliseen hymyhyn vetäysivät hänen huulensa. Hellästi nosti hän lehden ja painoi sen poskeansa vastaan. Olihan kuin olisi hän vielä ollut nuori ja hiljaa silitellyt hänen poskiansa. Hän vaipui muinaisiin autuaallisiin unelmiin; hän ei kuullut takaisin palaavien vaunujen kolinaa, ei kuinka lasit kilisivät, ei väkijoukon eläköönhuutoja. Uni piti vartiatointa yksinäisessä ullakkokamarissa ja peitti hunnullaan unohdetun.

Iltarusko heitti jo valoansa akkunaan, kun hän heräsi. Hänen ensimäinen silmäyksensä kohtasi muistikirjan lehteä, ja hieno puna, jota illan säteet yhä enemmän kohottivat, nousi hänen kalpeisiin kasvoihinsa, kun hän samassa näki nuoren tytön seisovan keskellä huonetta.

"Mimmi", huudahti hän ja ojensi tyttöä kohtaan molemmat kätensä, "kuinka hyvä olet, kun tulet; olen nukkunut kauan -- väsymyksestä tahi mielen liikutuksesta kaiketi", lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.

"Täti, armas täti", sanoi tyttö ja istuutui jakkaralle vanhuksen jalkoihin, "saanko jäädä tänne luoksesi vähäksi aikaa?" Ja hänen tummat silmänsä katsoivat rukoilevaisesti vanhaan neitiin.

"Mutta, lapsi, tuolla alaallahan on sinun paljo hauskempi olla; eihän sinulla täällä mitään iloa ole vanhan ikävän Karoliinan luona."

"Oi täti, salli minun jäädä; minä olen tuolla alaalla ikävöinyt sinua ja sinun hiljaista kamariasi."

Sairas ei vastannut mitään. "Näyttääkö Gustchen hyvin onnelliselta, Mimmi?" kysyi hän viimein.

Tyttö nyökäytti päätään.

"Ja isä ja äiti?"

"He ovat varsin hilpeällä mielellä; en muista nähneeni heitä ennen niin iloisina; iso-isä on pitänyt hauskoja puheita. Kuule, täti, kuule! Nyt ovat soittajat tulleet; nyt alkaa tanssi."

Musiikki soitti. Sävelet aaltoilivat juhlallisesti etäisiä vuoria kohden. Ilma oli aivan tyyni; näytti kuin olisi koko luonto vaipunut kuuntelemiseen.

Mutta äkkiä syntyi eloa puistossa. Parittaisin astuskelivat häävieraat käytäviä, äsken vihitty nuori pariskunta etupäässä. Naurua ja iloista puhetta sekausi soittoon, ja kun tämä muuttui tanssiksi, pyöreilivät parit iloisesti ruohokentällä. Valkoiset hameet liehuivat, ja ruusuja loisti valko- ja tummatukkaisten kutrien välistä -- ruusuja kaikkialla minne päin silmänsä loi; mutta kaunein kaikista oli nuori, onnellinen morsian.

Vanha, sairas sisar katseli surunvoittoisilla silmillä nuorten hyörinää, ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, kun musiikki pitkänveteisesti soitti: "Kun ukkovanhus mummon omaks' sai", ja samalla ijäkkäät vanhemmat iloisen seuran erinomaiseksi ratoksi valmistausivat tanssiin. Pieni tyttärenpoika juoksi riemuten jälestä, ja nuori aviomies otti morsiamensa syliinsä ja heitti hymyvän silmänluonnin hänen punastuviin suloisiin kasvoihinsa. Iltarusko levitteli kiillettään metsän vanhojen puitten yli ja heitti sitten viimeisen purppurahohteensa puhtainta onnellisuutta kuvastavaan nuoreen pariskuntaan.

Ei ajatellut kukaan juhlavieraista, että tuolla yläällä kaksi itkeentynyttä silmää katseli heidän iloaan ja hauskuuttaan, ei tiennyt kukaan, että sairastava pusertunut sydän itselleen kuiskasi: "Minulta kielsi elämä auringonpaistettaan; minulle piti se varalta vain katkeruutta?"

Ei ollut hänen muistojensa kirjassa sen monien pimeiden ja huolista puhuvien lehtien välissä tavattavana ainoatakaan kirjavaa, joka olisi tietänyt kertoa yhdestäkään tuollaisesta nuoruuden hämmentymättömän ilon tunnista. Työtä ja itsensäkieltämistä oli tullut hänen osakseen, ja vastustamattomasti kohousi nyt kysymys hänen sielussansa: "Minkätähden, Herra? Mitä tein minä, että niin raskaan taakan panit minun kannettavaksi?"

Silloin tunsi hän kuumia kyyneleitä tippuvan kädellensä, ja kun hän kohotti päänsä, kohtasivat häntä nuoren tytön kyyneleiset silmät.

"Miksi itket sinä, Mimmi?" kysyi hän pelästyneenä. "Mene alas lapseni, tanssi, laula ja ole iloinen; sinä tulet vain alakuloiseksi ja suruiseksi täällä sairashuoneessa."

"Oi, salli minun olla täällä, täti; en voi enää kärsiä tuota iloa tuolla alaalla; siellä tuntuu, kuin pitäisi huutaa tuskasta ja surusta."

"Sinä, Mimmi", sanoi vanha nainen epäileväisesti ja loi silmänsä valkoseen pukuun puettuun nuoreen tyttöön; mutta kun hän näki hänen hymyväin kukkaisseppelten siimestämät suruiset kasvonsa, kysyi hän hämmästyneenä: "Mikä sinun on, lapsi? Voiko täti Karoliina auttaa sinua?"