Part 4

Päätös, jonka hän oli tehnyt, oli tulos kahden yön valvomisesta rukouksessa ja sisällisissä taisteluissa. Hän oli toiminut omantuntonsa mukaan ja luullut, että kun hän teki sen, mitä hän katsoi velvollisuudekseen, palaisi tyyneys ja rauha hänen mieleensä. Mutta nyt huomasi hän erehtyneensä. Levottomuus, suru ja katkeruus olivat suuremmat kuin koskaan ennen.

Illempana tuli kotoa sana tohtorinnalta, että hänen piti heti tulla kotiin; pastori oli siellä ja tahtoi puhella hänen kanssansa. Mea tiesi, että kova myrsky odotti häntä, ja hän varustautui kohtaamaan sitä jäätävällä kylmyydellä sekä välinpitämättömyydellä.

Kalman kalpeana, vaan suorana ja uhkamielisenä koko olennoltaan astui hän isänsä entiseen kamariin, jossa pastori ja äitipuolensa odottivat häntä.

Pastori Klint nuhteli häntä terävästi ja pikaisesti siitä, että hän oli tehnyt niin tärkeän päätöksen ominpäinsä, kysymättä neuvoa opettajaltaan tahi äidiltään, selitti tämän hänen salamielisen käytöksensä solvaukseksi niitä kohtaan, joilla oli oikeus vaatia hänen luottamustaan, ja selitti kuinka syvästi se loukkasi niin hellää äitiä, kuin tohtorinnaa, kun hän palkitsi kaiken tämän hyvyyden ja sydämellisen rakkauden kylmyydellä, itsepäisyydellä sekä avonaisuuden ja totuuden puutteella.

Mea vastasi tavalla, jota hän silmänräpäystä ennen olisi katsonut ihan mahdottomaksi uskaltaa, ja jota hän silmänräpäystä myöhemmin katkerasti katui. Hänen tunteensa olivat kovassa kuohussa ja hän tunsi vastustamattoman halun laskea esiin kaiken sen vastahakoisuuden ja katkeruuden, joka vuosikausia oli asunut hänen sielunsa syvyydessä. Hän unhoitti sen kunnioituksen, jota hän oli velvollinen osoittamaan äitipuolelleen, hän unhoitti kaikki hyvät aikeensa, sana syntyi toisesta, kunnes hän oli mennyt niin pitkälle, että näytti ihan mahdottomalta, että tohtorinna koskaan voisi antaa anteeksi sitä, mitä hän oli lausunut. Heikko side, joka oli olemassa heidän välillään, oli katkaistu ja mahdottomalta näytti sen uudelleen solmiminen.

Ei pastori Klint, eikä tohtorinna olleet keskeyttäneet Meaa ajattelemattomassa, kärsineestä sydämestä kumpuavassa puheessa; hän sai puhua, kunnes hänen tulisuutensa raukeni itsestänsä; silloin hän peitti kasvonsa käsillään, puhkesi kiihkeään itkuun ja syöksyi ulos huoneesta.

Samana iltana sai hän Martan kautta käskyn heti panna tavaransa kokoon ja olla huomen-aamuna valmis jättämään lapsuuden-kotinsa; sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ei hän enään saanut jäädä äitipuolensa luokse.

Mea ei kysynyt, mihinkä hänet aiottiin lähettää, tahi mitä hänelle aiottiin tehdä, se oli hänelle aivan yhdentekevää siinä alakuloisuuden ja toivottomuuden tilassa, jossa hän nyt oli.

Kun kaikki olivat käyneet levolle, ja kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, viskasi hän saalin hartioillensa ja riensi nopein askelin kalmistoon polkua myöten, joka puiden välitse johti vanhempien haudalle. Täällä polvistui hän, painoi päänsä hautakumpuun ja kasteli kuumilla kyyneleillään sen sammalvaipan.

Oli vielä varhain keväällä, ja yöt olivat kylmiä. Kun Mea aamupuoleen yötä palasi kotiinsa, oli hän ihan läpi vilustunut. Hän kääreytyi peitteeseen ja heittäysi sohvalle, vaan hän ei voinut tulla lämpimäksi. Useita tunteja puisti vilu häntä ankarasti ja tätä seurasi polttava kuume.

Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä kovasti pää kipeä, ja tämä esti hänet kaikesta selvästä ajattelemisesta. Martta piti hänestä ystävällistä huolta, sai hänet juomaan kupin kahvia ja pani hänen koskemattoman aamiaisensa koriin matkaevääksi. Sen jälkeen saattoi hän Meaa vaunuihin, jotka odottivat ovella ja suuteli sekä syleili häntä todellisella siskon rakkaudella. Kurt ja Eerik seisoivat portailla, ja myöskin he sanoivat sydämelliset jäähyväiset. Heistä oli paha, kun heidän sisarpuolensa näytti niin kalpealta ja kärsineeltä.

Neiti Ros istui vaunuissa Mean vieressä. Hänelle oli annettu huoleksi Mean hoito matkalla.

Vaunut vierivät pois, ja Mea kumartui nurkkaan sulkien silmänsä. Hänen päänsä humisi, hänen ohimonsa löivät kovasti ja ajatuksensa olivat yhtenä ainoana sekasotkuna. Hän luuli koko matkalla näkevänsä ilkeää unta, josta hän ennemmin tahi myöhemmin heräisi ja huomaisi elämän kulkevan tavallista, yksitoikkoista kulkuaan harmajassa kototalossa metsän rinteellä.

Neiti Ros antoi Mean olla omissa mietteissään ja lausui tuskin koko matkalla sanaakaan. Toisen päivän iltana saapuivat he Mealle tuntemattoman matkan päähän. He ajoivat suhisevan lehmuskäytävän läpitse hiekoitettuun ja kauniilla kukkapenkereillä koristettuun pihaan ja pysähtyivät pienen valkeaksi kalkitun rakennuksen eteen, jota kokonaan ympäröi viheriät köynnöskasvit.

Neiti Ros nousi vaunuista, vaan käski Mean odottaa. Hän meni sisään, ja Mea näki hänet kohta sen jälkeen erään valaistun huoneen ikkunassa keskustelevan vilkkaasti hopeahiuksisen ja sanomattoman lempeän ja rakkaan näköisen rouvan kanssa.

Vanha nainen osoitti nopeasti vaunuihin ja katosi kohta ikkunan luota.

Pienen Mean sydän alkoi sykkiä kovasti. Ajatteles, jos tuo olisikin hänen mummonsa, ja jos hän täällä saisi lempeän vastaanoton.

Nyt seisoi vanhus jo ovella, vaunun ovi temmattiin auki, ja Mean sulki rinnoilleen syleily niin hellä, niin sydämellinen, kuin hänen vilkkaat kuvitelmansa koskaan olivat uneksineet.

"Tervetuloa, rakas lapsiparkani. Katso ylös, armas lapseni, minä olen äitisi äiti."

Tuo ääni oli yhtä lempeä ja sointuisa kuin se, mitä Mea oli kuullut unelmissaan, -- suudelma yhtä lämpöinen, silmäys yhtä lempeä.

Mean päätä pyörrytti; uneksiko hän, vai oliko hän todella valveilla? Oliko hänen äitinsä noussut haudasta sulkeaksensa hyljätyn lapsensa sydämellensä?

Hän kietoi käsivartensa mummonsa kaulaan, kätki kasvonsa hänen rinnoillensa, ja lempeät, virvoittavat kyyneleet huojensivat hänen täysinäistä sydäntään.

* * * * *

Väsyneenä sekä sielultaan että ruumiiltaan yönvalvomisesta, matkan vaivoista ja kovasta mielen liikutuksesta, vaipui Mea unettaren helmoihin, ja kun hän jälleen heräsi, lepäsi hän yksinään pehmoisella sohvalla pienessä kamarissa. Ovi ulommaiseen huoneeseen oli raollaan, ja siellä näki hän katetun teepöydän ympärillä joukon kukoistavia ja onnellisia lapsia, jotka loivat väliin puoleksi arkoja, puoleksi uteliaita silmäyksiä kamariin päin. Pöydän toisessa päässä istui isoäiti tyvenine, rauhaa ja lempeä loistavine kasvoineen, ja hänen toisella puolellaan istui neiti Ros eikä Mea luullut koskaan nähneensä niin suurta lempeyttä tämän naisen kasvoilla kuin nyt.

Kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, ja kun väliin joku lapsista koroitti ääntänsä, esti hänet heti mummo, joka pani sormen suullensa merkiksi, että tuli olla vaiti.

Oli selvä, että he ajattelivat Meaa, että he hänen tähtensä käyttivät tuonlaista varovaisuutta.

Sanomaton, selittämätön rauhan ja onnellisuuden tunne oli niin suuri, että sitä ei voinut tulkita muu kuin viljava kyyneltulva. Hän lepäsi kauan hiljaa, ilmoittamatta pienimmälläkään liikkeellä, että hän oli valveella. Hänellä oli sanomattoman hauskaa levätä ja katsella onnellista joukkoa toisessa huoneessa ja tietää että hän nyt sai viipyä tässä rauhallisessa piirissä ja että synkkä, iloton osa hänen elämässään oli loppunut, ja hän sai mielinmäärin osakseen sitä, jota hän oli kaivannut -- rakkautta. Hän tunsi, että hänen sydämmensä oli jalostuneena ja puhdistuneena eronnut taisteluista ja suruista ja että uusi elämä nyt avautuisi hänelle. Nyt tulisi hänelle helpoksi kulkea hyvyyden tietä ja koettaa sovittaa, mitä hän menneisyydessä oli rikkonut.

Seikkailu Missisippi-virralla.

Kertomus soutualuksen kuljettajan elämästä.

Felix Lilla.

Voin vielä aivan vilkkaasti muistaa sen ajan, jolloin parikymmentä vuotta sitte ensimmäinen höyryalus näkyi Missisippillä ja Ohiolla. Me soutualuksen kuljettajat olimme siitä hirveästi suutuksissa, sillä me luulimme, että meidän ammattimme sen kautta sortuisi perin juurin.

"Vieköön hitto kaikki uudet keksinnöt!" sanoi minun ystäväni ja yhtiötoverini Jim Brewer minulle, kun Cincinnatin laiturissa näimme ensimmäisen jokihöyryn. "Mietippäs, eikö olisi ollut parempi, jos me tämän olisimme tienneet, ettemme ensinkään olisi koko alustamme rakentaneet. Mitä siihen arvelet, Jack Colley?"

"Olen kokonaan sinun mielipidettäsi, Jim", vastasin. "Luultavasti tulevat nuo kirotut savulaivat vähitellen tekemään surkean lopun soutualuksista, niin ettei meidän enään kannata saattaa rahtia alas New-Orleans'iin. Toivottavasti kestää kuitenkin vielä moniaita vuosia, kunnes höyryt tulevat niin lukuisiksi ja siksi täytyy meidän koetella, huolimatta uudesta kilpailijasta, ansaita ne dollarit, joita tarvitsemme."

Meillä oli parastaikaa asioimistoimi vireillä. Satakahdeksankymmentä liikkiötä ja kolmekymmentä kylkiäistä olimme osittain puhtaalla rahalla, osittain velaksi meille tutuilta Ohion farmereilta ostaneet, samoin neljäsataa säkkiä omenoita, neljäkymmentä koria sipulia ja parituhatta kaalinkerää. Sitä paitsi vielä kaikenlaista pientä. Nämät tavarat, jotka pohjoisessa olivat sangen halvassa hinnassa, toivoimme me myyvämme hyvällä voitolla etelässä, Orleansissa, kuten jo ennen useamman kerran olimme onnistuneet. Uudessa veneessämme olivat tavarat osittain lastiruumaan, osittain keulakannelle tarkoituksenmukaisesti sijoitetut, ja siinä meillä sipulikorien ja omenasäkkien keskellä oli vuoteemme.

Kokeneempana pidin minä laivurina päällikön virkaa, ystäväni ja yhtiömieheni Jim Brewer oli perämies. Sitte oli meillä aluksellamme pari irlantilaista ja vanha skottilainen, joka hoiti ruoanlaitosta ja muuten joka paikassa, missä vaan tarvittiin miestä, heti kävi käsiksi ja auttoi.

Siihen aikaan tekivät muutamat merirosvojoukkiot Missisippin epävarmaksi. Varovaisuuden vuoksi olimme sitä varten varustetut pyssyillä ja pistooleilla, revolvereita ei vielä tunnettu. Suurta ylivoimaa vastaan me viisi emme olisi suinkaan paljoa kyenneet. Kuitenkin oli meillä tähän saakka ollut onni esteettömästi liikkua ja sitä toivoimme nytkin. Oikean jokilaivurin luonteeseen kuului vanhaan aikaan, että hän oli huolettoman rohkea ja halveksi jokaista vaaraa.

Me läksimme siis eräänä kauniina päivänä matkalle, liu'uimme alas Ohio-virtaa ja saavuimme jonkun ajan päästä "Virtojen isälle", joksi punanahat nimittävät Missisippiä. Täällä tuli huolellisesti tarkata lukemattomia, mutaisessa vedessä ajeiehtelevia puunrunkoja ja usein muuttuvia matalikkoja satojen ruoko- ja mutasaarien vierillä. Eräitä raskaita, myöskin etelään pyrkiviä virta-aluksia sivuutimme me, joka teki meidät vallan ylpeiksi. Vaan siksipä nolaantuikin ylpeytemme sitä enemmän, kun muudan höyrylaiva kohisi sivutsemme, jota meidän vielä täytyi nopeasti väistää. Silloin lisäksi aivan olimme joutumaisillaan aluksinemme erääseen uivaan ajopuu- ja törkykasaan kiinni.

Jim ja minä ynnä muut kirosimme mitä hartaimmin hävitöntä höyrylaivaa, pudistellen viisi nyrkkiparia heidän takanaan. "Fulton'in" -- se oli savulaatikon nimi -- kannella olevat matkustajat kajahuttivat vielä meidän voimattomalle raivolle raikuvan naurun, joka luonnollisesti yhä enemmän yllytti meidän vimmaamme. Me emme vielä aavistaneet, että meillä monias päivä myöhemmin oli syytä siunata mr Pulton'ia, kuuluisaa höyrylaivan keksijää.

Olimme vähitellen tulleet Missisippiä niin pitkälti alas, että olimme lähellä sitä paikkaa, missä Walkonne Wirta laskee emävirtaan. Oikealle meistä, länteen, levisi Arkansas-maa, idässä Missisippin valtio. "Virtojen isä" on tällä paikkuulla mahdottoman leveä ja täynnä mutakareja, pitkulaisia hieta- ja heinäsaaria, ja kummallakin rannalla mustat suot ja pitkät alakuloisilta näyttävät ruoistot. Sen takana sitte synkän aarniometsän juhlallinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Seudun eräät pienet kylät, jotka nyt ovat kuuluisat todellisina kuumepesinä, olivat silloin vielä olemattomissa.

Oli ilta myöhä, kun meitä kohtasi se onnettomuus, että vasemmalla rannalla laskimme vasta muodostuneelle mutakarille ja puutuimme siihen niin lujasti, ettemme voineet päästä irti oitis, emme pimeän tullessakaan. No, onnettomuus ei nyt kuitenkaan ollut peräti suuri, meidän täytyisi malttaa mielemme toiseen aamuun. Kyllä kirkkaalla päivällä irti kiskomme itsemme, niin ajattelimme. Ja niin laskimme maata omenasäkkien ja sipulikorien väliin ja nukuimme hurskaan unta, sill'aikaa kun vuolaan veden paino, virraten pohjoisesta, pusersi meitä yhä lujemmin mutaan.

Kun päivä koitti ja me uurastelimme, miten saisimme veneemme mutakarilta, näyttäytyi puuhamme valitettavasti turhaksi. Meidän voimamme olivat liika heikot. Hyväksi onneksi tuli pian myötävirtaa kulkeva virtavenhe näkyviin, yksi niistä, joiden ohitse edellisenä päivänä olimme laskeneet. Siis siinä oli apu saatavissa. Yksi aluksen kuljettaja auttaa mielellään toista hädässä.

"Halloo!" huusin, "vene hoi!" kun vene oli kyllin lähellä meitä.

"Halloo!" huusi sen laivuri, vanhanpuoleinen, laiha mies, laskiessaan vieläkin lähemmäksi. "Mikä hätänä?"

"Tulkaa avuksemme, jos teidän sopii! Me olemme tähän puuttuneet kiinni."

"Sen näen. Keitä te olette?"

"Laivuri ja kauppias Jack Colley Cincinnatista. Ja te?"

"Laivuri ja kauppias Fineas Hopkins Louisvillestä, muuten en ole syntyperäinen Kentykkyläinen, vaan Massashusettmies, oikein vanhaa sukuperää, sen saatte uskoa!"

"Yankee!" murisi ystävä Jim Brewer huolestuneena. "Hänessä vaan ei ole liioin rakkautta eikä avuliaisuutta."

"Auttakaa meitä, hyvä herra!" huusin.

"Lähimmäisen rakkaus on sangen kaunis ja ylistettävä hyve", sanoi Hopkins hartaasti. "Ja Jumala suokoon meille terveyttä ja hyvää vointia, sillä se on pääasia! Minne aiotte te?"

"New-Orleaasiin."

"Sinne minäkin pyrin. Mitä on teillä lastina?"

"Liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Onko siinä kaikki?"

"Myöskin omenoita, sipulia ja kaalinkeriä."

"Kuinka paljon omenoita?"

"Neljäsataa säkkiä."

"Hm, hm! Surkuttelen teitä, herra. Minulla on kuusisataa säkkiä omenoita lastiruumassa ja toivon pääseväni ensimmäisenä New-Orleansiin. Kaiken ikäni täytyisi minun harmitella, jos teidän nopeampi aluksenne sinne ensin saapuisi. Siksipä onkin minulle kovin mieluista, että te istutte kiinni ettekä voi päästä irti. Älkää panko pahaksi, Mr Colley! Koska olette kilpailija omena-asioimisessa, en voi teitä auttaa, sillä se olisi aivan vasten omaa etuani. Jokaisella on oma suu lähinnä!"

Ja sitte huusi hän miehilleen: "Kääntäkää peräsin! Me olemme jo liian kauan viipyneet täällä."

"Kerrassaan oikea yankee-lurjus!" murisi Jim Brewer vihan vimmoissaan.

Muutkin huusivat hänelle kilvan yhtä mieluisia koristusnimiä, sillaikaa kun lastivene eteni meistä. Se vaan ei näyttänyt häneen ensinkään koskevan. Hän ei pitänyt meitä sanankaan arvoisena. Pian oli hänen aluksensa hävinnyt näkyvistämme.

Uudestaan ponnistelimme kaikin voimin turhaan. Meidän ei onnistunut saada irti suoperäiseltä matalikolta venettämme ja jälleen syvälle vedelle. Sen ohessa oli, vaikka jo olimmekin lokakuussa, näillä eteläisillä seuduin polttavan kuuma, ja lämpö lisääntyi yhä sen mukaan kuin aurinko nousi. Myöskin moskiittoparvet ja muut läheisen suomaan hyönteiset tekivät kanssamme ikävällä tavalla tuttavuutta.

Brewer sanoi, osotellen itään: "Luulen että erämaan takana, Yazoo-virran yläjuoksulla on eräitä kreoolien viljelysmaita, heidän väkevät neekerinsä olisivat ehkä avuksi meille."

"Siihen herrat kreoolit tuskin suostuvat", vastasin minä. "Nämä neekerinruoskijat ovat meille pohjoisvaltiolaisille sangen vihamieliset. Luultavasti asuvat he myöskin liika etäällä täältä; jos heitä tahtoisimme tavata, voisimme helposti eksyä näihin suo- ja erämaihin. Parempi on odottaa seuraavaa ohikulkevaa jokivenettä. Uskottavasti siinä kumminkaan ei ole taas mikään konnamainen yankee."

Ystäväni täytyi myöntyä huomautukseni todenmukaisuuteen.

Olimme ehkä noin kaksikymmentä askelta Missisippivaltion rannasta. Vesi jokiveneemme etukeulan puolella oli tässä niin kovaliejuista, että melkein kuivin jaloin saattoi nousta maihin, jos vaan uskalsi reima hypyn.

Silloin kuulimme ruokoisesta suopensaistosta valittavan ruikutuksen ja sen tiheiköstä hoiperteli esiin nuori neekeri, joka eriskummallisinten viittausten ja nöyrimpäin kumarrusten kautta näkyi pyytävän suojelustamme.

Siinä toivossa että häneltä kuulisimme jotakin tarkempaa paikkakunnasta, viittasimme hänelle ja huusimme, että hän vaan rauhallisesti tulisi luoksemme alukselle.

Niinpä hiipi hän läähättäen laivallemme ja me nostimme hänet laivalle. Kauhean uupuneelta ja kurjalta näytti hän. Me virkistimme häntä oitis ruoalla ja juomalla. Sitte otimme hänet lähemmän kuulustelun alaiseksi.

"Sinä olet kai kotoisin näiltä seuduin?" kysyin. "Tietysti orja?"

"Niin, Massa", änkytti hän neekerin murretulla englanninkielellä.

"Kuinka kaukana sijaitsee lähin viljelys täältä?"

"Noin parikymmentä englannin peninkulmaa."

"Kuka on herrasi?"

"Herra Drouot toisella puolen Yazoo'ta."

"Mikä nimesi on?"

"Tiberius", ähkyi musta. "Julmasti on minua kohdeltu ja pidelty pahemmin kuin koiraa."

"Käsitän, ja siksi olet lähtenyt karkuun."

"Niin, Massa, kun minua on ruoskittu aivan syyttä."

Hän alkoi huoata ja itkeä. Säälini tuli aina vilkkaammaksi. "Mitä voin tehdä sinun hyväksesi?" kysyin minä.

"Oi, ottakaa minut mukaanne", rukoili hän.

"Minä purjehdin New-Orleansiin niin pian kuin pääsen kirotulta matalikolta. Sinne en voi mitenkään ottaa mukaan karannutta orjaa, jonka laillisesta omistamisesta minulla ei ole todistusta."

Hän näkyi sen käsittävän ja mutisi: "jospa vaan olisin tuolla toisella puolella!"

"Arkansasissako?"

"Niin, Massa, sinne voisin helpommin paeta."

"No, sen kyllä annan sinun tehdä, kun vaan saamme laivamme irti jälleen."

Hänen koko ruumiinsa vavahti äkkiä ja hän oihkasi: "Oi, kuulkaa! Vainoojani ovat lähellä."

Me kuulimme karkean, kovan haukkumisen etäältä lähennellen.

"Mitä tuo tietää?" kysyin.

"Ne ovat verikoiria!" kuiskasi hän kauhistuen. "Drouot'in ystävä ja naapuri, tilallinen ja tuomari Girard, omistaa niitä kaksi, ne hän on tuottanut Kubasta."

Todella olikin etelävaltioihin tullut joku aika sitten hirvittävä tapa verikoirilla etsityttää erämaassa pakolais-orjia. Noita julmia petoja tuotiin Kubasta.

"No, sehän on selvää, mikä on tapahtuva", sanoi olkapäitään kohauttaen Brewer.

"Mitä tarkoitat, Jim?"

"Meidän täytyy viipymättä antaa ulos onneton Tiberius, ettemme itse joutuisi turmioon. Sillä nuo pirulliset elikot, jotka seuraavat hänen jälkiään, vainuavat hänet varmaan täältä, kun ne lähestyvät alustamme."

"Hyvä Massa, rukoilen, antakaa minulle veitsi!" vaikeroi musta.

"Mihin tarpeeseen, Tiberius?"

"Minä tahdon tappaa itseni."

"Rohkeutta, poikaparka!" sanoin. "Jim, minä sanon sinulle: hän on meidän turviimme paennut, me tahdomme suojella häntä."

"Älä ole järjetön, Jack!" huusi ystäväni. "Me emme mitenkään uskalla ottaa häntä suojelukseemme. Jos me sen teemme, on vaara tarjolla että meitä orjuuden hävittäjinä lynkataan."

"Lähinnä riippuu asia siitä, kuinka lukuisat takaa-ajajat ovat. Ha, tuolla kaukana tulevat he jo näkyviin! Vaan kolme ratsumiestä; yksi heistä on aivan nuori, keltanokka poika."

Neekeri oli laskeunut kyykkysilleen, ettei häntä huomattaisi rannalta. Hän tirkisteli eräästä kansilaudan raosta etukeulassa.

"Tuo yksi, vasemmalla, on herra Drouot, isäntäni", kuiskutti hän. "Nuori mies on hänen poikansa. Heidän seuralaisensa on herra Girard, tuomari."

Molemmat tilalliset näyttivät komeilta, melkeen herramaisilta, kun he tuossa nelistivät, aivan niinkuin he yksin omistaisivat koko maailman.

"Ehkä niitä tulee vielä useampia noita kuumaverisiä etelämaalaisia", arveli Brewer huolissaan. "Jos olisimme puhtaalla vedellä, silloin voisimme tehdä pilkkaa heistä, kun ei heillä ole venettä. Mutta kun me tässä istumme kiinni, on tämä arveluttava asia. Älä tahallasi tee mitään tyhmyyksiä, jotka saattavat katkaista meiltä kaulan, Jack! Anna ulos musta!"

"En, ystävä Jim!"

"Ehkä me silloin saisimme vangitsemislunnaatkin."

"No, mitä siitä, minä sanon vaan niinkuin tuo kirottu jankee Hopkins: oma suu lähinnä!"

"Älä puhu noin Jim, tahi minun täytyy halveksia sinua!"

"Olkoon sitte, kuten tahdot! Katsokaamme, kuinka tämä asia selviää. Jos käy hullusti, on syy sinun."

Verikoirat syöksivät ratsumiesten edellä nuuskien pitkin rantaa. Ne olivat suuria, mustia, rumannäköisiä eläviä. Hampaitaan kiristellen juoksivat ne edestakaisin etsien silmänräpäykseksi hävinneitä jälkiä.

Minä lykkäsin lähimpiä omenasäkkiä ja sipulikoria erilleen toisistaan ja sanoin hiljaa: "Tuonne sisään, Tiberius!"

Niinkuin käärme kömpi neekeri sinne ja katosi kasaan. Hänestä ei näkynyt mitään sitte kun oli siirretty hiukkasen säkkiä ja koria.

"Ei tuosta ole mitään hyötyä", arveli Jim. "Minusta näyttää siltä kuin elävät olisivat saaneet hänestä jo vainun."

Niinpä todella olikin asian laita, joka näkyi petojen kaikista elkeistä ja vimmatusta haukunnasta.

Molemmat tilanherrat laskeutuivat alas hevosten selästä, jotka he jättivät nuoren miehen hoitoon. Sitten tulivat he vallan lähelle meitä.

"Hoi, laivuri!" huusi Drouot.

"Mitä tahdotte, herra?" kysyin kohteliaasti.

"Oletteko tarttuneet kiinni tähän?"

"Valitettavasti on asian laita niin."

"Oletteko nähneet neekeriä?"

"Olen ijässäni nähnyt monta neekeriä, varsinkin etelävaltioissa."

"Koirahammas!" huusi hän. "Mitä teillä on lastina?"

"Kaikenlaista kalua."

"Arvelen, että teillä on laivassanne minun elävää neekerinlihaa. Nämät koirat näkyvät selvään sen vainuavan."

"Erehdytte, herra. Nämät koirat vainuavat silminnähtävästi sianlihaa; meillä on nimittäin lastiruumassani liikkiöitä ja kylkiäisiä."

"Hyvä, sitä tutkimme oitis tarkemmin ja nousemme laivallenne."

"Oho! Täällä teillä ei ole mitään tutkittavaa. Me olemme täällä vapaalla Missisippillä, ja minä olen herra näillä minun laudoillani."

"Minä olen Yazoo-kihlakunnan tuomari", sanoi Girard. "Te olette tarttuneet minun piirikuntani jokirajalle. Minä, lain edustaja, vaadin kunnioitusta, herra!"

"No, tuomari, tulkaa te yksin laivalle."

"Koirien kanssa."

"Ei suinkaan, ilman petoja!"

"Kas vaan, hyvä mieheni, näyttää varmalta, että luulette viekkaudella voivanne kiehtoa minut. Jos teillä on karkulaisneekeri laivassanne piilossa, niin kyllä nämät kunnon elävät hänet oitis löytävät. Siis --"

Hän usuutti kiivaasti verikoiria kiipeemään laivan kannelle.

"Pidä varalla, Jim!" kiljasin.

Me kohotimme kumpikin panoksessa olevat pyssymme. Toinen koira hyppäsi liika lyhyeeseen ja putosi veteen, toinen jäi etukäpälistään riippumaan kannen reunaan. Minä laukasin pyssyni sen vaahtoavaan kitaan ja musersin sen pääkallon. Samalla aikaa tähtäsi Jim varovasti ja ampui alhaalla vedessä pulikoivaa toista koiraa.

"Sen saatte kalliisti maksaa!" huusi uhaten tuomari.

"Joka tapauksessa on minun neekerini Tiberius laivalla", huusi Drouot. "Hei, te laivuriveitikka, aiotte varmaan jossakin myydä minun omaisuuteni?"

"En tee kauppaa ihmislihalla", sanoin minä. "Se ei kuulu ammattiini. Pois tästä alukseltani!"

Mutta eivät kumpikaan olleet ensinkään halukkaat poistumaan. Uhaten kohottivat he pistoolinsa, sillä niillä olivat he varustetut ynnä ajoruoskilla.

Mutta meillä oli ylivoima. Meidän viisi pyssyämme ojensimme heidän kahta vastaan ja siksipä eivät he uskaltaneetkaan lauaista.

Tämä kummankinpuolisen uhkauksen aika kesti noin minuutin ajan ja muuttui sitte omituisimmalla tavalla. Rannalta kaikui nuoren Drouot'in huuto. Me katselimme kaikki sinne. Siellä oli pensastosta astunut näkyviin tusinan verta aseellisia miehiä. Kaksi heistä toimi juuri parhaillaan sitoakseen nuorukaisen käsiä selän taakse.

Tämän sangen epäiltävän lauman päällikkö, noin neljäkymmenvuotias mustapartainen mies, uhkarohkein katsein huusi minulle: "Rohkeutta, kunnon laivuri! Tullaan teidän avuksenne!"

Sen jälkeen ojensivat nuo kaksitoista pyssynpiippunsa meidän vastustajiamme vastaan.

"Antautukaa!" huusi mustaparta.

Kumpasetkin tilalliset näkivät itsensä joko hyvällä tahi pahalla pakoitetuksi tottelemaan vaatimusta. Pistoolit täytyi heidän luovuttaa ja samoin orjaruoskat, jonka jälkeen hekin sidottiin.

"Herra", sanoin johtajalle, "jalosti teette, kun noin uljaasti riennätte avuksi virtalaivuriparalle. Siitä kiitän teitä vilpittömästi."