Part 3

Kurt ja Eerik olivat jo pari vuotta sitten tulleet lukioon ja jättäneet kodin. Martta ja Mea jatkoivat yhä lukujaan Berghultissa olevan kotiopettajattaren kanssa.

Kun Mea eräänä aamuna tuli eineelle, oli isän sija pöydässä tyhjä. Hän katsoi ympäri huonetta nopealla, pelokkaalla silmäyksellä ja kysyi nopeasti: "Missä isä on?"

"Huoneessaan", vastasi hänen äitipuolensa. "Hän on yöllä äkkiä sairastunut."

"Voi, sen minä tiesin, minä tiesin sen!" huudahti pieni Mea. "Näin unta, että seisoin yksinäni kirkkomaalla äitini haudalla. Oli hyvin pimeä, vaan juuri pääni päällä taivaalla näin yksinäisen kirkkaan tähden, joka nyökkäsi ja loisti niin ystävällisesti minulle, ja minä tiesin, että tuossa tähdessä oli äitini sielu.

"Silloin kuulin hiljaisen suhinan äidin haudalla kasvavissa haavoissa, näin viheriän kunnaan aukenevan ja ruumissaatto tuli hiljaa ja juhlallisesti kulkien kirkkomaata pitkin. Kannettiin eräitä paareja, ja kun loin silmäni niihin, lepäsi niillä isäni. En voinut muutaman minuutin aikaan nähdä mitään, vaan kun sitten taasen katsoin ylös, oli kaikki hiljaista ja rauhallista, kuten ennenkin; ainoa muutos oli siinä, että nyt kaksi tähteä yhden asemesta viittasivat minulle."

"Haaveita vaan", lausui äitipuoli lyhyesti, mutta hän kalpeni kumminkin silminnähtävästi. Hän oli juuri menemässä miehensä luokse, kädessään lasi väkevää teetä, jota sairas oli pyytänyt, vaan hän laski nopeasti tarjottimen ja kiiruhti ulos lähettämään sanaa kaupunkiin lääkärille, että tämä heti tulisi sairaan luo, vaikka tohtori oli kieltänyt kutsumasta häntä.

Pieni Mea otti tarjottimen ja hiipi hiljaa ja varovasti, kuten aina, isänsä huoneeseen.

Kuinka kalpealta ja kipeältä hän näytti! Pieni Mea kummasteli suuresti sitä, ettei hän ennen ollut huomannut, kuinka laiha ja surkastunut isä oli.

Tämä otti teelasin Mean kädestä, tyhjensi sen ja jätti sen takaisia sanomatta sanaakaan.

Mea seisoi hetkisen hiljaa hänen vieressään; lopuksi kysyi hän hiljaa: "Oletko, isäni, hyvin kipeä?"

"Ah, oletko Mea?" Isä käänsi nopeasti päänsä, tarttui Meaa kädestä ja veti hänet lähemmäksi.

"Olen, Measeni, olen hyvin kipeä. Pelkään, taikka oikeammin toivon, että minut pian kutsutaan täältä ja saan yhdistyä äitisi kanssa.

"Kun tuntee itsensä hyvin kipeäksi, pieni Mea, niin ei enää haluta elää. Kun lapsellinen rakkaus taivaalliseen isään lämmittää sydämen, ja vielä lisäksi se, joka maan päällä on ollut kallein kaikista, odottaa tuolla ylhäällä silloin ei kuolema peloita.

"Ainoa, joka minua huolettaa, ajatellessani lähellä olevaa loppuani, on se, kun tiedän, että sinä, Measeni, vuodatat monta katkeraa kyyneltä haudallani. Vaan koeta, lapseni armas, olla levollisena. Elä itke niin kovasti, sillä silloin et saa olla luonani. Olen sangen heikko ja tarvitsen hiljaisuutta ja lepoa."

Mea nieli kyyneleensä ja istui eräälle jakkaralle isän viereen.

"Äitipuolesihan on aina ollut hyvä sinulle, Mea", lausui tohtori taasen, "hän on kohdellut sinua, kuten omaa lastaan. Tekikö isäsi sinulle vääryyttä, antaessaan sinulle äidin sen sijaan, jonka olit kadottanut?"

Mea painoi äänetönnä päänsä alas.

"Mea, lapsoseni, et saa jättää kysymystäni vastaamatta. Eikö äitipuolesi ole vaalinut ja hoitanut sinua, kun olet ollut kipeä, opettanut ja ohjannut sinua, kun olit nuorempana, oikaissut virheitäsi ja eikö hän sanalla sanoen ole täyttänyt kaikkia äidin velvollisuuksia kohtaasi?"

"On", vastasi Mea hiljaa, vaan hyvin katkerasti, "kaikki muut, vaan hän ei ole rakastanut minua."

Suru ja huoli kuvautui isän kasvoissa. Hän huokasi syvään ja vaipui mietteisiin.

Mean kädet olivat hänen käsissään. Tytön silmät, ei enään kylmät ja tylyt, vaan sanomattoman sydämellistä lempeä ja hellyyttä osoittavat, olivat kääntymättä kiinnitetyt isän kasvoihin.

Hetken kuluttua alkoi tohtori jälleen puhua. "Mea, tahdotko täyttää kuolevan isäsi viime tahdon? Tahdotko muistaa sen koko elämäsi aikana ja koetatko toimia sen mukaan."

"Lupaa minulle, lapseni, tulla äitipuoltasi kohtaan yhtä hyväksi tytöksi, kuin olet ollut minua kohtaan. Lupaa minulle, että aina koetat hillitä kapinoitsevaa mieltäsi ja taipua äitisi tahtoon. Lupaa, että et enään tylyydellä ja kylmyydellä peräytä jokaista ystävällisyyden osoitusta hänen puoleltaan. Minä en voi olla levollinen ennenkuin sinä, Measeni, lupaat minulle tämän."

"En uskalla", sammalti Mea. "En todellakaan uskalla luvata, isä. Vaan tahdon koettaa, tahdon tehdä kaikki, mitä voin."

"Mea!" huusi Martta salissa. "Kello on 9, meidän täytyy lähteä Berghultiin."

Mea nousi ylös, painoi hellän suutelon isänsä laihalle kädelle, ja oli pian senjälkeen Martan kanssa matkalla Berghultiin.

Tänään kävi läksyjen kanssa hullummasti kuin tavallisesti. Tuo uusi, suuri huoli oli karkoittanut Mean mielestä kaikki, mitä hän eilen niin suurella vaivalla oli oppinut. Sitäpaitse oli hän nyt ihan tarkkaamaton, vaipui usein omiin mietteisiinsä, eikä kuullut edes mitä hänelle sanottiin.

Opettajatar oli hyvin pikainen, etenkin Mealle, joka, useammasti kuin yhden kerran oli lopettanut hänen muutoinkin niukan kärsivällisyytensä. Hän puhutteli Meaa ankarasti; Mea vastasi tylysti. Opettajatar raivostui. Hän nosti kätensä ja silmänräpäystäkään miettimättä löi Meaa vihasta ja nöyryytyksestä hehkuvalle poskelle.

Mea hypähti ylös leimuavin silmin. Hän jätti huoneen, otti hattunsa ja sadetakin, sekä riensi hillitsemättömästi itkien kotiinsa. Huomaamatta hiipi hän täällä omaan huoneeseensa.

Noin tunti sen jälkeen koputettiin ovelle. Martta astui sisään ja toi äidiltään sen käskyn, että Mean tuli viipymättä tulla saliin.

Opettajatar, neiti Ros, oli seurannut Meaa kotiin, valittamaan tohtorinnalle hänen sopimattomasta käytöksestään. Ensin oli Mea ollut sangen tarkkaamaton, sitten näsäkäs, ja lopuksi oli hän lähtenyt kotiinsa keskellä tuntia, huolimatta siitä, että opettajatar oli useita kertoja kutsunut häntä takaisin. -- Noin kuului valitus.

Martta koetti puolustaa Meaa, vaan hän sai ankaran käskyn olla hiljaa ja poistua huoneesta.

Mea oli itkenyt kovasti. Astuessaan sisään, oli hän hyvin kalpea, vaan huomattuaan neiti Ros'in, ojentautui hän suoraksi ja heitti uhkaylpeästi päänsä taaksepäin, samassa kuin suuttumuksen puna uudelleen nousi hänen kasvoillensa.

"Sinä olet kohdellut opettajatartasi hyvin pahasti, pyydä häneltä heti anteeksi!"

Mea ei liikahtanutkaan.

Kerta toisensa perästä uudistettiin käsky yhä ankarammalla äänellä, vaan turhaan.

Kylmänä, uhkamielisenä ja taipumattomana seisoi Mea. Hän ei näyttänyt kuulevankaan äitipuolensa sanoja.

"Vaikka minua suuresti pahoittaa, että olen pakoitettu katkeroittamaan isäsi viime hetkiä", sanoi tohtorinna lopuksi, "en kumminkaan tiedä muuta keinoa, kuin antaa 'hänelle tiedoksi sinun tämänpäiväisen käytöksesi, jotta hän käyttäisi sitä valtaansa, mikä hänellä on ylitsesi, saadakseen sinut nöyrtymään ja tunnustamaan vikasi. Mea, olen luullut, että sinä rakastat isääsi. Olen luullut, että olet valmis mieluisammin tekemään mitä tahansa, kuin saattamaan huonolla käytökselläsi surua hänelle, joka elää kentiesi ainoastaan muutamia päiviä. Olen pahoillani, että olen erehtynyt sinun suhteesi."

Ylpeä, taipumaton uhkamielisyys katosi äkkiä Mean kasvoilta. Hän kumartui alas ja itki.

"Oi! Olkaa armollinen, älkää sanoko hänelle mitään", rukoili hän nöyrästi ja tuskallisesti.

"Tahdotko heti pyytää anteeksi neiti Ros'ilta?"

Mea heitti uudelleen päänsä taaksepäin. Suunsa vetäytyi yhtä uhkamieliseksi. Hänelle oli todella vaikeata nöyrtyminen, yhtä vaikeaa, melkeinpä mahdotonta vanhan loukkauksen unhoittaminen.

Tohtorinna kääntyi kylmästi hänestä.

"Olkaa varma, neiti Ros, että te ennemmin tahi myöhemmin saatte hyvitystä", sanoi hän ojentaessaan opettajattarelle kätensä jäähyväiseksi. "Katsotaan, kuinka kauan tuo lapsi rohkenee uhoitella meille."

Sen sanottuaan astui hän suoraan miehensä sairashuoneeseen.

Pieni Mea ei nähnyt sinä päivänä isäänsä. Hän ei voinut kohdata tämän surullista, nuhtelevaa silmäystä. Yöllä oli hänen mahdotonta nukkua. Hänen käytöksensä, joka täydellisesti soti sitä lupausta vastaan, minkä hän aamulla oli antanut isälleen, oli katkerana hänen mielessään. Se vääryys, jonka hän itse oli kärsinyt, pieneni pienenemistään, kun hän yksinäisyydessä tarkasteli itseään, ja hänen omat virheensä, suru, jota hän oli saattanut sairaalle isälleen, kuvautui yhä selvemmässä valossa. Äkkiä leimahti Mean mieleen tuskallisena pistoksena ajatus: "kentiesi ei hän enään näekään huomispäivää elävin silmin. Kentiesi en tapaakaan häntä enään tässä maailmassa!" Mea nousi vuoteeltaan, puki nopeasti vaatteet päälleen ja riensi alas portaita isänsä huoneeseen, jossa hän syöksyi polvilleen vuoteen viereen ja puhkesi katkeraan itkuun.

"No, no, rakas lapseni, tyynny nyt toki", sanoi isä levottomana ja huolissaan.

"Ah, isä, rakas isä, onko mahdollista, että voit antaa minulle anteeksi", nyyhki Mea.

"Rakas lapseni, voin kaikesta sydämestäni. Olin hyvin pahoillani, Meani, hyvin pahoillani, kun olet ollut niin tottelematon, vaikka lupasit, että koetat olla hyvä tyttö. Olin hyvin pahoillani, vaan vihassa en ole ollut sinulle, Measeni, ainoa lapseni. Eikö totta, että nyt et vastustele äitisi tahtoa, vaan pyydät huomenna neiti Ros'ilta anteeksi?"

"Pyydän, sinun tähtesi, isäni, pyydän, vaan en sentähden, että olen ollut väärässä."

Isä pudisti suruisena päätään, vaan ei sanonut mitään.

"Koska vielä olet valveilla", sanoi hän lopuksi, "voit lukea minulle jotakin, mitä itse haluat, Raamatusta. Tarvitsen jotakin tyynnyttävää, johon voin kiinnittää ajatukseni, kun olen valveilla yökaudet. Mieleni tulee muuten hyvin suruiseksi ja toivottomaksi."

Mea otti isänsä kirjoituspöydältä suuren raamatun, avasi mielipaikkansa 27 Psalmin ja luki lempeällä, miellyttävällä, syvää kunnioitusta ilmaisevalla äänellä: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä minä vapisen?" Kun hän tuli kymmenenteen värssyyn, pysähtyi hän silmänräpäykseksi, huokasi syvään ja luki hiljaisella, vapisevalla äänellä: "Sillä minun isäni ja äitini hyljäsivät minut; mutta Herra korjasi minut."

Isä huomasi hänen liikutuksensa ja ymmärsi hänen tunteensa.

"Me emme hyljää sinua, rakas lapsi", sanoi hän. "Muista, Measeni, että et koskaan anna päästä sen ajatuksen valloilleen, että olet yksinäsi ja hyljättynä, ett'ei sinulla ole ketään, joka sinusta pitää. Löytyy harvoja seikkoja, jotka voisivat repiä rikki vanhempien ja lasten väliset siteet, ja minä olen varma, että kuolema ei kuulu näihin. Kuolo on ainoastaan ulkonaiselta, ruumiilliselta kannalta katsoen eroaminen, sillä vapautettu henki on riippumaton ajasta ja paikasta. Ole aivan vakuutettu, Mea lapseni, että äitisi ja minä voimme nähdä sinut, surra sinun vikojasi ja iloita jokaisesta voitosta, jonka saat itsestäsi."

Täyteliäällä ja lämpöisellä sydämellä, vakavia aikeita mielessään, palasi Mea vihdoin huoneeseensa ja nukkui tyyneesti suloisten unelmien keskellä.

Seuraavana aamuna esitti hän anteeksipyyntönsä neiti Ros'ille, vaan ääni ja käytös olivat kaukana nöyrästä, ja opettajan ynnä oppilaan väli tuli tämän tapauksen jälkeen paljo pahemmaksi kuin ennen. -- Mean suuttumus katosi tosin vähitellen, vaan kärsimäänsä häväistystä ei hän voinut unhoittaa, ja hänen käytöstapansa ei ollut tästä lähtien opettajaa kohtaan koskaan oikein kunnioittavaa.

Neiti Ros taasen oli tosin, kun hänen tulisin vihansa oli lauhtunut, huomannut erehdyksensä, vaan liian ylpeänä tunnustamaan sitä, otti hän kylmänä ja tylynä vastaan Mean anteeksipyynnön, ja koko se suuttumus, jota hänen olisi pitänyt tuntea omaa tulisuuttaan kohtaan, kohtasi Mean, joka oli tuon tulistumisen syynä. Lukutunnit tulivat Mealle yhä tuskallisemmiksi. Hänen välinpitämättömyytensä eneni, vaikka hän koetti sitä ehkäistä.

Päiviä, viikkoja, kuukausia kului sillävälin ilman että sairaan tilassa huomattiin mitään muutosta. Ajatus hänen kuolemastaan poistui yhä enemmän Measta. Hän oli nyt tottunut näkemään hänet heikkona ja kipeänä, ja kun sairas ei huononnut, elähdytti Meaa toivo, että hän rupeaa paranemaan.

Eräänä päivänä Toukokuun alussa, kun Martta ja Mea palasivat Berghultista, kohtasi heitä näkö, joka sai Martan huudahtamaan, kun Mea seisahtui kuin kivettynyt ja tuli kalman kalpeaksi. Sitten kääntyi hän hiljaa pois ja katosi pian puistoon.

Tohtorin ikkunaan oli levitetty valkea lakana.

Mea jatkoi harhailevaa kulkuaan puistossa. Hän ei voinut palata tuohon kotiin, jossa hän nyt piti itseään aivan yksinäisenä. Nyt ei löytynyt ketään koko avarassa maailmassa, joka välittäisi hänestä. Nyt voisi hän mielellään kuolla, sillä hänellä ei ollut mitään, jota varten hän eläisi, eikä kukaan kaipaisi häntä!

"Oi, jospa kuolo olisi samaa kuin tyhjäksiteko!" huokasi hän katkeran tuskan sokaisemana. "Silloin en epäilisi itse ryöstää elämää itseltäni."

Mea oli usein synkässä mielessään käyskennellessään miettinyt itsemurhan ajatuksia, kuitenkin ainoastaan silloin, kun hän oli pieni, ja tämä oli ensi kerta moneen vuoteen, kuin tuollainen ajatus heräsi hänen mielessään. Hän häpesi omien ajatuksiensa syntisyyttä ja ymmärtämättömyyttä, ja kukistaakseen rajua tunteittensa kuohua kiiruhti hän yhä kulkuaan.

Väsyneellä ruumiilla, vaan tyvenemmällä mielellä tuli hän vihdoin kotiin. Kalpeana ja äänetönnä, kuten hahmo, astui hän äiti- ja sisar-puoliensa luokse saliin.

Hän lähestyi tohtorinnaa ja vapisevalla äänellä rukoili häntä kertomaan isän viime hetkistä, oliko kuolonkamppaus pitkällinen, ja ennen kaikkia, oliko isä jättänyt minkäänmoisia tervehdyksiä hänelle.

Ensi kerran elämässään näki Mea kyyneleitä kasvatusäitinsä ankaroissa silmissä, liikutusta hänen kylmissä kasvoissaan. Ensi kerran kuuli hän lempeyden vivahdusta hänen äänessään, kun hän vastasi tytärpuolensa kysymyksiin.

"Hänellä ei ollut ollenkaan tuskia. Pari tuntia nukkui hän tyynesti, enkä minä aavistanut mitään vaaraa. Vaan kun hän heräsi, näyttivät hänen silmänsä jo sammuneen, eikä viipynyt monta minuuttia, ennenkuin hän veti viime henkäyksen. Viimeinen selvä sana, minkä hän lausui, oli 'pieni Mea', jota hän uudisti kaksi kertaa."

Mean rusennettu sydän etsi huojennusta viljavissa, äänettömissä kyynelissä.

Tohtorinna kietoi kätensä hänen vyötäisilleen ja tahtoi sulkea hänet syliinsä, vaan Mea ei ollut koskaan tottunut löytämään hänessä osanottavaisuutta ilossa eikä surussa, eikä voinut sentähden itkeä tätä katkerinta itkuaan hänen rinnoillaan. Hän vetäysi kylmästi äitipuolensa syleilystä ja juoksi omaan huoneeseensa. Tohtorinnan kasvot synkistyivät.

"Aina sama tylyys", sanoi hän katkerasti. "Aina sama itsepintainen kieltäytyminen vastaanottamasta pienintäkään ystävyyden-osoitusta!"

Muutamia viikkoja tohtorin kuoleman jälkeen sai hänen vaimonsa kirjeen Mean äidinäidiltä, joka halusi saada ainoan enään elossa olevan sukulaisensa luoksensa. Hänellä oli pieni maatila, johonka hän oli perustanut pienen lapsikodon, missä hän antoi vuosittain vapaan hoidon ja opetuksen 10:lle turvattomalle tytölle. Hänen ainoa, naimaton tyttärensä oli ollut hänellä apuna lasten kasvatuksessa ja samassa hyvin tarpeellisena seurakumppalina vanhukselle yksinäisyydessä, vaan tämäkin oli nykyään kuollut, ja äidinäiti kaipasi suuresti pientä tyttärensä tytärtä, jotta tämä voimiensa mukaan koettaisi korvata poismennyttä.

Nämät olivat ne syyt, joita äidinäiti ilmoitti kirjeessään tohtorinnalle, vaan varsinainen syy, jonka tähden hän halusi saada Mean luoksensa, oli se, että hän aavisti, että pieni Mea nyt isänsä kuoleman jälkeen tuntisi itsensä sangen yksinäiseksi isänsä kodissa, ja hän halusi saada jakaa Mealle osan siitä rakkaudesta, joka tulvaili hänen sydämessään.

Tohtorinna antoi kirjeen Mealle ja kysyi, mitä hän arveli, mutta tämä tapahtui sellaisella tavalla, joka osoitti, että äitipuoli jo, huolimatta Mean vastauksesta, oli tehnyt päätöksensä. Hän ei suinkaan voinut suostua lähettämään tytärpuoltansa luotansa heti isän kuoltua; naapurit ja tutut olisivat voineet selittää sen tapauksen tohtorinnalle hyvin epäsuosiollisella tavalla.

Sentähden tekikin Mea sangen viisaasti, pyytäessään äitipuoltaan määräämään hänen kohtalonsa, sillä ei olisi ollut mitään hyötyä, jos hän olisikin ilmoittanut tohtorinnaa tahtoa vastaan sotivan halunsa.

Mea oli aniharvoin kuullut puhuttavan äidinäidistään, eikä kukaan ollut opettanut häntä rakastamaan ja arvossa pitämään tätä nimeä. Hän oli Mealle vieras, ja kun Mea osoitti orjallista pelkoa kaikkiin vieraisiin oloihin, oli hän heti valmis taipumaan äitipuolensa tahtoon ja luopumaan tästä matkasta.

Velvollisuudentunto tosin vastusti tätä päätöstä ja sanoi, että oli hyvin itsekästä kieltäytyä, kun hän voisi olla iloksi ja avuksi vanhalle äidinäidilleen; mutta silloin sanoi toinen ääni hänen rinnassaan, että äidinäidille olisi oikeastaan vähän hyötyä siitä, että Mea tulisi hänen luoksensa, sillä koska oli Mean läsnäolo levittänyt ympärilleen iloa ja hupaisuutta?

Mealla oli hänen ikäisilleen aivan tavaton taipumus vanhoihin tuttuihin esineisiin ja oloihin, ja kaikki uusi, mikä tavallisesti ilahduttaa muita nuoria, oli hänen mielestään samaa, kuin kieltäytyminen jostakin vanhasta, joka jo oli tullut hänelle rakkaaksi.

Hän rakasti hautausmaata, jossa nyt molemmat vanhemmat lepäsivät; siellä oli niin tyventä, niin hiljaista, niin rauhallista, ja siellä tuntui hänestä vanhemmat olevan niin lähellä.

Hän rakasti vanhaa harmajaa rakennusta metsänrinteessä viheriöine luukkuineen, korkeine, jyrkkine kattoineen, johon hänen isänsä oli ensikerran tuonut nuoren, rakastetun morsiamensa, jossa he olivat eläneet yhdessä yhden ainoan sekoittamattomalla, taivaallisella autuudella täytetyn vuoden; jossa Mean kehto oli seisonut, ja jossa lopuksi isä ja äiti, ainoat olennot, jotka olivat hänelle kalliit, olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä.

Olisi ollut hänelle suuri uhraus jättää nämät rakkaat tutut seudut ja käydä tuntemattomia kohtaloita kohden. Hän tyynnytti omaatuntoansa sillä, että äidinäiti kyllä helposti löytää jonkun toisen, sopivamman ja paremman, kuin hän.

Niin pieni kuin Mea olikin, eli hän sulkeutuneena menneisiin, ja hänen kovasti kiihoitettu kuvitusvoimansa sai tulla avuksi silloin, kun ei muisti riittänyt.

Hän koetti lakkaamatta muodostaa itselleen kuvaa siitä elämästä, jota hänen vanhempansa nauttivat lyhyellä yhdessäolo-ajallaan, hän kutsui sielussaan esiin äitinsä kuvan, ympäröittynä runollisella ruusuloisteella, ja hän uudisti yhä muistossaan jokaisen hyväilyn, jokaisen lempeän sanan eli silmäyksen, joilla isänsä eläessään oli kohdellut häntä.

Nämät muistot ja kuvitukset tekivät hänet onnelliseksi, eikä hän tuntenut ensinkään tarvitsevansa solmia uusia ystävyyden liittoja.

Nyt oli koko hänen elämänsä ainoa päämaali elää niin, että hän voi ilahuttaa vanhempiansa taivaassa, taistella vikojansa vastaan ja saada kerran kohdata rakkaimpansa. Tähän tarkoitusperään kiinnitti hän kaiken halunsa, toivonsa ja unelmansa.

Tohtorinna kirjoitti äidinäidille, että, koska jo isän eläessä oli päätetty, että pastori Klint valmistaa ensi talvena Marttaa ja Meaa ynnä kolmea muuta koulutoveria Herran ehtoolliselle, ja koska tämä päätös oli saavuttanut isän suostumuksen, niin ei hän nyt tahtonut muuttaa sitä, vaan hän toivoi sydämellisesti, että Mea jonakin muuna vuotena voisi käyttää hyväkseen äidinäidin kutsua j.n.e.

Mea täytti viisitoista vuotta samana syksynä, kun rippikoulu alkoi, Martta tuli 17 vuotiaaksi talven kuluessa.

Martalla oli vilkkaampi ja nopeampi käsityskyky kuin useilla hänen ikäisillään, vaan pienen Mean ymmärrys oli kypsyneempi, hänen luonteensa oli syvempi ja itsetietoisempi, kuin tämänikäisillä tytöillä tavallisesti on.

Mea veti rippikoulussa huomiota puoleensa taidollaan yhtä vähän, kuin kouluajallakin. Hän ei vastannut koskaan kysymystä, jos ei sitä suoraan oltu aivottu hänelle, ja näitäkin jätti hän usein vastaamatta, sillä hänen suuri kainoutensa ja itseensä luottamattomuus oli syynä siihen, että hän ei uskaltanut koskaan vastata, jos hän ei ollut ihan varma vastauksen oikeudesta, ja jos hän ei voinut sitä lausua selvillä sanoilla. Ei kukaan kuullut hänen milloinkaan vastaavan väärin, vaan siitä huolimatta olivat toverit yhä samaa mielipidettä, joka heillä kouluajallakin oli hänestä, että hän oli sangen yksinkertainen. Mea oli ajatustapansa, koko henkisen suuntansa suhteen niin eroava heistä, että ei ollut ihmeellistä, jos he eivät tunteneetkaan taipuvaisuutta ja myötätuntoisuutta häneen, samoin kuin Meakaan ei tuntenut taipumusta ajatusten vaihtoon heidän kanssansa.

Hän oli niin suuresti eroava tavallisista tytöistä, että pastori Klint, jolla ei ensinkään ollut rakkautta nuorisoon, eikä siis myöskään todellista kykyä tutkimaan heidän luonnettaan, erehtyi samoin kuin kaikki muutkin, ja luuli hänen umpimielisyyttään ja itseensä sulkeutumista kylmyydeksi, hänen hiljaisuuttaan ja kainouttaan henkisten lahjojen puutteeksi.

Ehtoolliselle valmistus-aika ei ollut ensinkään hauskaa Mealle; se oli täynnä levottomuutta ja hiljaista taistelua. Kuta lähemmäksi kasteenliiton vahvistuspäivä läheni, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi tuli hänen mielensä. Hänen luottamattomuutensa aikeittensa puhtauteen, hänen epävakavuutensa päätöksissä tuli yhä suuremmaksi, ja hän vartosi suurella tuskalla ja pelolla päivää, jolloin hänen alttarin edessä pitäisi antaa lupaus, jota hän ei luullut voivansa täyttää. Lisäksi nuhteli omatuntonsa häntä ankarasti siitä, että hän oli hyljännyt mummon kutsumuksen. Eikö olisi ollut suuri ilo kalliille äitivainajalle, jos hän olisi omistanut elämänsä hänen äitinsä hoitamiseen tämän vanhoilla päivillä? Tuleeko mikään uhraus edes kysymykseenkään tuonlaisen tarkoitusperän saavuttamiseksi? Kuinka itsekäs hän oli ollut, kuinka vastoin parhaita aikeitaan hän oli toiminut? Ja kumminkin, vaikka hän oli niin kurja, niin itsekäs, niin rakkaudeton ja niin horjuva uskossaan, kumminkin rohkeneisi hän astua Herran alttarin eteen! Mahdotointa.

Kumminkaan ei hän tiennyt mitään keinoa, jolla hän voisi välttää tämän. Mitä sanoisi äitipuoli, mitä pastori, mitä sisarukset ja toverit, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa Herran ehtoolliseen?

Mutta kuinka hän toiselta puolen taasen, kuinka rohkenisi hän astua Kaikkitietävän silmien eteen jaetulla sydämellä, horjuvalla uskolla?

Hän oli kauheassa tuskassa, eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jakaa huolensa, ei ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut häntä. Turhaan haki hän tukipaikkaa horjuvalle mielelleen, harhaileville aatteilleen. Rukous ei tuottanut hänelle lohdutusta, sillä hän ei uskonut, että se oli kykeneväkään tuottamaan sitä.

Herran ehtoolliselle laskemispäivän aamulla koputettiin hiljaa tohtorinnan ovelle. Mea astui sisään kalpeana, arat silmäykset maahan luotuna. Martta istui äitinsä jalkojen juuressa eräällä jakkaralla käsi kädessä hänen kanssansa, niin kauniina valkeassa puvussaan, pelokas ja kumminkin onnellinen mielen-ilmaus kasvoilla.

Tohtorinna nousi ylös Mean tultua, sulki hänet ystävällisesti syliinsä, suuteli häntä ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Mea, tänä juhlallisena päivänä!"

Mea irtausi nopeasti hänen syleilystään. "Tahdoin ainoastaan sanoa äidille", sanoi hän nopeasti, "että olen ajatellut -- että olen aikonut, se tahtoo sanoa, olen päättänyt etten ota osaa ehtoolliseen tänään."

Lausuttuaan suurella ponnistuksella tämän, riensi hän syvään huoaten ulos, ennenkuin tohtorinna tahi Martta edes ehtivät tointua hämmästyksestään.

Mea oli mennyt ulos, ei kukaan tiennyt mihin, ja vasta kirkon-ajan loputtua palasi hän kotiin.

Kurt ja Eerik, jotka olivat tulleet kotiin katsomaan sisarien ripille laskemista, ryntäsivät päivällispöydässä hänen kimppuunsa lukemattomilla kysymyksillä, eikä Mea parka tiennyt, kumpi häntä enemmän vaivasi, veljestenkö pilkalliset sanat, vai tohtorinnan jäätävä kylmyys.

Ei kukaan lausunut ystävällistä sanaa hänelle, ei kukaan koettanut saada häntä avaamaan sydäntään. Heti päivällisen jälkeen riensi hän vanhempiensa haudalle, saadakseen siellä edes kyyneleillä lieventää pakahtuvaa sydäntään.