Part 2

"Oikein arvasin, he tahtovat vallata laivan", sanoi Yves. "Nyt -- rohkeutta ja päättäväisyyttä! Minusta tuntui, kuin olisi tuulikin vähän puhaltanut. Toivottavasti nouseekin se meidän avuksemme!"

Minulla oli revolveri, kahdelle miehistöstä olivat pyssyt uskotut. Me ammuimme lähintä venettä kohden ja tapoimme tai haavoitimme muutamia villejä. Mutta toiset eivät siitä hämmästyneet. He tulivat yhä lähemmäksi ja heittivät keihäillään. Me kyyristyimme relingin taakse, joka antoi meille suojaa.

Ennenkuin me ennätimme saada aseemme uudelleen ladatuiksi, olivat he jo iskeneet veneensä laivaan kiinni. Noin neljäkymmentä ihmis-syöjää ryntäsi meidän luoksemme laivaan; he astuivat sokeassa raivossaan suorastaan lasisirpaleille, haavoittaen jalkansa niissä niin pahasti, etteivät pystyneet enää seisomaan. Heidän sotahuutonsa muuttui tuskaa ulvonnaksi. He juoksivat ja vyöryilivät lasipalasten päällä, kuin hullut, ja lisäsivät siten vaan haavojaan. Kivikirveet, nuijat ja keihäät putosivat heidän käsistään. Heidän verensä sekaantui Jaakko Coolin marjamehun jäännöksiin, sillä kiireessä emme olleet ennättäneet puteleja särkiessämme tyhjentää jokaisen sisällystä mereen.

Toiset villit, jotka pyrkivät noiden ensimmäisten jälkeen, huomasivat heti ajoissa, ennenkuin relingin yli tulivat, mitä oli tapahtunut, ja pakenivat kauhistuneina veneisiinsä, luultavasti peljäten, että heidän vastassaan oli noidankeinoja. Me saimme siten joitakuita minuutteja aikaa ja heitimme muutamia noista haavoitetuista villeistä, jotka eivät pystyneet vastarintaan, mereen. Toiset koettivat kyllä puolustautua, mutta ilman menestystä, he kun eivät pysyneet seisaallaan, vaan tuskan valtaamina aina kyyristyivät alas.

"Nyt tulee tuuli!" huusi Yves. "Hurraa! Nyt on tämä hätä lopussa!"

Niin kävikin. Ensin aivan heikosti, mutta sitten yhä tuntuvammin alkoi tuuli paisuttaa meidän purjeitamme, ja me aloimme kiitää ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin etelään päin.

Villit seurasivat meitä veneillään, mikäli jaksoivat niitä soutaa, mutta uudistetusta hyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan -- siihen ei heillä enää ollut uskallusta. He poimivat vaan merestä ylös haavoitetut toverinsa, jotka me toisen toisensa jälkeen saimme valtoihimme ja heitimme mereen. Heidän kivikirveensä, nuijansa ja heittokeihäänsä, jotka olivat kannella, jäivät meidän saaliiksemme. Ihmissyöjäin kauhua lisäämään saapuivat nyt myöskin hai-kalat paikalle. Ainakin näimme muutamia näistä pedoista. Saivatko ne myös hampaisiinsa ketään noista haavoitetuista ihmis-syöjistä, emme huomanneet. Pian jäivät villit kauas meidän jälkeemme ja katosivat viimein kokonaan näkyvistämme.

Me saimme kiittää pelastuksestamme minun keksimääni pelastuskeinoa ja Jaakko Cool'in puteleja.

* * * * *

Pääsimme onnellisesti Sydneyhin.

Mukanamme olevat simpukankuoret, jotka olivat yhtä hyviä, kuin nekin, joita on tavattu Torres-salmessa ja joita eräs austraalialainen yhtiö 700 polynesialaisen ja malajilaisen sukeltajan avulla pyytää, arvosteltiin 130 punnaksi tonnilta. Helmemme myös möimme hyviin hintoihin, mutta simpukankuoret antoivat kuitenkin päätulon. Lopullisessa tilissä ja jaossa teki minun osuuteni puhdasta tuloa noin 80,000 markkaa.

Tämä oli siis ollut varsin tuottelias yritys.

Nopeasti hankkimallani omaisuudella pääsin nyt, monen pitkän vuoden poissaolon jälkeen, jälleen kotimaahani. Kotona oli kuitenkin paras olla. Eikä siellä onneksi ole ihmis-syöjiäkään.

PIENI MEA.

Suomennos.

Niityn viheriäisessä, kukilla siroitetussa ruohikossa leikki iloinen ja vallaton lapsijoukko, ruusut poskilla, veitikkamaisuus silmissä ja auringonpaiste sydämmissä.

Niitty oli ainoastaan pisteaidalla eroitettu pienestä kirkkomaasta, sen kummuista ja risteistä. Siellä, erään hautakummun vieressä, makasi pieni Mea yksinään pitkää pituuttaan nurmikolla.

Ruskeat silmänsä tuijottivat välinpitämättöminä avaruuteen, huulet, joilta ei koskaan kuulunut lapsellista, iloista Haurua, olivat yrmeästi suljettuina ja pienet, kalpeat kasvot osoittivat kokonaisuudessaan tyytymättömyyttä ja juroutta.

"Etkö tahdo tulla leikkimään kanssamme?" kysyi pastori Klintin reipas ja eloisa tytär Laura, juosten toisten lasten luota ja pilkistäen aidanraosta, voidakseen oikein nähdä Mean.

"En", vastasi pieni Mea lyhyesti ja tylysti.

"Mutta minkätähden et tahdo? Olet aina niin kummallinen, Mea?"

"En pidä leikkimistä hauskana. En pidä leikistä."

"Et pidä leikkimistä hupaisena?" Sen oli Laura kuullut häneltä ennenkin, mutta hän ei voinut koskaan käsittää tuollaisen luonnottomuuden mahdollisuutta. "Haluaisinpa tietää, mitä sinä sitten pidät hupaisena?"

"En mitään, paitsi nukkumista", vastasi pieni Mea, ja surumielisyyden sekä väsymyksen ilmaus, kauniimpi kuin tuo äskeinen yrmeys, loisti hänen ruskeista silmistään.

"Nukkumista!" Laura tuijotti hetkisen sanomattoman kummastuneena Meaan. Vihdoin pudisti hän päätänsä ja juoksi takaisin toisten lasten luo.

Vaan hän ei voinut unhoittaa pientä Meaa. Kuinka kummallinen tyttö hän oli? Nukkuminenhan oli ikävintä, mitä Laura tiesi, kuinka hänen huulensa olivat pitkällä ja kasvonsa tyytymättömät, kun hänet illalla käskettiin levolle, ja kuinka hän odotti uutta, hupaista päivää! Nukkuminen oli Lauran silmissä samaa, kuin kieltäytyminen, ja se ei ollut juuri hänen mieleensä.

Ei ollut ihmeellistä, että Laura ajatteli näin, sillä hänellä oli onnellinen koti, hellät vanhemmat, iloisia sisaruksia, päiväpaistetta kotona ja päiväpaistetta sydämmessä. Ja kuka haluaakaan nukkua, kun päivä paistaa?

Mutta pienen Mean äiti oli jo useita vuosia levännyt viheriällä hautakummulla olevan valkean ristin alla hautausmaan pienessä, rauhallisessa kulmassa, ja pieni Mea oli hyvin yksinään maailmassa.

Tosin oli hänellä äitipuoli, joka tarkasti täytti velvollisuutensa häntä kohtaan, hänellä oli kolme reipasta sisarpuolta, hänellä oli isä, joka sydämellisesti rakasti ainoaa lastansa.

Vaan tästä huolimatta tunsi pieni Mea itsensä hyvin yksinäiseksi. Isä oli hiljainen, itseensäsulkeutunut pieni mies, lempeä, melkein kaino olennoltaan, ahkera kuin muurahainen, tarkka ja luotettava. Hän oli lääkäri, jonka vaikutus-ala oli laaja, ja sentähden hän harvoin oli kotona omaistensa luona; jos joskus niin tapahtui, istui hän aina hiljaa sanomalehti taikka kirja kädessä, huolimatta siitä, mitä hänen ympäristössään tapahtui.

Hän oli sangen lyhytnäköinen ja hajamielinen, sekä tunsi hyvin vähän sekä lapsintimiensa että oman tyttärensä mieltä ja luonnetta.

Mean äitipuoli vältti tarkkaan ja huolellisesti kaikkea, joka voisi näyttää vääryydeltä Meaa kohtaan; hän koetti kohdella tytärpuoltansa ihan samoin, kuin omia lapsiansakin, vaan juuri tämä koettaminen, jonka selvään huomasi, poistutti pienen Mean sydämen häneltä.

Tohtorin rouva ei rakastanut tytärpuoltaan eikä ollut koskaan antanut hänelle rakasta, sydämellistä silmäystä, hymyilyä, sanaa tahi hyväilyä. Rakkauden päiväpaiste ei ollut koskaan loistanut Mean tiellä, ei koskaan sulattanut hänen sydämensä ympärille yhä lujempaan kietoutuvaa jäätä, ei koskaan taivuttanut hänen jöröä mieltään eikä ohjannut hänen huolimatonta luonnettaan.

Ja sentähden tunsikin pieni Mea iloa, kun ilta lähestyi, kun tuli hiljaisuus ja pimeys taloon, ja hän sai painaa pienen, surullisen päänsä päänalukselle, kyyristyä vuoteelle ja unhoittaa koko ikävän, surullisen elämän.

Kun Mea nukkui, oli hänellä aina hauska; silloin uneksui hän lepäävänsä äitinsä helmassa, äitinsä, jonka muistoa hän pyhitti; silloin tunsi hän äitinsä lämpöiset huulet poskellaan, näki hänen silmissään niin lempeän silmäyksen, niin syvää rakkautta, että hänen pieni sydämensä sykki onnellisuudesta. Hän kuuli äitinsä puhuvan hänelle lempeitä ja hyväileviä sanoja, sellaisia, joita hän ei koskaan kuullut todellisuudessa, ja äidin ääni oli sointuva, kuin kaunein soitto. Silloin oli pieni Mea onnellinen. Aina näki hän samaa uuta, joka ei kumminkaan koskaan tullut yksitoikkoiseksi, sillä juuri rakkautta, eikä mitään muuta kuin rakkautta, ikävöi hän.

Kaiken sen rakkauden, joka täytti hänen sielunsa, -- ja se ei ollut vähäinen, huolimatta hänen kylmästä ulkokuorestaan -- jakoi Mea isälle ja äidin muistolle.

Hänen isänsä oli joskus hyväillen silittänyt tyttärensä päätä, painanut suudelman hänen otsalleen ja lempeällä osanottavaisuudella kysellyt häneltä yhtä ja toista; hän oli tosin heti vaipunut samaan miettimiseen ja hajamielisyyteen, vaan mitäpä siitä; sillä ne harvat sanat, jotka hän lausui, sekä etenkin se ääni, millä ne lausuttiin, oli lämmittänyt pienen Mean sydämen ja saaneet hänet sanomattomasti rakastamaan isäänsä.

Lemmekkäällä johdolla olisi Mea mennyt vaikka valkeaan, ystävällisesti kehoittava silmäys olisi vaikuttanut häneen kiihoittavan kannuksen tavoin ja saanut hänet uupumattomiin ponnistuksiin.

Vaan sellaista ei tullut koskaan Mean osaksi, ja sentähden oli hän aina laiska ja haluton oppitunneilla, ei osannut koskaan läksyjään, katsottiin auttamattoman typeräksi ja sai alituisesti nuhteita.

Hänen sisarensa Martta sitävastoin oli vilkas ja iloinen, tiedonhaluinen, kaikkiin oppimisiin ihastunut, ja opettajatar kehui häntä alituiseen.

Martta oli kaunis, ja veljensä ihailivat häntä sentähden, mutta pieni Mea oli ruma ja sai usein kuulla sen.

Martan luonne oli tasainen ja iloinen, hän ei suuttunut koskaan Kurtille ja Eerikille, mitä kepposia nämä hänelle tekivätkin.

Mutta pienen Mean kanssa ei Eerikki eikä Kurt koskaan antautuneet leikkiin, sillä Mea suuttui ja tulistui niin, että veri syöksyi hänen kasvoihinsa, ja kun veljet silloin nauroivat hänelle, juoksi hän pois, piilotti kasvonsa käsiinsä ja itki.

Joka päivä meni Martta ja Mea Berghultiin, jossa paikkakunnalla oleva kotiopettajatar opetti heitä yhdessä Laura Klintin sekä Fanny ja Nanna Högfältin kanssa.

Joulu-ajalla päätettiin pitää tutkinto noiden viiden tytön kanssa. Kiihoittaakseen heidän ahkeruuttaan oli Fannyn ja Nannan isä, ruukinpatruuna Högfält, luvannut kaksi palkintoa, toisen tiedoista ja toisen ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta. Tutkinto tulisi pidettäväksi lasten vanhempien ja sisarusten läsnäollessa, jolloin kuka tahansa läsnäolevista saisi kuulustella heitä.

Martta alkoi työskennellä suurimmalla innolla; leikit saivat kauaksi aikaa väistyä syrjään, sillä Marttaa ei huvittanut nyt mitkään muut toimet kuin lukeminen. Päivät päästään istui hän n.s. lastenkamarissa, jossa hän ja Mea asuivat yhdessä, ja koko pöytä hänen edessään oli peitetty kirjoilla ja kartoilla.

Martalla oli kunnianhimoinen luonne ja hän oli päättänyt, ettei kukaan muu kuin hän tule saamaan palkintoa tiedoista, toisen palkinnon soi hän kernaasti Fannylle tahi Nannalle, joilla oli huonompi pää ja jotka eivät ensinkään voineet kilpailla hänen kanssaan.

Pikku Mea ei ollut luonnollisesti ajatellutkaan, että hän saisi palkintoa, vaan kun hän eräänä iltana istui kahden isänsä kanssa salissa, isä poltellen tupakkaa takkavalkean valossa, Mea tehden ahkerasti käsityötä, jonka piti tulla valmiiksi ennen iltaa, katkaisi tohtori äänettömyyden kutsuessaan pienen tyttärensä luoksensa.

Mea oli silmänräpäyksessä hänen vieressään.

Isä otti piipun suustansa, puhalti muutamia aimo savupilviä, siirsi lasisilmiänsä ja katsoi vakavasti Meaa.

"Olen huomannut, että Martta alituisesti työskentelee tutkintovalmistuksissa", sanoi hän. "Sinä, Mea, välität nyt yhtä vähän lukemisesta kuin aina ennenkin. Tekisit minulle suuren ilon, Mea", jatkoi hän laskien ystävällisesti kätensä hänen päänsä päälle ja kääntäen hänen pienet kasvonsa ylös itseänsä kohden, "sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voisit saada palkinnon ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta!"

Vahva puna levisi Mean poskille. Isä suuteli häntä äänetönnä ja jätti pian huoneen.

Hän ei puhunut enää tästä asiasta, mutta ne harvat sanat, mitkä hän oli sanonut, olivat kylliksi saattamaan Meaa suurimpaan ahkeruuteen.

"Sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voittaisit tämän palkinnon", oli isä sanonut.

Pienen Mean sydän sykki syvästi hänen ajatellessaan mahdollisuutta, että hän voisi tehdä isän iloiseksi. Ei mikään ponnistus ollut hänen mielestään liian suuri tuon päämäärän saavuttamiseen.

Vihdoin tuli tuo suuri, merkillinen, hartaasti odotettu päivä.

Harvat vieraat kokoutuivat heti päivällisen jälkeen avaraan kouluhuoneeseen, jossa nuot viisi tyttöä istuivat sykkivin sydämin odottamassa.

Martta veti huomion puoleensa selvillä ja varmoilla vastauksillaan, mutta Laura oli yhtä perehtynyt oppiaineisiin, vaikka hänen äänensä olikin hiljaisempi ja vapisevampi ja hänen muotonsa hämmästyneempi kuin Märtan.

Martta tiesi, että Laura oli hänen vaarallisin vastustajansa, jonka tähden hän katselikin Lauraa levottomilla, kateellisilla silmäyksillä.

Nyt teki ruukinpatruuna Högfält Lauralle äkillisen kysymyksen, johon tämä ei heti voinut vastata; Martta katsoi häneen ja hymyili, Laura punastui, sotkeutui ja vastasi väärin.

Ruukinpatruuna kääntyi Marttaan, joka loistavin silmin ja itsetyytyväisyyden hymy huulilla antoi kuuluvalla äänellä ja valituilla sanoilla oikean ja selvän vastauksen.

Pastori Klint nousi ja ilmoitti kuulustelemisen loppuneeksi. Senjälkeen seurasi lyhyt neuvottelu hänen, opettajattaren ja ruukinpatruunan kesken. Sitten piti pastori lyhyen, tilaisuuteen sopivan puheen, ja sen loputtua vallitsi haudan hiljaisuus huoneessa. Molemmat palkinnot olivat nyt jaettavat.

Pieni Mea oli tutkinnon kestäessä ollut hyvin sekava-ajatuksinen ja vastannut kaikkea hullutusta, mutta tästä hän ei välittänyt, sillä isä ei ollut joutanut tutkintoon ja hänestä oli yhdentekevä, mitä muut hänestä arvelivat. Hän tiesi, että sitä palkintoa, jota hän halusi, ja jonka saavuttamiseen koko hänen sielunsa, jokainen hänen ajatuksensa ja halunsa olivat kiintyneet, ei annettu tutkinnossa osoitetuista tiedoista, vaan lukukauden lopussa osoitetusta ahkeruudesta, ja koska pieni Mea oli ollut sanomattoman ahkera viime ajoilla, rohkeni hän toivoa tätä palkintoa.

Hän ajatteli lakkaamatta sitä riemua, jota hän tuntisi, kun hän palkinto kädessä saisi syöksyä isän luokse, lukea hyväksyvän hymyn hänen kasvoillaan ja kuulla hänen sanovan, että hän on tyytyväinen pieneen tyttöönsä.

"Ruukinpatruuna Högfält, opettajattarenne ja minä", alkoi pastori Klint, "olemme kaikki siinä luulossa, että Laura ja Martta seisovat ihan samalla tiedon asteella, vaikka Lauran pelko vaikutti sen, että hän ei tänään vastannut täydellisesti samalla varmuudella, kuin Martta. Vaan koska ne palkinnot, jotka ruukinpatruuna Högfält on luvannut, eivät olleet aiotut kiihoittamaan väärää kunnianhimoa, eikä turhaa tiedoilla loistamisen halua, olemme me katsoneet oikeimmaksi antaa Lauralle, joka on osoittanut suurinta kainoutta, palkinnon tiedoista."

Synkkä vihan pusa peitti Martan kasvot; tämä oli kova isku hänen ylpeydelleen.

"Samasta syystä", jatkoi pastori, "emme ole katsoneet oikeaksi jakaa toista palkintoa sille teistä, joka viimeisien viikkojen kuluessa kieltämättä on osoittanut suurinta ahkeruutta, koska luulemme olevan syytä peljätä, että häntäkin on väärät perusteet kehoittaneet tähän ahkeruuteen, vaan tulee palkinnon saamaan Nanna Högfält, joka koko lukukauden on osoittanut tasaisempaa ahkeruutta ja kestäväisyyttä."

Nyt seurasi tytöille varoitus työskentelemään itse työn tähden, ilahduttaakseen vanhempiansa ja opettajatartansa, sekä tullakseen kerran hyödyllisiksi ja kunnollisiksi jäseniksi yhteiskunnassa; vaan ei kunnianhimosta ja turhamielisyydestä. Voimme aavistaa, että tuo hyvän pastorin puhe tuli suureksi ylösrakennukseksi molemmille palkinnon saaneille, Fannylle, joka ei ollut mitään toivonut eikä siis mitään kadottanutkaan, ja vanhemmille sekä sisaruksille, vaan oli jotenkin helppo huomata, että Martta ja Mea, joille puhe oikeastaan olikin aiottu, eivät käsittäneet siitä sanaakaan.

Pieni Mea painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti; Martta seisoi suorana hehkuvin poskin ja pää uhoittelevasti taakse käännettynä.

Tästä päivästä tuli pieni Mea laiskemmaksi ja huolimattomammaksi, kuin koskaan ennen, ja antoi opettajalle alituisesti syytä tyytymättömyyteen. Kaikki tämä vahvisti luuloa, että turhuus ja kunnianhimo olivat olleet ainoat syyt, jotka olivat kiihoittaneet häntä niin suureen ahkeruuteen viime viikoilla ennen tutkintoa.

Martta sitävastoin teki nyt työtä kaksinkertaisella innolla, joten hänen onnistuikin pian päästä koko joukon edelle Lauraa. Tämä seikka hankki hänelle paljon kiitospuhetta sekä opettajattarelta että pastorilta ja ruukinpatruunilta.

Vaan ei kukaan tiennyt, kuinka todellisesti jaloa se kunnianhimo itse teossa oli ollut, joka oli syynä Mean käytöstapaan. Ei kukaan ymmärtänyt, että jos tämä aina omaan kykyynsä niin luottamaton lapsi olisi saanut toivotun palkinnon, niin olisi tämä menestys kiihoittanut vastustamattomasti häntä jatkuvaan ja suurempaan ahkeruuteen, kun sitävastoin pettyneet toiveet ainoastaan vakuuttivat yhä häntä vakuutuksessaan omasta kelpaamattomuudestaan ja kykenemättömyydestään.

* * * * *

Eräänä iltana joulunpyhinä -- se oli Martan syntymäpäivä -- oli sisaruksilla lapsikestit. Siellä tanssittiin, kurtiseerattiin, oltiin koketteja ja kritikoitiin melkein samoin kuin suurissa, täysikasvaneitten, ymmärtäväisten ihmisten kesteissä, ja koska pieni Mea ei ollut kavaljeerien suosiossa, ei häntä juuri usein pyydettykään tanssiin. Mutta tämä ei loukannut Meaa, sillä hän ei ymmärtänyt, että siinä olisikaan mitään loukkaavaa; hän ei suuresti välittänyt tanssista, se ei ollut hänestä hupaisempaa kuin mikään muukaan.

Erästä valssia tanssiessa seisoi kaksi poikaa, ottamatta osaa tanssiin.

"Miksi ette tanssi?" lausui Eerik, joka samassa kiiti ohitse Fanny Högfältin kanssa, joka loisti tanssitaidossa yhtäpaljon kuin koulussa taitamattomuudessa.

"Meillä ei ole tyttöjä", vastasivat nuoret kavaljeerit.

"Toinen teistä voipi tanssia pienen Mean kanssa", sanoi Eerik, "minä näin hänet juuri vasta hyvin tyytymättömän näköisenä, kun ei kukaan ole pyytänyt häntä tanssiin."

"Mean kanssa!" sanoi toinen keikareista, kääntyen toveriinsa. "Kuka viitsii tanssia tuon jörön, ruman pennun kanssa!"

Mutta tuskin oli hän lausunut tämän, kun hän jo sydämestään katui varomattomuuttaan; sillä lähellä häntä seisoi Mea erään kamarin ovella, ja hänen surulliset, ruskeat silmänsä olivat kiinnitetyt puhujaan tavalla, joka koski sydämeen saakka. Poika tahtoi rientää esiin ja lausua jotakin ystävällistä, mutta pieni Mea oli kadonnut, eikä häntä enään näkynyt koko iltana.

Hän oli rientänyt lapsikamariin, jossa hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki sekä nyyhkytti hillitsemättömällä kiivaudella.

Tohtorin rouva huomasi pian Mean poissaolon ja lähetti heti Kurtin etsimään häntä sekä käskemään häntä alas muiden luokse saliin; näyttäisi sopimattomalta, jos Mea yksinään olisi poissa iloisesta lapsijoukosta.

"Miksi ihmeellä sinä itket, Mea?" kysyi Kurt, pysähtyen kamarin kynnykselle. "Onko joku suututtanut sinua?"

Ei vastausta. Ainoastaan nyyhkytyksiä.

"Äiti lähettää terveisiä, että tulet heti alas tanssimaan."

"Tanssimaan!" sanoi pieni Mea melkein karjumalla. "Mitä varten tekisin sen? Kuka kehtaa tanssia minua kanssani, joka olen niin ruma!"

Kurt katsoi häneen säälivästi.

"Minä tanssin kanssasi", sanoi hän jalomielisesti. "Jos tulet muassani alas, tanssin valssia kanssasi."

Ei! Ei! Mea ei tahtonut. Hän oli kuullut, kun Kurt äsken pyysi tuota kaikkien lempimää Lauraa tanssiin. Se ääni soi toiselta se.

Vaan pieni Mea ei saanutkaan tänään heittäytyä rauhassa synkeihin ajatuksiin. Pian seisoi itse hänen äitipuolensa kamarissa ja käski hänen ankaralla äänellä heittämään juonittelut ja tulemaan alas muiden seuraan.

Mutta pieni Mea seisoi uhoittelevan äänetönnä vastaamatta tai tottelematta.

Sangen suuttuneena jätti äitipuoli huoneen.

Myöhemmin illalla, kun tohtori tuli erään sairaan luota, asettui hän hetkiseksi salin ovelle ja katseli lapsia.

"En näe pientä Meaa?" sanoi hän vaimolleen.

"Hän on päättänyt tanssin ja huvittelemisen asemesta istua lastenkamarissa ja itkeä."

"Pieni raukka, joku on varmaan saattanut hänet pahoilleen", sanoi tohtori nopeasti. "Menen ylös puhelemaan hänelle, niin hän kyllä seuraa minua alas."

"Ei maksa vaivaa", vastasi rouva kylmästi. "Mea uhoitteli minulle, kun käskin häntä alas, ja nyt olen sanonut hänelle, että hän rangaistukseksi saa olla siellä koko illan, vaikka hän oikutellessaan tahtoisikin ottaa osaa tanssiin, eikä hän myöskään saa huomenna tulla Ekhultiia."

Tohtori ei vastannut. Synkkä pilvi kiiti hänen muutoin lempeiden ja tyventen kasvojensa yli ja hän jätti pian salin, näyttäytymättä enään koko iltana. Mitä huoli hän tanssista, kun pieni Mea ei ottanut osaa siihen.

Muutamia päiviä lastenkestien jälkeen sairastui Martta ja Mea yht'aikaa tuhkarokkoon. Veljet olivat sairastaneet sitä ennen ja saivat sentähden käydä katsomassa sisariaan.

"Äiti, eikö Martta enään koskaan saa takaisin kaunista, valkeaa ihoaan?" kysyi Eerik säikähtyneenä. "Ovatko hänen kasvonsa aina tuonlaiset?"

Ei kukaan kysynyt, näyttäisikö Mea aina tuonlaiselta, vaikka hänen paiseensa olivat paljon suurempia ja punaisempia, kuin Martan. Mea veti peitteen korvilleen, käänsi kasvonsa seinään päin ja oli nukkuvinaan.

Pojat olivat alituiseen Martan luona. He pelasivat hänen kanssansa shakkia, he kertoivat hänelle satuja ja osoittivat kaikenlaisia pieniä ystävyyden-osoituksia. Vaan ei kukaan huolinut Measta eikä tuo ollut kummakaan, sillä hän oli aina tyytymättömän ja synkän näköinen, kun Martta sitävastoin makasi tuossa niin lempeänä, iloisena ja hymyilevänä. Mean äitipuoli jakoi hoitonsa kummallekin lapselle; olipa hän Mean vuoteen ääressä useamminkin ja toimi hänen hoidossaan enempi, sillä Mea oli kipeämpi kuin Martta.

Mutta tämä huoli ei synnyttänyt Mean sydämessä kiitollisuutta; sillä hän huomasi, että kun äitipuolensa tuli Martan vuoteen ääreen, sai hänen äänensä toisen soinnun, hänen kasvonsa ihan toiset juonteet.

Mutta ken voi sanoa muuta, kuin että tohtorin rouva oli esimerkiksi kelpaava äitipuoli! Jos hän olisi kuullut jonkun epäilevän sitä, ei hän olisi tullut ainoastaan loukatuksi, vaan olisi suuresti hämmästynytkin.

"En ole ikinä nähnyt niin kylmää ja kovasydämistä lasta kuin Mea", sanoi rouva kerran miehelleen. "Kun tulen Martan vuoteen ääreen, kietoo hän kätensä kaulaani, suutelee ja kiittää minua hoidostani. Vaan kun tulen Mean luokse, kääntyy hän tavallisesti pois ja on nukkuvinaan, jottei hänen tarvitseisi puhua, ja kun kysyn kuinka hän voipi ja haluaako hän mitään, vastaa hän aina niin lyhyesti ja tylysti kuin mahdollista. Ja Jumala tietää, että olen hoitanut häntä suurimmalla hellyydellä ja huolella, olenpa valvonutkin pari yötä hänen vuoteensa vieressä, enkä ole kammonut mitään ponnistuksia hänen tähtensä. On sangen kovaa saada ainoastaan kiittämättömyyttä vaivoistaan, on sangen ikävää, ett'en voi voittaa tämän lapsen sydäntä." Ja rouva tahtoikin todella olla hyvässä suhteessa tytärpuoleensa, vaan hän ei käsittänyt oikeaa keinoa tämän päämäärän saavuttamiseen. Hän _vaati_ rakkautta, kun hänen olisi pitänyt _antaa_ sitä.

"Se on todella sangen ikävää", sanoi tohtori miettien, "sangen ikävää ja ihan käsittämätöntä, vieläpä ihmeellistäkin, sillä pieni Mea ei ole luonteeltaan kylmä, kaukana siitä." Ja tämän harvinaisen puheen jälkeen, joka pikemmin oli ehdoton ajatuksien ilmaus, kuin rouvalle aiottu, vaipui tohtori uudelleen hiljaiseen miettimiseen, ja hänen vaimonsa jätti hänet, loukattuna sentähden, että tapasi niin vähää yksimielisyyttä asiassa, joka, kuten hän luuli, tuotti hänelle paljon surua, mutta joka oikeastaan harmitti ja suututti häntä.

* * * * *

Pari vuotta oli kulunut.

Martta oli kasvanut ja oli tullut pitkäksi, siroksi ja kukoistavaksi 18 vuotiaaksi ruusuksi, iloisilla, kirkkaan sinisillä silmillä. Hänen päänsä oli ylpeästi kallellaan ja itseensätyytyväisyyden kopeutta ilmautui koko hänen olennossaan.

Pieni Mea oli vielä sama hiljainen ja itseensäsulkeutunut lapsi, sirokasvuinen, kalpeaposkinen, huulet totisesti sulkeuneet, tummien silmien luonti synkkä.