Part 7

Tällä julkisella suosionosoituksella en minä nähtävästi tehnyt hänelle mitään hyvää-työtä; minä huomasin yhä, kuinka hänen kansalaisensa välttivät häntä. Sen vuoksi päätin minä pitää huolta hänen turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan, jos meidän suotaisiin päästä hengissä tästä pulasta; olihan se aivan epäilemätöntä, että hänen kansalaisensa eivät jättäisi häntä pettäjänä rankaisematta. Mitä muuten tulipalon sytyttämiseen tulee, oli meistä nyt aivan varmaa, että siihen käytetyt tulitikut olivat saadut ainoastaan tuon murhatun Sievert'in taskusta.

Ja "Churukka" paloi edelleen. Kulit oli viety takakannelle ja heitä vartioitiin siellä. Etupuolella suljettiin tiviisti kaikki luukut laivan sisuksissa raivoavan tulen tukehuttamiseksi; ainoastaan raoista tihkuva savu sekä yhä lisääntyvä kuumuus ja käry ilmaisivat tuon hävittävän elementin edistymistä.

Aurinko nousi, kulki puoleensa ja oli taas laskeutumassa. Koko laivan väestö, yksin Kulitkin, olivat aivan hiljaa. Me kuljimme eteenpäin huimaavalla vauhdilla. Jokainen purjeenpalanen, mitä vaan voitiin tuulen alaiseksi levittää, oli pingotettuna.

Kun aurinko laskeutui, leimahtivat etukannen luukuista ensimmäiset liekit esiin.

Kapteeni oli käskenyt varustamaan kaikki veneet kuntoon. Päällikkyys ja miehistö, koneet ja ruokavarat, kaikki oli jo edeltäpäin veneiden kesken jaettuna.

Mutta mihin olivat kaikki Kulit pantavat?

Heitä varten ei oltu meidän laivassamme, sen enemmän kuin muissakaan laivoissa, jotka kuljettavat ihmisiä "lastinaan", tehty minkäänlaisia varustuksia. Kapteeni ohjasi heitä omin päinsä astioista ja riu'uista sitomaan lauttoja, mutta sitä työtä tekivät he hyvin hitaasti ja välinpitämättömästi.

Tänä yönä ei näkynyt kuutakaan, vaan täysi pimeys vallitsi. Aallot myös kävivät jotenkin korkealla. Niiden vaahtoiset harjat näyttivät kuin olisivat ne olleet aaveita. Ajateltiin myös hai-kaloja, jotka tuolla alhaalla syvyydessä väijyilivät.

Kello kymmenen tienoissa nousivat kamalan korkeat liekit ylös etumaston luota, ja pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin koko masto paloi loimottavana, liekkejä levittävänä soihtuna. Kuumuus sai ilman yhä kiivaampaan liikkeeseen; kun köydet olivat palaneet poikki, putoilivat maston palaset räiskyen kannelle. Se oli suurenmoinen ja hirvittävä näytelmä.

Laiva ei enää oikein totellut peräsintä. Sen vuoksi antoi kapteeni koota muiden mastojen purjeet ja käski laskemaan veneet ja lautat mereen.

Kun laiva ei ollut enää liikkeessä, täytyi pitää kovaa kiirettä, sillä oli peljättävissä, että nuo tukemattomat mastot laivanrungon levottomasti keikkuessa millä hetkellä tahansa saattaisivat kaatua.

Taikka kaikki nyt syöksyivät kiireen kaupalla veneisiin, ei kukaan menettänyt kuitenkaan malttiansa, vaan veneet säilyivät kaatumatta.

Kulien naiset olivat jaetut kunkin veneen osalle. Yksi veneistä oli minun päällikkyyteni alaisena, ja minä tahdoin siihen saada Kuli-tytön. Mutta minä en häntä nähnyt; koetin tyynnyttää itseäni sillä arvelulla, että hän ehkä oli joutunut ensimmäisen perämiehen johdettavaan suureen veneeseen, joka jo liikkui ulompana.

Kuli-miehet käyttäytyivät kuin hurjat, huomattuaan, että heidän täytyi turvautua pääasiallisesti vaan lauttoihin ja että heidät erotettiin naisista. Mutta viimein pakotti kuumuus heidät laskeutumaan lautoille. Sillä välin olivat liekit tarttuneet suurmastoonkin; ne tunkeutuivat ulos myöskin laivan kylkiluukuista, ja silminnähtävästi oli laivaan tullut iso reikä, koska sen keulapuoli vaipui syvälle veteen.

Hirveän korkea savupatsas nousi ylös punertavia pilviä kohden; ja ylt'ympärillä oli meri veripunainen -- niin ainakin näytti meistä.

Kaksi veneistä oli jo liikkunut ulommaksi, ainoastaan kapteeni ja minä pysyttelimme vielä veneinemme laivan läheisyydessä. Hän ei voinut vielä "Churukasta" luopua, ja tahtoi hänkin, samoin kuin minäkin, nähtävästi tarkastaa, miten lautoille kävisi.

Oli kerrassaan omituista näytelmää tuo lauttojen mylleröiminen punertavalla merenpinnalla. Tulen punaamat Kulit raivosivat niillä ja pudistelivat uhkaavina nyrkkejään meitä kohden. Jos ne olisivat päässeet meidän veneisiimme käsiksi, olisi hukka meidät perinyt.

Silloin kuului yht'äkkiä rasahdus, joka tunki luiden ja ytimien lävitse: etumaston tyvi ja suurmasto kaatuivat; ja siinä valtavassa liekissä, mikä siitä syntyi, näin minä jotakin sellaista, mikä melkein jäädytti veren suonissani. "Churukan" kannella oli vielä ihmisiä! "Soutakaa -- soutakaa!" huusin minä miehilleni ja suuntasin venettä jälleen laivan rungon luo.

Mutta kun olimme päässeet sitä lähelle, eivät miehet tahtoneet likemmäksi soutaa, ja minun täytyi heidän tähtensä luopua yrityksestäni, vaikka olisin mielelläni hypännyt mereen voidakseni tuoda alas hänet, joka seisoi tuolla ylhäällä kannella.

Tosin olisi se ollut mahdotonta, suoraa järjettömyyttä.

Niin, tuolla ylhäällä peräkannella seisoi minun Kulityttöni, ja liekit valaisivat hänen kasvojansa. Hän ei ollut yksinään, pari pirullisesti irvistelevää miestä oli hänen vieressään. Noiden hirviöitten ei olisi tarvinnut niin lujasti pitää häntä käsivarsista kiinni, sillä eihän hän tehnyt vähääkään vastarintaa; olin näkevinäni hänen tummissa silmissään saman ilmauksen, kuin edellisenä päivänä, jolloin silitin häntä poskelle.

Minä huusin sinnepäin, mitä lienen huutanutkaan, ja vastaukseksi kuului sieltä valittava ääni. Mihin epätoivon tekoihin minä tuskassani ja vihassani vielä mahdollisesti olisin ryhtynyt, en osaa sanoa, mutta juuri tällä hetkellä kirkasivat naiset minun veneessäni, ja miehistö huudahti kauhusta. "Takaisin, takaisin!" huusivat he ja soutivat voimansa takaa pois laivan äärestä.

Tuskin olimme päässeet pois sen läheisyydestä, niin etukeula vaipui sihisten syvyyteen ja peräpuoli nousi melkein kohtisuoraan ylös; ja sitten työntäytyi "Churukka" äkillisellä tempauksella alaspäin, ja meri umpeutui sen ylitse. Meillä oli täysi työ päästä irti sen pyörteestä.

Minä vaadin, että me vielä vähän aikaa etsisimme sillä kohdalla, missä syvyys oli "Churukan" niellyt. Mutta emme löytäneet mitään; synkät kuohupäiset aallot vaan siinä niinkuin muuallakin nousivat ja vaipuivat.

Velvollisuus vaati minut nyt poistumaan tuolta surulliselta paikalta. --

Kaksi päivää pysyttelimme vaivoin toistemme läheisyydessä; kolmantena päivänä pääsimme kaikki erääseen Austraaliasta Kap-kaupunkiin menevään höyrylaivaan. Lautoilla olevista Kuleistakin tuli jommoinenkin joukko pelastetuksi. Mutta enimmät heistä oli kuitenkin meri nielaissut noilta hataroilta aluksilta.

Havannan meri-oikeus vapautti kapteenin kaikesta tämän onnettomuuden edesvastauksesta.

Minä palkkauduin erääseen saksalaiseen laivaan, joka lähti Bremeniin. Mihinkään Kuli-laivaan en tuon hirveän tapahtuman jälkeen enää milloinkaan ole tarjoutunut, vaikka kuukausipalkat niissä ovatkin hyvin korkeat. Sain kylläni yhdestä kerrasta, ja tuon poloisen, minun edestäni kuolleen kiinalais-tytön silmät seurasivat minua vielä monet vuodet unissani.

Kapteeni Dethlevsen vaikeni. Hänen vieraansakin katselivat hiljaisina kuutamossa välkkyvää Elbeä, ikäänkuin "Churukka" ja Kuli-tyttö vielä kerran siellä olisivat vaipumassa syvyyteen.

Mutta rouva Dethlevsen oli tarttunut miehensä käteen ja silitteli sitä hellästi.