Part 6

"Tosin kyllä tunnen sen sisällön, mutta kirje olisi toisenkin asiaa tähden ollut tärkeä; ajatelkaa, minkä todistuksen se olisi antanut oikeuden edessä, kun syyllisen kiinni saamme. Ei mitkään valheet olisi häntä silloin auttaneet. Mutta onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, ja meidän täytyy koettaa ilman sitä päästä selville asiassa. Teittekö poissa ollessani mitään huomiota, joka voisi olla meille hyödyksi karkuria etsiessämme."

"Valitettavasti en."

"Siispä minä nyt heti lähden asemalle kyselemään siellä viranomaisilta, joista mahdollisesti joku tuntee hänet, eikö olisi huomattu mihin suuntaan hän läksi. Ja siinä tapauksessa seuraan heti jälkiä ja heitän siis teidät hyvästi muutamiksi päiviksi."

"Pyydän ett'ette kovin kauaa anna minun odottaa tietoja."

"Olkaa huoleti", huudahdin minä ja poistuin, en asemalle mennäkseni, vaan rientääkseni virastoomme, antaakseni siellä tietoja huomioistani ja pyytämään muutamia tovereistani salaa pitämään silmällä Bridgebyn taloa ja seuraamaan häntä, jos hän poistuisi kodistaan, kuin myös tarkasti silmällä pitämään niitä henkilöitä, jotka kävivät siellä. Minä itse en tietysti voinut näyttäytyä niillä tienoin päivän ajalla, mutta pimeän tullen riensin paikalle. Vastapäätä Bridgebyn taloa oli ravintola. Tähän olivat virkatoverini asettuneet päivän ajaksi ja kertoivat nyt minulle, ett'ei Bridgeby ollut poistunut asunnostaan ja ett'ei ylimalkaan mitään merkillisempää siellä ollut tapahtunut. Koska saamieni tietojen mukaan puheenalaisen rakennuksen toisella puolella vaan oli pieni, korkealla muurilla ympäröity piha, ei minun tarvinnut peljätä, että kukaan poistuisi talosta tai tulisi sinne siltä puolen.

Muutoin olin myös jo edeltäpäin laskenut, ett'ei päivän ajalla mitään merkillisempää tapahtuisi, mutta toivoin pimeän tultua parempaa tulosta.

Sentähdenpä minä nyt erään toisen toverin kanssa otin vahdinpidon huostaani ja vapautin toiset. Niiden piti taas, ell'ei meitä kello kolmeen yöllä näkynyt takaisin tuleviksi, vuorostaan ottaa vahdinpito.

Kello oli lähemmä yhdeksän illalla, kun minä asetuin vastapäätä Bridgebyn taloa; toverini sillä aikaa käveli edestakaisin kadulla.

Yht'äkkiä näin minä, kuinka Brooks -- se oli toverini nimi -- painautui erään oven varjoon piiloon ja senjälkeen varovasti tähtäili erästä olentoa, joka hiljaa astuskellen lähestyi.

Samassa kiiruhdin minäkin asettumaan niin, että lähenevä ei saattanut minua huomata; se olikin viisaasti tehty, koska tuo henkilö seisahtui Bridgebyn talon eteen ja tarkasti katseli kaikille suunnille ympärilleen, ennenkuin soitti ovikelloa.

Vasta sen jälkeen, kun hän oli viipynyt muutamia hetkiä sisällä huoneistossa, hiipi Brooks luokseni ja kuiskasi minulle:

"Se oli Troddles."

En voinut olla tyytyväisyydestä huudahtamatta. Tuo mainittu henkilö kuului kaupungin pahimmassa huudossa olevien lurjuksien joukkoon, ja olimme jo pitemmän aikaa etsineet häntä, koska häntä suuresti epäiltiin erään ryöväyksen ja murhan toimeenpanijaksi.

Sovittuani toimenpiteistä toverini kanssa, riensi tämä kiireesti poliisi-asemalle tuomaan apumiehiä, sill'aikaa kuin minä edelleen pidin silmällä Bridgebyn asuntoa.

Apumiehet, kolme poliisia, saapuivat Brooks'in kanssa noin kymmenen minuutin kuluttua paikalle, ja minä sijoitin heidät itsekunkin sopiviin pakkoihin.

Kohta senjälkeen avautuisi taas Bridgebyn asunnon ovi, ja sama henkilö, joka oli mennyt sisälle, tuli nyt sieltä jälleen ulos.

Nuo kolme poliisia ja minä seurasimme häntä varovasti, kun sitävastoin Brooks jäi paikalleen edelleen vartioimaan Bridgebyn asuntoa.

Tultuamme syrjäisemmälle paikalle juoksin minä äkkiä esille laskin käteni Troddles'in olkapäälle ja sanoin: "odota hetkinen, poikaseni, tahdon puhua sanasen kanssasi."

Mies, jättiläisen kokoinen synkkä olento, hätkähti säikähtäen kyyryyn; tuskin oli hän huomannut minun toverini, kun hän koetti riuhtaista itsensä irti paetakseen.

Olin arvannut tuon edeltäpäin; siksipä tartuin lujasti häneen kiinni, ja annoin hänen kuljettaa itseäni muutaman askeleen eteenpäin, kunnes toverini ehtivät avukseni.

Hurja taistelu syttyi nyt, mutta meille onnistui kuitenkin vihdoin heittää tuo roisto maahan, sitoa hänet ja kuljettaa virastoomme, jossa heti tarkastimme miehen ja löysimme hänen taskuistaan kaksisataa dollaria kullassa.

"Sanokaapas, velikulta", kysyin minä, "mistä saitte näin paljon rahaa?"

"Se ei liikuta teitä", mumisi hän.

"Epäilemättä saitte ne herra Bridgebyltä palkaksi siitä, kun toimititte hänen liiketoverinsa, Barton'in, tieltä pois?"

Troddles säpsähti kovasti, mutta ei vastannut mitään.

"Sanon teille jotakin", jatkoin minä; "irti ette pääse, siitä saatte olla varma, ja että teillä on jotain yhteyttä Bridgebyn kanssa, siihen meillä on varma todistus, koskapa näimme teidän menevän hänen asuntoonsa ja tulevan sieltä pois. Tunnustakaa siis avomielisesti, mitä olette tehneet Barton'ille?"

Hän katsoi minuun julmistunein silmin ja mumisi:

"Hiis vieköön teidät ja Barton'in, minä en tiedä mitään."

"Minulla siis ei ole mitään enää teidän kanssanne tekemistä, tunnustusvankila kyllä tekee teidät puheliaaksi."

Annoin viedä tuon paatuneen roiston vankikoppiin ja päätin ilman hänen tunnustustansakin mennä Bridgebyn luokse ja vangita hänet, koska toivoin että hän ensi hämmästyksessään antaisi viekotella itsensä johonkin varomattomuuteen.

Brooks ei ollut nähnyt kenenkään poistuvan talosta, siis täytyi Bridgebyn vielä olla asunnossaan.

Soitin ovikelloa ja pyysin avaavan neekeripojan ilmoittamaan minut herrallensa.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli lähettiläs takaisin saattaaksensa minut herransa luo. Brooks odotti sill'aikaa etuhuoneessa.

Herra Bridgeby vastaanotti minut yönuttuun puettuna ja näytti hieman neuvottomalta. Hän koetti sitä kuitenkin kaikin voimin peittää ja huudahti kummastellen:

"Kuinka, vieläkö te olette täällä? Luulin teidän jo olevan kaukana Barton'in jäljillä!"

"Minun ei ollut tarpeellista tehdä mitään matkaa hänen tähtensä", sanoin totisena.

"Ah", änkötti hän; kirkkaassa kaasuvalossa näin että hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi.

En odottanut kunnes hän tyyntyisi, koska tahdoin saada asian päätökseen, vaan kysyin häneltä heti:

"Tunnetteko erästä Troddles nimistä miestä?"

Hän horjui ja tarttui pystyssä pysyäkseen suonenvedontapaisella liikkeellä tuolin karmista kiinni.

"Trodd -- Troddles?" sammalsi hän.

"Hän on meidän käsissämme", jatkoin pikaisesti, "ja hänen tunnustuksensa johdosta vangitsen nyt teidät, Bridgeby, liiketoverinne murhan alkuunpanijana."

"Kirottu", huusi hän hampaitaan kiristäen ja veti silmänräpäyksessä esille revolverin taskustaan.

Mutta ennenkuin hän ehti minua kohti laukaista, tartuin häntä käsivarteen. Mutta laukausta en sittenkään ehtinyt estää. Ase laukesi, mutta luodin suunnan johti korkeampi käsi.

Bridgeby horjui kovasti koristen lattialle, luoti oli sattunut hänen kaulaansa.

Samassa tuokiossa syöksyi Brooks huoneeseen ja käsitti ensi silmäyksellä asian laidan. Koska hänellä oli vähän haavansitomistaitoa, kumartui hän maahan verissään makaavata tutkiakseen.

"Kymmenen minuutin kuluttua ruumiina", mumisi hän lyhyen tutkimuksen jälkeen.

Bridgeby lienee ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sillä hänen silmäyksensä ilmaisivat kovaa sieluntuskaa.

"Jos nyt tahdotte rikoksenne tunnustaa, niin käyttäkää siihen ne harvat minuutit, jotka teidän on vielä suotu elää, ennenkuin seisotte korkeimman Tuomarin edessä."

Hän nyykäytti päätänsä myöntäväisesti.

Haava kaulassa vaikeutti hänen puhettaan. Lähetin neekeripojan hakemaan kiireisesti lääkäriä; sillä välin nostimme Brooks ja minä hänet ylös ja laskimme varovasti huoneessa löytyvälle sohvalle, ja kun Brooks oli laatinut hänen haavaansa makuuhuoneesta tuodusta liinasesta jonkinmoisen siteen, istahdin minä hänen viereensä kuullakseni hänen tunnustustaan.

"Te tahdoitte Barton'in kuolemaa kautta parantaa raha-asioitanne ja palkkasitte sentähden Troddles'in häntä tappamaan?"

Bridgeby nyykäytti päätänsä ja minä jatkoin: "Sen kautta, että te itse kehoititte poliiseja häntä takaa-ajamaan, te kai toivoitte poistavanne kaiken epäluulon itseänne kohtaan."

Hän nyykäytti taas myöntävästi.

"Mutta missä ovat rahat, jotka teidän liiketoverinne muka otti mukaansa?"

Bridgeby osoitti rahalaatikkoaan.

"Troddles siis nähtävästi hyökkäsi onnettoman Barton'in kimppuun ja murhasi hänet", tutkistelin minä edelleen; "milloin ja missä tuo rikos tehtiin?"

Bridgeby koetti vastata, mutta ei saattanut ääneen puhua, ja vasta kun olin asettanut korvani aivan lähelle hänen suutansa, kuulin seuraavat katkonaiset sanat:

"Eilen -- illalla -- vanha -- kivenlouhos --"

"Siis vanhan kivenlouhoksen luona hän tappoi hänet ja heitti kait heti ruumiin alas louhokseen?"

Bridgeby nyykäytti taaskin.

"Minkä vuoksi kävi Troddles luonanne? Hänen tulonsa teidän asuntoonne päivän aikana näytti kait teistä arveluttavalta, sentähden olitte keskenänne sopineet, että hän saapuisi illalla luoksenne rahoja noutamaan?"

Bridgeby tuskin enää kykeni tätä myöntämään; oli nähtävissä, että hänen viimeinen hetkensä lähestyi, ja korina kävi yhä kamalammaksi.

"Paljonko maksoitte hänelle?"

Hän kohotti kaksi sormea ylös, kun hän ei enää voinut nyykäyttää.

"Kaksisataa dollaria, niinkö?"

Nyt hän ei voinut enää mitään merkkiä antaa, sillä kuolon-kamppaus alkoi, ja juuri sillä hetkellä, kun haettu lääkäri astui sisään, läksi Bridgebystä henki.

Tunnustus, jonka hän minulle ja Brooks'ille teki ja joka heti pantiin pöytäkirjaan, olikin jo kyllin riittävä Troddles'in tuomitsemiseksi. Murhaaja hirtettiin, viime hetkessä katuvana tunnustettuaan syyllisyytensä.

Onnettoman Barton'in maalliset jäännökset löydettiin Bridgebyn ilmoittamasta paikasta; lohduton äiti hautasi ne maan poveen. Myöskin ne rahat, jotka olivat antaneet aiheen tuohon kamalaan tekoon, löytyivät viitatusta paikasta. Rouva Barton käytti suurimman osan niistä armeliaisuuden laitoksiin.

KIINALAIS-TYTTÖ.

Kertonut

Johannes Wilda

Kapteeni Dethlevsen nyökäytti päätään vaimolleen.

"Kertomusta Kuli-tytöstä siis tahtoisitte kuulla? Ei se, lapseni, ole naurattava, mutta olkoon menneeksi."

Pieni seurue, jolle kapteeni näin lausui, istui kuutamolla kapteeni Dethlevsenin puutarhamajassa Elben raanalla. Vastapuolinen ranta oli ihmeellisessä kuutamon hohteessa, tuo leveä virta läikkyi, purjeita näkyi siellä täällä hiljaisesti liukuvan, joskus myös joku höyrylaiva.

Kapteeni nojautui tuolilleen ja alkoi:

Olin silloin neljänkolmatta vuoden ikäinen, toisena perämiehenä englantilaisella "Churukka"-laivalla. "Churukka" kulki espanjalaisella lipulla Makaon ja Havannan välillä. Se oli melkoisen suuri laiva ja kuljetti "Kuleja."

Kuten tiedätte, kutsutaan Kuleiksi päivätyöväkeä, joita Europalaiset palkkaavat itä-Aasiasta, varsinkin Itä-intiasta ja Kiinasta. Sittenkuin Englanti alusmailtaan poisti orjakaupan, tuli tavaksi viedä näitä "KuIeja" neekerien sijalle sokuriviljelyksille, vuorityöhön, rautatierakennuksiin ynnä muuhun. Ne eivät olleet paljo orjia paremmat; heitä tosin pestattiin välipuheilla, mutta heitä kohtaan harjoitettiin paljo petosta ja vääryyttä, jopa suoranaista väkivaltaakin.

Ei ole siis kummeksittava, että matkalla ryhdyttiin monenmoisiin varokeinoihin tuota elävää lastia vastaan.

Sillä matkalla, josta minä nyt kerron, oli meillä kuljetettavana muutama sata kiinalaista Kulia vaimoineen. Laivan välikansi oli lujalla rauta-aidalla rajoitettu. Aidan ulkopuolella oli suoja, jossa meidän pyssymme ja miekkamme säilytettiin, ja sen edustalla piti alati ladatulla pyssyllä varustettu matruusi vahtia, ollaksensa turvana, jos kenellä laivaväestä oli jotakin tehtävää välikannella.

Matkamme sujui nopeasti eteenpäin. Olimme olleet jo useampia viikkoja merellä, ja Kulit tulivat olosuhteiden mukaan varsia hyvin toimeen. Me hankimme heille raitista ilmaa ja hyvää ravintoa sekä kohtelimme heitä hyvästi. Tosin ei heidän elämänsä mitään kadehdittavaa ollut, mutta semmoiseenhan he ovat tottuneet kotimaassaankin.

He viihtyivät hyvällä säällä varsin hyvin, soittelivat ja panivat toimeen pilanäytöksiä. Minä mielelläni oleskelin heidän pakeillaan huolimatta tuosta kaikille europalaisille vastenmielisestä kiinalais-hajusta. Myös koettelin joskus niiden kanssa, jotka etukannella kävivät raitista ilmaa nauttimassa, saada aikaan keskustelua liikkeillä ja englanninkieltä solkaten. Ja tunnustan, että minulla tähän oli eräs erityisempikin syy.

Huomasin heidän joukossaan erään nuoren tytön. Kuli-naiset ovat tavallisesti rumia, ainakin meikäläisten mielestä, mutta tällä tytöllä oli kauniit mustat silmät, joiden alakuloinen katse näytti seuraavan minua lakkaamatta. Se ei voinut olla vaikuttamatta minuun. Meidän välillemme syntyi jonkinmoinen molemmin-puolinen mieltymyksen side; ymmärsimme toisiamme, vaikka emme osanneet toistemme kieltäkään.

Meillä oli laivan etukeulan puolelle sijoitettuna eräs näppärä, mutta raakamainen laivamies. Hänen nimensä oli Sievert. Laivan kantta pestessään joutui hän riitaan erään Kulin kanssa, joka ei ajoissa väistynyt hänen tieltään, ja löi tältä raukalta silmän puhki.

Aasialaiset tottelevat mielellään, jos heille vaan osoitetaan oikeutta. Mutta törkeätä vääryyttä he eivät suvaitse, vaan panevat henkensäkin alttiiksi kostaaksensa.

Sievert'in raaka teko tuotti meille kaikille mitä katkerimpia hedelmiä.

Hänen ei olisi pitänyt enää yksinänsä mennä välikannelle. Hehkuvan vihaisia silmäyksiä luotiin häneen joka taholta. Mutta hän ei pitänyt niistä väliä. Eräänä päivänä, kun minun juuri piti astua ensimmäisen perämiehen sijalle vahdinpitoon, kuului välikannelta kolkkoa meteliä.

Minä riensin sinne. Sain selville, että Sievert oli taas ilmaa varokeinoja mennyt sinne; hänet oli otettu kiinni ja viety pois näkyvistä, eikä tuo raivoisa joukko suostunut häntä takaisin antamaan.

Kapteeni seisoi jo kivääri kädessä rautaisen ristikkoaidan edessä. Kun huomattiin, että Kulit olivat varustetut veitsillä, jotka he jollakin selittämättömällä tavalla olivat onnistuneet tuomaan mukanansa laivaan, emme me harvalukuiset miehet uskaltaneet heidän luoksensa tunkeutua ja siten panna alttiiksi henkeämme ja koko laivan kohtaloa.

Kapteeni tahtoi vielä välttää verenvuodatusta. Hän käski panna paloruiskun kuntoon, ja pian räiskyi vesi tuon raivoavan joukon keskuudessa. Mutta siitä ei ollut apua. Kun heitä kehoitettiin tottelemaan, kuului heidän joukostaan vaan englanninkielisiä uhkauslauseita: "Ei, ei! -- hänet tapamme! -- teidät tapamme! -- kuolemme kaikin yhdessä!"

"Ampukaa!" komensi kapteeni, ja meidän oli pakko tähdätä Kuleihin. Syntyi hirveä tuskan huuto, ja kun ruudinsavu hälveni, huomasimme, kuinka nuo ihmiset täydellisessä sekasorrossa koettivat kätkeytyä välikannen pimeimpiin loukkoihin.

"Eteenpäin!" komensi kapteeni. Kuusi meistä tunkeutui nyt aseilla hyvin varustettuina välikannelle; toiset jäivät pyssyineen ristikon ulkopuolelle. Eräästä nurkasta vielä välkkyi veitsiä; sapelin-iskuilla vastattiin niihin meikäläisten puolelta. Minäkin olin huumautunut ja löin kerran sapelilla. Kuului kimakka parahdus! Minun lyöntini oli sattunut naiseen, joka syöksyi minun polviani vasten juuri sillä hetkellä, jolloin minun piti lyödä miestä, joka uhkasi minua veitsellä.

Nainen, jota minun iskuni oli kohdannut, oli -- ennen mainittu Kuli-tyttö!

Vähitellen saimme nuo kapinalliset kukistetuiksi ja aseet heiltä pois. Sievert'in ruumiin löysimme eräästä nurkasta hirveästi raadeltuna. Taistelussa oli noin kymmenen Kulia menettänyt henkensä, ja yhtä monta oli haavoitettu. Näiden joukossa oli myös minun Kuli-tyttöni. Minä olin hyvin masentuneena. Vasta sitten vähän rauhoituin, kun huomattiin, että isku oli halkaissut ainoastaan hänen otsanahkansa.

Kuusi Kulia oli vangittu veitset käsissä; muut olivat ajoissa heittäneet veitsensä pois, joten ei enää käynyt päinsä saada selvää, keillä kaikilla sellainen ase oli ollut. Nuo kuusi pantiin rautoihin. Muille ei tehty sen enempää, olihan "tavara" säästettävä. Tosin rajoitettiin heidän vapautensa suuresti, ja sen lisäksi vähennettiin toisinaan heidän riisi- ja vesiannoksiansa. Kun heidän ruoka-annoksensa eivät sitäkään ennen olleet varsin runsaita, ymmärsivät Kulit, että heitä nyt tahdottiin masentaa nälällä, ja se teki heidän vihansa meitä kohtaan vielä katkerammaksi.

Nyt alkoi hyvin levoton aika; en tahtoisi toiste enää sellaista elää.

Mustasilmäistä kiinalaistyttöä sain tuskin ollenkaan enää nähdä; Kulit eivät tulleet kannelle, emmekä me taas uskaltaneet mennä heidän luoksensa. Sitäpaitsi ajattelin minä, että tyttö nyt vihaisi minua ja että hän siitäkin syystä pysyi näkymättömissä.

Kahdeksan vuorokautta myöhemmin -- oli kaunis kuutamoyö, niinkuin nytkin, ja lähenimme jo Kap-kaupunkia -- olin minä kannella vahtina.

Oli ollut myrsky; kaikki nukkuivat väsyneinä.

Minä nojauduin erästä tukipuuta vasten ja uneksin. Uneksin kodista; ja tunnustan, että kiinalaistyttökin usein oli ajatuksissani.

Yht'äkkiä tunnen käryä nenässäni. Säikähtyneenä havahduin unelmistani ja hengitin ilmaa sieramiini. Olisikohan keittiössä rasvaa jotenkin päässyt palamaan?

Haistelin ilmaa vielä pari kertaa. En tuntenut enää hajua. Ehkäpä oli minun nenänikin uneksinut.

"Viimeinkin!" ajattelin itsekseni haukotellen ja haukotellen, kun näin ensimäisen perämiehen nousevan kajuutan portaita ylös. Aika oli jo yli puoliyön, ja minä ikävöin lepoa.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Ei mitään. Suunta lounaan ja lännen välinen", vastasin minä.

"Onko välikannellakin kaikki ollut rauhallista?" kysyi hän viitaten päällään sinne päin.

"Aivan hiljaista!" lausuin minä.

"Kiitos", sanoi hän. Minä läksin astumaan kannelta alas.

Olin juuri astumaisillani kammiooni, mutta silloin juolahti mieleeni käydä vielä kerran tarkastamassa ristikkoaidan luona. Silloin oli näet sinne aina sijoitettuna aseellinen mies, joka piti vahtia yötä ja päivää. Minä tiesin, että se merimies, joka sinne tällä kertaa oli määrättynä, oli kyllä muuten kelpo poika, mutta hyvin taipuvainen nukahtamaan. "On parasta, että käyn häntä vähäsen herkistämässä, jotta hän ei joutuisi ensimmäisen perämiehen kanssa huonoihin väleihin", puhelin minä itsekseni.

Menin siis asehuoneelle päin. Aivan oikein, siellä istui tuo kunnon Norjalainen kivääri-arkun päällä ja kuorsasi. Minä ensi työkseni sopivalla tavalla vähän virkistin häntä. Sitten nojauduin rautaristikkoa vasten ja tähtäilin välikannelle, jota ulkopuolella olevien lyhtyjen valo hyvin himmeästi valaisi. Sieltä tunkeutui vastaani sanomattoman tukehduttava katku. Se ei tosin suuresti enää haitannut minua; olin siihen jo vähitellen tottunut.

Koko Kuli-seurue näytti nukkuvan, ja kuitenkin tuntui minusta siltä, kuin olisi jonkinmoinen hiljaisesti vavahteleva liike käynyt koko tuon joukon lävitse; aivan sellainen kuin mullassa, jonka alla myyrä rupeaa liikkumaan.

Olin jo kääntymäisilläni pois, mutta silloin tunsin, että jokin vienosti ja nopeasti kosketti alaspäin riippuvaan käteeni.

Katsoin tarkasti ristikon sisäpuoleista vierustaa. Himmeässä valossa näin minä sidotun otsan, jonka alta kaksi tuttua silmää loisti kummallisella tavalla: saatoin lukea, niistä tuskaa ja lempeä. -- Kuli-tyttö oli siis edessäni.

Hän teki salamannopean liikkeen käsivarrellaan, ja silloin putosi minun jalkojeni eteen pieni esine. Sen jälkeen katosi hän ristikon luota välikannen pimeyteen!

Vaistomaisesti tunsin minä nyt, että tyttö sapeliniskusta huolimatta tunsi myötätuntoisuutta minua kohtaan ja että hän oli tahtonut antaa minulle jonkun varoittavan merkin. Minä odotin vielä hetkisen, sitten kumarruin ikäänkuin sattumalta alaspäin, ja läksin sen jälkeen, tuo pieni esine kädessäni, takaisin kajuutta-käytävään ja kammiooni, jossa heti sytytin tulen.

Esine, jonka olin tuonut mukanani, oli palanen punaista kangasta. Minä käärin sen auki, ja sen sisältä putosi -- tulitikku.

Minä pelkäsin saavani halvauksen. Mistä ihmeestä olivat Kulit saaneet sytytys-aineita, ja mitä oli tekeillä?!

Ei ollut aikaa siekailla, juoksin heti kapteenin luo, herätin hänet ja näytin hänelle tulitikun.

"Ne heittiöt aikovat sytyttää laivan tuleen", sanoi hän käheällä äänellä; "kunhan eivät olisi jo sitä tehneet!"

Nyt muistui minun mieleeni tuo omituinen käry, jota olin kannella vahdissa ollessani ollut tuntevinani. Tuskia olin tämän hänelle maininnut, niin syöksyi hän samassa ulos kajuutasta.

"Olkaa hiljaa, perämies, ett'ei kukaan kuule meitä. Tulkaa mukanani!"

Me hiivimme etukannelle. Sen katoksen alla tuntui aivan selvästi palaneen käryä. Ett'ei se vielä laivan peräpuolelle tuntunut, riippui tuulen suunnasta. Myöskään etukeula-tähtäilijä, joka oli katoksen päällä, ankkuri-laitoksen vieressä, ei vielä huomannut mitään, koska hän hengitti raikasta ulko-ilmaa.

"Laivassa on tulta", kuiskasi kapteeni käheästi. Ja vaikka se oli minulle jo muutenkin varma asia, tunsin kuitenkin, kapteenin sanat kuullessani, kylmien väristysten karmivan selkärankaani.

"Olen niin varma siitä, kuin omasta nimestäni, että niillä on aikomus tehdä yht'aikaa rynnäkkö meidän kimppuumme, teurastaa meidät ja sitten pelastaa itsensä veneillä. Herättäkää väki hiljaisesti kojuistaan -- ja sitten joka mies alas asehuoneelle! Jokainen ottakoon niin nopeasti kuin mahdollista pyssyn ja pankoon sen ampumakuntoon."

Ryhdyin siis väkeä herättämään. Ei ollut helppo asia saada heitä hiljaisesti liikkumaan kojuistaan ulos ja selvittää heille, mistä oli kysymys.

Kapteeni itse oli herättänyt upseerit. Hetken kuluttua olimme kaikki, vahteja lukuunottamatta, kokoontuneet välikannelle johtavan aukon eteen. Komentosanan kuultuaan syöksyivät nyt kaikki asekomeroon ja tuossa tuokiossa oli jo noin kaksikymmentä pyssyä ojennettuina ristikon lävitse Kuleja kohden.

"Valoa tänne", huusi kapteeni. Ylhäältä tuotiin lyhtyjä.

Miten oikea kapteenin arvelu oli, osoitti heti se huomiomme, että tuo raskas rauta-aita oli siinä määrässä irroitettu puisista liitoskohdistaan, että se olisi helposti antanut myöten, jos suurempi ihmisjoukko olisi kovalla voimalla tehnyt ryntäyksen sitä vastaan.

Kulit joutuivat nyt aivan pois suunniltaan. Heidän aikomuksensa oli nähtävästi ollut saattaa meidät tulen vaaran kautta häiriöön ja silloin kaataa rauta-aita kumoon ja anastaa itselleen aseet. Mutta tämä aikomus oli nyt aivan odottamatta tullut estetyksi. Heidän raivoonsa yhtyi pelko siitä, miten heille itselle kävisi. Syntyi huuto ja melske, monta vertaa kamalampi, kuin ensimmäisessä kapinassa, mutta pyssynpiippujen eteen muodostui tyhjä puoliympyrä, johon ei kukaan Kuleista uskaltanut astua.

Kun kapteeni huomasi päässeensä kapinan valtiaaksi, jätti hän komennon ensimmäiselle perämiehelle ja kiirehti minun ja kirvesmiehen kanssa etukeulalle. Laskeuduimme kannelta erään luukun kautta alas. Palaneen käry oli täällä jo aivan sietämätön. Särettyämme yhden seinän, syöksyi sen takaa niin paksu savupilvi vastaamme, että meidän täytyi palata takaisin. "Churukka" oli tulen vallassa jo paljo suuremmassa määrässä kuin olimme osanneet aavistaakaan.

Nuo kostonhimoiset Kulit olivat välikannelta tehneet aukon suorastaan lastihuoneeseen, jossa oli öljyä, lampunsydämiä, tappuroita, väkiviinaa ja rasva-astioita.

Kaikki voimat, mitä vaan oli käytettävissä, määrättiin nyt sammutustyöhön; tuotiinpa esiin muutamia kulejakin, joiden täytyi auttaa hiekan ja veden kantamisessa sammutuspaikalle. Oli onni, että tuuli puhalsi takaapäin; saatoimme siten yhä edelleen purjehtia ja pysyä suunnassamme, joten se toivo, että saisimme tavata muita laivoja, hetki hetkeltä meissä lisääntyi.

Mutta sammuttamisesta ei tullut juuri mitään. Tuli oli jo meitä voimakkaampi, emmekä päässeet miltään puolelta oikein sen pesäpaikkaan. Savu työntäytyi yhä mustempana ja paksumpana ulos lastihuoneesta.

Nyt olivat Kulit aivan kesyjä ja lannistettuja. Kuinka tuli oli sytytetty ja kuka sen oli sytyttänyt, siitä he eivät antaneet tietoa; tyttökin, joka oli meidän pelastajamme, ei ollut laisinkaan ymmärtävinänsä meidän kysymyksiämme. Mykkänä katseli hän yhä edelleen minua suurilla, tummilla silmillään, ja ainoastaan kerran, kun minä kädelläni kiitollisuudesta silitin hänen poskeansa, näkyi noissa vakaissa tummissa silmissä hetkellinen loisto.