Part 5
Nostaessaan silmänsä näki hän siivosti puetun miehen, jolla oli punaiseen puuvillakankaaseen kääritty mytty kainalossa.
"Mitä tahdotte, herra?"
"Tehän asutte aivan yksinänne täällä autiolla rannalla."
"Niin asun, herra."
"Saisinko vuokrata Teidän venheenne pientä matkaa varten?"
"Kyllä, herra. Minne tahdotte päästä?"
"Vähäisen vaan Kanadan puolelle."
"Se käy päinsä."
"Eihän siinä olle mitään vaaraa tarjona noin pienellä veneellä."
"Olkaa huoleti, herra! Ilma on hyvä, tuuli sopiva. Minä olen sen matkan usein kulkenut, sillä Erie-järvi on niin sanoakseni kuin koti minulle."
"Sepä hyvä! Mutta usmaa näyttää syntyvän järvelle, ja yö tulee olemaan jotenkin pimeä."
"Minä tämän matkan osaan usmallakin. Sitäpaitsi nousee kohta täysikuu taivaalle ja valaisee usman."
"Mutta usmassa voisi ehkä joku höyrylaiva ajaa päällemme ja upottaa meidät."
"Siitä ei ole pelkoa, sen varan minä kyllä aina pidän."
"No hyvä silleen! Me antaumme nyt Teidän kuljetettavaksenne."
"Ette siis ole yksinänne, herra?"
"En. Tuolla pensastossa on minulla vielä kaksi toveria." Hän kääntyi ympäri ja huusi: "Tulkaa vaan esille. Kaikki on järjestetty!"
Silloin tuli kaksi miestä kummun reunalla olevasta pensastosta ja kulki nopeasti rannalle.
Toinen niistä oli jo vanhanpuoleinen; hänellä oli harmaa parta ja siniset silmälasit; oikeassa kädessään kantoi hän pientä sievää nahkakapsäkkiä. Toisella, joka oli vielä jotenkin nuori mies, oli matkalaukku.
Salaman nopeudella syntyi nuoren Kanadalaisen aivoissa ajatus: "tuossa ovat ne kolme pankkirosvoa!"
Ja tosiaankin -- eihän sitä voinut epäilläkään. He eivät olleet uskaltaneet käyttää rautatietä tai höyrylaivaa pakoretkeänsä varten. He olivat siksi kokeneita ammatissaan, että tiesivät sähkön olevan höyryä nopeamman. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet etäälle pakenemaan, olivat he huolellisesti koko päivän piilotelleet itseänsä pensastossa, jossa ei kukaan kulkenut. Ja heille oli todellakin selvintä päästä kalastaja-veneellä Erie-järven yli Kanadaan.
Kun nämä ajatukset risteilivät Clauden päässä, näytti hän hyvin miettiväiseltä.
"No, mitä ajattelette Te meistä?" kysyi mies, jolla oli punainen mytty kainalossa. "Tehän näytätte niin omituiselta, kuin olisitte jokin kuuluisa ajatustenlukua."
"Tuntuu minusta ihmeelliseltä, että Te, hyvät herrat, niin salaisesti ja oudolla tavalla yön aikaan pyritte järven yli. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun."
"Hyvin puhuttu, kalamies! Tehän olette oikein järkevä ihminen."
"Minä vaan mietin sitä, mikä hinta minun tulisi yliviennistä saada."
"Sanokaa vaatimuksenne!"
"Hm, sata dollaria voivat herrat mielestäni maksaa."
"Hävytöntä!" huusi tuo lyhytkasvuinen, sinisillä silmälaseilla varustettu herra.
"Ottamalla lukuun nämät tavattomat asianhaarat ei se minun mielestäni paljo ole", vastasi Claude. "Pitäähän toki köyhän kalastajankin joskus lihavampi pala saada."
Nuo kolme miestä kuiskuttelivat minuutin ajan hiljaa keskenään. Pikku vanhus puhkesi ilkeään nauruun. Punaista myttyä kantava mies kääntyi sitten nuoren kalastajan puoleen lausuen: "Saatte pyytämänne sata dollaria niin pian kuin olette saattaneet meidät ehjinä järven yli."
"Astukaa veneeseen, hyvät herrat!" huusi Claude.
He astuivat siihen kaikki ja Claude pystytti purjeen. Sitten ohjasi hän veneen usvan keskelle.
"Mihin satamaan pohjoisrannalla tahdotte, hyvät herrat, päästä?" kysyi hän.
"Hm -- miten paljo matkaa on lähimpään kohtaan?" kysyi silmälasimies.
"Runsaasti kuusikymmentä Englannin penikulmaa."
"Miten kauvan kestää matka?"
"Tällä tuulella noin kahdeksan tuntia, ehkä vähää enemmänkin."
"Sittenhän me pääsemme perille noin kello neljän tienoissa aamulla."
"Niin."
"Meillä ei ole mitään erityistä asiaa satamapaikkaan; monistakin syistä olisi meille mieluisempaa nousta maalle jollakin hyvin yksinäisellä paikalla rannalla, josta sitten pian voipi päästä jollekin maantielle."
"Se käy helposti päinsä", sanoi mielevästi hymyillen Claude, jonka päähän nyt oli noussut eräs hyvä ajatus. "Minä tunnen pienen rauhallisen poukaman, jonne voitte aivan häiritsemättä nousta. Jos siitä käytte muutamia satoja askeleita ylöspäin, saavutte maantielle, joka vie Amherstburg'iin."
"Se sopii", huudahti vanhus innokkaasti. "Siten on tehtävä!"
Toverit nyökäyttivät myöntyvästi päätään.
Nopeasti kiiti vene Erie-järven aalloilla. Nuo kolme miestä puhelivat paljon keskenään, mutta aina hyvin hiljaa kuiskutellen. Nuori Kanadalainen ajatteli Lovisaa. Olihan hänellä nyt viimeinkin mitä parhaimmat toiveet. Tämä ajatus teki hänet niin iloiseksi, että hän alkoi laulaa hilpeätä ranskalaista laulunpätkää.
"Se tolvana ei aavista mitään meidän asioistamme", kuiskasi silmälasimies tyytyväisenä tovereilleen.
Hetken päästä valaisi kuu tuota yöllistä huurua. Erie-järvellä oli nyt varsin miellyttävää ja rauhallista. Kerran kuulivat he etäällä höyrylaivan koneen raminaa; mutta erehtymättä ohjasi Claude venettään pohjoista kohden.
Siten kului runsaasti kahdeksan tuntia. Usma hälveni vähitellen, ja itäisellä taivaanrannalla teki päivä nousuaan.
"Joko olemme pian perillä?" kysyi vanhus. "Muutaman minuutin päästä pääsemme poukamaan", vastasi kalastaja.
Heti sen jälkeen laski hän purjeen alas ja ohjasi veneen rannikkohiekalle.
"Tässä on se hiljainen lahdenpoukama!"
Näkyi hiekkaranta, joka kohosi matalaksi, ruohoa ja pensaita kasvavaksi harjanteeksi. Nuo kolme miestä astuivat maalle.
"Saanko luvan pyytää ne sata dollaria, jotka minulle on luvattu?" sanoi Claude kohteliaasti.
"Köysi sinun kaulaasi, sinä kanadalainen koira!" huusi silmälasimies myrkyllisesti. "Luuletko sinä, että me annamme nylkeä itseämme. Dollari hengeltä on aivan riittävä kuljetusmaksu. Tässä on kolme dollaria!"
Kalastaja otti vaieten nuo kolme dollaria ja työnsi veneensä rannalta ulos.
Päästyään noin parinkymmenen metrin päähän pysähtyi hän ja huusi: "hyvät herrat, kuulkaahan vielä sananen!"
Nuo kolme miestä kääntyivät järvelle päin.
"Mitä Te vielä tahdotte?" kysyi vanhus.
"Tuossa on teille takaisin teidän vaivaiset dollarinne!" huusi Claude.
Ja hän heitti nuo kolme rahaa, yhden toisensa perästä, rannalle, josta vanhus nauraen nosti ne ylös pistäen taskuunsa.
"Te olette hölmö!" huusi hän kalastajalle.
"Niinkö luulette, te vanha hirtehinen?" huusi Claude. "Haha! Te olette minut pettäneet, mutta minä olen teidät kavaluudessa voittanut! Nouskaahan vähäsen ylös kummulle päin, niin saatte nähdä!"
Hän souti veneensä vielä jonkun matkan ulommaksi ja pysähtyi jälleen.
Sillä välin olivat nuo kolme miestä levottomina kiireisesti nousseet kummulle. Suurimmaksi kauhukseen huomasivat he silloin, etteivät he olleetkaan Kanadan rannalla, vaan pienellä puolikuun muotoisella hiekkasaarella keskellä Erie-järveä.
He juoksivat heti takaisin.
"Tuokaa veneenne takaisin! Saatte ne sata dollaria!"
"Minä en niistä enää huoli!"
"Kaksisataa dollaria!"
"En!"
"Tuhannen dollaria!"
"En!"
"Kymmenentuhatta dollaria!"
Äänekkäällä pilkkanaurulla vastasi Claude: "Ne kymmenentuhatta dollaria ansaitsen minä teidän kiinniottamisellanne!"
"Viisikymmentätuhatta dollaria!"
Claude ei vastannut, vaan purjehti, vastatuulta luovien, usman keskelle länteen päin, itsekseen mutisten: "Parempi saada kymmenentuhatta kunniallisella tavalla, kuin viisikymmentätuhatta häpeällisellä! Ja onpa melkein varmaa, että ne konnat, jos heidän pyyntöönsä suostuisin, uudelleen pettäisivät minut, ehkäpä tappaisivatkin."
Uusi päivä valkeni ihanana, ja usma hajosi auringonsäteiden tieltä. Noin kymmenen tunnin päästä tuli Ohion ranta näkyviin, ja pian sen jälkeen saapui Claude Clevelandiin. Hän laski veneensä valkamaan ja meni heti, niin väsynyt kuin olikin, Kauppa-Pankkiin. Hän astui sisälle ja pyysi tavata johtajaa. Ensin tahdottiin hänet työntää pois. Mutta kun hän sanoi: "Minulla on tietoja pankkirosvoista", vietiin hän kiireimmiten sisälle pankin "kaikkein pyhimpään", jossa johtajat surumielisinä istuivat viheriän neuvottelupöydän ääressä. Tähän asti ei kaikista ponnistuksista huolimatta oltu saatu vähintäkään vihiä rosvoista.
"Hyvät herrat", kysyi Claude, "kuka teistä on ylijohtaja."
"Minä olen", vastasi eräs vanha kunnianarvoisa herra; "minun nimeni on Hamilton."
Kalastaja kumarsi ja esitteli itsensä.
"Mitä olisi Teillä sanottavaa?"
"Minä tahdon teille vaan ilmoittaa, että tunnen pankkirosvojen olinpaikan. Onko varmaa, että minulle annetaan kymmenentuhannen dollarin palkinto, jos saatan rosvot saaliinensa teidän käsiinne?"
"Se on varmaa!"
"Minä olen nimittäin saattanut ne kolme rosvoa paulaan, ne ovat tavaroineen minun vallassani."
"Tekö yksinänne?"
"Niin, herra!"
"Mutta sitä on vaikea uskoa", sanoi herra Hamilton epäillen ja päätään pudistellen.
"Se on aivan varmaa, herra! Minulla on ne kaikki kolme varmassa säilytyspaikassa autiolla hiekkasaarella Erie-järvellä, josta he eivät voi päästä pois, sillä laivoja kulkee niillä tienoilla vaan hyvin harvoin, eivätkä kalastajatkaan siellä nykyään liiku."
Ja nyt kertoi hän seikkaperäisesti koko viime-öisen tapahtuman.
Pankin johtajat katselivat häntä suuresti kummastellen ja herra Hamilton huudahti: "nuori mies, jos tuo kaikki pitää paikkansa, niin olette Te tavattoman sukkela mies!"
Claude naurahti. Sitten lausui hän: "Ei siis tarvita muuta kuin poliisin avulla noutaa nuo heittiöt saarelta. Mutta parasta olisi, jos se tapahtuisi viekkaudella. Sillä vaikka tuo saari onkin pieni, voisivat nuo kolme kuitenkin kätkeä sinne aarteensa niin hyvin, ett'ei sitä moneen vuoteen löydettäisi. Viekkautta siis on käytettävä. Höyrylaiva älköön kulkeko suoraan saarta kohden, vaan lännestä päin, Detroitista käsin, ja olkoon menevinänsä saaren ohi; Silloin nuo heittiöt itsestäänkin huutavat laivalle ja astuvat mitään vaaraa aavistamatta siihen."
"Aivan oikein", sanoi herra Hamilton myöntyvästi.
Tämän ohjelman mukaan pantiin nyt kaikki varustukset kiireisesti kuntoon. Claude sillä välin vahvisti itseään ruoalla ja juomalla ja levähti vähäsen.
Puoli tuntia sen jälkeen läksi pieni höyrylaiva satamasta ja kulki ensin länttä kohden. Laivassa oli kuusi poliisia valepuvussa ja taitava salapoliisi, sen lisäksi vielä Claude Regnard ja pankinjohtaja Hamilton.
* * * * *
Oli tullut ilta.
Nuo kolme pankkivarasta olivat viettäneet koko päivän saarella mitä suurimmassa tuskassa. Ei ollut ympäristöllä missään maata lähellä. He eivät huomanneet mitään laivaa tai venettä. Ja alituisesti kalvoi heidän mieltään pelko siitä, että höyrylaiva etelästä päin tulisi heitä väkivallalla ottamaan. Sen vuoksi olivat he hyvin sukkelalla tavalla kätkeneet ryövätyn aarteensa.
Jos heidät vangittaisiinkin, voisivathan he kuitenkin toivoa pääsevänsä vankilasta karkuun ja sitten sopivassa tilassa saavansa kätketyn rikkautensa käsiinsä.
Aurinko teki laskuaan. Silloin huusi yksi heistä: "höyrylaiva!"
"Missä?" kysyi silmälasivanhus.
"Lännessä."
"Ei siis Clevelandista, vaan nähtävästi Detroitista. Mutta onhan sinne voitu sähköittää. Meidän on odottaminen, suuntaako höyrylaiva kulkunsa saarta kohden."
Mutta sitä ei höyrylaiva tehnyt, sen he pian huomasivat.
Vanhus sanoi silloin iloisesti: "Tämähän käy todella hyvästi. Meillä on onni mukanamme. Laivaväellä ei ole mitään tietoa meistä. Kaivakaa nopeasti tavarat esille. Minä huudan laivalle!"
Hän juoksi rannalle, heilutti hattuansa ja huusi: "Halloo!"
Laivan kone pysäytettiin. Salapoliisi ja eräs toinen mies astuivat veneeseen ja soutivat saarta kohden.
"Mitä tahdotte, herra?" kysyi salapoliisi.
"Minne on laiva matkalla?" kysyi puolestaan vanhus.
"Ensin Port Talbot'iin, sitten Buffaloon."
"Me tulisimme mukaan."
"Käy päinsä. Mutta teidän tulee suorittaa maksu Detroitista lähtien."
"Sen suoritamme kernaasti."
"Mutta mitenkä olette joutuneet tälle aivan autiolle saarelle?"
"Meidän piti täällä ampua vesilintuja, ja veneemme joutui vesiajolle."
"Sepäs kiusan paikka! Mutta missä ovat ampumaneuvonne."
"Ne menivät veneen mukana."
"Olette onneksi kuitenkin pelastaneet muut tavaranne, kuten huomaan. Olkaa, herrat, hyvät ja astukaa veneeseen! Emme jouda täällä viivyttelemään, sillä meidän on ajoissa saavuttava Port Talbot'iin."
Toiset kaksi rosvoa tulivat kantaen nahkakapsäkkiä, matkalaukkua ja punaista myttyä. Kaikki kolme astuivat veneeseen ja kuljetettiin höyrylaivaan.
Tuskin olivat he sinne nousseet, niin poliisit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja vangitsivat heidät paikalla.
Herra Hamilton tutki vankien tavarat ja löysi Kauppapankista varastetun summan vielä aivan täydellisenä.
* * * * *
Nuo kolme rosvoa saivat laillisen rangaistuksensa. Mutta Claude Regnard sai hyvin ansaitsemansa 10,000 dollarin palkinnon.
Tällä pääomalla laittoi hän kuntoon kala-, säilyke- ja herkkukaupan, joka pian rupesi kukoistamaan, sillä tuo iloinen ja miellyttävä Kanadalainen voitti kaikkien suosion. Nyt uskaltaisi hän kaiketikin pyytää Lovisaa vaimokseen.
Ja niin kävi, että tuo lemmitty tyttö tuli hänen omaksensa, ja hän pääsi siten toiveidensa perille. Hän elää vieläkin arvossa pidettynä miehenä hyvässä Clevelandin kaupungissa Ohion ihanassa valtiossa.
PAENNUT LIIKETOVERI.
Erään poliisivirkamiehen muistelmista kertonut L. Maurice.
Eräänä aamuna, kun juuri olin ehtinyt saapua virkahuoneeseeni -- kertoo jälkeenjättämissään muistelmissa herra D., eräs Lontoossa äsken kuollut arvossa pidetty salapoliisi, -- ilmoitettiin minulle että eräs herra tärkeän asian vuoksi tahtoi puhutella minua.
Tietysti annoin heti laskea hänet sisään ja näin edessäni komeasti puetun, vielä sangen nuoren miehen, joka nähtävästi oli suuressa mielenliikutuksessa.
Hän esitteli itsensä minulle hyvin tunnetun asioimisliikkeen "Bridgeby ja Barton" osakkaaksi ja kertoi minulle katkonaisissa lauseissa että hänen liiketoverinsa, herra Barton, edellisenä päivänä odottamatta oli kadonnut ja vienyt mukaansa kassassa löytyvät rahat.
"Olen hävinnyt mies", lopetti hän "jos Teidän ei onnistu saada häntä kiinni ja ottaa häneltä pois, mitä hän on anastanut."
"Malttakaa mielenne, herra Bridgeby", sanoin minä taputtaen tuota nuorta miestä, joka pyyhki hikeä kalpeilta kasvoiltaan, rauhoittavasti olkapäälle. "Olkaa varma siitä, että koetan tehdä parastani asianne hyväksi. Mutta kertokaa minulle ennen kaikkea, mitä minun tässä tapauksessa on tärkeätä tietää."
"Ikävä kyllä, en voi juuri mitään vihjausta Teille antaa. William Barton, liiketoverini, nautti täydellistä luottamustani. Hän ei pelannut, ei juonut, ei hänellä ollut lemmenseikkailuja, hän oli lyhyesti sanoen kaikin puolin pätevä mies -- ainakin oli minulla tähän asti se luulo hänestä. Niinkuin salama kirkkaalta taivaalta kohtasikin minua sentähden tänä aamuna tämä lyhyt tiedonanto tässä kirjelapussa" -- herra Bridgeby ojensi minulle erään paperin -- "jonka konttoriin tultuani löysin pulpetiltasi, sekä se havainto, jonka kassaa tarkastaessani tein."
Minä luin paperilapusta seuraavat sanat:
Herra Bridgeby! Vakuutus siitä, että yhteinen liikkeemme ei koskaan tule onnistumaan, antaa minulle aihetta koettamaan yksinäni onneani toisessa paikkakunnassa ja siihen tarpeeseen ottamaan mukaani kassassa löytyvät varat. Jos onnistun aikeissani, niin maksan heti teille takaisin. Siihen asti voikaa hyvin.
Barton.
Jälkikirjoitus: Sanokaa äidilleni, että piakkoin kirjoitan hänelle.
"Paljonko hän otti mukaansa?" tiedustelin minä.
"Täsmälleen kuusituhatta viisisataa seitsemänkymmentä kaksi puntaa", huokasi herra Bridgeby.
"Tuo teko kohtasi siis teitä aivan odottamatta vai oliko teillä jotakin syytä arvella, että hän sen tekisi ennemmin tai myöhemmin?"
"Ei vähintäkään. Olin pakotettu lähtemään eilen aamulla pienelle matkalle ja poistuin yhtä huoletonna kuin ennenkin, ollen siitä vakuutettu, että toimemme poissaollessani tulisivat tavallisuuden mukaan tunnollisesti hoidetuiksi. Kun minä siis eilen myöhään tulin takaisin, en huolinut vaivata itseäni edes avaamaan liikekonttoriamme katsoakseni olisiko kaikki järjestyksessä. Jos olisin niin tehnyt, olisin kyllä vähän aikaisemmin huomannut petoksen ja pyytänyt teitä varasta takaa-ajamaan."
"Onko teillä mitään aavistusta siitä, mihinpäin hän olisi lähtenyt."
"Ei kaukaisintakaan."
"Hm -- tahdonpa siis etsiä hänen äitinsä ja koettaa häneltä saada jotain tietoa."
Herra Bridgeby pyyhki taas hikeä otsaltaan.
"Rouva Barton parka!" sanoi hän sangen liikutettuna. "Täytyykö teidän todellakin kääntyä hänen puoleensa? Hän tulee siitä vaan tarpeettomasti liikutetuksi, koska hänkään luultavasti ei voi antaa mitään tietoja tässä asiassa."
"Kukapa tiennee", arvelin minä. "Ehkä on tuo kirjeen jälkikirjoitus tahallisesti tehty."
Jätin nyt herra Bridgebyn hyvästi lähteäkseni äsken mainitun rouva Barton'in luo. Tiellä sinne harkitsin asiaa kaikilta puolin ja kuta enemmin sitä mietin, sen omituisemmalta se minusta tuntui.
Tunsin Bridgebyn ja Barton'in liikkeen jo entuudesta aivan hyvin, koska sellaiset ylimalkaan ovat kaupungissa tunnetut, ja tiesin siis myöskin, että kertomus, jonka herra Bridgeby oli liiketoveristaan antanut, oli todellinen, kuin myös senkin, että herra Bridgeby itse oli Barton'in vastakohta, nimittäin kerrassaan laiska ja kevytmielinen nuori herra. Jos sentähden olisi käynyt päinvastoin, nimittäin että herra Bridgeby olisi paennut rahojen kanssa, niin tuo olisi minusta tuntunut paljoa luonnollisemmalta. Ajattelin kuitenkin että Barton oli kyllästynyt toimettomaan kumppaniinsa ja sentähden, omaisuuden ja liikkeen aikaa kysyvän laillisen jakamisen sijaan, valinnut tämän lyhyemmän keinon päästäksensä hänestä irti, keinon, joka tosin kyllä oli oikeudentuntoa loukkaava eikä sopinut yhteen Barton'in vakavien oikeuden-käsitteiden kanssa.
Mutta olihan todistuksena Bridgebyn näyttämä kirje. Tämä todisti aivan sitovasti asian laidan. Oli miten oli, tutkimus oli kyllä tuottava valoa asiassa; nyt täytyi ennen kaikkea koettaa päästä karkurin jäljille.
Rouva Barton asui kaupungin laidassa, puutarhan keskellä sijaitsevassa mitä somimmassa talossa. Se oli tuossa aamu-auringon valossa niin rauhallisen näköisenä tuo valkoinen rakennus vihreine ovineen ja samanvärisine ikkunanpielineen, niin että minä, tietäen minkä surullisen vaikutuksen käyntini tekisi, syvästi säälien soitin ovikelloa.
Palvelustyttö aukasi oven ja vei minut tuon vanhan naisen luokse.
Ensi silmäyksellä huomasin, että hän oli kovin levoton. Hän näytti sangen kalpealta, hänen huulensa ja kätensä vapisivat hermostuneesti.
Kun olin esitellyt itseni, sanoi hän säikähtäen:
"Oi Jumala, olette siis joku poliisivirastosta? Mitä on minun kuuleminen?"
"Ei mitään, rouva, vielä tuota tuonnemmaksi", lausuin minä totisena, "vaan täytyy minun pikemmin ensi aluksi pyytää Teiltä vastausta muutamiin kysymyksiin."
Rukoilevasti kohottaen käsiään, kuoleman kauhu kasvoissaan, huusi hän:
"Älkää kidattako minua, vaan ilmoittakaa minulle heti, jos teillä todella on mitään tiedossanne lapseni kohtalosta! Eikö kallis Wilhelmini enää ole elävien joukossa? Voi, tämä epätietoisuus on kauheata!"
"Ettekö sitten ole vielä saanut tietää", vastasin minä, liikutettuna tuosta epätoivon ilmauksesta, joka ei voinut olla teeskenneltyä, "että poikanne on karannut vieden suuremman rahasumman liikkeen kassasta?"
Hän peitti kasvonsa käsillään. "Hyvä Jumala! Sentähdenkö minä siis turhaan odotin häntä koko yön! Mutta eihän se ole mahdollista -- hän, joka tähän asti oli rehellisyyden perikuva, ei ole voinut sitä tehdä eikä semmoisella tavalla tahrata nimeänsä ja niin välinpitämättömästi jättää äitiänsä!"
Kohotin vaieten olkapäitäni. "Todistukset ovat häntä vastaan, rouva! Hänen liiketoverinsa löysi pulpetiltansa kirjelipun, jossa poikanne ilmoittaa hänelle koettavansa onneansa toisessa paikkakunnassa ja lisäksi pyytää häntä Teille ilmoittamaan että hän kirjoittaa Teille hetimiten."
"Kirje on väärennetty!" huusi rouva säkenöivin silmin.
"Rohkea väitös, hyvä rouva!"
"Olen valmis väittämään sitä yhä edelleen! Ei, ei, minun Willyni ei ole mikään rosvo, hän ei ole voinut niin sydämettömästi ja hyvästiä sanomatta jättää vanhaa rakasta äitiänsä! Hyvä Jumala, kun vaan hänelle ei olisi jotakin onnettomuutta tapahtunut, jotakin rikosta tehty häntä kohtaan! Luuloni mukaan herra Bridgeby pystyy vaikka mihin!"
Näin sanottuaan puhkesi rouva Barton kiihkeään itkuun.
Minun täytyy tunnustaa, että hänen sanansa ja surunsa syvästi liikuttivat minua. Poliisimiehen pitäisi kyllä varoa antamasta tunteitten järkyttää mielipiteitään, mutta tällä kertaa nuo tunteen-ilmaukset soveltuivat niin suuressa määrässä yhteen salaisen ajatuksen kanssa, joka minussa oli herännyt, ett'en voinut olla niitä huomioon-ottamatta.
"Rauhoittukaa, rouva", sanoin minä; "tämä asia kyllä tulee kaikin puolin tarkkaan tutkituksi. Vastatkaa nyt minulle lopuksi muutamiin kysymyksiin." Hän nyykäytti päätään myöntävästi. "Milloin näitte poikanne viimeksi?" "Eilen iltapuolella."
"Huomasitteko silloin mitään erityisempää muutosta hänessä?"
"En."
"Puhuiko hän poislähtiessään mitään siitä, minne hän aikoi lähteä?"
"Ei herra. Hän erosi minusta niinkuin hänen tapansa oli ja meni pois. Minä arvelin hänen lähteneen joko iltaseuraan tahi konttoriin."
"Ja siitä asti ei teillä ole ollut mitään tietoja hänestä?"
"Ei vähintäkään, herra. Eilis-illasta kello yhdestätoista, jolla tunnilla hänellä aina oli tapa tulla kotiin, olen minä ollut mitä suurimmassa levottomuudessa ja aivoin juuri lähteä hänen konttoriinsa saadakseni tietoja hänestä, kun näin teidän tulevan. Voi hyvä Jumala" -- ja hän puhkesi taas suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen -- "mitä onkaan mahtanut lapselleni, minun Willylleni, tapahtua?"
Koetin parhaani mukaan rauhoittaa häntä, vaikk'en itsekään uskonut, mitä puhelin. Myöskin lupasin antaa hänelle piakkoin tietoja ja poistuin lähteäkseni takaisin herra Bridgebyn luokse.
Aikomukseni oli hankkia itselleni sieltä tuo muka Barton'in jättämä kirje sekä myöskin toisia hänen kirjeitään, joita siellä kaiketikin löytyi, saadakseni tarkoin verrata noita kirjeitä käsialan puolesta toisiinsa.
Herra Bridgeby vastaanotti minut näköjään sangen tyynesti, kuitenkin olin huomaavinani hänen katseessaan suurta mielen jännitystä. Hänen laihat, kellertävät, elähtäneen näköiset kasvonsa ja terävät, kuopalla olevat silmänsä eivät olleet juuri omiansa luottamusta herättämään.
"Rouva parka ei tiennyt asiasta mitään", sanoin levollisesti, "ja oli niin masentunut minun tiedonannoistani, että katsoin parhaaksi pian poistua hänen luotansa. Muutoin juohtui välillä mieleeni sangen yksinkertainen keino saada karkuri kiinni."
"Mikä sitten?" kysyi hän terävästi.
"Hän on vielä vasta-alkavainen pahantekijäin tiellä", naurahdin minä, "muutoin hän ei olisi tuossa ennenmainitussa kirjeessään antanut toimeksi ilmoittaa äidilleen että hän muutamien päivien kuluttua kirjoittaisi hänelle. Tietysti poliisi-virasto nyt viran puolesta ottaa takavarikkoon ja aukaisee kaikki rouva Barton'ille tulevat kirjeet, niinkuin se epäilemättä muutoinkin olisi tehnyt."
"Aivan oikein", arveli hän, "siinä hän teki sangen varomattomasti."
"Huomauttiko hän nimenomaan tuossa kirjelipussa kirjoittavansa äidilleen vaiko vaan muutoin antavansa tietoja itsestään?"
"Kyllä hän lupasi kirjoittaa."
"Missä teillä on tuo paperi? Sallikaa minun vielä kerran tarkastaa sitä."
"Paperiko", sanoi hän vähän hämillään. "Voi kuitenkin, sen minä epähuomiossa poltin."
"Poltitte? Oletteko te järjissänne? Tuon ainoan todistuksen, jossa hän tunnustaa itsensä syylliseksi, te poltitte?"
"Ikävä kyllä, sytytin äskettäin sikarin ja siinä kiihkoisessa mielentilassa, johon olen tämän kiusallisen asian tähden joutunut, tein sen tuolla kirjelipulla. Mutta olettehan sen jo ennen lukenut ja tiedätte siis onneksi, mitä se sisälsi?"
Niin sanoen katsoi hän arasti minua silmiin, mutta loi heti katseensa alas maahan.
"Nyt tosin tiedän jotakin" ajattelin itsekseni, mutta ääneen lausuin: