Part 4

"Saanko todistaa, että väitteeni on oikea?" kysyi poika ja jatkoi vastausta odottamatta: "Olen nyt kahdentoista ja isäni on kuudenneljättä. Kahdentoista vuoden kuluttua olen minä neljänkolmatta ja isäni kahdeksanviidettä. Siis on isäni, joka nyt on kolme kertaa niin vanha kuin minä, kahdentoista vuoden perästä ainoastaan kaksi kertaa niin vanha kuin minä."

Opettaja kävi kasvoistaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu seinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:

"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette paras laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset poikanulikatkin jo tietävät?"

Don Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuaksensa entiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä saivat maksaa.

V.

Oli lauantai. Lauantai on, kuten tiedätte, puoleksi lupapäivä. Mutta koululaisilla oli tapana joutiloida aamupäiväkin, ja opettaja mukautui siihen, mukavuutta rakastava kun oli.

Don Juan Saca-Cuentas istui viiniköynnös-lehdistössä, joka kaunisti koulun edustaa, ja piti luennon _sodasta Flandern'issa_ muutamille naapurivaimoille, joiden joukossa myös Ramona oli -- sama kunnon eukko, joka ennen muinen oli neuvonut Martinia menemään uuteen naimiseen. Luulisi ettei sotilailla ja koulumestareilla ole mitään yhteyttä, mutta Don Juan Saca-Cuentas näki heidän välillään paljon yhtäläisyyttä -- sotilaathan antavat opetusta kansoille, koulumestarit kyläläisille; ja jos sotilaat vuodattavat verta, niin koulumestarit pusertavat esiin kyyneleitä.

Martinin tytöistä aukeni taivas, kun he näkivät koulumestarin. He pelkäsivät vain että hän ehkä juuri oli valmis menemään ulos ympäristöstä hakemaan tulevan viikon kuluessa tarvittavan määrän pähkinäkeppejä -- toimi, johon hän aina käytti osan lauantaipäivää.

"Tuollahan Martinin tytöt tulevat!" huudahti muuan naisista, kun näki sisarten lähestyvän.

"Mimmoinen sydän mahtaneekaan tuolla Joakiinalla olla", sanoi Ramona. "Aina ovat nuo pienet olennot liikkeellä."

"Se ei ole hänen vikansa. Syy on Martini nahjuksessa, joka sanoo _jaa, jaa_ kaikkiin."

"Jospa Dominika vainaja voisi pistää päänsä maasta ja nähdä miten niitä tyttöjä kohdellaan, jotka ovat levänneet hänen sydämensä alla!"

"Lurjuksia äitipuolet! Ei niillä vertaisia."

Tytöt ehtivät nyt paikalle.

"Hyvää päivää, armolliset", tervehtivät he ja asettivat maahan vasunsa.

"Jumal' antakoon teillekin hyvän päivän, tytöt."

"Tahtoisitteko, herra Don Juan, olla hyvä ja selvittää meille yhden lasku-arvoituksen."

"Mielelläni, vaikkapa kaksi", vastasi koulumestari ylpeästi.

"Rouva-äitimme on antanut yhdelle meistä viisikymmentä päärynää, toiselle kolmekymmentä ja kolmannelle kymmenen, ja vaatii että me panemme joka päärynälle saman hinnan ja että meillä kullakin on yhtä paljo rahaa, kun me tulemme kotiin."

"Ole tervehditty, saastuttamaton Maria! Mitä hulluutta!" huudahtivat naiset.

"Tytöt", sanoi koulumestari äreästi, "muistakaa, ett'en suvaitse ivaa."

"Me emme ivaa, me vakuutamme..."

"Menkää tiehenne, lutukset!"

"Jesus, Jooseppi ja Maria, kuinka luuleva te olette, Don Juan!" huudahti Ramona.

"Mutta eihän se ole mahdollista..."

"Sanoittehan mahdottomaksi senkin että isä, joka oli kolme kertaa poikaansa vanhempi, voisi kerran tulla häntä vain kaksi kertaa vanhemmaksi..."

Tämä muistutus sai koulumestarin punastumaan; hän otti esiin lyijyskynän ja rupesi piirtämään numeroita kirjan kannen valkoiselle suojapaperille.

Tytöt katselivat huolellisina ja naiset uteliaisuudella hänen numeroitaan.

"Saatteko selvän siitä, Don Juan... saatteko?" kysyi yksi heistä.

"Menkää syrjään vähän matkaa, älkää minua keskeyttäkö", vastasi koulumestari närkästyneenä.

Hän alkoi uudelleen kirjoittaa numeroita, pyyhkiä pois ja piirtää uusia, jotta viimein koko paperi oli täynnä numeroita ja tohrauksia.

"No, Don Juan... tuleeko mitään?" kysyi yksi naisista ja toinen tuumasi, ivallisesti hymyen:

"Kärsivällisyyttä, naapurit, kyllä tulee!"

"Menkää, sen riivatut!" huusi koulumestari raivostuneena ja viskasi maahan kynän ja kirjan.

"Tehän olette siis lörpöttäjä vain!" sanoi muuan naisista.

Ja kaikki purskahtivat nauruun.

"Vaimot, vaimot!" änkytti Don Juan, jotta viha miltei tukki suun.

"Taitavin luvunlaskia koko Vozcayassa! Ha, haa!"

Don Juan, joka oli kadottanut viimeisenkin malttinsa, syyti suustaan joukon haukkumasanoja erityisesti, ympärillään olevia naisia vastaan ja sen jälkeen kaikkia naisia vastaan yleisesti; sitten juoksi hän sisään kouluhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni, jotta pamahti.

Vähän aikaa sen jälkeen olivat tytöt, vasut päänsä päällä taasen matkalla Valmasedaan surullisina, huolestuneina ja yhtä neuvottomina kuin ennen. Millä tavalla voisivat he välttää äitipuolen iskuja? Toivon kipinöitä oli heissä kumminkin virittänyt Ramonan sanat.

"Menkää, tytöt, älkää peljätkö! Tietäkää että minä menen kotiinne, ja kyllä hän saa totuuden kuulla, se narttu!"

VI.

Kun tytöt saapuivat Valmasedan torille, sanoi Isabel pienille sisarilleen::

"Jollemme voikaan totella äiti-rouvaa kaikessa, niin totelkaamme häntä niin pitkälle kuin voimme. Myykäämme joka päärynä samaan hintaan, ja jotta voisimme alati olla yhtä mieltä, niin pysykäämme niin likellä toisiamme kuin mahdollista."

Tämän johdosta asettausivat tytöt istumaan liki toisiansa San Severinokirkon muurin viereen, kukin vasunsa viereen.

Vähän ajan kuluttua tuli muuan herra Isabelin luo ja kysyi:

"Tyttö, montako päärynää saa yhdellä cuartolla?"

"Seitsemän."

"Tässä seitsemän cuartoa, anna minulle niin monta kuin niillä saa."

Isabel luki yhdeksänviidettä päärynää ja sai seitsemän cuartoa.

"Ettekö osta minultakin?" kysyi Teresa.

"Paljonko ne sinulla maksaa?"

"Yhtä paljon kuin hänellä tuolla."

"No, anna minulle neljästä cuartosta."

Teresa antoi herralle kahdeksankolmatta päärynää ja sai neljä cuartoa.

"Kuulkaa, herra", sanoi Markutta, "ostakaa yhdellä cuartolla minulta, jotten tarvitse hävetä sisarieni rinnalla."

"Oikein! Säälin sinua muuten; sinähän olet pienin. Mikä on hinta?"

"Sama kuin toisten."

"No, tässä saat pienen cuartosi."

Kun tytöt taasen olivat yksin, tutkivat he asioimislaitaansa ja huomasivat että Isabelilla oli yksi päärynä ja seitsemän cuartoa, Teresalla kaksi päärynää ja neljä cuartoa ja Markiittalla kolme päärynää ja yksi cuarto. Ei näyttänyt käyvän päinsä täyttää äitipuolen käskyä.

Kului tunti, kului toinen, mutta jälellä olevat päärynät olivat yhä myymättä.

"Oi äitini! Kuinka käy meille!" huudahtivat tytöt itkien, kun samassa kuului tam, tram tarararatam -- torvien toitotuksia ja rumpujen pärinää. Väkeä juoksi kiireesti _puerta de Menan_ luo.

Pataljoona sotaväkeä marssi esiin. Se hajosi, torille ehdittyään.

Upseerit ja sotamiehet riensivät kaupitsiain luo ja ostivat niin paljon hedelmiä kuin käsiinsä saivat, -- niitä ei enää paljon ollut jälellä.

Muutamat sotamiehet huomasivat tytöt ja ryntäsivät kukkarot käsissään niiden luo.

"Mitä maksavat päärynät?"

"Kolme cuartoa kappale."

"Hävytöntä!"

"Niitä ei myydä halvemmasta", inttivät tytöt. Kun sotamiehet tiesivät että oli toisia, jotka mielellään maksaisivat vaaditun hinnan, eivät he enää tinkineet. Pian tehtiin kaupat ja niin sai Isabel kolme cuartoa yhdestä päärynästä, Teresa kuusi kahdesta ja Markiitta yhdeksää kolmesta.

Kun tytöt sitten taas lukivat rahansa, oli heillä kullakin _kymmenen_ cuartoa. Ja siten oli selveytynyt laskuarvoitus, jota Don Juan laskumestari ei ollut saanut selvitetyksi.

VII.

Tuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella tapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.

Martin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä lypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota kädestä.

"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", sanoo Antonio, joka oli kasvanut jonkunlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.

Äiti koettaa viihdyttää häntä.

"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", kertaa poika.

"No mene sitten, junkkari", sanoi viimein Joakiina ja päästi hänen.

Poika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä vastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäkäsin tuntien helpoitusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen huulten koskettelemisesta.

Leo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä toimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan sanoa:

"Tulenhan minäkin saamaan osani maidosta, vai kuinka?"

Kirjava vuohi, jolla ei ollut karitsaa -- kotka oli sen vienyt -- seisoi ihmeen rauhallisena, kun pikku Antonio sitä imi.

"Etkö huomaa, Martin", sanoi Joakiina, joka suuresti nautti tästä näystä; "etkö jo huomaa, kuinka herttainen, kuinka suloinen hän on, kun hän tuossa imee, poika, jonka Jumala on minulle antanut? Oi, sinä kaikkein ihmeellisin kaikkein äitien synnyttämistä pikku nulikoista, Toisin syödä sinut elävältä suudelmillani!"

"Äiti, milloin syödään? Minä tahdon ruokaa!" huudahti poika.

"Mitä?" sanoi Joakiina, "olethan juuri täyttänyt vatsasi vuohen maidolla."

"Niin, mutta imeä ei ole samaa kuin syödä."

"Oi, kuinka suloinen se poika on! Oikein pikku enkeli!" Ja Joakiina purskahti nauruun ja suuteli enkeliä, jotta ei tahtonut loppua tulla.

"Siunattu pieni suu! Ettekö huomaa, Ramona, kuinka ihmeen älykkään pojan Jumala on minulle antanut?"

"Jumala siunatkoon häntä", sanoi naapurivaimo; "Jumala siunatkoon häntä ja varjelkoon myös hänen äitiänsä, sillä mitä tulisi hänestä, jos sinä, Joakiina, temmattaisiin hänen vierestään pois?"

"Jos hänen äitinsä kuolisi, niin kuolisi hän itsekin, tämä herttainen poika, joka on levännyt minun sydämeni alla!" vakuutti Joakiina ja purskahti itkemään.

"Hän ei kuolisi", sanoi naapurivaimo, "yhtä vähän kuin sinun lapsipuolesi ovat kuolleet. Mutta parempi olisi hänelle, jos hän sinua ennen kuolisi, kuin että hän saisi äitipuolen, joka ei ole synnyttänyt häntä."

Joakiinan punakat posket kalpenivat äkkiä. Kauhea, lohduton ajatus sekausi ensikerran poikaa jumaloivaan rakkauteen, ajatus että _hänen poikansa_ voisi saada äitipuolen ja kärsiä, mitä Dominikan tyttäret olivat saaneet kärsiä...

Naapurivaimo, vanha ja kokenut, aavisti mitä Joakiinan mielessä liikkui ja päätti tehdä uuden ryntäyksen hankkiaksensa äidin turvattomille tytöille, jotka min kauan olivat äidin rakkautta kaivanneet.

"Joakiina", sanoi hän juhlallisella äänellä, "Jumala antaa väliin vanhurskaiden maksaa jumalattomien väärinteot Äidit kuolevat, leskimiehet naivat uudestaan ja hankkivat äitipuolia lapsillensa, kun he eivät voi hankkia äitejä."

"Äitipuolia!... Sydämeni poika!" mumisi Joakiina ja painoi Antonioa rintaansa vastaan.

Samassa tulivat tiellä näkyviin tytöt, jotka palasivat Valmasedasta.

He olivat iloisen näköisiä.

Joakiina meni heitä vastaan, tervehti heitä lempeästi ja tunsi ensikerran halun sulkea heidät syliinsä ja suudella heitä...

Ennenkuin tytöt olivat ehtineet oikein perille, kiiruhtivat he kertomaan, millä ihmeen kummalla tavalla heidän oli onnistunut täyttää äitipuolensa määräyksiä.

"Joakiina!" huudahti mummo, "etkö näe tässä ihmeessä Jumalan ohjausta?"

"Näen, näen!" vakuutti Joakiina. "Vihdoinkin avaa Jumala silmäni; kunpa vain ei liika myöhään..."

"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!" sanoi Ramona melkein profeetallisella äänellä.

Ja Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta, joka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä tytöille, ja nimittäen heidät ehtimiseen tyttärikseen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattomalla hellyydellä rintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä kyynelillään.

Tänä hetkenä vuodatti varmaan pyhän riemun kyyneleitä Dominika, joka taivaasta vartioitsi lapsiansa.

"Martin, Martin!" huusi Ramona ilosta itkien.

"Mikäs on?" kysyi kunnon mies ja kurkisti ulos ovesta.

"Mikä? Näet sinä, Jumala on antanut tyttärillesi äidin."

"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!" huudahti Martin ilosta haltioissaan.

Ja hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana, sulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti hänen tyttäriään.

Joakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysiä selville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, heitti huolestuneen ja kysyvän silmänluonnin mummoon. Mutta tämä huusi ihastuksessansa:

"Joakiina! Nyt on poikasi saanut isän!"

PAULAAN JOUTUNEET.

Seikkailu Erie-järvellä.

Kertonut

Felix Lilla

Todellisessa, jokapäiväisessä elämässä tapahtuvat lemmenhistoriat alkavat hyviä usein keittiössä. Moni nuori teurastaja, leipuri tai puutarhuri, joka lihaa, leipää tai vihanneksia kaupitessaan joutuu keittiöön, tapaa siellä leimuavan keittiölieden ääressä, nuoren, ahkeran keittäjättären ja rakastuu häneen. Hänellä on samalla kertaa hyvä tilaisuus hajuaistinsa avulla koetella, osaako tuo mielitietty hyvin keittää ja paistaa. Jos näin on laita, ajattelee hän: tuo eikä kukaan muu! Ja jos ei toiselta puolelta mitään estelyitä tule, niin on tuo vastainen mestari vastaisen rouvansa löytänyt.

Näin helposti ei kuitenkaan onnistunut Claude Regnard paralle. Hän oli nuori Kanadalainen, ranskalaista syntyperää. Vasta ihmeellinen sarja merkillisiä tapahtumia saattoi hänen sydämensä toiveiden perille. Hän oli köyhä kalastaja. Vanhempainsa kuoleman jälkeen oli hän aivan yksinään maailmassa, eikä hänellä ollut mitään muuta, kuin pieni majapahanen rannalla, jotenkin hyvä vene ja vähää kalanpyydyksiä. Väliste meni hän toisten kalastajain kanssa pyyntiin, väliste taas yksinään. Mutta aina oli hänen ansionsa hyvin pienet, sillä vaikkapa hän olisi saanut kaloja hyvinkin paljon, oli niiden hinta hyvin halpa Port Talbot'issa, joka oli pieni kaupunki Erie-järven kanadanpuoleisella rannalla. Tämän kaupungin läheisyydessä asui hän eräässä viheliäisessä rannikkokylässä.

Keittiössä oli hän oppinut tuntemaan pikku Lovisaa. Tämä oli Etienne Joubert'in, Port Talbot'issa asuvan ahkeran ja kunnollisen pikkuravintoloitsijan tytär. Lovisa oli niin ystävällinen, iloinen ja hyväsydäminen; eikä hän kovin paljo tinkinytkään ostellessaan Claude Regnard'in kaloja. Mutta tämäpä toikin hänelle aina parhaat kalansa, ja olisi hän ne tuolle tytölle antanut mistä hinnasta tahansa, olisipa antanut ne ilmaiseksikin ja itse kärsinyt nälkää. Niin sydänjuuria myöten oli hän Lovisaan ihastunut. Eikä tyttökään häntä pois työntänyt; hän naureskeli ja laski leikkiä iloisesti, kun Claude tuli keittiöön, missä hän pirteänä ja toimellisena puuhaili.

Kun Claude taas kerran ilmaantui sinne, tuntui hänestä kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta, kun Lovisa sanoi hänelle: "Ensi viikolla jätämme me Port Talbot'in. Isä on myönyt ravintolansa."

"Ja minne, hyvä neiti, menette te sitten?" kysyi hän vapisevalla äänellä. "Ehkä kauaksi, kauaksi täältä?"

"Eipähän niinkään, Claude hyvä, ainoastaan järven toiselle puolelle Ohioon", vastasi Lovisa. "Isä tahtoo päästä Yhdysvaltain kansalaiseksi. Hän on eräältä ranskalaiselta, joka tahtoo päästä toimestaan lepäämään, ostanut hyvin hienon ravintolan Clevelandissa, jossa sanotaan olevan hyvin hupaista ja kaunista."

"Kylläpä niin, Cleveland on kaunis ja upea kaupunki. Mutta -- minähän menetän nyt Teidän kauppatuttavuutenne!"

"Ikävä kyllä, mutta sitä ei voi parantaa."

"Ja Teidätkin, neiti Lovisa, menetän minä!"

Lovisa naurahti. Sitten lausui hän veitikkamaisesti: "Kalojen kuljettaminen järven yli kävisi kait kovin hankalaksi?"

"Kun ilma on hyvä, ei siinä mitään hankaluuksia ole, sillä matka tekee ainoastaan kuusikymmentäviisi Englannin penikulmaa. Pahalla säällä käy se kyllä pienelle kalastajaveneelle vähän vaaralliseksi. Mutta pahinta on, että Ohion puoleiset kalastajat eivät tule kärsimään, että minä, Kanadalainen, kilpailen heidän kanssaan Clevelandissa."

"Tosiaankin, tämä seikka, Claude hyvä, tuntuu minusta todella hyvin ikävältä!"

Surumielin lähti Claude pois. Hän meni tyhjän kalavasunsa kanssa satamaan, irroitti veneensä, nosti purjeen ja palasi majaansa rannikolla.

Myötäänsä mietiskeli hän tuota kovaa kohtaloa, joka ryösti häneltä Lovisan. Tuliko hänen todellakin muutaman päivän päästä nähdä Lovisa viimeinen kerta, viimeinen kerta kuulla hänen armasta ääntänsä? Se ajatus tuntui hänestä ihan sietämättömältä.

Viimein välähti hänen mieleensä hyvä aate. "Se on tosiaankin hyvin yksinkertainen asia!" puheli hän. "Voinhan minä asettua Ohioon ja päästä siellä kansalaiseksi aivan yhtä hyvin, kuin herra Joubert. Sikäläiset kalastajat varmaankin ottavat minut mielellään liittoonsa, olenhan minä siivo ja kunniallinen nuorukainen. Sittenhän minä taas saan, miten usein vaan tahdon, käydä neiti Lovisaa tapaamassa ja viedä hänelle parhaat kalat, mitä saan."

Tämä tuuma näytti hänestä ihanalta. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä sanaakaan, kun hän seuraavalla kerralla kävi Port Talbot'issa Joubert'in ravintolassa, jossa jo valmistettiin muuttoa. Hän tahtoi Clevelandein ilmautumalla hämmästyttää Lovisaa, ja tämä varmaan näkisi siinä oikean todistuksen hänen rakkaudestaan. Tämä ajatus elähytti Claude-parkaa.

* * * * *

Nuorukaisen toiveet näyttäytyivät kuitenkin petollisiksi.

Hän oli muuttanut Ohion rannalle. Sikäläiset kalastajat, joiden puoleen hän kääntyi, eivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan, olivatpa suorastaan vihamielisiä hänelle. Hän rakensi suurella vaivalla pienen lautamajansa, jonka hän pienissä osissa ja useampia matkoja tehden oli kuljettanut Kanadan puolelta, muutaman penikulman päähän Clevelandista, eräälle autiolle kivikkorannalle. Sen takana kohousi maa jyrkiksi kukkuloiksi, joilla kasvoi orjantappura- y.m. pensaita.

Nuo hänelle vihamieliset kalastajat pilkkasivat häntä monella tavalla, jos sattuivat hänen pakeillensa vesillä, ja tekivät hänelle monenmoista koiruutta. Kuitenkin sattui hän pian saamaan hyvän saaliin, jonka hän iloissaan kuljetti Clevelandiin. Sinne tultuaan kyseli hän Joubert'in ravintolaa.

Se oli hyvin komeasti järjestetty ravintola, suuresti eroavainen tuosta vaatimattomasta ruokalaitoksesta Port Talbot'issa. Tämä komeus raskautti nuoren Kanadalaisen mieltä, kun hän arkaillen oli astunut sisään ja kysyi, missä keittiö oli.

Herra Joubert itse astui arvokkaana häntä vastaan... "Katsohan -- Claude Regnard! Tekö täällä Clevelandissa?" puheli hän.

"Niin, minäkin olen muuttanut tänne Ohioon."

"Ja aivotte tänne kalojanne myydä?"

"Kauniita kaloja! Katsokaahan! Neiti Lovisa on niihin varmaankin hyvin tyytyväinen."

"Lovisalla ei enää ole mitään keittiössä tehtävää; hän on ravintolahuoneessa ja kahvilassa; hänen täytyy olla maksupöydän ääressä ja pitää kassasta huolta."

"Ah -- sittenhän minä luultavasti en saa tänään häntä nähdäkään!"

"Minusta näyttää, Claude hyvä, että Te tavoittelette minun tytärtäni."

"Herra Joubert, minä --"

"Minä olin sellaista jo Port Talbot'issa huomaavinani! Älkää toki hautoko hassutuksia päässänne, Claude! Tehän olette köyhä poloinen, ei Teidän sovi sellaisiin tuumiin antautua!"

Nuori kalastaja painoi päänsä suruissaan alas.

"Katsokaas, Claude", jatkoi ravintoloitsija hyvänsuopeasti, "jos Teillä olisi pääomaa, jos olisitte esim. hyvin järjestetyn kalakaupan omistaja, tekisitte kauppaa myöskin konserveilla ja herkkukaloilla -- sellaista kauppaa ei vielä tällä suuriliikkeisellä kadulla olekaan, ja se varmaankin hyvin kannattaisi --, silloin voisi jotenkin Teidän merkillisiä haaveilujanne selittää, siitä voisi todella järkevästi puhellakin. Mutta näin ollen ei sitä luonnollisesti sovi ajatellakaan edes! Minä en tosiaankaan tarkoita mitään pahaa Teille. Teidän kalanne minä mielelläni ostan. Käykäähän tänne!"

Alakuloisena seurasi Claude ravintoloitsijaa. Hän kyllä myi kalansa, mutta ei saanut tilaisuutta puhutella Lovisaa. Tosin näki hän hänet silmänräpäykseltä lasioven läpi. Ah, Lovisalla ei enää ollut yksinkertainen kotipuku yllä, vaan komeili hän silkki- ja atlas-puvussa -- "aivan kuin joku ylhäinen nainen!" ajatteli Claude. Pari keikailijaa seisoi hänen pöytänsä ääressä ja laverteli hänelle imarruksia.

Sydän raskaana asteli Claude talosta pois.

Oli kirkas, syksyinen aamupäivä, kello kävi yhtätoista. Claude päätti kierrellä kaupungin katuja, siten lähemmin nähdäksensä Clevelandin kauneuksia ja mahdollisesti vähän virkistääksensä mieltänsä.

Hän huomasi, että jonkinmoinen mielten kuohu vallitsi useissa kadulla kulkevissa henkilöissä. Moni näytti olevan raskaiden huolien alaisena. Liikemiehiä kokoontui siellä täällä yhteen, innokkaasti puhellen ja viittaillen käsillänsä.

"Mitähän on nyt oikeastaan tapahtunut?" kysäsi hän eräältä mieheltä, joka jouten seisoi tyhjän työntökärryn ääressä.

Claude nimittäin osasi täysin englannin kieltäkin, kuten usiammat Kanadan Ranskalaiset.

"On tehty suurenmoinen rosvous", vastasi mies. "Onpa hyvä asia, ett'ei meikäläisillä ole mitään rahaa pankissa. Hyvin rohkeat ja harjaantuneet rosvot ovat viime yönä vieneet Kauppa-Pankista kolmeneljännesmiljoonaa dollaria kultaa ja seteleitä. Ettekö ole nähnyt kuulutuksia katujen kulmissa?"

"En, niitä en ole hoksannut tarkastaa."

"Pankin johtajat ovat määränneet kymmenentuhannen dollarin palkinnon sille, joka saa rosvot kiinni ja ryövätyt rahat takaisin. Se on sievä palkinto se -- kun vaan pystyisi sen ansaitsemaan. Mutta siinäpä ollee hengenvaara tarjona, sillä nuo rosvot ovat olleet rajuja poikia, niillä on kyllä revolverit ja puukot."

"Tunnetaanko heidät?"

"Yksi joukosta lienee varmasti tunnettu. Eräs tuttava poliisi kertoi minulle siitä yhtä ja toista. Viiden päivän aikana on täällä eräässä ravintolassa oleskellut kolme epäluulon-alaista miestä, jotka eilis-iltana ovat kadonneet hyvästiä sanomatta. Sen verran on päästy selville, että yksi niistä merkkien mukaan todennäköisesti on tunnettu pankkirosvo Bill Romney, joka jo New-Yorkissa ja muualla on samallaisia konnankepposia tehnyt. Sanotaan, että hän osaa avata konstikkaimmatkin lukot, hän kun alkujaan on ollut mekanikko ja avainseppä. Luulen, että joku päivä takaperin näin hänet kadulla molempien toveriensa kanssa. Romney on, ellen erehdy, lyhytkasvuinen mies, parta harmaa, siniset silmälasit nenällä. Hänen toverinsa ovat nuorempia ja luultavasti vaan tavallisia rosvoja. Romney on päämies. Muuten olivat kaikki kolme komeissa vaatteissa aivan kuin herrasmiehet ainakin. Sellaisiahan tuollaiset miljoonarosvot tavallisesti ovatkin. Niinpä niin, hyvä kalamies, Amerikassa potkitaan konnuudella nykyään paljo kauvemmaksi, kuin rehellisyydellä. Minnepä olen minäkin kaikella rehellisyydelläni päässyt? Kärryntyöntäjäksi!"

"Poliisi kaiketi koettaa rosvoja kovasti ahdistaa?"

"Monta salapoliisia ja muitakin poliisimiehiä on liikkeellä. Kaikkiin rautatie- ja höyrylaivapysäyspaikkoihin on sähköitetty. Mutta Bill Romney on vanha kettu, häntä ei ole helppo ottaa kiinni. Luultavasti koettaa hän tovereineen luiskahtaa Europaan, jossa he sitten kaikki kolme elävät suurina herroina."

Nämä tiedot saatuansa kulki Claude eteenpäin ja joutui suurelle valtakadulle, jossa hän näki Kauppa-Pankin suuren ja komean rakennuksen. Suuret ihmisjoukot pyrkivät sinne sisälle, luultavasti talletuksiansa tiedustelemaan. Myöskin sähkösanomain kuljettajat kulkivat kiireisesti edes ja takaisin. Suuri häviö, jonka pankki edellisenä yönä oli kärsinyt, oli nähtävästi saattanut Clevelandin liikemaailman suureen kiihkoon. Pankin johtajat olivat kaiketikin hyvin hämillään ja huolissaan.

Käveltyään muutaman tunnin ajalla itsensä väsyksiin ja nähtyään paljo kaupungin merkillisyyksistä, pistäytyi hän erääseen ruokailupaikkaan satamassa ja nautti siellä yksinkertaisen aamiaisen. Sitten meni hän veneeseensä, nosti purjeen ja kulki kotirantaansa kohden.

Hän saapui sinne noin seitsemän tienoissa illalla. Aurinko oli jo laskenut, ilma oli viileä, harmaat syksyusmat leiailivat Erie-järvellä.

Hän nousi pois veneestänsä ja aikoi munalukolla kiinnittää sen erään rannalle pystytetyn patsaan rautaiseen renkaaseen, sillä hänellä oli vähän syytä peljätä, että hänen pieni veneensä, hänen arvokkain omaisuutensa, ehkä muuten varastettaisiin häneltä yöllä.

Tätä tehdessään kuuli hän äkisti karkean huudon: "hohoi, kalamies!"