Part 3

Muutamien päivien kuluttua kutsutti hän uudelleen henkilääkärin luoksensa ja sanoi viidessä eri suhteessa huomanneensa hänessä harvinaisen miehen. Ensinnäkin oli Müller kaino ja syvältä itsensä tunteva, toiseksi vaitelias, kolmanneksi totuudessa pysyvä, neljänneksi vaikutusvaltaan pyrkimätön ja viidenneksi niin älykäs ja täynnä syntyperäistä viisautta kuin vanhin valtiomies. Maailma oli tehnyt tohtorista ruhtinaan uskotun, kun hän ei sitä ollut; tästä lähtein tulisi tohtori nauttimaan ruhtinaan täydellistä luottamusta, kun maailma luuli hänen syvimmässä epäsuosiossa olevan. Ruhtinas käski sentähden tohtorin yhä edelleen aamuisin tulla hänen luokseen lääkärikäynnille, mutta hän ei kysyisi enää, niinkuin muinen, ainoastaan tohtorin terveyttä; hän kuulustelisi siihen lisäksi hänen mielipiteitään kaikista tärkeämmistä hallitustoimista. Ja tohtori riipusti kaikki myöhästyneet opintonsa naulaan ja rupesi tutkimaan valtio-opillisia asioita, joihin ei siihen aikaan yleensä -- ja varsinkaan ei pienen saksalaisen ruhtinaan talontarpeeksi -- niin paljon vaadittu kuin meidän aikoina.

Vuoden kuluttua korotettiin henkilääkäri Müller -- ruhtinaskunnan suurimmaksi ja viimeiseksi ihmeeksi -- ruhtinaalliseksi kapinetin tirehtööriksi eli ensimäiseksi ministeriksi, ja semmoisena vietti hän häänsä neiti von Lehnbergin kanssa. Ruhtinas oli yhä edelleen hyvin suosiollinen rakastettavalle naiselle, mutta hänen tunteensa häntä kohtaan eivät enää olleet samallaiset kuin ennen.

Ihmiset eivät alussa tahtoneet uskoa että Müller uudelleen oli päässyt herransa täydelliseen suosioon, ja kun tämä viimein heille julkisesti ilmoitettiin hänen nimittämisellään kapinetin tirehtööriksi ja he näkivät hänen nimensä ruhtinaan julistusten alla, niin arvelivat he, että tohtori tosin näennäisesti oli saanut korvauksen, mutta ettei hänellä enää ollut tuota entistä tavatonta persoonallista vaikutusvoimaa eikä ruhtinaan entistä täydellistä luottamusta. Ja Müller oli siksi viisas, että hän jätti heidät tuohon luuloon; ja siitäpä syystä nyt, kun ruhtinas häneen täydellisesti luotti, häntä ei enää niin suuressa määrässä kadehdittu kuin siihen aikaan, jolloin hänen _luultiin_ tuota luottamusta nauttivan.

ÄITIPUOLI.

Espanjalainen kertomus.

Kirj.

Don Antonio De Trueba.

I.

Goldamesissa asuivat Martin ja hänen vaimonsa Dominika, kunnollista talonpoikaista väkeä. Kolme tytärtä oli heillä, kolme aamutähteä, vanhin nimeltä Isabel, keskimäinen Teresa ja nuorin Markutta.

Eräänä iltana tunsi Dominika kovia pistoksia rinnassaan. Vaimoparka kutsui miehensä luokseen ja sanoi hänelle:

"Martin, Jumalan rakkauden kautta pyydän että menet noutamaan luokseni herra pastorin; tunnen, että minun nyt pitää kuoleman. Mutta ennenkuin menet, kuule kumminkin sana, jonka lasken mieleesi, siinä tapauksessa että palattuasi olisin kuollut. Kun en enää ole luonasi, tulet kaipaamaan puolisoa, sillä tytöt eivät vielä voi hoitaa taloasi. Olet vielä nuori ja tulet menemään uuteen avioliittoon. Minä en sitä sinulta kiellä, sillä varsin hyvin tiedän, että missä ei emäntää ole, siinä ei ole olemassa mitään järjestystä. Mutta kautta pyhän neitsyen vannotan minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan kuin he täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus vanhempia kohtaan."

Martin koetti saada Dominikan luopumaan kuolonajatuksistaan, sillä eiväthän nuo pistokset voineet olla niin vaarallisia, ja samalla huomautti hän, että lääkäri olisi tässä paremmin tarpeeseen kuin pappi. Sitten lupasi hän pyhällä valalla, että jos onnettoman kohtalon sallimuksesta Dominikan ennustus kumminkin kävisi toteen, hän uskollisesti täyttäisi hänen viimeisen pyyntönsä.

Dominika-parka ei ollut erehtynyt, sillä kun kuolema lähestyy äitejä, kuiskaa enkeli edeltäpäin heidän korviinsa sanoman siitä, jotta he ajoissa tietävät uskoa lapsensa niiden huostaan, jotka tulevat heitä hoitamaan. Kun Martin palasi kotiin, lääkäri mukanansa, oli Dominika jo jättänyt tämän maailman, saatuansa sitä ennen tyttäriltään pyhän lupauksen, että aina olisivat kuuliaisia ja tottelevaisia isälleen ja sille, joka tulisi täyttämään heidän oikean äitinsä sijan. Päiviä kului, kuukausia kului ja Martinin talossa oli kaikki mullin mallin. Kummako se, kun vanhin tyttäristä vasta oli kahdeksannella ikävuodellaan.

"Kuulehan Martin", sanoi eräänä päivänä kunnon talonpojalle Ramona, naapurinainen; "älä rupea tyhmäksi, onhan naisia maailmassa enemmän kuin tarvitaankin, hae heistä se, jonka Jumala määrää, ja nai uudelleen, jotta saisitte, sinä itse ja nuo pienoisesi, vähän parempaa siivoa ja järjestystä talossa."

"Minäkö hankkisin äitipuolen tyttärilleni", huudahti Martin, "emintimän lapsilleni, joita hän, pyhimys, joka nyt on taivaassa, niin koko sydämestään rakasti ja helli! Älä ota pahaksi, hyvä ystävä, mutta minua varten ei ole enää maailmassa naisia."

Ja lohduttamaton isä juoksi tiehensä salataksensa kyyneleensä.

Kuukausia kului, vuosi meni umpeen, ja Martinparan täytyi päivä päivältä yhä selvemmin nähdä, että talossa asiat olivat alusta loppuun kurjalla kannalla, kun ei niitä valvonut emännän silmä eikä tytöillä ollut ketään, joka heitä olisi taloudellisiin toimiin neuvonut; ei ommeltu mitään, ei laitettu kunnollista ruokaa, ei katsottu elukoita, ei ollut ketään, joka olisi voinut huokeita ostoksia tehdä -- kaikki meni, miten sattui, useimmiten päin seiniä.

Martin oli kyllä itse saapuvilla joka paikassa ja teki naisellisiakin askareita ymmärryksensä mukaan, mutta miehet ovat syntyneet miehiksi, ja usein tapahtui, että kun Martinin tuli jakaa liemikattilan sisällys, hän sitä ennen sai jakaa liemen, voidaksensa sitten oikein jakaa leivän.

Hän pestasi piikoja, toisen toisensa jälkeen, mutta piiat, nuo hävyttömät, ajattelivat vain sulhasiansa eikä taloa, ja Martinparalla ei ollut niistä muuta hyötyä kuin -- vastusta ja harmia. Ramona, naapurinainen, yksi noita kunnon vaimoja, jotka paraikaa ovat sukupuuttoon kuolemaisillansa, auttoi häntä silloin tällöin; mutta hänellä itsellään oli yltäkyllin tekemistä omassa kodissaan, enemmän kuin ehtikään, ja sentähden ei hänen apunsa kauas kuulunut. Eräänä päivänä istui Martin huoneensa kynnyksellä taloutensa epäjärjestyksen takia kokonaan epätoivoisena. Hän ponnisti aivojansa keksiäksensä jotakin muuta apukeinoa kuin naimista. Mutta kaikki hänen viisastelemisensa olivat turhat, muuta keinoa kuin naimista hän ei löytänyt. Kun hän siinä istui ja tuska pusersi hikeä hänen otsallensa sattui hänen talonsa ohitse kulkemaan tyttö, jolla kylässä oli erinomaisen hyvä maine. Tyttö tervehtää ja tahtoo jatkaa matkaansa.

"Joakiina", sanoo silloin hänelle yht'äkkiä Martin; "tyttärilläni ei ole äitiä, ei ketään, joka opettaisi heitä, ja talossani ei ole emäntää, joka hoitaisi kotoa ja ylläpitäisi järjestystä. Tahtoisitko tulla vaimokseni?" -- Ja muutamien vastaväitteiden jälkeen, semmoisten kuin: "Mitä höpisette! Kyllähän löydätte tytön, joka on minua kauniimpi! E-en tahdo, sillä minä häpeän" -- muutamien tuollaisten soperrusten jälkeen suostuu Joakiina rupeamaan Martinin vaimoksi.

Kolme viikkoa sen jälkeen vietettiin talossa iloiset häät.

Martinin koti muuttui muutamien päivien kuluessa niin hienoksi ja siistiksi kuin nukkekaappi. Pyhinä, kun hän meni messuun, oli hänen paitansa valkoisempi kuin lumi ja paremmin siloitettu kuin Espanjan kuninkaan.

Pikku tytöt kulkivat koulua ja olivat iloisia kuin kiuru, punaposkisia kuin kirsikka ja niin aistikkaasti koristetut, että niitä oikein ihmeekseen katseli.

Minino, kissa, joka päivät pääksytysten oli kuihtuneena tepastellut ympäri naukuen ja jolle ei kukaan ollut muistanut tarjota kuivaa eikä märkää, makasi nyt takan edessä pyöreänä kuin kerä ja katseli miltei ylönkatseella maitovelliä, jolla uusi emäntä koetti voittaa sen suosiota. Kanat alkoivat uudelleen munia ja kaakottaa. Ja Leo, koira, joka henkeänsä ylläpitääkseen oli metsän tasangot nuuskien juossut ja silloin tällöin onnistunut saamaan kynsiinsä jonkun jäniksen, piti nyt hyviä päiviä loikoen erään isäntäväkensä viinitarhan aitauksen sisällä. Martinin huoneessa hymyi kaikki: oli kuin olisi sitä joku siunannut.

Olisiko ehkä sen tehnyt taivaastansa Dominika?

Ken tietää?

II.

Oli Heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja poikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruoasta ja menivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien komeiden kirsikkapuiden siimekseen.

Joakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa, alkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia ja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes "pieni enkeli" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa täydeltä huutamaan ja parkumaan.

"Älä itke, sydänkäpyni", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. "Miksi itket sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko maailman _pesetaat_ (eräs rahalaji)? Kuinka kauniin pojan on Jumala minulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa, joka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä, kuinka hän nauraa... Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut suuteloillani!"

Martin otti vuorossaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt, varsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää ihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet. Kun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa Joakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja aikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet yht'äkkiä rupesivat väräjämään.

"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi Martin.

"Älä kysy, isä", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.

"Miksi en kysyisi?" sanoi Martin hyväillen häntä. "Mikä sinua surettaa, pieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne ylpeys."

"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen, ja jo osaa!" huudahti Joakiina kovin närkästyneenä.

"Älä oli milläsikään, vaimo", sanoi Martin sovinnollisesti. "Ainahan lapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän."

"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla."

"Joakiina, varo itseäsi, sitä tekemästä." "En, enkä varo! Vaikkakin nuo toiset lutukset eivät puhu mitään, niin näkee selvään, että he ovat samassa liitossa. Mutta onko se heidän syynsä? Ei, syy on isän, joka pilaa heidät."

"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä! Semmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, emme tarvitse niitä etsiä."

"Samaa sanon minäkin -- sinulle!" Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein Magdaleenan tavoin, ja mumisi, suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä kyynelillään:

"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."

"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttiansa. "Älä lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua... Minäkö en rakastasi poikaani!"

"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni." Kun Martin huomasi, ettei mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että tämä kohtuuttomasti väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja hyvänsävyisyyttään, sekä vielä että sama juttu tulisi joka päivä uudistumaan, vaikeni hän vähäksi aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten vakavalla äänellä:

"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei voi kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin minä rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin minä vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko; mutta niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla siitä, että Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa kuolleet ja hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan kasvojen edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika, jota rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin hän heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla lupasin, että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää. En suvaitse keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla, lukuunottamatta että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne ovat minun _omat_ tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja ja suurempaa kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa, nimi: _äidittömät_."

Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja näytti katuvan kovuuttansa. Martin oijensi hänelle kätensä ja pyyhki pois tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä perheessä, jotta nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä ja tunteellinen, vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen, lopulta tulee sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"

III.

Joakiina ei ollut paha. Mutta hän oli äitipuoli, ja tunnettuhan on sananlasku: _"Madrasia, el diable la arrasta"_ (perkele houkuttelee äitipuolta puolelleen). Kuta enemmän ponnistuksia Joakiina teki rakastaaksensa lapsipuoliaan, sitä vähemmin saattoi hän kärsiä niitä.

Muut ihmiset luulivat että Martin ja hänen vaimonsa sopivat varsin hyvin, mutta tämäpä olikin itse asiassa vain näennäistä, sillä tiesihän Martin ettei Joakiina rakastanut hänen tyttäriään, ja Joakiina taasen tiesi ettei Martin rakastanut poikaparkaa niin paljon kuin tyttäriä.

Ei tarvittu muuta kuin että Martin hiukkasenkaan hyväili tyttöjä, niin paha vihamies oli kohta saapuvilla virittämässä kateuden tulta Joakiinan sydämessä. Martin tiesi sen ja suri katkerasti; mutta kun hänen vaimonsa salasi tunteitaan, niin teki hän samaten. Tämä kaikki kohtasi poikaparkaa, sillä vaikka Martin olisi tehnyt mitä ponnistuksia tahansa ja koettanut muistaa että Joakiinaa lapsi oli hänen lapsensa yhtä hyvin kuin tytöt, niin tuli hän lopulta, jollei juuri inhonneeksi, kumminkin välinpitämättömyydellä katselleeksi tätä lasta.

Joakiina olisi mielellään tahtonut kurittaa tyttöjä; mutta vielä hän ei ollut saanut tilaisuutta täyttämään tätä haluansa. Syyttä ei hän uskaltanut heitä piestä, sillä Martin oli sanonut sallivansa hänen kurittaa heitä ainoastaan siinä tapauksessa, että he olivat tottelemattomia; mutta tyttöraukat olivat niin nöyriä ja hyvin kasvatettuja, että he aina säntilleen tekivät, mitä ikinä äitipuoli heiltä vaati, ja osasivat siten välttää kaikkia niitä ansoja, joita äitipuoli viritti heidän tielleen saadaksensa heidät kiinni tottelemattomuudesta ja laiminlyömisestä.

Jos Joakiina otti oppia perkeleeltä keksiäksensä lapsipuolilleen tavattomia ja vaikeita tehtäviä, niin turvasivat lapsipuolet varmaankin Jumalan apuun, voidaksensa näitä tehtäviä täyttää, sillä muussa tapauksessa olisi ollut mahdotonta, että he olisivat voineet saada kaikki äitipuolensa käskyt niin ihmeen täydellisesti toimitetuiksi.

Eräänä päivänä käski äitipuoli Isabelin kuljettaa muulilla vehnäjyviä myllyyn ja olla kotona ennen puolen tunnin kuluttua, jota aikaa ihan minuutilleen tarvittiin tällaiseen matkaan, ellei mitään viivytystä tiellä sattuisi. Keli oli kovin huono, ja Joakiina oli mielessään laskenut, että muuli kompastuisi, jolloin raskas nisusäkki putoaisi sen selästä ja Isabel siitä syystä viipyisi tavallista kauemmin, semminkin kun ei auttajaa likisyydessä ollut.

Aivan oikein! Muuli kompastui. Mutta ihmisavun puutteessa lähetti Jumala toisen avun tytölle, antamalla hänelle neuvon pälkähässä. Siinä oli tien varrella kohtisuora multakasa. Sen viereen asetti Isabel muulin. Sitten vieritti hän kasan toista, kaltevaa puolta säkkiä ylös ja sai sen sitten pienellä töyttäyksellä uudelleen muulin selkään. Ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän kotona, iloinen ja hymyvä kuin keväinen kukka.

Eräänä päivänä vähää ennen puolista meni Joakiina pellolle, jossa hänen miehensä ynnä vanhin ja nuorin tytöistä sekä poika olivat. Lähtiessään sanoi hän Teresalle, joka jäi kotiin:

"Katso tarkkaan pataa ja laita että pöytä on katettu säntilleen kello 12. sillä silloin tulemme syömään. Tässä on ullakon avain; tuo viinirypäleitä ja aseta ne pöydälle ennenkuin palaamme."

Teresa katsoi pataa. Kello 1/2 12 kattoi hän pöydän; sitten otti hän ullakon avaimen ja meni noutamaan rypäleitä. Mutta ullakon oven lukko oli kovin kankea, ja tyttö huomasi pian ettei hän saisi sitä avatuksi. Tämän tiesi kyllä paha äitipuoli, joka itsessään kaiketi nyt riemuitsi, luullen vihdoinkin saavansa mielin määrin piestä tyttöparkaa.

Mitä tuli Teresan tehdä? Hän alkoi jo vaipua epätoivoon. Kello oli kohta 12, ja jolleivät rypäleet olleet pöydällä, kun äitipuoli tuli kotiin, niin oli hänellä selkäsauna valmis. Rypäleet olivat ullakkokamarissa säkeissä ja hyvin kaukana ovesta. Tyttö koetti kissaa varten oveen tehdyn reijän kautta korennolla haalia säkin luoksensa, mutta se ei onnistunut. Hän ajatteli jo juosta naapuritaloon apua pyytämään, mutta vaikka naapuritalo ei ollut kovinkaan kaukana, huomasi hän ettei hän ehtisi, sillä hänellä ei ollut silmänräpäystäkään poisantaa. Teresalla oli tapana, kuten hyvillä lapsilla on, kun he hätään joutuvat, huutaa äitiään avukseen.

"Minun sieluni äiti, mitä pitää minun tekemän?" huudahti hän. Ja epäilemättä kuuli äiti taivaassansa tämän rukouksen ja ilmaisi hänelle keinon, jonka avulla hän pääsisi pälkähästään. Yht'äkkiä hypähti, näet, Teresa ilosta, kuten se, joka vihdoin voittaa, mitä on toivonut voittavansa, otti syliinsä "Mininon", joka nurkuen naukui nurkassansa, ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Mitähän oikein tässä talossa syödään?" sitoi nauhan sen ympäri, työnsi sen ovessa olevasta reijästä sisään, heitti juustopalasen rypälesäkin viereen ja veti kissaa, kun se tahtoi käydä juuston kimppuun, nuorasta luoksensa. Kissa iski kyntensä rypälesäkkiin, mutta Teresa veti yhä nuorasta, ja niin sai hän hinatuksi oven luo kissan ja rypälesäkin. Paha äitipuoli ei saanutkaan syytä piestä pikku Teresaa.

Nuorin tytöistä oli erittäin mieltynyt persikkahedelmiin. Eräänä päivänä oli äitipuoli noukkinut koko joukon semmoisia, ja Markiitta, joka vielä tänä vuonna ei ollut saanut maistaakaan persikoita, katsoa tuijotti niitä himosta hehkuvilla silmillä.

Joakiina jätti tytön hedelmien luo, kiellettyään häntä ottamasta ainoatakaan, ja siirtyi toiseen huoneeseen, varmana siitä että nyt vihdoinkin saisi haluttua syytä antamaan selkäsaunan tytölle, tämä kun tietysti ei voisi sotia himoansa vastaan.

Markiitta taisteli kauan. Vihdoin päätti hän ottaa yhden persikan. Ja hän oli juuri haukkaamaisillansa palasen siitä, kun äiti ryntäsi esiin. Mutta tyttö kiiruhti siirtämään persikkaa vähän korkeammalle, ikäänkuin hän vain olisi tahtonut haistella sitä, ja sanoi, olematta millänsäkään:

"Oi rouva-äiti, kuinka suloinen haju sillä on!"

Joakiinan täytyi jättää tyttö rauhaan. Hän oli ilossaan rynnännyt liian aikaisin esiin väijyntäpaikaltaan.

Kuvaavathan nämä tapaukset jo selvästi, kuinka ahkeraan paha vaimo koetti pahan vihamiehen avulla saada tilaisuutta tallaamaan tomuun lapsipuolensa, ja mitä ponnistuksia nämä tekivät, jottei se hänelle onnistuisi.

XV.

Tytöt olivat vähitellen kasvaneet niin suuriksi, että äitipuoli saattoi lähettää heidät Valmasedan toripäiville keskiviikkoisin ja lauantaisin myymään munia ja hedelmiä.

Eräänä lauantaina antoi Joakiina viisikymmentä Pyhän Johanneksen päärynää Isabelille, kolmekymmentä Teresalle ja kymmenen Markiitalle, sanoen:

"Menkää Valmasedaan. Siellä tulee teidän myydä päärynänne samasta hinnasta kappale, mutta jokaisella teistä pitää olla yhtä paljon rahaa mukananne, kun kotiin palaatte."

"Jollemme saa, äitirouva?" vastasivat tytöt.

"Jollette saa, niin saakaa pakosta! En suvaitse mitään intteitä. Jollette tottele, niin tiedätte minkä oikeuden isänne on antanut minulle."

Pelästyneinä vaikenivat tytöt, ottivat kukin omenavasunsa ja lähtivät.

Martinin talo sijaitsi, kuten jo olen maininnut, kappaleen matkaa kylän muista taloista. Kun tytöt olivat ehtineet kotinsa näkyvistä, istuutuivat he tien viereen tuumimaan, millä tavalla voisivat täyttää äitipuolensa pirullista vaatimusta. Ja kylläpä olikin heillä miettimistä.

"Miten on meidän meneteltävä; miten voimme täyttää äitimme käskyn?" huokasi huolissaan Isabel.

"Tyttö", vastasi Teresa, "sitä en minä tiedä."

"Jollemme saa mitään keksityksi, niin tulee hän antamaan meille jotakin, jota en ymmärrä, miten voisimme välttää", sanoi Markiitta, samalla tehden kädellänsä pudistusta osottavia liikkeitä.

"Jotta saisimme yhtä paljon rahoja päärynöistämme, täytyy sen, jolla on vähin määrä, myydä ne kalliista hinnasta ja sen, jolla on enempi, halvemmasta."

"Mutta sanoihan äitirouva, että meidän pitää myydä joka kappale samasta hinnasta."

"Niin hän sanoi."

"Kuulkaahan", huudahti nuorin, jolla, kuten persikkajutusta muistanette, oli venyvin omatunto; "kuulkaahan: kun olemme myyneet päärynät, ja'amme rahat kolmeen osaan, joista jokainen ottaa yhden."

"_Ca balino, amen Jesus!_ Jos äitimme saisi sen tietää"! vastasi Teresa.

"Ja muuten on parempi ottaa korvapuusteja, kuin valehdella. Eikö niin, Teresa?"

"Kyllä, parempi se!"

"Mutta jos äitirouva ei saa sitä tietää..."

"Hän saa, Markiitta. -- Olethan kuullut opettajattaren kertovan tuosta pienestä linnusta, joka aina kantelee, kun pienet tytöt valehtelevat."

"Juttuja! Ei semmoista lintua ole. Luuletko todella minua niin tuhmaksi että uskoisin mitään tuollaista?"

"Älä vaivaa päätäsi, tyttö. Äitirouva kyllä antaa meille korvapuusteja, mutta me puhumme totta."

Tytöt istuivat vähän aikaa ääneti ja miettivät, mitä täytymys pakoittaisi heitä tekemään.

"Tulin ajatelleeksi jotakin", sanoi äkkiä Isabel. "Kun kuljemme kouluhuoneen sivu, niin voisimme pistäytyä opettaja Don Juan Saca-Cuentaan, laskumestarin, luona, joka tietää kaikki, ja kuulustella eikö hän voisi neuvoa meille, mitä meidän tulee tehdä."

"Niin, niin, menkäämme hänen luokseen!" huudahtivat Teresa ja Markiitta yksin suin ja alkoivat uudelleen toivoa.

Ja tytöt ottivat vasunsa ja jatkoivat matkaansa.

Nyt tahdon kertoa, kuka hän oli tämä Don Juan Saca-Cuentas.

Don Juan Saca-Cuentas oli kylän koulumestari. Liikanimestään sai hän kiittää mainettaan, joka tiesi hänet hyvin taitavaksi luvunlaskijaksi. Kerran oli hän kumminkin vähällä ollut kadottaa tämän maineensa. Seikka oli tällainen:

Herra pastori ja oikeuden herrat olivat eräänä päivänä käyneet koulua tarkastamassa. He huvittelivat itseään kuulustelemalla etevimpien poikien tietoja ja tekivät heille erityisiä kysymyksiä. Eräs poikaveitikka, joka ei ollut saanut yhtään kysymystä vastattavakseen, ja joka sentähden ei ollut saanut loistaa tiedoillansa, päätti itse ruveta kysyjäksi, koskei häneltä kysytty.

"Herra maisteri", sanoi hän, "tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle yhden asian?"

"Kysy sinä vaan", vastasi opettaja; "tiedäthän että minä mielelläni kuulen teidän kysyvän, mitä te haluatte tietää -- eihän kysymys ole häpeäksi."

"Isäni on nyt kolme kertaa niin vanha kuin minä", sanoi poika; "voiko koskaan tapahtua että minun ikäni vain on puoli hänen ijästänsä?"

"Tuo ei ole mikään kysymys; tuhmaa viisastelua vain", vastasi opettaja. "Jotta voisi tulla mahdolliseksi mitä tiedustelet, täytyisi kellon käydä hitaammasti isällesi kuin sinulle."

"Mutta minä olen kumminkin sitä mieltä", intti poika, "ett'ei kellon tarvitse käydä nopeammin toiselle, kuin toiselle ja että minun ikäni sittenkin eräänä päivänä on säntilleen puolet isäni ijästä."

"Ole vait! Eihän sinun puheessasi ole mitään järkeä", huudahti kiukustunut opettaja.