Part 2

Henkilääkäri Müllerin morsian Anna von Lehnberg oli köyhä, nuori orpotyttö vanhaa aatelista sukua. Hänen ylpeät sukulaisensa eivät ensialussa tahtoneet tietää mitään semmoisesta kosiasta, jonka nimi oli paljas Juho Jaakko Müller. Mutta kun tuosta Mülleristä tuli ruhtinaan henkilääkäri ja uskottu mies, johon pääkaupungin aateli kiinnitti toiveitaan, niin kääntyi lehti. Ansio voi tehdä tavallisimmasta Mülleristäkin aatelismiehen. "Jos olisin oppinut jotakin oikein", sanoi tämä itselleen, "niin silloin ei minulla olisi ollut mitään ansiota eikä minusta olisi tehty henkilääkäriä, ei ainakaan ruhtinaan uskottua; niin, jos minulla olisi ollut tietoja, olisi alati koetettu purkaa kihlaustani. Ei ole mitään niin huonoa, josta ei olisi jotakin hyvää." Hän alkoi väliin itsekin uskoa, että hän oli ruhtinaan suosikki -- niin tarttuvaisia ovat yleisön mielipiteet; mutta, seuraava käynti ruhtinaan luona ja keskustelut hänen kanssaan säästä ja ilmasta olivat omiansa haihduttamaan kaikki tuollaiset unelmat. Tohtori lahjoitti pois kesytetyn lehtorupsaleen, tämä kun alati muistutti häntä ilmasta. Tuo lehtorupsale oli sitäpaitse liiaksikin usein saanut häntä ajattelemaan, ettei hän oikeastaan ollutkaan henkilääkäri, vaan hänen korkeutensa ruhtinaan lehtorupsale.

Anna, joka eleli maalla erään vanhan setänsä luona, tunsi yhtä vähän kuin kukaan muukin tohtorin oikeaa asemaa. Hän oli vain sitä mieltä, että sulhasen kohtalo äkkiä oli muuttunut, ja hän iloitsi siitä. Mutta vaikkakin hänen luonteensa ominaisuuksia olivat hiljaisuus ja lempeys, oli hän varsin tarkkaälyinen, ja viime aikoina oli hän sulhasensa kirjeissä ollut huomaavinaan jotakin, jota hän ei voinut ymmärtää. Ja vaikkakin Müller joka lauantai lähetti hänelle kirjeen, milloin kahden, milloin kolmen postipaperiarkin kokoisen, ja uskollisesti kertoi ajatuksiaan ja tunteitaan sekä myös mitä viime viikon kuluessa oli tapahtunut, niin ei hän sanallakaan kosketellut tärkeintä kaikista: toimiansa ruhtinaan luona ja seurusteluaan hänen kanssaan. Morsian oli kyllä usein varovaisesti kolkutellut salaperäisen komeron ovea, mutta tohtori ei ollut kolkutusta kuulevinaan. Hän oli morsiamelleen ensi alussa mitään salaamatta kertonut suoran totuuden, saman kuin muillekin, mutta kun Anna rupesi urkkimaan enemmän tietoja, vastasi hän vain: "hovijutut eivät ole nuorten tyttöjen korvia varten." Mutta tällaisista vastauksista tuli tietysti tuo nuori tyttö vain kahta uteliaammaksi noita hovijuttuja tietämään, ja viimein sanoi hän itselleen: "tässä salautuu jotakin, josta minun tulee saada selvä, maksoi mitä maksoi", varsinkin kun tohtorin kirjeet vähitellen alkoivat hänessä herättää yhä enemmän epäluottoa. Muinen, kun toivotun avioliiton solmimisen aika siirtyi yhä kauemmaksi himmeään tulevaisuuteen, oli toiveissaan elävän köyhän sulhasen jokaisessa kirjeessä syviä huokauksia tuota kaukaa häämöittävää hetkeä kohden; nyt sitävastoin, kun ruhtinaan henkilääkäri saattoi viettää häänsä milloin tahansa ja korkeasti-aatelinen Lehnberg sukukin oli pelkkää päiväpaistetta ja ystävällisyyttä, nyt ei hänen kirjeissään enää ollut sanaakaan avioliitosta, ei likeisemmästä ei kaukaisemmasta. Syy tähän sulhasen äänettömyyteen oli kumminkin hyvin kunnioitettava. Vaikka hän olikin arvoltaan ja nimeltään henkilääkäri, ei hänellä mielestänsä kumminkaan mitään virkaa ollut, ja sentähden hän ei pitänyt itseänsä oikeutettuna avioliittoa ajattelemaan. Ollessaan muinen ilman virkaa ja ammattityötä ei hän koskaan ollut ottanut likemmältä miettiäksensä asemaansa; hän oli kyllä uneksinut onnesta, joka häntä odotti syvästi rakastetun morsiamensa kanssa, mutta ajattelematta, aavistamatta niitä tosi-oloja, joita avioliitto tuo mukanaan.

Mutta mitään sellaista syytä hänen vaitioloonsa ei Anna osannut aavistaakaan. Anna tahtoi tietää, miten asiat olivat, ja kun sulhasen kirjeet eivät niistä mitään selkoa antaneet, vaan päinvastoin tekivät ne yhä salaperäisemmiksi, niin rupesi Anna houkuttelemaan vanhaa setäänsä lähtemään pääkaupunkiin muka nyt jo tapaamaan erästä ystävää, joka kyllä häntä odotti, mutta vasta tulevana kesänä. Anna ajatteli: "jos vain kerran pääsen näyttämölle, kyllä pääsen myöskin tilaisuuteen kurkistamaan kulissien taakse." Nuoren tohtorin kasvot kuvastivat iloa, mutta myöskin hämmästystä, kun hän aivan odottamatta näki morsiamensa. Tämän tutkiva silmä sen kohta huomasi. Anna näki epäluulonsa oikeutetuksi ja keksi siinä paikalla sukkelan keinon. Hän päätti olla kipeään asiaan koskettelematta, siten taivuttaaksensa sulhastansa omalla vaitiolollaan. Tällä tavalla sekä hyvyydellä ja lemmellä luuli hän parhaiten pääsevänsä salaisen asian perille. Pienellä, pidätetyn tyytymättömyyden osotuksen vivahduksella tahtoi hän vain antaa sulhasensa tietää, että tämä salaperäisyydellään oli syvästi loukannut uskollisinta sydäntä.

Anna oli oikein ajatellut ja toiminut. Hänen säälivä vaitiolonsa ja silmäyksensä, jotka ilmaisivat hiljaista kärsivällisyyttä, masensivat onnettoman tohtorin. Salakavalimmat kysymykset ja kovimmat nuhteet eivät olisi voineet vaikuttaa, mitä Annan menettely vaikutti.

Niin kului ensimäinen viikko.

Eräänä päivänä olivat Müller, hänen morsiamensa ja vanha setä kävelemässä hovipuistossa. Kirkas päiväpaiste, kaunis, valkopukuinen, lumenpeittämä maisema ja puhdas, raitis talvi-ilma vaikutti virkistävästi heihin jokaiseen ja kevensi heidän sydämensä. Tohtori tunsi itsensä yht'äkkiä niin rohvaistuneeksi, että, jollei setä olisi ollut seurassa, hän paikalla olisi tahtonut tehdä morsiamellensa synnintunnustuksensa, vaikkapa olisikin häpeästä vajonnut maan sisään. Nyt päätti hän lykätä asian iltapuhteeseen; silloin olisi hän tilaisuudessa Annallensa rehellisesti tunnustaa koko totuuden.

Näitä hänen vakavia mietteitään häiritsi äkkiä ruhtinas. Hän tuli syrjäkäytävältä heitä vastaan ja heitti ohitsemennessään heihin pitkän silmänluonnin. Vähän ajan kuluttua kohtasivat he toistamiseen ruhtinaan. Näytti siltä kuin olisi hän tahallaan suunnannut askeleensa heitä vastaan. Hänen silmänluontinsa näyttivät tohtorin mielestä vielä terävämmin kuin äsken heitä tutkivan. Ja sitten, kun he puistosta lähtivät, näkivät he hänen vielä kolmannen kerran hovin rappusten vieressä.

Seuraavana aamuna kun tohtori tapansa mukaan meni ruhtinaan luo, pyysi hovimarsalkka häntä puhutellakseen. Vanha hovimies turvasi tohtorin apuun oikein rukoilemalla. Ruhtinaan sisar oli tullut vierailuille. Oli siis taasen hovissa naisia, ja kumminkin kesti yhä tuota entistä luostarielämää! Nyt, jos milloinkaan, oli yksitoikkoisuus saapa loppunsa ja ruhtinaassa herätettävä halua huvituksiin, kemuihin ja juhlallisuuksiin. Vireä prinsessa oli, turhaan koetettuansa vaikuttaa ankaraan veljeensä, uskonut huolessa vanhalle ystävälleen hovimarsalkalle. Tämä paloi halusta tehdä prinsessalle mieliksi ja samalla saattaa elintavat hovissa entiselle tolalle.

Mutta hän tiesi että palatsissa oli vipu asetettava hyvin matalalle, jos tahdottiin saada mitään aikaan ylimmäisessä huipussa. Sentähden koetti hän parastansa, voittaaksensa puolelleen henkilääkärin. Hän pyysi ja rukoili että tämä koputtaisi ruhtinaan omaatuntoa. Lääkärinä tulisi hänen puoltaa tansseja ja kemuja, nämä kun muka poistaisivat ruhtinaan alakuloisuuden, ja samalla tulisi hänen osottaa, että ruhtinas oli velvollinen huvittelemaan sisartaan, jotta ainakin silloin tällöin jokin juhlallisuus keskeyttäisi hovin kuolettavaa yksitoikkoisuutta. Vanha mies oli oikein kaunopuheinen. Ensikerran kääntyi hän nyt -- hän, hovimarsalkka, -- pyynnöllään tohtorin puoleen, mutta samalla kun hän hymysuisena kuunteli tohtorin tavallista kieltävää vastausta, raivosi viha hänen sisässänsä. Kehtasiko todella tämä ihminen vastustaa häntä? "No, niin", ajatteli hän, ja ystävällinen hymy lepäsi hänen huulillaan -- "no niin, mutta ilmaiseksi et ole tätä tehnyt; sinun _pitää_ langeta, vaikka itsekin seuraisin lankeemuksessa mukana."

Tällaisten hurskasten toivomusten seuraamana astui Müller ruhtinaan luo. Casimir III:s ei tänään tiedustellut henkilääkärinsä vointia. "Kuka on tuo nainen, mikä hänen nimensä, joka eilen käveli kanssanne puistossa?" kysyi hän kiireesti sisäänastuvalta. Tohtori oli niin tottunut ruhtinaan tavallisiin kysymyksiin, että hän empimättä vastasi: "koillinen, räntää, armollisin ruhtinas!" Ja kun ruhtinas kiivaasti uudisti kysymyksensä, hämmästyi tohtori siitä enemmän kuin jos hän olisi kuullut tornikellon huutavan kello 12 päivällä lyömisen sijasta: "olkoon onneksi!" Ja kun hän viimein sai selville, mistä kysymys oli, pelästyi hän kahta kovemmin. Hän mainitsi hiljaisella äänellä neidin nimen, mutta jätti sanomatta, että neiti oli hänen kihlattu morsiamensa. Ruhtinas alkoi nyt erittäin tarkoin tiedustella, kuinka kauan neiti oli ollut kaupungissa, kuka vanha herra oli, ynnä paljon muuta. Müller vastasi, niinkuin syytetty vastaa tutkijatuomarillensa. Äkkiä ja puolittaisin omalle itselleen sanoi ruhtinas: "minkätähden laiminlyö paroni Lehnberg minua? Miksi hän ei käy luonani? Maani aateli ei saa väistää minun asuntoani! Haluan nähdä hänet... Miksi kammovat naiset hoviani? Niin -- minähän en käske heitä luokseni. Mutta siinä on muutos tapahtuva. Sisareni täällä-olo vaatii toista seuraa kuin nyt. Entiset hovikemut alkakoot taasen -- harvemmin ja poikkeuksina -- mutta ne alkakoot ja jo nousevalla viikolla!"

Jo ymmärsi henkilääkäri yskän. Annan näkeminen oli vaikuttanut ihmeellisen muutoksen ruhtinaassa, sillä jos mikään, niin on naisen silmä omiansa tekemään ihmeitä paatuneimmassakin naistenvihaajassa. Sydämensä tuskassa unhotti sentähden tohtoriparka kaiken varovaisuuden ja hovimarsalkan pyynnön ja uskalsi ottaa neuvoakseen, ettei ruhtinaan tulisi aivan jyrkästi katkaista vanhoja tapojaan ja vaihtaa työtä ja metsästystä kemuihin ja tansseihin. Kuullessaan odottamatonta neuvoa, katseli ruhtinas tohtoria melkein yhtä suurella hämmästyksellä kuin tohtori äsken oli katsellut häntä, kohotti uhkaavasti sormeansa ja sanoi: "olla vaiti, kunnes kysyn!" ja luovutti sillä tohtorin tyköään.

Saman päivän illalla tuli hovimarsalkka tohtorin luo, ei jalan vaan naapurien ihmeeksi vaunuilla ajaen, palvelia seurassansa, ja lausui suosikille sydämellisimmät kiitoksensa hänen puoltosanastaan, joka niin äkkiä oli murtanut ruhtinaan rautaisen tahdon. Vieläpä lausui hän prinsessankin puolesta kiitokset. Mikä ei ollut onnistunut ruhtinaan sisarelle ja vanhimmalle hovimiehelle, se oli onnistunut, luuli hän, tuolle kirotulle Müllerille, hänen "rakkaalle Müllerilleen", ja vielä niin lyhyellä käynnillä, ettei väijyvä ja oven takana kuunteleva hoviväki toista niin lyhyttä käyntiä muistanut. Mutta Müller ajatteli itsessään: "Siis olen minä sittenkin tuomittu suosittelemaan; jos en mitään tee, niin on se suosittelua; jos kiellän, niin on se suosittelua; vieläpä kun ensikerran avaan suuni, puhuakseni kansan toivomuksia vastaan, niin minä silloinkin suosittelen."

Sitten tapahtui, mitä hän jo edeltäpäin oli aavistanut: parooni Lehnberg pääsi ruhtinaan puheille ja kutsuttiin ynnä veljensä tyttären kanssa ensimäisiin hovitansseihin. Ja seuraavana aamuna sai henkilääkärimme kuulla juuri sitä, mitä hän niin suurella tuskalla oli pelännyt: koko kaupunki oli haleta kateudesta "vihriätä maapomeranssia", neiti Lehnbergiä kohtaan, sillä häntä vain oli ruhtinas kemuissa nähnyt ja puhutellut. Moni kyllä arveli, että tähän oli syynä se, että neiti oli suosikin morsian, mutta viisaimmat vakuuttivat ettei ruhtinas ollut puhunut sanaakaan moukkamaisesta sulhasesta ja että tämä pian saisi ruhtinaallisesta ystävästänsä vaarallisimman kilpailian. Tohtoria uhkasi nyt kohtaus, jossa hänen tulisi valita kahdesta pahasta toinen; jos hän oli enemmän viisas kuin rakastunut, niin siinä tapauksessa vakautuisi hänen suosikkuutensa kestäväksi kuin rauta, ja hän ehkä korotettaisiin ruhtinaan lemmettären puolisona von tahi zu Müllerburgin nimellä aatelissäätyynkin; tahi jos hän oli enemmän rakastunut kuin viisas, niin suosikki pian palajaisi virasta vapaana tohtori Müllerinä entiseen mitättömyyteensä.

Tohtorin mieltä katkeroitti ylön kauhea sukkamielisyys ja samalla pelkäsi hän kadottavansa aseman, jota hänellä tosin ei koskaan ollut ollut, mutta josta kumminkin koko hänen elämänsä onni riippui. Reippaasti tuli hänen toimia. Olla vaiti ja odottaa ei enää käynyt päinsä.

Hän riensi morsiamensa luo ja hämmästytti häntä vaatimuksella että avioliitto nyt olisi mitä pikemmin solmittava. Tosin oli ruhtinas siihen määrään naisvihaaja, että hän saattaisi kieltää koko naimisenkin, mutta hän, Müller, oli vakavasti päättänyt huomenaamuna avosydämisesti ja suoraan kertoa koko asemansa, ja raudasta tahi kivestä täytyisi ruhtinaan olla, jollei hän suvaitsisi sallia uskollisimman palveliansa mennä avioliittoon rakastettavan neidin kanssa. "Ja kumminkin pelkään minä", lisäsi Müller alakuloisena, kun huomasi, mitä itsensäpettämistä oli hänen sanoissaan, "että kaikki menee päin seiniä." Mutta Anna lohdutti häntä, arvellen ettei ruhtinas ensinkään ollut mikään naisvihaaja, kuten oli väitetty, sillä päinvastoin oli ruhtinas häntä kohtaan osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta hovitansseissa. Saatuansa tämän lohdutuksen viattomalta, mitään pahaa aavistamattomalta tytöltä, valmistausi Müller huomispäivän vaikeaan suoritukseensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi marmorirappusia, soi yhtä mittaa hänen korvissaan ruhtinaan käsky: "olla vaiti, kunnes kysyn!" Ja kun hän seisoi viimeisillä rappusilla, rasitti häntä semmoinen tuska, että hänen täytyi seisahtua hengittämään. Mutta kohta sen jälkeen rohkaisi häntä ruhtinaan silmäys, ja tuon ainaisen ilmasta-keskustelun aikana sai hän osalleen samaa kohtelua kuin ennen. Tämä antoi hänelle uskallusta, ja hän pyysi, että ruhtinas armollisesti ottaisi kuullakseen häntä jonkun minuutin eikä ottaisi pahaksi, että hän suullisesti toi esiin anomuksen, joka lain mukaan olisi ollut kirjallisesti jätettävä. Ruhtinas keskeytti häntä: "Ei mitään esipuheita, rakas tohtori, suoraan tekstiin! Mitä hän tahtoo? Lyhyeen, kolmella sanalla!" -- "Tahdon mennä naimisiin!" sanoi Müller. Ruhtinas hymyili, vastaus kun todellakin supistui kolmeen sanaan. "Kenen kanssa?" kysyi hän erittäin suosiollisesti. -- "Neiti Anna Lehnbergin." -- Tätä nimeä kuullessaan ei ruhtinas enää hymyillyt eikä hän juuri armolliseltakaan näyttänyt, päinvastoin, vihasta ja hämmästyksestä jähmettyneeltä. Jonkun aikaa astuskeli hän ääneti edestakaisia ja katseli tohtoria läpitunkeevilla silmäyksillä. Sitten kysyi hän äkkiä, oliko neiti antanut suostumuksensa ja uskoiko Müller, että Lehnbergin suku mukautuisi tällaiseen epäsäädylliseen avioliittoon. Kun tohtori näihin kysymyksiin vastasi, että asia oli kaikin puolin päätetty, hämmästyi ruhtinas vielä enemmän. Taasen tuli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Müller ei kyennyt lukemaan, montako koiraa oli seinätapetin maalauksessa osallisena metsäsika-jahtiin, eikä montako lehteä oli puissa, sillä hänen silmänsä himmentyivät, jotta hän ei nähnyt mitään. Viimein sanoi ruhtinas, joka vihoissaankin puhui yhtä lyhyeen kuin tyyneenä ollessaan: "Ensiksi en tahdo että palveliani naivat; joko jäätte naimattomaksi tahi jätätte palvelukseni. Toiseksi en suvaitse, että aatelini tekee epäsäätyisiä avioliittoja. Jos sentähden jätätte palvelukseni ja välttämättömästi tahdotte naida, niin saatte valita jonkun muun kuin neiti Lehnbergin. Ja kolmanneksi ei ole teidän enää tarvis tulla luokseni joka päivä -- ainoastaan kun kutsun. Jumalan haltuun!"

Kuinka Müller pääsi ulos ruhtinaan huoneesta ja osasi kotiinsa, sitä hän ei tiennyt. Hän tointui vasta omassa asunnossaan. Tuo "loppu kauhistuksella", jota hän jo kauan oli aavistanut, oli siis nyt tullut. Hän ei koskaan ollut tahtonut vaikuttaa ruhtinaaseen, hän oli ollut koko maailman suosittelia ja hänen luultu suosikki-asemansa oli ollut hänelle ja muille hyödyksi, saamatta koskaan aikaan mitään pahaa. Mutta nyt, kun hän ensi kerran tahtoi puhua oman itsensä hyväksi, meni koko hänen aikeensa myttyyn mitä kauheimmalla tavalla, koko hänen elämänsä onni oli raukeamaisillaan; hän oli häväisty koko maailman mutta enimmän kumminkin morsiamensa ja tämän perheen edessä.

Tämä päivä oli katkerin Müllerin elämässä, ja se hetki, jona hänen täytyi morsiamelleen tunnustaa, mitä ruhtinaan luona oli tapahtunut, katkerin tämän päivän hetkistä. Olisi luullut, että hänen nuoruutensa laiminlyömissynnit nyt olivat sovitetut.

Pian tuli kaupungissa tunnetuksi, että henkilääkäri Müller oli joutunut ruhtinaan epäsuosioon. Hänen vastustajansa riemuitsivat, hänen ystävänsä pelästyivät kauheasti, mutta iloitsivat sen ohessa, sillä useammat suovat mielellään, että etevä mies kompastuu, vieläpä vaikka heidän itsensä täytyy pelätä siitä vahinkoa. Niin pitkälle menee kateus maailmassa.

Ruhtinaan kanssa ei ollut kukaan tähän saakka uskaltanut puhua henkilääkäri Mülleristä. Parjata häntä ei rohjennut kukaan, sillä se saattaisi olla vaarallista; kiittää häntä ei myöskään kukaan tahtonut, sillä sehän olisi voinut kohottaa häntä vielä korkeampaan suosioon, ja kaikessa tapauksessa ei ollut neuvollista puhua mitään korkealle herralle hänen kysymättään. Mutta nyt höltyivät kaikkien kielet. Ensinnä toivotti prinsessa veljelleen onnea, kun oli vapauttanut itsensä lääkärin pauloista; ja prinsessa kertoi sen ohessa, että koko maa hengitti vapaammin nyt, kun oli suosikki sortunut, mainiten samassa, että naapurimaiden hoveissakin Müllerin hallitus oli herättänyt vastenmielistä huomiota ja että useat sukulaisuudessa olevat hovit jo olivat olleet aikeessa kirjeen kautta kehoittaa ruhtinas Casimiria luopumaan ystävällisestä kanssakäymisestä porvarillisen tohtorin kanssa.

Ruhtinas oli kuin puusta pudonnut tätä kuullessaan. Siis oli tämä Müller salaa harjoittanut luvattomia toimia ja hiljaisuudessa pitänyt suosikkihallitusta, joka oli hajoittanut koko maan puolueisiin! Luonteeltaan epäluuloinen aavisti korkea herra koko sarjan riettaita ja hävyttömiä juonia, joita tämä nuori ihminen, tavattoman uskalias veijari, oli punonut hänen selkänsä takana. Myöskin tuon aiotun naimiskaupan neiti Lehnbergin kanssa näki ruhtinas uudessa valossa. Hän kutsutti luokseen hovimarsalkan ja kysyi häneltä, kuinka oli mahdollista, että vanha, ylpeä Lehnberg-suku saattoi mukautua yhdistykseen moukkamaisen tohtori Müllerin kanssa, ja hovimarsalkka, joka nyt pääsi oikeaan elementtiinsä, ei laiminlyönyt tilaisuutta -- avata ruhtinaan silmiä. "Juuri teidän ylhäisyytenne tähden on suku siihen suostunut, sillä kun Müller nautti Teidän rajatonta luottamusta ja esiintyi koko maailman edessä Teidän tunnustettuna ja likeisimpänä ystävänä, teki Lehnberg-suku perhe-ylpeydestään Teille uhrin." Ruhtinaalle olivat nämä sanat mitä pippuri ja suola veriselle haavalle, ja hovimarsalkka, joka huomasi, kuinka viha, joskin häädettynä, teki työtä korkean herran kasvoissa, otti nyt oikein halusta laverrellakseen tuota tarinaa Müllerin suosikkivallasta, pitäen sitä täydellisenä historiallisena totuutena. Ja miksikä ei? Olihan teräväsilmäisimmällekin hiukan epäselvänä mitä jutussa oli tarua, mitä totta.

Nopeana toimissaan päätti ruhtinas asettaa varottavaksi esimerkiksi paljastetun tohtorin, joka niin kauan ja min suurella taidolla oli petollisesti käyttänyt hyväkseen asemaansa ruhtinaan muka suosikkina, ja rangaista häntä. Viaton henkilääkäri-parka, joka muitten mielestä oli nauttinut suosikin ansaitsematonta onnea, oli nyt syöstävä alas korkeudesta, johon hän ei koskaan ollut pyrkinyt ja johon hän ei koskaan ollut päässytkään.

Mutta jos ruhtinas olikin despootti aikansa tavan mukaan ja periaatteiltaan kova, niin ei hänen sydämensä kumminkaan ollut kivestä eikä hänen järkensä niin kutistunut, kuin tirannien tavallisesti. Sentähden hillitsi hän vihaansa kahden muun mielenliikutuksen avulla. Epäritarillista oli näet hänen mielestään käyttää armotonta kovuutta miestä kohtaan, joka kilpakosijana oli hänen intohimojensa tiellä. Niin, ruhtinas rupesi vähitellen aavistamaan että hänen vihansa itse asiassa koski enemmän sulhasta kuin petollisesti herransa luottamuksesta kopeilevaa henkilääkäriä. Ja miten oli -- ruhtinas rupesi itsessään häpeemään kiihkoista intohimoaan, samalla kun toiselta puolen kaikille muille kuin ruhtinaalle arvoituksen kaltainen Müller nyt yht'äkkiä muuttui ruhtinaalle itselleen suurimmaksi arvoitukseksi. Ruhtinas tahtoi omilla aistimillaan saada selville, oliko todellakin mahdollista, että tuollainen omaa voittoa tavoitteleva ja petollinen viekkaus saattoi asua henkilääkärin sydäntä voittavan ja luottamusta herättävää ulkomuodon takana; hän tahtoi lukea, mitä teeskenteliän sydämessä piilousi, ennenkuin hän langetti hänen tuomionsa; hän tahtoi oppia perinpohjaisemmin tuntemaan ihmisiä ja -- ylönkatsomaan heitä.

Casimir III:s kutsutti sentähden eteensä vangitun tohtorin saadaksensa pienissä erin ikäänkuin vetää esiin pahantekiän suusta seikkaperäisen tunnustuksen hänen töistään. Mutta sitä hänen ei ensinkään tarvinnut. Tohtori otti itse rehellisen ja totuutta rakastavan luonteensa mukaisesti kohta paikalla alusta loppuun kertoakseen koko historian tuosta vaikuttavaisuudesta, jota hän aina oli kieltänyt, mutta jota aina uudelleen oli hänen niskoillensa tyrkytetty -- sukulaisen kirjeestä hovimarsalkan pyyntöön saakka. Alussa näytti ruhtinas vähän epäilevältä, sitten alkoi hän ihmetellä ja uskoa, ja viimein purskahti hän kaikuvaan nauruun. Tohtori Müller päätti kertomuksensa lausumalla hyvin vakavasti: "Kuka vain pääsee ruhtinaan likisyyteen, hän on kohta paikalla ihmisten mielestä vaikuttava mies, käyttäköön hän itsensä miten tahansa. Ja niin tulee ruhtinas syypääksi tuhansiin asioihin, joista hän ei tiedä niin hölyn pölyä, ja koko hänen ympäristönsä tekee syntiä hänen kustannuksellaan. Asiain näin ollen saattaisi pian tulla siihen mieleen, että piru olkoon ruhtinaana -- antakaa anteeksi Teidän ylhäisyytenne. Mutta asia ei ole sittenkään niin kamala kuin luulisi, sillä ympäristö, joka niin usein erityisseikoissa vahingoittaa ruhtinasta, hyödyttää häntä ylimalkaan vielä enemmän. Syystä että tämä ympäristö niin usein tekee syntiä ruhtinaan laskuun, saa se kansan suussa kantaa herransa _kaikki_ todelliset erehdykset ja viat. Jos ruhtinas on hyvä, niin sanotaan, että hän olisi vieläkin parempi -- niin, kaikkein paras -- jollei hänen ympäristönsä olisi niin huono; jos hän taasen on huono, niin sanotaan, että armollinen herra kyllä ei olisi semmoinen, jollei hänellä olisi huonoja ystäviä ja neuvonantajia, jotka vääntävät väärään hänen hyvät aikeensa ja pilaavat asiat. Lyhyesti: oli ruhtinas mimmoinen tahansa, niin on hän aina parempi ympäristöään, joka -- nukkukoon se tahi valvokoon -- aina häneen tavalla tai toisella vaikuttaa. Sentähden pyydän ettei Teidän korkeutenne liian suureksi katso _minun_ vaikutustani, jota tahtomattani olen harjoittanut. Itse asiassa on Teidän korkeutenne luonut sen, tekemällä minut niin salaperäisesti henkilääkäriksenne."

Ruhtinas iloitsi jo itsessään tohtorin rehellisyydestä ja älykkyydestä, ja nyt huomasi hän, etteivät hänen silmänsä alusta aikain olleet pettäneet häntä tämän miehen suhteen. Hän tahtoi kumminkin menetellä varovasti, jottei uudelleen tarvitsisi katua tekojaan. Muutamia lohdutuksen sanoja lausuttuaan, lähetti hän tohtorin tyköään ja jatkoi tutkimuksiaan. Mutta huolimatta kaikista parjauksista, mitkä rakeitten kaltaisesti sateli tohtorin päälle, näki Casimir päivä päivältä yhä selvemmin, että tohtorin kertomus oli alusta loppuun todellinen.