Part 1

PIENI NOVELLIKIRJASTO VII

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1895.

SISÄLLYS:

Henkilääkäri, kirj. W. H. Riehl. Äitipuoli, kirj. Don Antonio de Trueba. Paulaan joutuneet, kirj. Felix Lilla. Paennut liiketoveri, kirj. L. Maurice. Kiinalais-tyttö, kirj. Johannes Wilda.

HENKILÄÄKÄRI.

Kertomus vanhoilta ajoilta.

Kirj.

W. H. RIEHL.

Ruhtinas Kasimir III oli noussut korkeasti-autuaan isävainajansa, ruhtinas Kasimir II:sen valta-istuimelle. Vaikka nuoren ruhtinaan nimi ainoastaan pienellä lisäpiirulla erosi vanhan nimestä, niin muodosti tämä piiru todellisen ja täydellisen vastakohdan vanhan ja uuden hovielämän ja politiikan välillä. Kasimir II oli, niinkuin Saksassa niin moni muu kahdeksannentoista vuosisadan pikkuruhtinaista, pitänyt vierasvaraista ja loistavaa hovia ja ottanut osaa seuraelämään, mutta hyvin vähän hallinnut. Poika sitävastoin antausi kohta, hallitukseen tultuansa, isänsä täydelliseksi vastakohdaksi.

Hovin herroista ja palvelioista erotettiin kohta puolet; kemuista ja pidoista tuli loppu, lemmikit katosivat. Vanhalla Kasimirilla oli ollut ainakin puoli tusinaa suosikkeja ja korvaan-kuiskaajia; nuorella Kasimirilla ei ollut ainoatakaan. Hän hallitsi _itse_ eikä edes hänen kamaripalveliansa voinut kerskata mistään persoonallisesta vaikutuksesta. Mikä tarumainen muutos koko maassa: ruhtinas, joka itse hallitsi ja jonka hovissa ei kenelläkään ollut mitään syrjävaikutusta! Jollei suuri pyrstötähti keväällä olisi ennustanut jotakin tavatonta, niin eivät vanhat hoviherrat olisi uskoneet mitään tuollaista mahdolliseksi; eivätpä he tahtoneet ottaa sitä uskoakseen silloinkaan, kun se jo kauan sitten oli ollut täydellistä varsinaisuutta.

Hovi näytti miltei autiolta. Nuori ruhtinas oli vielä naimaton, hänen äitinsä jo aikoja sitten kuollut, hänen sisarensa naituina muihin valtakuntiin. Hovissa ei sentähden ollut ensinkään naisia. Kummako, että vanhojen muurien sisäpuolella vallitsi hiljaisuus, niin syvä kuin luostarissa! Kasimirin ainoa huvi oli metsästys, mutta sekään ei tuota loistavaa laatua; vaatimattoman metsästäjän tavoin rakasti hän yksinäistä, hiljaista metsää.

Syksymyöhäisellä tapahtui eräänä päivänä, että nuori ruhtinas tällaiselta yksinäiseltä metsästysretkeltään toi kotiinsa toivotun riistan sijaan kovan kuumeen. Lapsuudestaan saakka ei hän ollut mistään taudista tiennyt; hän luuli sentähden -- ja täydellä syyllä -- voivansa luottaa rautaiseen ruumiiseensa, joka oli täydellisessä sopusoinnussa hänen tahtonsa lujuuden kanssa. Ja kun hän ei muka lääkäriä tarvinnut, niin eihän mitään kummaa siinä, että hän, kun hallitusistuimelle noustuaan erotti liikanaiset palveliat, myöskin antoi eron vanhan ruhtinaan henkilääkärille. Hän oli näet sitä mieltä, että työ, metsästys ja liikkuminen ulko-ilmassa tekevät tohtorit ja apteekkarit tarpeettomiksi, semminkin kun hän, kuten lempirunoiliansa Molière, ei juuri sanottavassa määrässä kunnioittanut koko lääketieteellistä, tiedekuntaa.

Nyt onnistui kumminkin hovimarsalkan, tuon nöyristyneen jäännöksen vanhan hovin ajoilta, houkutella häntä hankkimaan lääkärin apua ja valitsemaan henkilääkäri. Tavaton ponnistus ja oman itsensä voittaminen, jotka olivat ruhtinaassa synnyttäneet tämän päätöksen, vaikuttivat ihmeitä. Kohta sen jälkeen kun hän oli antanut hovimarsalkalle lupauksensa, rupesi hän hikoomaan ja vaipui sitten syvään uneen, joka mursi hänen tautinsa, jotta hän seuraavana aamuna oli ihan vapaa kuumeestansa.

Hän katui nyt illalla antamaansa lupausta ja arveli parantumisensa miltei liian korkeasta hinnasta ostetuksi; mutta hiukan mietittyään puristi hän yhteen huulensa, sanoi itselleen: "sanasta miestä!" ja sääsi vuotuisen rahamäärän henkilääkärin palkkaamiseksi. Mutta vaikkakin hän näin miehuullisen rehellisesti pysyi antamassaan lupauksessa, piili veitikka sen takana. Sillä sillaikaa kuin hovimarsalkka jo riemuten kuiskasi ystävilleen, että uusi järjestelmä nyt oli murtunut ja että vanha hovielämä jälleen pääsisi valtaan, neuvotteli ruhtinas oman itsensä kanssa, miten hän juuri henkilääkärin valitsemisen kautta tekisi tällaisen virkamiehen tyhjäntoimittajaksi.

Yleinen mielipide tiesi pian kertoa, ettei uutta kadehdittua virkaa sijoittaessa voinut tulla kysymykseenkään muu, kuin toinen tahi toinen pääkaupungin kahdesta kuuluisimmasta lääkäristä. Mutta ruhtinas valitsi kolmannen, jota ei kukaan ollut ajatellut. Koko kaupunki oli ihmeissään siitä, mutta eninnä kaikista valittu itse. Tämä oli aivan nuori mies, joka juuri oli palannut yliopistosta, josta hän oli tuonut mukanansa -- kihlasormuksen ja tohtorihatun -- muuten ei ollut hänessä mitään, joka olisi ilmaissut lääkäriä. Hauskana, hupaisena ja kohteliaana seuratoverina oli hän tervetullut kaikkialla, missä iloa pidettiin; sitävastoin ei kukaan sairastava hänen apuaan kysynyt. Muuten tiesi hän valmistaa oivallista punssia, ja siihen kyllä hänen neuvoansa kysyttiin. Toisellaisia reseptejä ei häneltä vaadittu. Alhaista sukuperää kun oli, ei hän sukulaisten hyväntahtoisuudesta ja puoltolauseista voinut toivoa mitään apua virka-urallaan, eikä hänellä ollut edes kunnollista nimeä, jonka kautta hän olisi voinut tulla erotetuksi muista, sillä hän oli vain -- _Juhana Jaakko Müller_! [Müller on Saksassa ehkä tavallisin kaikista sukunimistä] Ja tämän Juhana Jaakko Müllerin valitsi ruhtinas henkilääkärikseen!

Müllerillä oli kumminkin ominaisuus, joka erittäin lääkäreissä on arvossa pidettävä: hän, näetsen, tiesi, ettei hän mitään tietänyt. Ja kun hän oli yhtä avoin ja rehellinen muita kohtaan, kuin vaatimaton oman itsensä suhteen, niin päätti hän, astuessaan marmorirappusia ruhtinaalliseen linnaan, johon hän virka-arvonsa vastaanottamista varten oli kutsuttu, kursailematta ja suoraan tunnustaa ruhtinaalle tietämättömyytensä ja pyytää armollista vapautusta koko korkeasta nimityksestä. Mutta hänen suureksi kummakseen lausui ruhtinas kohta, ikäänkuin olisi hän osannut lukea hänen sisimmät ajatuksensa:

"Älkää uskokokaan, hyvä tohtori Müller, että olen nimittänyt teitä henkilääkärikseni teidän lääkäritaitonne tähden. Tiedän, ettette yliopistossa ole mitään oppinut. Tohtorit ovat kaikki puoskaroitsioita, ja se, joka ei ole tilaisuudessa harjoittaa ammattiaan, ei ainakaan paranna ketään kuoliaaksi. Te olette älykäs ja vaatimaton ja sentähden olen valinnut teidät henkilääkärikseni, sillä tieteestänne en yhtään mitään välitä. Minä, nähkää, annan luonnon vallita; se on paras lääkäri, ja teidän tulee olla samaa mieltä. Vanhastaan on tässä hovissa ollut tapana, että henkilääkäri lyönnilleen kello 8 aamulla esiintyy ruhtinaan työhuoneessa, ja kun minulla tuon vanhan tavan mukaan nyt taasen on henkilääkäri, niin tahdon nähdä hänet täällä lyönnilleen kello 8. Muuten ei teidän tule olla millännekään terveydestäni. Suu kiinni vain, kunnes kysyn. Olkaa viisas, hiljainen ja vaatimaton, niin ehkä laulaa teille kunnian kukko."

Ruhtinaan tervehdys pani Müller-paran kerrassaan ymmälle. Hän ei enää voinut sanoa pois puolestaan nimitystä, kun ruhtinas selitti hänen olevan virkaan sovelias. Hänen syntyperäinen kevytmielisyytensä heräsi taasen, kun hän kuuli ruhtinaan armollista, vaikka karmeaa puhetta. Hän tuli ajatelleeksi, että viidenkolmatta vuotiselle miehelle, jolla ei ollut maailmassa muuta kuin morsian, ei tämä tällainen alku ollut niin aivan huono, ja kun ei ruhtinas häneltä mitään vaatinut, niin voisi hän tuon vaatimuksen täyttää yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Sentähden kiitti hän nöyrimmästi ruhtinaallisesta armosta, ja harvasanainen herra nyykäytti suosiollisesti päätään, merkiksi että keskustelu oli loppunut.

Kun molemmat nuoret miehet siinä seisoivat vastakkain, oli kumpikin heistä nähtävästi tyytyväinen itseensä ja rooliinsa. Mutta he olivat rehellisiä miehiä kumpikin, ja sentähden oli ruhtinas yhtä häpeissään ja harmissaan kometiiasta, kuin tohtori. Ruhtinas tunnusti, näet, itselleen, että hän oli pitänyt lupauksensa puustavin mukaisesti, mutta sydämessään rikkonut sitä vastaan, ja se -- sen myönsi hän itselleen -- ei ollut ruhtinaallista tekoa. Vielä enemmän: vastustaakseen kaikkia niitä, jotka halusivat vanhan hovielämän palaamista, oli hän palauttanut tämän kaikkein kurjimpia kasvannaisia -- hän oli luonut ensimäisen laiskanviran. Mutta hänen itsepäisyytensä oli yhtä luja kuin hänen rehellisyytensä ja sentähden oli hänen ilkkunsa hovimarsalkan petkuttamisesta jonkunmoisena korvauksena sille mieliharmille, jota hänen epäjohdonmukaisuutensa hänessä herätti. Tohtori taasen astui yhtä nöyristettynä alas marmorirappusia kuin hän hyviä päätöksiä mielessään ja rohkeana äsken oli kulkenut niitä ylös. Ensi kerran eläessään häpesi hän turhaan kulutettua opintoaikaansa. Jos hän olisi ollut oikein "oppinut" tohtori, niin olisi hän rehellisesti ja itse asiassa jalon luonteensa mukaan kerrassaan kieltäynyt vastaanottamasta tarjottua arvoa ja mieluummin kärsinyt lääkärinä nälkää kurjimmassa kylässä, kuin pöyhkeillyt hovileluna ilman mitään tositehtävää pääkaupungissa. Hän häpesi vielä sitäkin, että hänen kauttansa tiede oli tullut alennetuksi, vaikka se ei oikeastaan ollut _hänen_ tieteensä, ja ettei hän voinut ylläpitää tarpeellista kunnioitusta tätä tiedettä kohtaan, siitä syystä että hän itse niin vähän oli siihen perehtynyt. Mutta tämän katkeran itsesyytöksen ohessa tuli hän ensikerran eläissään selvästi näkemään sitä toivotonta tulevaisuutta, joka olisi häntä odottanut, ellei ruhtinaan oikku olisi tehnyt hänestä nimi-henkilääkärin. Vasta tänään näki hän, millä kadotuksen partaalla hän mitään ajattelematta oli liikkunut, ja hän päätti ettei hän enää ikinä poikkeaisi siltä parannuksen uralta, joka niin äkkiarvaamatta oli hänelle avautunut. Tavallisesti avaa onnettomuus ihmisten silmät, ansaitsematon onni oli hänessä tehnyt saman vaikutuksen.

Tohtori alkoi nyt tehdä jokapäiväisiä käyntejä linnassa. Hovielämästä ja siihen kuuluvista juonista hän ei tietänyt rahtuakaan. Mutta hän muisti erästä itämaista neuvoa, jonka hän oli nähnyt jossakin vanhassa kirjassa, ja tuota neuvoa johti hän mieleensä joka aamu, kun hän kulki linnan marmorirappusia ruhtinaan luo. Se oli näin kuuluva:

"Mene sokeana sisään kuninkaan luo Ja mykkänä palaja sieltä."

Tätä neuvoa noudatti hän ja huomasi pian sen suojelevaa voimaa.

Lääketieteellinen neuvottelu ruhtinaan luona tapahtui joka päivä seuraavaan tapaan: Henkilääkäri Müller astui aamulla, kun kello löi 8, ruhtinaan työhuoneeseen, jossa tämä jo kauan oli istunut asiapaperien ja kirjojen ääressä. Muiden palveliain täytyi lääkärin sisäänastuessa poistua, kaiketikin vanhan tavan mukaan, jonka noudattamisesta nykyinen ruhtinas kumminkin oli -- paremmaksi varmuudeksi -- antanut ankarat käskyt, hänellä kun oli pätevät syyt jättää ympäristönsä tietämättömyyteen uuden henkilääkärin omituisista virkatehtävistä. Ja kun hän pian huomasi, että hän tällä menettelyllä sai hovimarsalkan uteliaisuuden jännitetyksi äärimmäisyyteen asti, niin tuli hän yhä salaperäisemmäksi noiden neuvottelujen suhteen. Kun lääkäri astui sisään hiljaiseen asuntoon, kysyi korkea herra ensin mimmoinen ilma ulkona oli ja sitten tohtorin omaa vointia. Vastaus-ensimäiseen kysymykseen vaihteli sateen ja auringon paisteen välillä; vastaus toiseen taasen oli aina ijankaikkkinen sama, sillä tohtori oli yhtä terve ja veressydäminen kuin ruhtinas itse. Lääkäri sitävastoin ei koskaan uskaltanut kysyä ruhtinaan vointia, sillä hyvässä muistissa pitäen ensimäisen käynnin käskyä oli hän päättänyt lyhyeen vastata, kun häneltä kysyttiin, ja olla lausumatta sanaakaan sen enempää. Kun sitten ruhtinas oli saanut tietää, että lääkäri voi hyvin, jatkoi hän työtään ja antoi lääkärin seisoa noin puolen tuntia mykkänä huoneessa. Müller tirkisteli sen aikaa vastapäätä olevaa seinää, johon oli kuvattu villisian metsästys, luki siinä olevia osanottajia: miehiä, naisia ja koiria ja takalistossa olevan suuren puun lehtiä, uskaltamatta antaa silmiensä eksyä muihin, huoneessa oleviin esineisiin. Kun sitten puolen tuntia näin oli kulunut, nyykähytti ruhtinas päätään, ja tehtyään syvän kumarruksen lähti tohtori. Lääketieteellinen neuvottelu oli päättynyt.

Hovin koko väestö, alkaen hovimarsalkasta mitättömimpään lakeijaan asti, oli vähällä haleta uteliaisuudesta. Mitä keskusteltiinkaan noissa ruhtinaan ja lääkärin salaperäisissä neuvotteluissa? Marsalkka kuunteli lukonreikien takana, mutta ei kuullut hiiskaustakaan. Ruhtinaan kamarissa oli kaikki hiljaista. Keskustelut pidettiin siis huoneen kaukaisimmassa nurkassa ja kuiskaamalla -- sehän päivän selvä, ja tästä tultiin siihen luonnolliseen päätökseen, että tohtori Müller oli ruhtinaan ensimäinen ja ainoa uskottu, hänen ainoa suosikkinsa.

Tietysti kääntyivät uteliaat milloin suoraan, milloin kaikenmoisilla houkutuksilla Müllerin puoleen. Häntä imarreltiin ja ärsytettiin, häntä vaivattiin ja rasitettiin alituisilla ja vaativilla kysymyksillä; mutta tuo muulloin niin avomielinen ja puhelias tohtori oli ja pysyi salaperäisenä, itseensä sulkeuneena ja paatuneena -- ainakin kysyjäin mielestä. Itse asiassa antoi hän heille, nyt kuten ainakin, suoria ja avomielisiä vastauksia; hän ilmaisi näet jokaiselle, että ruhtinas vain puhui hänen kanssansa ilmasta, että hänen virkansa oli tyhjäntoimittajan, ettei hänellä ollut vähän vähääkään vaikutusta ja ettei hän ensinkään ollut ruhtinaan uskottu, vielä vähemmän suosikki. Mutta ei kukaan uskonut häntä. Kaikki olivat sitä mieltä että nuori lääkäri oli luotu hovimieheksi ja että hänen vaitiolonsa ja kieltonsa olivat paljaita keinotemppuja. Ihmeteltiin vain, ettei ennen oltu huomattu tuota erinomaista diplomaattista kykyä avosydämisessä ja iloisessa lääkärissä.

Müller nauroi itsessään noita eriskummallisia ihmisiä, jotka teeskentelemättömimmässä totuudessa näkivät petollisuuden hienoimpia temppuja. Mutta vielä naurettavampaa oli hänestä se, että häntä itseään, joka oli koko kaupungin uteliaisuuden esineenä, vaivasi kauhea uteliaisuus. Hän, näetsen, ei voinut ymmärtää, mistä syystä ruhtinas oli tahtonut julkisesti korottaa ja samalla salaperäisesti niin kovin nöyristää häntä. Hän oli kumminkin siksi viisas, ettei hän tuota uteliaisuuttaan näyttänyt; hän odotti kärsivällisesti ja ääneti, arvellen että aika kyllä asian selvittäisi.

Muutamien viikkojen kuluessa oli huhu uuden henkilääkärin suuresta vaikutuksesta levinnyt ympäri koko maan. Ensimäiseksi todistukseksi siitä sai tohtori Müller vastaanottaa kirjeen eräältä kaukaiselta sukulaiselta, joka asui etäisessä kylässä ja hartahasti pyysi hänen puoltosanaansa ruhtinaan luona. Tämä sukulainen oli ruokakauppias, joka kauan oli halunnut saada kahvin ja sokurin ohessa myöskin kaupitella palttinaa. Mutta sitä ei paikkakunnan tuomari ollut suvainnut, _hänen_ sukulaisensa kun, näetsen, piti palttinakauppaa naapurikylässä. Tästä syystä kääntyi nyt ruokakauppias tohtori Müllerin puoleen ja rukoili, että hän ruhtinaan kautta tekisi lopun tuomarin hävyttömyydestä. Tohtori Müller vastasi ensi postissa: "Ruhtinailla ei ole tapana välittää palttinakaupoista. Mitä minuun taasen tulee, niin ei ole minulla ensinkään mitään vaikutusta ruhtinaaseen, vaikka valheellisesti niin luullaan. Minä sentähden valitettavasti en voi pyyntöönne nähden mitään tehdä." Mutta -- kuinka hämmästyikään rehellinen tohtori Müller, kun neljäntoista päivän kuluttua sai vastaanottaa lämpimimmän kiitoskirjeen ynnä aika suuren juuston samalta ruoka-kauppias-sukulaiseltaan. Tämä oli, näetsen, saanut tuomarilta pyydetyn luvan, joka oikeutti häntä harjoittamaan myöskin palttinakauppaa, ja oli nyt varmasti vakuutettu siitä, että tohtori oli sen hänelle hankkinut ja että tuo kieltävä kirje ei ollut muuta kuin "politiikkaa, sillä täytyyhän hovimiehen kirjoituksissaan noudattaa suurinta varovaisuutta." Itse asiassa olikin tohtori viaton syy siihen, että "sukulainen" oli saanut hartaan toivomuksensa täytetyksi. Ruokakauppias oli, näetsen, kerskannut ja pitänyt niin suurta suuta "sukulaisensa henkilääkärin" vaikutuksesta, jotta tuomari katui kieltoansa ja antoi jälkeen, ennenkuin pelätty ruhtinaallinen päätös ehtisi saapua. Tuomari kirjoitti itse sen ohessa tohtorille ja koetti pitää esillä nyt osotettua hyvää tahtoaan, vakuuttaen aina haluavansa "palvella Müller sukua", sekä pyysi katuvaisena, että herra henkilääkäri jalomielisesti unhottaisi menneisyyden ja sulkisi hänet suosioonsa. Hän olisi sielullaan ja mielellään aina altis vastapalvelukseen. Tohtori söi osan oivallisesta juustosta itse, osan hän lahjoitti ystävilleen, mutta kirjeet tallensi hän, ne kun hänen mielestään mitä naurettavimmalla tavalla osottivat että tietämättään ja vasten tahtoaankin täytyy olla ja pysyä vaikuttavana miehenä, kun vasten tahtoaan ja ansiottaan on sattunut joutumaan henkilääkäriksi. Samoin kuin kaupungista maalle levinnyt huhu oli antanut hänelle suosikin maineen, niin vei huhu sen takaisin maalta kaupunkiin suurennettuna ja parannettuna ja vahvisti yhä kaikissa vakaumuksen, että tohtori Müller oli ruhtinaan kaikkivoipa ystävä.

Mutta jos ensimäisten neljäntoista päivän kuluessa ainoastaan sukulainen-kauppias oli koettanut päästä hänen suosioonsa, niin pyrki siihen kolmannella, viikolla arvokkaita porvareita ja virkamiehiä ja neljännellä itse ruhtinaallinen kamaritirehtööri, joka oli jonkunmoinen valtiovarain ministeri pienessä maassa. Tämä viimeksimainittu tahtoi näetsen korottaa veroja ja pyysi tohtorin myötävaikutusta siihen. Tohtori vakuutti vakuuttamalla, nyt niinkuin ainakin, ettei hänellä ollut mitään sanomista ruhtinaan luona ja että kamaritirehtööri oli kääntynyt väärän miehen puoleen -- mutta "noita lauseparsia jo tunnemme", ajatteli kamaritirehtööri ja hymyili niin ystävällisen uskomattomasti kuin se hänelle oli mahdollista. "Muuten", lisäsi Müller, "niin puhutaan kaikkialla, että armollinen ruhtinaamme aikoo vähentää noita veroja, joita te tahdotte korottaa, ja koko hänen politiikkansa viittaakin siihen. Sentähden lienee teidän, vaikka olettekin koko roomalaisen valtakunnan etevimpiä raha-asiain ymmärtäviä, kovin vaikea saada armollisen ruhtinaamme rautaista tahtoa taivutetuksi korotettujen verojen puolelle, ja mitä minun kuulumaton sanani silloin vaikuttaisi."

Tohtori oli ainoa, joka uskalsi vanhalle raha-asiain ministerille julki lausua, mitä koko maa ajatteli; ministeriä kaikki ystävät olivat, näetsen, imarruksillansa herättäneet hänessä perättömiä toiveita. Hänen verojen korotuspuuhansa päättyivätkin loistavaan tappioon ja hänen kiukkunsa siitä kääntyi salaiseen, mutta syvään vihaan viatonta tohtoria kohtaan. "Olkaa varuillanne tuota ylimielistä miestä vastaan", kuiskasi hän ystävillensä; "minä olen, näette, saanut varman tiedon siitä, että hän yksin tuntee ruhtinaan salaiset tuumat ja nauttii hänen rajatonta luottamustaan, vaikkakin hän aina koettaa meitä uskottaa, ettei hän keskustele hänen kanssaan muusta kuin säästä ja ilmasta; niin, siihen vakaumukseen olen tullut ja se tieto on minulla korvauksena tappiostani."

Olihan siis selvän selvä, että tohtori Müller oli ruhtinaan suosikki -- ei ainoastaan sentähden että muutamat hänen puoleensa kääntyneet armonanojat olivat saaneet, mitä olivat pyytäneet, vaan, ja vieläpä enemmän, sentähden että toiset, jotka olivat häntä kumartaneet, eivät olleet sillä mitään voittaneet. Jos tohtori Müller olisi seisonut vaikka päällään, niin olisi hän sittenkin ollut ruhtinaan suosikki heidän mielestään.

Koko kaupunki jakautui kahteen puolueeseen. Toiset olivat Müllerin julkisia ystäviä, toiset hänen salaisia vihamiehiään -- julkisena vihamiehenä, näetsen, ei uskaltanut kukaan vielä esiintyä. Tohtorin puolella oli ylimystö; vastustajat taasen kuuluivat parhaasta päästä porvaristoon. Ja kumminkin oli Müller itse niin kerrassaan porvarillinen luonteeltaan ettei hänessä ollut havaittavana mitään ylhäistä. Mutta hovimarsalkka, joka syystä saattoi ylpeillä siitä, että ruhtinas hänen neuvostaan oli päättänyt ottaa henkilääkärin, kerskasi nyt ilman minkäänlaista syytä siitä, että juuri hänen puoltolauseensa oli hankkinut Müllerille ruhtinaan suosion. Ollen oikeakarvainen hovimies luuloitteli hän kaikkia että se, mikä oli tapahtunut olematta hänellä mitään osaa siinä, olikin tapahtunut juuri hänen vaikutuksestansa. Hän suvaitsi mieluummin ottaa vastaan nuhteita siitä, että hän oli valinnut sopimattoman miehen, kuin kuulla sanottavan että vaali oli tapahtunut hänen tietämättään. Ja tästä kaikesta oli seurauksena että Mülleriä pidettiin hovimarsalkan kätyrinä. Tosin oli ylhäinen herra itsessänsä hyvin harmissaan luulotellun suosikkinsa salaperäisyydestä ja kylmäkiskoisuudesta, mutta hän oli toki siksi viisas, ettei antanut kenenkään aavistaa tätä harmia, ja sitä paitsi toivoi hän ennemmin tahi myöhemmin saavansa tohtorin pauloihinsa. Ylimykset noudattivat hovimarsalkan petollista esimerkkiä; pitivätpä vielä nuoren henkilääkärin varmana todisteena siitä, että vanha lemmikkijärjestelmä uudelleen oli päässyt voimaan ja että se ennen pitkää taaskin ottaisi kehittyäkseen. Kun aatelisten nuorukaisten ei ollut tapana alentaa itseään tunnustelemaan "asianomaisten valtasuonta eikä kirjoittamaan reseptejä", niin oli porvarillinen suosikki kateuden yläpuolella, tahi paremmin: oli liian halpa ollaksensa ylimysten kateuden esineenä.

Tohtorin vanhat ystävät ja tuttavat alkoivat katsella entistä iloista toveriaan yhä suuremmalla epäluottamuksella. Hän oli heistä entistänsä salaperäisempi ja itseensä sulkeutunut, ja he pitivät sitä ylpeytenä. Ja kumminkin oli itse asiassa syvä nöyryys syynä siihen suureen miettiväisyyteen ja hiljaisuuteen, jota tohtori nyt osotti. Hän, tuo ennen niin iloinen mies, ei enää viihtynyt seuraelämässä, hän kun nyt -- merkillistä kyllä -- alkoi harrastaa lääkeoppia. Alituiseen vaivasi häntä ajatus, että hän oli joutunut tähän kadehdittuun ja kumminkin niin arvottomaan asemaan ainoastaan sentähden ettei hän ollut mitään oppinut. Mies parka ponnisti voimiansa saadaksensa päähänsä oppikirjoja ja luentovihkoja, sill'aikaa kun luultiin hänen hallitsevan ruhtinaskuntaa, ja usein hiipi hän lasareettiin tutkiakseen tauteja, joista hän opinto-aikanansa ei ollut mitään välittänyt, sill'aikaa kun hänen vanhat toverinsa istuivat ravintolassa ja olivat yksimieliset siitä, että hän ylpeydestä pysyi poissa heidän iloisesta seurastaan. Hänestä tuntui kuin täytyisi koko tämän hullun näytelmän päättyä häpeään, jollei hän hankkisi itselleen tietoja, syviä lääketieteellisiä tietoja, jotka oikeuttaisivat häntä oppineen ja todellisen tohtorin nimeen ja joiden kautta hän voisi syrjäyttää uhkaavaa vaaraa.

Hänen ympärillään oli kaikkialla pimeyttä, häiriötä, erehdyksiä ja itsepettoa. Ruhtinas ei voinut ymmärtää syytä siihen mielten levottomuuteen, jonka hän huomasi kaupungissa ja maalla vallitsevan, sillä ei uskaltanut kukaan hänen läsnäollessaan puhua hänen henkilääkäristänsä. Sill'aikaa kun hän yleisen mielipiteen tähden oli koettanut välttää kaikkea, joka suosikkisuudelle vivahtaisikin, oli tämä yleinen mielipide antanut hänelle suosikin, josta hän ei tietänyt uneksiakaan. Hovimarsalkka vaivasi päätään päästäksensä tohtorin salaisuuden perille, aateli vaivasi päätään saadaksensa selville, mitä hovimarsalkka tiesi, uusi henkilääkäri vaivasi päätään koettaakseen saada edes vihiä siitä, mitä ruhtinas tarkoitti ja mitä aikeita hänellä oikeastaan oli, ja vihdoin vaivasi koko ruhtinaskunta päätään aprikoimalla ruhtinaan, henkilääkärin, hovimarsalkan ja aatelin välisiä suhteita. Rehellinen ja hiljainen tohtori sai aikaan mitä hassuimpia juonia, ja siitä syystä että hän kaikista hovi-ohjeista tunsi ainoastaan yhden turkkilaisen sananlaskun, oli hän täydellisin hovimies koko ruhtinaskunnassa.

Mutta kaikki tämä häiriö sai yht'äkkiä loppunsa erään naisen kautta.