Part 8

Mutta rouva Menotti ei sitä enää kuullut; hän oli jo juossut ovelle.

"Stineli, tuo minulle huivi!" huusi hän ovelta. "Minun on heti paikalla mentävä pastorin luo. Joka jäseneni vapisee."

Hämmästyneenä toi Stineli huivin,

"Tule vähän matkaa saattamaan minua, Riko", sanoi rouva Menotti lähtiessään. "Minulla on vielä vähän kyselemistä sinulta."

Rikon oli vielä kaksi kertaa sanottava mikä hänen isänsä nimi oli, ja kolmannen kerran kysyi rouva Menotti vielä pastorin portailla, tiesikö hän tämän asian ihan varmasti. Sitte hän meni sisään. Riko lähti pois ja ihmetteli suuresti rouva Menotin kiihtymystä.

Riko oli tuonut viulun mukanaan, sillä hän tiesi Stinelin aina olevan hyvillään soitosta. Kun hän nyt saapui Silvion huoneeseen, tapasi hän sekä tämän että Stinelin mitä parhaimmalla tuulella. Lupauksensa mukaan oli Stineli kertonut kaskuja Peterlistä ja siten saanut sekä itsensä että kuuntelijansa varsin iloiselle mielelle. Kun Silvio nyt näki viulun, huusi hän heti: "Nyt me laulamme, nyt me laulamme Stinelin kanssa: 'Hoi, lampahat' --."

Stineli ei ollut kuullut lauluaan siitä saakka kuu hän sen sepitti, eikä hän ollut edes muistanut koko laulua, sillä Riko soitti nykyään niin paljon muuta kaunista. Sentähden olikin Stineli ihmeissään, kun pikku Silvio tahtoi laulaa tätä saksankielistä laulua, sillä eihän hän voinut tietää, että Riko kolmena vuonna oli satoja kertoja laulanut sen Silviolle. Stinelille oli suureksi iloksi, kun vielä kerran sai laulaa vanhan laulunsa Rikon kanssa. Alettiin, ja kas: Silvio lauloi kaikin voimin mukana; vaikkei hän ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa, oli hän kuitenkin oppinut kaikki värssyt. Mutta tällä kertaa oli Stinelin vuoro nauraa, sillä Silvio äänsi ne niin hullunkurisesti, ettei tyttö naurultaan voinut ensinkään laulaa. Ja kun Silvio näki Stinelin nauravan naaman, nauroi hänkin mukana, ja lauloi sitte taas entistään selvemmin ja kovemmin, jotta Stinelin täytyi nauraa vieläkin sydämellisemmin, ja Riko soitti voimainsa takaa: "Hoi, lampahat" --.

Moinen laulu ja nauru kajahti kaukaa rouva Menottia vastaan, kun hän lähestyi puutarhaansa. Hänen oli vaikea käsittää, kuinka näin tärkeällä hetkellä voitiin pitää tuollaista melua. Kiireesti kulki hän läpi puutarhan ja astui huoneeseen; mutta hänen täytyi heti istahtaa lähimmälle tuolille, sillä säikähdys ja ilo ja juoksu ja odotettavissa olevat asiat olivat niin vallanneet hänet, että hänen täytyi ensin saada tointua. Laulajat hämmästyivät ja katsoivat ihmeissään äitiä. Nyt hän olikin jo tointunut.

"Riko", sanoi hän tavallista juhlallisemmalla ääneltä. "Riko, katso ympärillesi! Tämä rakennus, tämä puutarha, tämä pelto, kaikki minkä näet ja mitä et voi nähdä on katosta lattiaan asti sinun; sinä olet sen omistaja; se on kaikki isäsi jättämää perintöä. Tämä on sinun kotisi. Sinun nimesi on kastekirjassa. Sinä olet Enrico Trevillon poika, ja hän oli mieheni paras ystävä."

Ensimäiset sanat kuultuaan oli Stineli jo käsittänyt koko asian, ja sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Riko istui kuin kivettyneenä tuolillaan, eikä saanut sanaa suustansa. Mutta Silvio, joka nähtävästi aavisti, että tästä vielä voi syntyä suurtakin hauskuutta, alkoi riemuita ja huusi:

"Nyt tämä talo on kerrassaan Rikon. Missä hänen täytyy nukkua?"

"Täytyy? Täytyy? Silvio!" sanoi äiti. "Hän saa olla kaikissa huoneissa missä vain tahtoo. Hän voi vielä tänä päivänä ajaa meidät kaikki kolme ulos, jos häntä vain haluttaa ja jäädä tänne ypö yksikseen."

"Silloin minäkin mieluimmin lähtisin ulos teidän luoksenne", sanoi Riko.

"Oi sinua, hyvää Rikoa!" huudahti rouva Menotti. "Jos sinä tahdot pitää meidät täällä, niin jäämmehän me mielellämme! Tiedätkö, kotimatkalla minä jo hiukan suunnittelin miten ehkä voisimme järjestää asiat. Minä voisin antaa sinulle puolet tästä rakennuksesta ja samoin puutarhasta ja koko alueesta. Siten tulisi puolet kaikesta olemaan sinun ja toinen puoli Silvion omaisuutta."

"Sitte minä annan osani Stinelille!" huusi Silvio.

"Hänelle minäkin annan osani", sanoi Riko.

"Ohoh! Nyt on sitte kaikki Stinelin omaa", nauroi pienokainen iloisesti, "puutarha ja rakennus ja kaikki mitä siinä on: tuolit ja pöydät ja minä ja Riko ja hänen viulunsa. Nyt on meidän taas laulettava."

Mutta Riko ei voinut pitää asioita niin pian päätettyinä kuin Silvio. Hän oli tällä välin mielessään miettinyt rouva Menotin sanoja, ja nyt hän arasti kysyi:

"Mutta miten voi Silvion isän talo joutua minulle, vaikka isäni olikin hänen ystävänsä?"

Nyt vasta tuli rouva Menotti ajatelleeksi, ettei Riko vielä tiennyt mitään asiain menosta, ja hän alkoi heti kertoa koko tapausta alusta alkain ja vielä paljoa laveammin kuin eilen illalla Stinelille. Kun hän oli lopettanut, olivat kaikki kolme täydellisesti käsittäneet asian, ja ääretön riemu valtasi heidät, sillä eihän mikään estänyt Rikoa heti paikalla muuttamasta taloonsa asumaan ja ikipäiviksi jäämästä sinne.

Mutta keskellä riemuhuutoja sanoi Riko:

"Jos kaikki on näin, rouva Menotti, niin eihän minkään siltä tarvitse muuttua talossa; minäkin tulen vain tänne ja tämä on minunkin kotini, ja näin me saamme olla yhdessä ja te olette meidän äitimme."

"Oi Riko, että tämä joutuikin juuri sinulle! Onpa hyvä Jumala johtanut kaikki hyvin! Nyt saan antaa tämän kaiken sinulle ja kuitenkin hyvällä omallatunnolla jäädä tänne! Minä tahdon mielelläni olla äitisi, Riko; olenhan jo kauan rakastanut sinua kuin omaa lastani. Tästä puoleen on sinun sanottava minua äidiksi ja samoin Stinelin ja me olemme onnellisin perhe koko Peschierassa."

"Nyt meidän on laulettava laulumme loppuun", huusi Silvio, joka tahtoi sävelissä päästää ilonsa ilmoille; ja Riko ja Stineli yhtyivät suurimmalla ilolla uudestaan laulamaan, sillä heidänkin sydämensä oli riemua täynnä. Kun he pääsivät loppuun, sanoi Stineli:

"Nyt tahtoisin laulaa toisenkin laulun sinun kanssasi, Riko; tiedätkö minkä?"

"Tiedän", vastasi Riko, "ja sen minäkin lautan mielelläni. Alotamme suoraan mummun mielivärssystä." Hän pani sävelen alulle ja lauloi kauniimmin ja hartaammin kuin milloinkaan ennen. Stineli yhtyi häneen kaikesta sydämestään:

"Ei erhetysten pelkoa, kun Herra johdattaa. Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa.

Siis taivu Herran johtohon sa hiljaa vaieten, niin osanasi rauha on ja riemu ijäinen!"

Mutta Rivaan ei Riko lähtenyt sinä päivänä. Äiti Menotti neuvoi häntä heti menemään emännän luo kertomaan muuttuneista olosuhteistaan, pyytämään häntä lähettämään toisen viulunsoittajan Rivaan, ja vielä tänään muuttamaan taloonsa asumaan. Tämä ehdotus miellytti Rikoa ja hän riensi heti pois. Emäntä kuunteli suurimmalla hämmästyksellä Rikon tiedonantoja. Kun Riko oli lopettanut kertomuksensa, huusi emäntä miestänsä saapuville, osoitti suurta iloa ja toivotti Rikolle kaikenpuolista siunausta talossaan, ja tekikin sen täydestä sydämestä. Hän olisi hyvin kernaasti edelleenkin pitänyt Rikoa luonaan, ja viime aikoina hän oli hautonut mielessään sellaista epäluuloa, että "Kolmen kruunun" emäntä tavoitteli Rikoa itselleen ja koki tehdä tämän nurjamieliseksi emäntäänsä kohtaan; ja sitä ei emäntä voinut sietää. Nyt nämä tuumat ainakin raukesivat tyhjiin, ja kernaasti hän soi Rikosta tulevan maatilanomistajan; sillä emäntä oli aina suonut hänelle kaikkea hyvää. Mies puolestaan iloitsi erityisesti tästä, sillä hän oli tuntenut Rikon isän eikä nyt laisinkaan voinut käsittää miksei hän jo ennen ollut huomannut kuinka Riko oli hiuskarvalleen isänsä näköinen. Näin Riko ystävällisesti erosi tästä talosta, ja kun emäntä vielä kerran oven edustalla antoi hänelle kättä, suositteli hän itseään Rikolle siltä varalta, että tämä ehkä tulevaisuudessa viettäisi jotain juhlaa oman kotinsa ulkopuolella. Vielä samana iltana tiesi koko Peschiera Rikon elämäntarinan; kuinka emäntä oli pitänyt hänestä huolta ja paljon muuta sen lisäksi. Jokainen soi kernaasti Rikolle tämän onnen, ja he sanoivat toinen toiselleen: "Hän sopiikin pienen maatilansa haltijaksi niin hyvin kuin hän olisi juuri sitä varten luotu."

Mutta äiti Menotti ei oikein tiennyt kuinka hän olisi järjestänyt talon kyllin hyvin uutta omistajaa varten. Hän pani häntä varten kuntoon yläkerrassa suuren huoneen, jonka molemmat ikkunat olivat puutarhaan ja järvelle päin. Huoneen seiniä kaunistivat sievät, pienet, valkoiset marmorikuvat, pöydälle pantiin hyvältä tuoksuava kukkavihko. Koko huone oli niin soman ja juhlallisen näköinen, että Riko hämmästyneenä jäi ovelle seisomaan, kun hän Stinelin saattamana tuli yläkertaan, missä äiti Menotti oli häntä vastaanottamassa. Mutta kun tämä otti häntä kädestä ja vei ikkunan luo, josta hän näki välkkyvän järven ja sinipunervat vuoret sen taustassa, tuli Rikon sydän niin tulvilleen iloa ja kiitollisuutta, ettei hän voinut kuin hiljaa sanoa:

"Oi, kuinka kaunista! Nyt saan vihdoinkin olla kotona!"

Alakerran miellyttävässä huoneessa, jonka avonainen ovi johti puutarhaan, vallitsi siitä illasta asti, kun Riko muutti taloonsa, sellainen ilo ja puhdas onni, ettei yksikään sen neljästä asukkaasta huomannut kuinka nopeasti aika kului.

Päivällä kulki Riko viheltävän palvelijansa mukana katsomassa viikunapuita ja maissipeltoja, sillä hänen täytyi oppia hoitamaan viljelyksiään. Silloin palvelija ajatteli itsekseen: "Minäpä osaan enemmän kuin herrani", ja ylpeys nousi hänelle hieman päähän. Mutta iltaisin kuului valaistusta huoneesta puutarhaan niin kauniita, liikuttavia säveleitä, että palvelija nojautui aitausta vasten ja kuunteli tuntimääriä; hän piti, näet, soitosta enemmän kuin mistään muusta. Silloin hän sanoi itsekseen: "Minun herrani osaa kuitenkin enemmän kuin minä", ja hän alkoi suuresti kunnioittaa herraansa.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Päivänpaistetta Gardajärvellä.

Näin oli kaksi vuotta lentämällä kulunut, toinen päivä aina toistansa hauskempana. Silloin tiesi Stineli,. että nyt oli hänen lähdettävä. Kovin täytyi hänen ponnistella alakuloisuutta vastaan, sillä hyvin raskasta oli ajatella lähtöä kotiin, josta ehkei enää saisi palata tänne. Rikokin tiesi, minkä nyt täytyi tapahtua ja moneen päivään hän ei puhunut muuta kuin kaikkein välttämättömimmistä asioista. Tämä tuntui äiti Menotista varsin salaperäiseltä, ja hän alkoi tiedustella syytä, sillä hän oli aikoja sitten unohtanut koko Stinelin rippikoulun. Kun tuo huolestuttava asia tuli ilmi, sanoi rouva Menotti rauhoittaen: "Varmaan voimme odottaa vielä vuoden." Ja niin elettiin iloisesti vielä vuosi eteenpäin.

Mutta kolmantena vuonna tuli Bergamosta sana, että sinne oli saapunut vuoristosta muuan, joka oli saanut toimekseen viedä Stineli mukanaan kotiin. Nyt täytyi lähdön tapahtua. Pikku Silvio käyttäytyi kuin hullu, mutta ei mikään auttanut; kohtaloa hän ei voinut muuttaa. Äiti Menotti sanoi kolmen viimeisen päivän kuluessa yhtä mittaa: "Tule vain takaisin, Stineli; lupaa isälle mitä ikänä hän tahtoo, kun hän vain laskee sinut tulemaan."

Riko ei sanonut sanaakaan. Sitte lähti Stineli matkoihinsa, ja siitä päivin tuntui kuin taloa olisi varjostanut harmaa, raskas pilvi, vaikka päivä paistoi ulkona yhtä kauniisti kuin ennenkin. Tätä kesti marraskuusta aina pääsiäiseen saakka, jolloin kaikki ihmiset pitivät ilojuhlaa; mutta ystäviemme talossa vietettiin hiljaista elämää, Kun juhla oli ohi ja koko puutarha kukki ja tuoksui vielä entistä ihanampana, istui Riko eräänä iltana Silvion vieressä ja soitteli kaikkein surullisimpia säveleitään, joista pikku Silvio tuli varsin alakuloiseksi. Mutta samassa kuului puutarhasta ääni: "Riko, Riko, eikö sinulla ole iloisempaa vastaanottoa minua varten?"

Silvio parkaisi kuin olisi ollut suunniltaan. Riko viskasi viulunsa vuoteelle ja juoksi ulos. Äiti syöksyi säikähtyneenä huoneeseen. Silloin ilmestyi ovelle Riko Stinelin kanssa. Ja kun Stinelin silmät taas hymyilivät huoneessa -- silloin palasi kadoksissa ollut päivänpaiste ja jälleennäkemisen ilo oli suurempi kuin yksikään heistä olisi eronhetkenä voinut edes aavistaa. Siinä he taas istuivat pöydän ympärillä Silvion vuoteen vieressä, ja nyt kyseltiin ja kerrottiin ja juteltiin ja yhä uudestaan riemuittiin, kun raskas eron aika oli päättynyt. Ja siitäpä syntyi juhla-ilta sellainen, että olisi voinut luulla näiden neljän ihmisen saavuttaneen maailman korkeimman onnen. Mutta Rikosta tuntui toisin. Keskellä toisten riemua hän alkoi taas miettiä niinkuin muinoin; ei sitä kuitenkaan kestänyt niin kauan kuin silloin. Nähtävästi hän jotakuinkin pian tuli tyydyttävään lopputulokseen, sillä äkkiä miettiminen loppui, ja hyvin päättävästi hän lausui:

"Stinelin täytyy heti paikalla ruveta minun vaimokseni, muuten hän vielä kerran lähtee luotamme, ja sitä me emme kestä."

Silvio joutui aivan haltioihinsa tästä ehdotuksesta, eikä kestänyt kauan ennenkuin kaikki olivat yksimielisiä siitä, että niin oli asia järjestettävä eikä toisin. --

Ihanana toukokuun päivänä kulki pitkä juhlasaattue kirkosta kohden "Kultaista aurinkoa". Etunenässä asteli komea, pitkä Riko ja hänen rinnallaan ilosilmäinen Stineli tuore kukkaseppele päässä. Sitte tuli kahden peschieralaisen pojan vetämissä, pehmeiksi päällystetyissä vaunuissa pikku Silvio, ilosta loistavana niinkuin mikäkin voitonsankari ja hänen jäljessään kulki kahisevassa juhlapuvussaan äiti Menotti hyvin liikutettuna. Hänen takanaan astui palvelija suuren, koko rintaa peittävän kukkavihkon koristamana, ja sitte seurasi koko Peschiera äänekkäin myötätunnon osoituksin, sillä kaunista pariskuntaa tahtoi jokainen nähdä ja juhlia. Koko Peschieran väestöllä oli kuin yhteinen perhejuhla, kun kadonnut ja takaisin tullut Peschieran poika nyt perusti oman kodin omalla synnyinseudullaan.

Mahdotonta on kuvailla "Kultaisen auringon" emännän voitonriemua, kun hän näki kulkueen tulevan taloonsa! Milloin ikään sittemmin oli puhe muiden, joko ylhäisten tai alhaisten, häistä, silloin emäntä aina sanoi halveksivasti:

"Tuo kaikki ei ole mitään Rikon häiden rinnalla, jotka vietettiin 'Kultaisessa auringossa'."

Kukkatarhatalosta ei päivänpaiste sittemmin koskaan kadonnut; mutta Stineli pitikin huolta siitä, ettei "Isä meidän" rukousta siellä milloinkaan unohdettu, ja joka sunnuntai-ilta soi "mummun laulu" heleänä yli puutarhan.