Part 7

Ensi kerran pitkästä ajasta istuivat Riko ja Stineli nyt kahden kesken ja saivat rauhassa kertoa kaikesta, mitä heille kolmen pitkän vuoden kuluessa oli tapahtunut. Sydämen halulla he puhuivatkin kaikki ihan alusta alkaen. Tähtien tuikkeessa he kulkivat eteenpäin eivätkä koko yönä voineet nukkua vähääkään pelkästä ilosta ja tyytyväisyydestä. Aamulla he saapuivat järven rantaan, juuri samaan aikaan kuin Rikokin kolme vuotta takaperin oli tullut Peschieraan, ja lähtivät heti astumaan järvelle päin. Mutta Riko ei tahtonut että Stineli näkisi sen ennenkuin saavuttiin hänen omalle paikalleen. Sentähden hän kuljetti Stineliä puiden välitse siksi kunnes tultiin rantaan aivan pienen sillan luo.

Siinä oli heidän edessään ilta-auringon valaisema järvi, ja Riko ja Stineli istuutuivat alimmalle rantatörmälle sitä ihailemaan. Kaikki oli juuri sellaista kuin Riko oli kuvaillut, paljon kauniimpaa vain, sillä tällaisia värejä ei Stineli milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän katseli joka puolelle, katseli sinipunervia vuoria ja kultaista aallokkoa ja huusi vihdoin täynnä ihastusta: "On tämä vielä paljon kauniimpi kuin Silsjärvi!"

Ei Rikokaan ollut milloinkaan nähnyt järveä niin kauniina kuin nyt, kun hän Stinelin kanssa istui sen rannalla.

Kaikessa hiljaisuudessa kantoi Riko mielessään vielä toistakin iloa -- sitä, kuinka hän hämmästyttää Silviota ja hänen äitiään! Ei kukaan osannut arvata, että hän näin pian voisi tulla takaisin. Ei kukaan odottanut häntä ennenkuin viikon päästä, ja nyt he jo istuivat järven rannalla! Auringon laskuun asti he jäivät törmälle. Rikon täytyi näyttää Stinelille, missä äiti seisoi pestessään vaatteita rannassa ja missä hän itse istui odotellen, ja hänen täytyi kertoa kuinka he yhdessä kulkivat yli pienen sillan ja kuinka äiti talutti häntä kädestä.

"Mutta minne hän sitte meni?" kysyi Stineli. "Etkö milloinkaan ole löytänyt taloa, johon hän meni?"

"En", sanoi Riko. "Kun lähden täältä rannasta rautatielle päin, tuntuu kuin olisin seisonut juuri niillä paikoin äidin kanssa ja istunut talon portailla nähden edessämme punaiset kukkaset, mutta siellä ei enää ole taloa, enkä tunne tietä, joka vei sinne; en ole milloinkaan sitä nähnyt."

Vihdoin he nousivat ja lähtivät puutarhaan päin. Riko kantoi laukkua ja Stineli koppaa. Kun he astuivat puutarhaan, täytyi Stinelin huutaa ääneen: "Oi, kuinka kaunista! Oi, kuinka kauniita kukkia!"

Silloin Silvio äkkiä ponnahti istumaan. Hän huusi kaikin voimin: "Riko tulee Stinelin kanssa!"

Äiti luuli kuumeen taas ahdistavan poikaa; hän viskasi kaikki tavaransa sikin sokin kirstuun, jossa hän parastaikaa oli myllännyt, ja tuli juosten apuun.

Mutta samassa silmänräpäyksessä astui Riko ilmielävänä huoneeseen, ja hämmästyksestä ja ilosta oli hyvä rouva miltei kaatua; sillä tähän hetkeen saakka oli häntä yhtä mittaa vaivannut salainen pelko, että Riko tällä matkalla heittää henkensä.

Rikon takaa ilmestyi huoneeseen tyttö, jolla oli niin ystävälliset kasvot, että rouva Menotti heti paikalla mielistyi häneen, sillä hän oli hyvin herkkätunteinen. Mutta pelkästä ilosta täytyi hänen ensin molemmin käsin tarttua Rikon käteen, ja sillä välin meni Stineli pienen vuoteen luo tervehtimään Silviota. Hän kietoi käsivartensa pienen pojan hentosen vartalon ympärille ja katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin, ikäänkuin he jo kauan olisivat olleet hyvät tuttavat, ja Silvio otti heti tyttöä kaulasta ja veti hänet puoleensa. Sitte laski Stineli vuoteelle lahjan, jonka hän oli pistänyt taskuunsa, jotta se olisi käsillä. Se oli taideteos, joka aikoinaan oli tuottanut Peterlille suurempaa iloa, kuin mikään muu lelu: petäjänkäpy, näet, jossa jokaisesta pienestä aukosta, joita on kovien suomujen välissä, oli pujotettu hieno lanka, joka langan päähän oli kiinnitetty korkista valmistettu, hullunkurisen näköinen pieni nukke. Kaikki nämä pienet nuket hyppelivät vastatusten ja kumarsivat toisilleen niin mukavasti, ja niillä oli kaikilla punamaalilla ja hiilellä niin lystikkäästi maalatut kasvot, että Silvio nauroi nauramasta päästyäänkin.

Sillä välin oli äiti lyhimmittäin Rikolta kuullut kuinka hyvin ja onnellisesti matka oli käynyt. Nyt hän kääntyi Stinelin puoleen ja tervehti häntä ystävällisesti, ja Stineli vastasi enemmän ystävällisillä silmillään kuin suullaan; sillä hän ei osannut italian kieltä ensinkään, vaan hänen täytyi käyttää omaansa. Mutta Stineli ei juuri ottanut asioita raskaasti ja mukautui heti olosuhteisiin, niin että kun hän ei osannut puhua, selitti hän asiat sormillaan ja kaikenmoisilla merkeillä, jotka olivat Silviosta niin huvittavia, että kaikki oli hänestä kuin hauskaa leikkiä vain, jossa yhtä mittaa oli jotain arvattavaa.

Nyt meni rouva Menotti kaapin luo, jossa oli kaikki mitä ateriaa varten tarvittiin: lautaset ja pöytäliina ja kylmää kanaa ja hedelmiä. Kun Stineli sen huomasi, juoksi hän heti paikalla apuun, kattoi pöydän ja toi kaikki ruuat ja oli niin hämmästyttävän sukkela toimissaan, ettei rouva Menotti ennättänyt muuta kuin ihmetellen katsella tätä menoa; ja ennenkuin rouva ennätti tuumata mitä nyt olisi tehtävä, oli Silviolla jo kaikki tarjottimella edessään ja ruuat valmiiksi leikattu ja sievästi valmistettu. Tämä nopea tarjoilu oli Silviolle hyvin mieleen.

Silloin istui rouva Menotti ruokapöydän ääreen ja sanoi: "Näin mukavaa elämää ei minulla milloinkaan ennen ole ollut; mutta tulehan sinäkin, Stineli, nyt istumaan meidän kanssamme ruualle."

Nyt istuivat he kaikki iloisina pöytään ja söivät yhdessä, ja tuntui kuin he olisivat kaiken ikänsä olleet toistensa kanssa ja tästä puoleenkin aina kuuluisivat samaan perheeseen. Sitte alkoi Riko kertoa matkan vaiheita, ja Stineli nousi hiljaa ja raivasi kaikki paikoilleen kaappiin, sillä hän tiesi jo missä mitäkin tavaraa pidettiin. Sitte istui hän aivan lähelle Silvion vuodetta, ja alkoi notkeilla sormillaan muodostaa kuvioita, joista syntyi varjokuvia seinälle, ja Silvio nauroi yhtä mittaa ihan ääneen ja huusi: "Jänis! Sarviniekka eläin! Pitkäkoipinen hämähäkki!"

Näin kului ensimäinen ilta niin nopeasti, ettei kukaan voinut ymmärtää mihin aika oli vierähtänyt, kun kello löi kymmenen. Riko nousi, sillä hän tiesi, että hänen nyt oli lähdettävä pois; mutta hänen kasvojaan synkisti kolkko pilvi. Hän sanoi jyrkästi: "Hyvää yötä!" ja läksi. Mutta Stineli juoksi hänen jälessään, ja puutarhassa hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Nyt et saa olla murheissasi, Riko; täällähän on niin kaunista, enkä voi sanoa, kuinka tämä kaikki miellyttää minua ja kuinka iloinen olen, ja kaikesta tästä saan kiittää sinua, ja huomenna sinä taas tulet tänne ja joka päivä. Etkö iloitse siitä, Riko?"

"Iloitsen", sanoi Riko ja katsoi tyttöön synkästi. "Mutta joka ilta, kun on kaikkein hauskinta, on minun lähdettävä pois, minähän en kuulu kenellekään."

"Voi, et saa ajatella noin", sanoi Stineli rohkaisevasti. "Mehän olemme aina kuuluneet yhteen. Kolme pitkää vuotta olen ilolla ajatellut sitä aikaa, jolloin taas tapaisimme toisemme. Ja kun elämä kotona monesti oli sellaista, että kernaimmin olisin lähtenyt pois, silloin ajattelin aina: jos vielä kerran saisin olla Rikon kanssa, jaksaisin tehdä vaikka mitä. Ja nyt on kaikki muuttunut niin hauskaksi, etten voi ajatella tämän suurempaa iloa, etkä sinä sittekään tahdo iloita kanssani, Riko!"

"Tahdonhan minä", sanoi Riko ja katsoi iloisempana Stineliä. Olihan hänelläkin siis joku omainen. Stinelin sanat olivat taas saaneet hänet tasapainoon. Vielä kerran he antoivat toisilleen kättä, ja sitte Riko lähti puutarhasta.

Kun Stineli taas tuli huoneeseen ja äidin kehoituksesta sanoi Silviolle "hyvää yötä", alkoi poika jälleen riidellä. Hän ei millään ehdolla tahtonut päästää Stineliä luotansa ja huusi yhtä mittaa: "Stinelin täytyy olla minun luonani ja aina istua vuoteeni vieressä, hän sanoo niin lystillisiä sanoja ja nauraa silmillään."

Ei mitkään neuvot auttaneet, kunnes äiti vihdoin sanoi: "No, pidä sitte Stinelistä kiinni koko yön äläkä päästä häntä nukkumaan; aamulla hän sitte on sairas niinkuin sinäkin eikä voi nousta vuoteeltaan, etkä sinä saa nähdä häntä moniin aikoihin." Silloin päästi Silvio irti Stinelin käden, johon hän oli tarttunut lujasti, ja sanoi:

"Mene nukkumaan, Stineli, mutta tule takaisin aamulla ani varahin!"

Sen Stineli lupasi, ja nyt vei rouva Menotti hänet sievään, pieneen huoneeseen, joka oli puutarhaan päin, ja jonne suloinen kukkain tuoksu tunkeutui avonaisen ikkunan kautta.

Päivä päivältä tuli Stineli yhä välttämättömämmäksi pikku Silviolle; kun tyttö meni vain ovelle, piti Silvio jo sitäkin onnettomuutena. Hän olikin aina siivo ja hyvä, kun Stineli oli hänen luonansa ja teki kaikki, mitä tyttö vain pyysi, eikä ensinkään enää vaivannut äitiään kärttämisillään. Näytti siltä kuin hermostunut pikku poika Stinelin tulon jälkeen olisi päässyt suurista tuskistaan vapaaksi, sillä hän ei ollut kertaakaan valitellut kipujaan, vaikka jo oli kulunut monta päivää siitä illasta, jolloin tyttö taloon ilmestyi.

Stinelillä olikin loppumaton määrä huvituskeinoja, ja kaikki mitä hän vain otti käteensä tai mitä hän teki ja sanoi, oli Silviolle kuin miellyttävintä huviketta, sillä Stineli oli pienestä saakka saanut hoitaa pieniä lapsia ja aina vain miettiä miten heitä huvittaa ja pitää tyytyväisinä sanoin, käsin, silmäyksin, liikkein ja jos jollakin keinoin.

Siten tuotti Stinelin koko olo ja olento hänen tietämättään parasta huvitusta tälle pienelle, herkkätunteiselle, sairasvuoteeseen kytketylle poikaselle. Pian oli teräväpäinen Stineli oppinut Silviolta italialaisia sanoja ja jutteli vallan rohkeasti hänen kanssaan; ja kun hän tuon tuostakin vielä käytti niitä nurinkurisesti, huvitti se Silviota suuresti ja koko asia oli hänestä kuin vartavasten hänen hauskuudekseen keksitty.

Joka kerta kun äiti näki Rikon astuvan puutarhaan, täytyi hänen aina kiirehtiä tätä vastaan, sillä nythän hän saattoi juosta mihin vain tahtoi ja milloin häntä halutti; ja aina hänen täytyi viedä Riko hetkeksi syrjään ja vielä kerran kertoa minkä aarteen tämä oli taloon tuonut; kuinka onnellinen ja iloinen pikku Silvio oli, iloisempi kuin milloinkaan ennen koko kurjan elämänsä aikana, ja kuinka hän ei laisinkaan voinut käsittää, että tuollainen tyttö oli todella olemassa: Silvion seurassa hän oli aivan lapsellinen, ja näytti siltä kuin kaikki leikit, mitkä hän Silvion huviksi keksi, olisivat olleet hänelle itselleenkin mitä suurimmaksi iloksi; mutta hänen, äidin kanssa voi hän puhua niin järkevästi, ja kaikkiin töihin ja askareihin oli hän perehtynyt enempi kuin moni perheenemäntä. Siitä saakka kuin Stineli tuli taloon kävi kaikki kuin itsestään, ja joka päivä oli heille kuin sunnuntai. Lyhyesti sanottuna, rouva Menotti ei löytänyt sanoja kyllin kiitelläkseen ja ylistääkseen Stineliä ja kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan, ja Riko kuunteli kernaasti tällaista puhetta.

Kun he sitte kaikki yhdessä istuivat huoneessa ja katselivat ystävällisesti toisiaan, ikäänkuin ei kukaan heistä enää olisi voinut erota toisistaan, silloin täytyi väkisinkin ajatella, että olisi kaukaa saanut etsiä sen onnellisempia ihmisiä, joilta ei enää mitään puuttunut Mutta ilta illalta, kellon lyödessä kymmenen, kävi Rikon otsalla pilvi yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, ja vaikkei rouva Menotti omalta iloltaan sitä huomannut, näki Stineli sen kuitenkin varsin hyvin, ja huolissaan hän ajatteli itsekseen: "Näyttää ihan siltä kuin raju-ilma olisi tulossa."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Pilviä kauniilla Gardajärvellä.

Tuli kaunis syksyinen sunnuntai, ja Rivassa piti illalla olla tanssit. Rikon oli mentävä sinne soittamaan. Tätä päivää hän siis ei saanut viettää Stinelin ja toisten seurassa; asiasta oli jo monet kerrat puhuttu pitkin viikkoa, sillä kaikista oli hyvin ikävää kun Riko ei voinut tulla. Stineli puolestaan koki kaikin tavoin esittää asian hauskojakin puolia. "Sinä lähdet kauniissa päivänpaisteessa yli järven ja palaat tähtien tuikkeessa ja me ajattelemme sinua kaiken aikaa", oli hän sanonut Rikolle jo silloin, kun tämä ensi kerran kertoi seuraavana sunnuntaina olevan tanssit.

Riko tuli lauantai-iltana viuluineen, sillä Stinelin suurin ilo oli kuulla hänen soittavan, Riko soitti kauniita lauluja, toisen toisensa jälkeen, mutta ne olivat kaikki surullisia; ehkä ne tekivät hänet itsensäkin alakuloiseksi, sillä hän katseli viuluaan niin murhemielin kuin olisi se tuottanut hänelle suurinta tuskaa.

Mutta sitte hän äkkiä laski pois viulunsa, vaikkei kello vielä ollut läheskään kymmenen ja sanoi: "Nyt minä lähden."

Rouva Menotti pyysi häntä viipymään, sillä hän ei ensinkään käsittänyt mikä Rikolle tuli. Stineli oli Rikon soittaessa kaiken aikaa pitänyt häntä silmällä. Nyt hän vain sanoi: "Minä lähden saattamaan sinua vähän matkaa."

"Älä lähde!" huusi Silvio. "Älä lähde pois! Jää tänne, Stineli!"

"Jää vain, Stineli", sanoi Rikokin. "Jää tänne ja anna minun mennä!"

Näin sanoessaan hän näytti juuri samanlaiselta kuin silloin, kun hän tuli opettajan luota halkopinon taakse ja sanoi: "Kaikki on mennyttä!"

Stineli meni Silvion vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Ole nyt kiltti, Silvio. Huomenna kerron sinulle kaikkein hauskimmat kertomukseni Peterlistä, jos vain et nyt melua."

Silvio ottikin ollakseen aivan hiljaa, ja Stineli lähti Rikon kanssa. Kun he sitte seisoivat puutarhan aituuksen luona, kääntyi Riko, osoitti valaistua taloa, joka täältä puutarhasta näytti niin miellyttävältä ja sanoi:

"Mene takaisin, Stineli; sinne sinä kuulut, ja siellä on kotisi; minun kotini on maantie. Minähän olen ja tulen aina olemaan koditon; anna minun sentähden mennä menojani."

"En anna, en, en, näin en voi päästää sinua menemään, Riko. Mihin sinä nyt olet menossa?"

"Järven rantaan", sanoi Riko ja lähti sillalle päin. Stineli lähti hänen mukaansa. Kun he saapuivat äyräälle, kuulivat he aaltojen hiljaista loisketta, jota kuuntelivat hetkisen. Sitte sanoi Riko: "Näetkös, Stineli, jos sinä et olisi täällä, lähtisin pois, kauas pois, vaikka en tiedäkään minne. Minunhan täytyy aina olla koditon raukka, ja kaiken ikäni soittaa ravintoloissa, missä ihmiset meluavat ikäänkuin olisivat hulluja, ja nukkua huoneessa, johon mieluummin en enää milloinkaan palaisi. Sinun kotisi on noiden luona, jotka asuvat tuossa kauniissa talossa, mutta minulla ei ole kotia missään. Ja tiedätkö, kun katson alas syvyyteen, ajattelen: jospa äitini ennen kuolemaansa olisi heittänyt minut tuonne, niin minusta ei olisi tullut tällainen koditon poika poloinen."

Stineli oli sydämen surulla kuunnellut Rikon puhetta; mutta samalla kun hän lausui viimeiset sanansa, valtasi tytön suuri kauhu ja hän huusi: "Voi, Riko, et saa puhua tuollaista! Sinä et varmaankaan ole pitkiin aikoihin rukoillut 'Isä meitääsi'. Sentähden on sinussa herännyt näin pahoja ajatuksia."

"En olekaan enää rukoillut sitä, enkä edes enää osaa sitä."

Tämä oli Stinelistä ihan kauheata.

"Voi Riko, tietäisipä vain mummu tämän", vaikeroi hän, "niin kyllä olisi hän kovin pahoillaan sinusta. Tiedätkö kuinka mummu sanoi: 'Joka unohtaa 'Isä meitänsä', hänen käy huonosti!' Oi, Riko, sinun täytyy oppia se uudestaan, minä opetan sen sinulle heti. Kyllä sinä pian opit sen."

Ja Stineli ryhtyi heti toimeen, ja sydämensä lämpimällä osanotolla hän saneli kahdesti perättäin "Isä meidän" rukouksen. Kun tyttö nyt syvätunteisesti lausui nuo sanat, huomasi hän kuinka paljon lohdutusta niissä oli juuri Rikon varalta, ja kun oli päästy loppuun, sanoi hän:

"Näetkös, Riko, koska koko valtakunta on hyvän Jumalan oma, niin voihan hän löytää sinullekin kodin, ja koska hänen on voima, niin hän myöskin voi antaa sen sinulle."

"Mutta, Stineli", vastasi Riko, "jos hyvällä Jumalalla on minulle koti valtakunnassansa ja myöskin voimaa antaa se minulle, niin näethän, ettei hän siis tahdo antaa."

"Mutta sinun tulee ajatella", jatkoi Stineli, "että hyvä Jumala voi sanoa itsekseen: 'Jos Riko tahtoo minulta jotakin, niin voihan hän joskus pyytää sitä minulta ja ilmoittaa asiansa'."

Siihen ei Riko voinut vastata mitään. Hän oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:

"Lausuppa minulle vielä kerran 'Isä meidän'. Minä tahdon oppia sen uudestaan."

Stineli toisti sen vielä kerran, ja sitte Riko jo osasikin sen aivan oikein. Nyt he läksivät kotiin, kumpainenkin omalle taholleen, ja Rikon täytyi yhtä mittaa ajatella valtakuntaa ja voimaa.

Mutta illalla, kun hän oli hiljaisessa huoneessaan, rukoili hän nöyrtynein sydämin; sillä hän tunsi selvästi kuinka väärin oli odottaa, että Jumala antaisi hänelle hänen tarpeensa, vaikkei hän milloinkaan ollut Jumalalta niitä rukoillut.

Stineli astui miettiväisenä puutarhaan. Hän tuumaili mielessään, voisiko puhua kaikesta tästä rouva Menotille; ehkä tämä voisi hankkia Rikolle toisen toimen, koska ravintoloissa soittaminen oli hänelle niin vastenmielistä. Mutta kun hän tuli huoneeseen, huomasi hän heti, ettei hän nyt voinut vaivata rouva Menottia kertomalla omista asioistaan. Silvio lepäsi hehkuvan punaisena vuoteellaan ja hengitti raskaasti ja epätasaisesti, ja vuoteen vieressä istui äiti ääneen itkien. Silviolla oli taas pitkästä ajasta ollut tautikohtaus ja hän oli kärsinyt suuria tuskia. Kuumekin oli noussut vain siitä syystä, että Stinelin poissaolo oli saanut hänet suuttumaan. Stineli ei vielä milloinkaan ollut nähnyt äitiä noin masentuneena. Kun tyttö vihdoin sai hänet hiukan tointumaan, sanoi hän: "Tule, Stineli, istumaan tähän viereeni, minun täytyy kertoa sinulle jotain. Näetkös, minulla on niin raskas taakka sydämelläni, että toisinaan tuntuu ikäänkuin en enää jaksaisi kantaa sitä. Sinä olet tosin nuori, mutta sinä olet ymmärtäväinen tyttö, olet jo nähnyt paljon, ja minun mieltäni ehkä keventäisi, kun saisin puhua sinulle tästä asiasta. Sinähän näet, miten Silvion, ainoan pienen poikani laita on. Mutta nyt minä en kärsi vain hänen tautinsa takia, joka on parantumaton, vaan minun täytyy usein itsekseni sanoa: ehkä tämä on Jumalan lähettämä rangaistus siitä, kun me vääryydellä olemme pitäneet ja nauttineet toisen omaisuutta, jos kohta emme olisi tahtoneetkaan anastaa ja pitää sitä. Mutta minä kerron sinulle asian ihan alusta.

"Kun me, Menotti ja minä, menimme naimisiin -- hän oli tuonut minut tänne Rivasta, missä isäni vielä elää -- oli Menotilla täällä hyvä ystävä, joka halusi päästä heti pois täältä; tämä seutu oli käynyt hänelle vastenmieliseksi, sillä hänen vaimonsa oli kuollut. Hänellä oli täällä pieni tila rakennuksineen, peltoineen, päivineen; varsin hyvää maa ei ollut laadultaan, mutta alaltaan jotakuinkin suuri. Lähtöä tehdessään ystävä pyysi miestäni ottamaan tuon kaiken hoitoonsa; maa ei paljon tuota, sanoi hän, mutta hoitaahan sitä pitäisi ja rakennusta samoin, siksi kunnes hän parin vuoden päästä tulisi takaisin. Tällaisen sopimuksen tekivät ystävät keskenään, sillä he pitivät toisistaan; vuokrasta ei tehty sopimusta. Mieheni sanoi: 'Saat omaisuutesi takaisin, milloin palaat.' Hän aikoi hoitaa kaikkea hyvin, sillä hän oli maanviljelykseen perehtynyt. Sen hänen ystävänsäkin tiesi ja sentähden hän heitti kaikki hänen hoitoonsa. Mutta seuraavana vuonna alettiin rakentaa rautatietä. Rakennus oli siirrettävä pois ja rautatiekiskot kulkevat nyt pellon poikki. Mieheni sai maasta suuremman korvauksen kuin sen oikea arvo olikaan, ja hän osti täällä alempana hyvää maata ja puutarhan ja rakensi tämän rakennuksen, kaikki noilla saamillaan rahoilla. Tämä maa on antanut kahta paremmat sadot kuin tuo entinen. Minä kyllä sanoin monesti miehelleni: 'Eihän tämä ole meidän omaisuuttamme, toisen omaa käyttämällä me elämme ylellisyydessä. Jospa vain tietäisimme, missä hän on!' Mutta mieheni rauhoitti minua ja sanoi: 'Minähän hoidan tätä hyvin; kun hän palaa, saa hän omansa takaisin, ja voitosta, jonka panen säästöön, tulee hänkin saamaan osansa.'

"Sitte saimme Silviomme, ja kun huomasin, että poika oli tällainen vaivainen, täytyi minun tuontuostakin sanoa miehelleni: 'Me elämme toisen tavarasta, ja tämä on rangaistus siitä.' Monesti tuntui elämä minusta niin raskaalta, ja paljon kernaammin olisin tahtonut olla köyhä ja koditon. Mutta mieheni lohdutti minua ja sanoi: 'Saatpa nähdä, kuinka tyytyväinen hän on minuun, kun hän kerran palaa.' Mutta hänpä ei palannutkaan. Noin neljä vuotta takaperin kuoli mieheni. Voi, sitä tuskaa, mitä olen siitä saakka kärsinyt! Ja yhtä mittaa täytyy minun ajatella: mitenkähän voisin päästä vapaaksi tästä toisen tavarasta; täytyyhän minun hyvin hoitaa tätä, siksi kunnes ystävä palaa. Ja sitte taas ajattelen: ehkä hän elää köyhyydessä ja kurjuudessa ja minä elän yltäkylläisyydessä hänen varoillaan enkä tiedä hänestä mitään."

Stineli sääli suuresti rouva Menottia, sillä hän käsitti hyvin miltä tuntui rouvasta, jonka täytyi syyttää itseään epärehellisyydestä, mutta ei kuitenkaan voinut muuttaa oloja. Hän lohdutti rouvaa ja sanoi hänelle: Kun emme tahdo tehdä väärin, vaan mielellämme tahtoisimme sovittaa tekemämme pahan, silloin saamme luottamuksella rukoilla hyvältä Jumalalta apua, sillä hän voi kääntää hyvin päin senkin, jonka me olemme tehneet pahasti, ja hän tahtookin tehdä sen, jos vain olemme oikein pahoillamme teostamme. Tämän kaiken sanoi Stineli oppineensa mummulta, kun hän itse kerran joutui suureen tuskaan eikä kyennyt auttamaan itseään.

Sitte kertoi Stineli järvestä, jota Riko aina muisteli, ja kuinka hän oli syypää siihen, että Riko lähti pois kotoaan, ja kuinka hän pelkäsi pojan joutuneen surman suuhun. Hän kertoi myöskin kuinka hänen mielensä oli rauhoittunut, kun hän oli rukouksessa jättänyt koko asian hyvän Jumalan hoitoon. Nyt tulisi rouva Menotin tehdä samoin, siliä se keventäisi suuresti hänen sydäntään ja hän saisi aina ilomielin ajatella: "Nyt on hyvä Jumala ottanut tämän asian ajaaksensa."

Stinelin puhe lohdutti suuresti rouva Menottia ja hän sanoi nyt lähtevänsä rauhassa levolle, sillä Stinelin luottamus oli tehnyt hänelle hyvää.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Vihdoin kotona.

Kun kultainen sunnuntai-aamu heloitti yli puutarhan ja sen punaisien kukkien, astui rouva Menotti ulos ja kävi istumaan turvepenkille aituuksen viereen. Hän katseli ympärilleen ja omituisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Tässä oli oleanderikukkia ja niiden takana laakeripensasto, tuolla viikunapuita hedelmiä täynnä ja niiden välillä kultaisia viiniköynnöksiä. Silloin sanoi hän hiljaa itsekseen: "Jumala tietää kuinka iloinen olisin, jos pääsisin vapaaksi omantunnon soimauksista; mutta toista näin kaunista paikkaa en mistään löydä."

Samassa tuli Riko puutarhaan; hänenhän oli tänään iltapäivällä lähdettävä pois. Mutta ei hän kuitenkaan jaksanut kaiken päivää olla käymättä täällä. Kun hän nyt oli menossa suoraa päätä huoneeseen, huusi rouva Menotti häntä ja sanoi:

"Istu vähän aikaa tässä luonani; kuka tietää kauanko saatamme istua vieretysten!"

Riko pelästyi.

"Kuinka niin, rouva Menotti? Ettehän te toki lähde pois?"

Nyt täytyi rouva Menotin kääntää puhe toisaalle, sillä eihän hän voinut kertoa Rikolle huoltansa. Hän muisti mitä Stineli eilen illalla oli kertonut Rikosta, mutta hänen mielensä oli silloin niin täynnä omia huolia, ettei hän ollut oikein päässyt tytön kertomuksesta selville. Nyt häntä hiukan oudostutti, kun asia taas johtui hänen mieleensä.

"Kerropas minulle, Riko", alkoi hän, "oletko joskus ennen ollut täällä Peschierassa, koska sinä uudestaan halusit nähdä tätä järveä? Stineli, näet, kertoi siitä minulle eilen illalla."

"Olinhan täällä pienenä ollessani", sanoi Riko. "Sitte jouduin pois täältä."

"Kuinka sinä pienenä ollessasi sitte jouduit tänne?"

"Minä olen täällä syntynyt."

"Mitä? Täällä syntynyt? Mikä sinun isäsi sitte oli, koska hän tuli tänne vuoristosta?"

"Ei hän ollut vuoristosta. Äiti vain oli sieltä."

"Mitä puhut, Riko?" huusi rouva. "Ei suinkaan isäsi ollut täältä kotoisin?"

"Olipa niinkin!"

"Tätä kaikkea et ole milloinkaan kertonut, ja se on kuitenkin hyvin merkillistä! Eihän sinulla edes ole meikäläistä nimeä. Mikä oli isäsi nimi?"

"Sama kuin minunkin: Enrico Trevillo."

Rouva Menotti syöksähti penkiltään ikäänkuin joku äkkipuuska olisi häntä kohdannut.

"Mitä sanot, Riko?" huusi hän. "Mitä sanoit äsken?"

"Mainitsin isäni nimen", sanoi Riko tyynesti.