Part 6

Rouva Menotti oli niin suuresti kiitollinen pastorille, ettei laisinkaan tiennyt miten ilmilausua tunteensa. Näin hän kerrassaan vapautui raskaista ajatuksista, jotka olivat vainonneet häntä monet päivät ja yöt ja käyneet sitä sotkuisemmiksi, jota enemmän hän niitä mielessään hautoi, niin että lopulta tuntui ikäänkuin hän ei enää olisi voinut selviytyäkään tästä pulmasta. Nyt oli pastori ottanut koko taakan niskoilleen, ja pastorin puoleen hän voisi tästälähin neuvoa Silviotakin kääntymään toivomuksineen.

Koko puhelun ajan oli Silvio jännitetyin mielin terävästi katsonut pastoria harmaine silmineen. Kun tämä nyt nousi ja hyvästiksi ojensi pienokaiselle kätensä, paiskasi tämä siihen lujasti omansa ikäänkuin olisi sanonut: "Nämä tuumat minä hyväksyn." Pastori lupasi ilmoittaa asiasta niin pian kuin oli päättänyt kuulustelunsa ja saanut selville oliko tuuma toteutettavissa vai oliko Silvion luovuttava vaatimuksistaan.

Nyt kului viikko viikolta, mutta Silvio pysyi yhä rauhallisena. Hän eli toivossa, ja sitä paitsi oli Riko kerrassaan muuttunut vielä entistään huvittavammaksi ja vilkkaammaksi. Aina siitä saakka kuin hän oli kuullut mitä pastori oli luvannut, oli häneen lentänyt kuin sytyttävä ilonkipinä ja hän eli kuin uutta elämää. Hän osasi kertoa Silviolle entistä enemmän, ja kun hän tarttui viuluunsa, lähti siitä niin sydäntä virkistäviä säveleitä ja lauluja, ettei rouva Menotti enää hennonut lähteä huoneesta eikä kyllin voinut ihmetellä mistä Riko tuon kaiken oli oppinut.

Ainoastaan tässä talossa olikin Rikolla tosi-iloa viulustaan; avarassa, korkeassa huoneessa kaikui soitto niin ihanalta; täällä oli niin hiljaista ja ilmavaa, täällä ei ollut tupakansavua eikä ihmishälinää, eikä hänen tarvinnut soittaa yksinomaan tanssisävelmiä, vaan sitä, mikä milloinkin oli hänelle itselleen iloksi. Päivä päivältä palasikin Riko yhä mieluummin tähän huoneeseen, ja usein sinne tullessaan hän ajatteli: "tältä varmaankin tuntuu, kun tulee kotiinsa". Mutta tämähän ei ollut hänen kotinsa, hän sai vain tulla sinne pariksi tunniksi, ja sitte oli aina lähdettävä pois.

Mutta viime aikoina oli Riko muuttunut tavalla, joka sai hänen emäntänsä suuresti ihmettelemään. Kun emäntä joskus laski solkkuisen, rikkinäisen likaämpärin hänen eteensä ja sanoi: "Viepäs, Riko, tämä kanoille!" -- silloin vetäytyi Riko hiukan syrjään, asetti kädet taaksensa ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän voinut koskea ämpäriin, ja sanoi tyynesti: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi sen!"

Ja kun emäntä toi vanhat kenkänsä ja tahtoi antaa ne Rikon käteen, jotta tämä veisi ne paikattaviksi, teki Riko taas samalla tavalla ja sanoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi ne."

Mutta emäntä oli ymmärtäväinen nainen, jonka silmä näki mitä ympärillä tapahtui, ja hän oli kyllä huomannut kuinka Riko viime aikoina oli muuttunut ja miltä hän nyt näytti. Rouva Menotti oli pitänyt Rikon hyvissä vaatteissa aina siitä saakka kuin hän otti tämän tehtävän huolekseen. Ja kun kaikki kaunisti Rikoa ja hän yhä enemmän alkoi näyttää herraspojalta, niin rouva Menotti ilomielin hankki hänelle hyvää kangasta puvuiksi ja Riko puolestaan piti vaatteitaan siististi ja huolellisesti, sillä häntä miellytti kaikki, mikä oli kaunista, ja likaisuus ja epäjärjestys oli hänelle yhtä vastenmielistä kuin melu. Tämän kaiken oli emäntä huomannut, ja sitäpaitsi hän hyvin tiesi, että Riko yhä vielä, niinkuin ensi kerrallakin tanssihuveista palatessaan, tyhjensi hänelle taskunsa ja antoi pois kaikki rahat, eikä milloinkaan näyttänyt vaativan niistä osaansa.

Hän toikin kotiin yhä suurempia rahamääriä, siliä hän ei soittanut vain tanssisävelmiä niinkuin muut, vaan tanssin jälkeen pyydettiin häneltä aina lauluja ja mitä muuta hän osasi. Sentähden tahtoi emäntä kernaasti pitää Rikon luonaan, ja siksi kanat ja vanhat kenkärajat saivat hänen puolestaan jäädä rauhaan ja muiden hoidettaviksi.

Näin oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Riko tuli Peschieraan. Hän oli nyt neljäntoista vanha nuorukainen, ja kuka vain hänet näki, se mieltyi häneen.

Taas loisti kultainen syyspäivyt yli Gardajärven ja sininen taivas kaareili yli hiljaisen aallokon. Puutarhassa riippui köynnöksissä kultaisia rypäleitä ja punaiset oleanderikukkaset helottivat kirkkaassa päivänpaisteessa. Silvion huoneessa vallitsi hiljaisuus, sillä äiti oli mennyt puutarhaan poimimaan rypäleitä ja viikunoita illalliseksi. Silvio kuunteli Rikon askeleita, sillä tähän aikaan hänen oli määrä tulla. Nyt narisi portti; Silvio kiepsahti istumaan. Pitkä, musta kauhtana näkyi käytävällä; tulija oli herra pastori. Tällä kertaa Silvio ei piiloutunut; hän ojensi kätensä niin kauas kuin voi pastoria vastaan, vaikka tämä vielä oli kaukana puutarhan käytävällä. Tämä vastaanotto miellytti vierasta; vaikka hän kyllä näki äidin etäämmällä puutarhassa, tuli hän heti huoneeseen Silvion vuoteen viereen ja sanoi: "Oikein tehty, poikani! Miten on terveytesi laita?" -- "Hyvin", vastasi Silvio nopeasti. Suuresti jännitettynä hän katsoi herra pastoria ja kysyi sitte hiljaa: "Milloin voi Riko lähteä?"

Pastori istuutui vuoteen viereen ja sanoi juhlallisella äänellä: "Huomen aamulla kello 5 lähtee Riko, pikku poikani."

Samassa tuli rouva Menottikin huoneeseen ja alkoi innokkaasti kysellä ja ihmetellä; pastori töin tuskin sai hänet niin paljon vaikenemaan, että häiritsemättä sai ruveta kertomaan mitä oli saanut toimitetuksi. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja heti jutun alusta kiinnitti Silvio katseensa kertojaan kuin pieni varpusenpoika.

Herra pastori tuli juuri Bergamosta, jossa oli ollut kaksi päivää. Siellä hän oli erään ystävänsä avulla tavannut hevoskauppiaan, joka noin 30 vuoden kuluessa on joka syksy tullut Bergamoon, ja tuntee vuoriston kaikki tiet ja paikkakunnat, vieläpä paljon etäämmätkin kuin se, jonne Rikon oli mentävä. Hän tiesi myöskin miten vuoristoon on matkustettava yhtä painoa tarvitsematta koko matkalla astua ajoneuvoista tai etsiä yösijaa. Tällaiselle matkalle lähtee kauppias itse ja on luvannut ottaa Rikon mukaansa, jos tämä huomen aamuna saapuu Bergamoon ensimäisellä junalla. Tämä mies tunsi myöskin kaikki ajajat ja junailijat ja lupasi pyytää näitä ottamaan pojan ja hänen matkakumppaninsa suojaansa ja hoitoonsa myöskin paluumatkalla, niin että he voivat kulkea aivan turvallisesti.

Pastorin mielipide oli siis, että nyt voitiin rauhallisella mielellä lähettää Riko menemään, ja hän puolestaan antoi hänelle siunauksensa matkalle.

Mutta kun hän sitte lähti ja oli jo ennättänyt puutarhaportille, kääntyi rouva Menotti, joka oli saattanut häntä, vielä kerran hänen puoleensa ja kysyi huolestuneena: "Voi, herra pastori, eihän Riko vain mahda joutua hengenvaaraan matkalla tai eksyä noilla monimutkaisilla teillä ja niin jäädä harhailemaan jylhään vuoristoon?"

Pastori koetti vielä kerran rauhoittaa rouvaa, ja tämä palasi huoneeseen ja alkoi ajatella millä tavalla Rikoa nyt oli varustettava matkalle. Samassa Rikokin astui puutarhaan, ja Silvio tervehti häntä sellaisella ilohuudolla, että Riko hämmästyneenä riensi vuoteen ääreen katsomaan mikä oli tapahtunut.

"Mikä sinulle tuli? Mikä sinulle tuli?" kysyi Riko hätäytyneenä, ja Silvio taas huusi minkä jaksoi: "Minä tahdon kertoa! Minä tahdon kertoa!" Sillä hän pelkäsi, että äiti ehtisi ennen häntä kertoa tuon suuren uutisen. Mutta äiti jätti pojat kahdenkesken iloitsemaan ja lähti omiin toimiinsa, sillä nepä nyt olivatkin tärkeimmät. Hän haki esille matkalaukun ja pisti pohjalle suunnattoman suuren kappaleen savustettua lihaa ja leipäpuolikkaan ja suuren käärön kuivattuja luumuja ja viikunoita. Sitte tuli laukkuun vaatteita: kaksi paitaa, sukka- ja kenkäpari ja nenäliinoja. Matkalaukkua sääliessään tuntui rouva Menotista kuin olisi Riko lähdössä maailman etäisimpään maanosaan, ja nyt hän vasta huomasi kuinka rakas Riko oli hänelle, niin että hän tuskin tuli toimeen ilman häntä.

Kesken työtään täytyi hänen tuon tuostakin istuutua ja ajatella: "Jospa tästä vain ei koituisi onnettomuutta!"

Nyt toi hän laukun Rikolle ja neuvoi häntä heti menemään ravintolaan ja tarkoin kertomaan emännälle kaikki ja pyytämään häneltä lupaa lähteä matkalle; laukun voisi hän sitte heti viedä rautatieasemalle.

Riko hämmästyi suuresti näistä matkatavaroistaan; mutta hän totteli heti ja läksi emännän luokse. Hän kertoi tälle, että hänen oli matkustettava vuoristoon noutamaan Stineliä, ja että pastori oli esittänyt, että hänen olisi lähdettävä jo huomenaamuna kello viideltä.

Kun emäntä kuuli, että pastorillakin oli tämän asian kanssa tekemistä, tuli hän heti myöntyväiseksi. Hän halusi vain tietää kuka Stineli oli, ja minkälainen; hän ajatteli heti, että ehkä tuo olisi hänelle sopiva. Mutta hän sai heti tietää että Stineli oli tyttö, jonka nimi oli Stineli ja että hän oli tuotava rouva Menotin apulaiseksi. Silloin hän suostui asiaan, sillä rouva Menottia hän ei tahtonut vastustaa; hän oli, näet, hyvillään siitä, että tämä antoi hänen pitää Rikoa palveluksessaan. Hän otaksui Stinelin olevan Rikon sisaren, vaikkei poika sitä sanonut; mutta eihän tämä muutenkaan koskaan puhunut perhe-oloistaan.

Samana iltana kertoikin emäntä kaikille vierailleen, että Riko seuraavana aamuna lähtee hakemaan sisartaan, sillä hän on tullut huomaamaan, kuinka täällä on hyvä olla.

Nyt hänkin puolestaan tahtoi näyttää kuinka hyvää hän soi Rikolle. Hän toi ullakolta suuren kopan ja ahtoi sen aivan täyteen makkaroita ja juustoa ja munia ja leipäpilppuja, joiden väliin pani sormenpaksulta voita. Rikolle hän sitte sanoi: "Et sinä saa nähdä nälkää matkalla, ja loput saat syödä perillä; siellä taidat tavata tyhjänpuoleiset paikat ja kotimatkalla tarvitset myöskin hiukan evästä. Sillä tulethan sinä, Riko, aivan varmasti takaisin?"

"Tulen", sanoi Riko. "Viikon päästä olen taas täällä."

Nyt Riko vielä vei viulunsa rouva Menotin luo, sillä muiden hoitoon ei hän sitä olisi uskonut, ja sitte hän heitti heidät viikoksi hyvästi; sillä jos kaikki kävi hyvin, toivoi hän palaavansa sen kuluttua.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Vuorien poikki takaisin.

Seuraavana aamuna seisoi Riko rautatieasemalla jo kauan ennen kello viittä ja tuskin malttoi odottaa junan lähtöä. Nyt hän taas oli vaunussa, aivan kuin kolme vuotta takaperin. Silloin hän pelonalaisena istua kyyrötti viuluineen nurkassa; nyt hän oli ottanut haltuunsa koko penkin; sillä hänen vieressään oli matkalaukku ja koppa, ja ne veivät suuren tilan. Bergamossa hän tapasi välipuheen mukaan hevoskauppiaan, ja nyt he yhdessä jatkoivat matkaa ensin hyvän aikaa samassa vaunussa ja sitte laivalla yli järven. Sitte he astuivat maihin ja lähtivät erääseen ravintolaan; sen edustalla oli suuret postivaunut, hevoset täysissä valjaissa. Rikon mieleen muistui selvästi kuinka hän oli yöllä seisonut täällä ypö yksin sitte kun ylioppilaat olivat lähteneet astumaan tuonne poispäin. Ja tuolta kauempaa näkyi tallin ovi, mistä lyhdyn valo oli loistanut, ja missä hän oli uudestaan tavannut lammaskauppiaan.

Nyt oli jo ilta ja kohta noustiin vaunuihin ja lähdettiin kulkemaan vuoristoa kohden. Tällä kertaa matkusti Riko kumppaninsa kanssa itse vaunuissa. Tuskin hän oli päässyt mukavasti istumaan nurkkaansa, kun hänen silmänsä painuivat umpeen, sillä mielenliikutukseltaan hän ei edellisenä yönä ollut nukkunut vähääkään. Nyt tämä vahinko oli korvattava; ja kertaakaan heräämättä nukkui Riko nukkumistaan, kunnes aurinko oli noussut korkealle ja vaunut kulkivat hyvin hiljaa. Kun Riko pisti päänsä ulos ikkunasta, huomasi hän sanomattomaksi hämmästyksekseen, että vaunut kulkivat sitä polveilevaa tietä, joka vei ylös Malojaan ja jonka hän niin hyvin tunsi.

Ikkunasta ei hän voinut nähdä paljoa, senverran vain, että tie tuon tuostakin teki äkkikäänteen; mutta hän olisi kernaasti tahtonut nähdä koko seudun. Nyt vaunut seisahtuivat; oli saavuttu kukkulalle. Tuossa oli ravintola; tuossa tiepuolessa hän oli istunut ja puhellut ajajan kanssa. Kaikki matkustajat astuivat hetkeksi vaunuista, hevosia syötettiin. Rikokin astui vaunuista; hän meni ajajan luo ja kysyi nöyrästi: "Saisinkohan ajaa teidän kanssanne ajaja-istuimella Silseen saakka?"

"Totia kai", sanoi ajaja.

Ja nyt nousivat kaikki taas vaunuihin ja iloista kyytiä kuljettiin ensin alas ja sitten tasaista tietä eteenpäin. Nyt näkyi järvi. Tuolla oli metsäinen niemi ja tuolla -- tuolla näkyivät Silsen valkoiset talot ja taustassa Sils-Maria. Pieni kirkko loisti aamuauringon valossa ja vuoren juurella näkyivät molemmat pienet mökit.

Rikon sydän alkoi sykkiä rajusti. Missähän Stineli oli? Vielä muutamia askeleita, ja postivaunut pysähtyivät Silseen.

Rikon katoamisen jälkeen oli Stineli kokenut monta kovaa päivää. Lapset olivat varttuneet suuremmiksi, työtä oli karttunut yhä enemmän ja suurin osa siitä joutui Stinelin suoritettavaksi; sillä hän oli lapsista vanhin ja aikaihmisistä nuorin. Sentähden sanottiin aina: "Stineli tehköön tämän; johan hän on siksi vanha"; ja kohta senjälkeen taas: "Tämän voi Stineli tehdä, koska hän vielä on niin nuori." Siitä saakka kuin Riko joutui pois, ei hän enää voinut oikein jakaa iloaankaan kenenkään kanssa, jos joku lyhyt vapaahetki joskus olisikin sattunut hänen osalleen.

Edellisenä vuonna oli hyvä mummu kuollut, ja siitä saakka ei Stinelin osalle tullut vapaahetkiä ensinkään; sillä aamusta iltaan oli niin paljon työtä, ettei sitä milloinkaan saatu loppumaan, vaan täytyi aina olla samassa työtouhussa.

Mutta Stineli oli säilyttänyt reippaan mielensä, vaikka hän olikin hartaasti itkenyt mummua ja vieläkin monesti joka päivä tuli ajatelleeksi: "Ilman mummua ja Rikoa ei tämä maailma enää ole niin kaunis kuin kerran ennen."

Päivänpaisteisena lauantai-aamuna tuli hän ladosta suuri olkitukko pään päällä; hän aikoi ruveta tekemään hyviä olkihuiskuja iltapäivän siivousta varten. Päivä paistoi ihanasti Silseen vievälle kuivalle tielle, ja tyttö jäi seisomaan ja katselemaan. Silsestä päin tuli nuorukainen, jota Stineli ei tuntenut; sen hän toki heti huomasi, ettei se ollut silseläinen. Kun nuorukainen tuli lähemmäksi, jäi hän seisomaan ja katsoi Stineliä, ja tämäkin katsoi tulijaa ja näytti hämmästyneeltä. Mutta samassa tyttö heitti olkitaakkansa kauas luotansa ja juoksi seisovan nuorukaisen luo ja huusi: "Oi Riko, elätkö sinä vielä? Oletko tullut takaisin? Mutta suureksipa olet kasvanut, Riko! Ensin en ollut tuntea sinua, mutta kun näin kasvosi, tunsin sinut heti; eihän kellään ihmisellä ole sellaisia kasvoja kuin sinulla!"

Ja Stineli seisoi ilosta hehkuvan punaisena Rikon edessä, ja Riko seisoi liikutuksesta valkeana kuin palttina eikä aluksi saanut sanaa suustansa, katsoi vain katsomistaan Stineliä. Sitten sanoi hän: "Sinäkin olet kasvanut suuremmaksi, Stineli, mutta muuten sinä olet aivan samanlainen kuin ennen. Jota lähemmäksi kotianne tulin, sitä tuskallisemmalta tuntui, kun pelkäsin sinun tulleen toisenlaiseksi."

"Oi, kuinka hauskaa, Riko, kun taas olet täällä!" riemuitsi Stineli. "Voi, jospa mummu tietäisi! Mutta sinun on tultava sisään, Riko; kylläpä nyt kaikki hämmästyvät!" Stineli juoksi edeltä ja avasi oven ja Riko astui tupaan. Lapset pujahtivat heti piiloon toistensa taakse ja äiti nousi ja tervehti Rikoa kuin vierasta ainakin ja kysyi mitä hän halusi. Sillä ei äiti eikä yksikään lapsista tuntenut Rikoa. Samassa tulivat myös Trudi ja Sami ja tervehtivät hekin ohimennen.

"Ettekö sitte tunne häntä?" huusi Stineli; "Rikohan tämä on!"

Nytkös kaikki rupesivat ihmettelemään, ja samassa tuli isäkin ruualle.

Riko meni häntä vastaan ja ojensi kätensä. Isä tarttui siihen ja katsoi nuorukaista.

"Nyt ei isäkään tunne häntä", sanoi Stineli hiukan loukkautuneena. "Sehän on Riko, isä."

"Niinkö? Aivan oikein!" sanoi isä ja katseli häntä uudestaan kiireestä kantapäähän; sitte sanoi hän taas: "Sinua tosiaan kannattaa katsella; oletko opetellut jotain ammattia? Tule istumaan kanssamme ruoalle ja kerro mitä sinulle on tapahtunut."

Riko ei käynyt istumaan, katseli vain yhtä mittaa ovelle päin; vihdoin hän kysyi empien: "Missä mummu on?" Isä kertoi, että mummu lepää Silsessä, vanhan opettajan läheisyydessä. Riko oli tuskin uskaltanut kysyä tätä, sillä hän pelkäsi vastausta, kun ei mummua missään näkynyt. Nyt hän istui ruoalle toisten kanssa; mutta aluksi oli hän aivan ääneti, eikä voinut syödäkään, sillä mummu oli ollut hänelle hyvin rakas.

Mutta nyt halusi isä kuulla mihin hän oli joutunut silloin, kun häntä täällä etsittiin vuoren rotkoista, ja mitä hänelle tuolla kaukana oli tapahtunut. Silloin Riko kertoi kaikki ja pääsi piankin puhumaan rouva Menotista ja Silviosta ja selvitti nyt minkätähden hän oikeastaan oli tullut ja kuinka hän Stinelin kanssa aikoi palata Peschieraan, jos isä ja äiti vain suostuisivat siihen. Stineli kuunteli Rikon kertomusta silmät pystyssä, sillä olihan tämä kaikki hänellekin uutta. Sydämessä leimahti kuin ilonliekki: Rikon kanssa hänen kauniin järvensä rannalle, joka päivä olemaan hänen seurassaan hyvän rouvan ja sairaan Silvion luona, joka niin suuresti toivoi häntä luoksensa!

Isä oli ensin jonkun aikaa aivan ääneti, sillä hän ei koskaan liikoja hätiköinyt; sitte hän sanoi: "Hyvä on; kun pääsee vierasten luo, oppii aina jotakin. Mutta Stineli ei voi lähteä; siitä ei kannata puhua. Hänet tarvitsemme täällä kotona. Mutta voihan joku toisista lähteä, ehkäpä Trudi."

"Niin, niin, sehän on parempi", sanoi äiti. "Ilman Stineliä minä en tule toimeen." Silloin Trudikin nosti päätään ja sanoi: "Niin on minustakin parempi; eihän täällä kotona milloinkaan ole muuta kuin lastenhuutoa."

Stineli ei sanonut sanaakaan, katsoi vain jännityksellä Rikoa: Sanoisikohan tämä vielä jotain, kun isä noin jyrkästi oli kieltänyt, vai suostuisikohan hän ottamaan Trudin mukaansa? Mutta Riko katsoi isää rohkeasti silmiin ja sanoi:

"Ei se niinpäin sovellu. Sairas Silvio tahtoo ainoastaan Stineliä luokseen eikä ketään toista, ja hän kyllä tietää mitä tahtoo; hän lähettää Trudin heti paikalla kotiin ja tämä saa tehdä matkansa aivan turhanpäiten, Sitte on rouva Menotti myöskin sanonut: Jos Stineli tulee Silvion kanssa hyvin toimeen, saa hän joka kuukausi lähettää kotiin kymmenen frangia, jos vanhemmat sitä vaativat. Ja kyllähän Stineli hyvin tulee Silvion kanssa toimeen, sen tiedän niin varmasti kuin olisin jo nähnyt sen."

Isä työnsi lautasensa pois ja pani lakin päähänsä. Hän oli lopettanut syömisensä ja piti kernaasti lakkia päässään, kun oli tarkkaan mietittävä; ajatukset tuntuivat siten pysyvän paremmin koossa.

Nyt hän punnitsi mielessään miten paljon hän sai ahertaa, ennenkuin sai ansaituksi yhdenkään frangin ja sitte hän ajatteli: "Kymmenen frangia jok'ainoa kuukausi tuohon käteen, tarvitsematta liikuttaa sormeaankaan." Sitte hän työnsi lakin ensin toiselle ja sitte toiselle korvalle ja sanoi: "Menköön sitte; ehkäpä joku toinenkin voi tehdä jotain täällä kotona."

Stinelin silmät loistivat. Mutta äiti katsoi hiukan huokaillen kaikkia noita pieniä päitä ja lautasia; kukahan tästä puoleen auttaa näiden puhtaana pitämisessä? ja Trudi töykkäsi Peterliä kyynärpäällään ja sanoi: "istuhan kerrankin hiljaa!" vaikka tämä tällä kertaa söi papujaan aivan ääneti.

Mutta isä oli vielä kerran korjannut lakkiaan; eräs asia oli taas johtunut hänen mieleensä. "Mutta eihän Stineli vielä ole käynyt rippikoulua", sanoi hän. "Minusta hänen pitäisi ensin suorittaa se asia."

"Vastahan minun kahden vuoden päästä oli määrä käydä rippikoulua", sanoi Stineli innoissaan. "Voinhan varsin hyvin lähteä kahdeksi vuodeksi ja sitte taas tulla kotiin."

Se oli hyvä ehdotus, ja nyt olivat kaikki tyytyväisiä. Isä ja äiti ajattelivat: "Vaikka kaikki Stinelin lähdettyä kävisikin hullusti, niin eihän tuota ainaisesti kestä; lähteköön nyt ja tulkoon sitte takaisin." -- Ja Trudi ajatteli: "Kun Stineli tulee takaisin, lähden minä, ja sittepähän nähdään, milloin minä tulen takaisin." Mutta Riko ja Stineli katsoivat toisiaan, ja puhdas ilo loisti heidän silmistään.

Kun isä nyt piti asian päätettynä, nousi hän pöydästä ja sanoi: "Huomenna voitte lähteä, niin tiedämme millä kannalla asiat ovat."

Mutta silloin alkoi äiti surkeasti vaikeroida ja sanoi, ettei heidän toki niin pian tulisi lähteä, ja niin kauan hän voivotteli, kunnes isä sanoi: "Menkööt sitte vasta maanantaina", sillä kauemmaksi ei isä tahtonut lähtöä siirtää, koska hän hyvin tiesi suruvirsien soivan siksi, kunnes matkalle oli lähdetty.

Stinelillä oli nyt paljon tehtävää; Riko ymmärsi sen hyvin ja sentähden hän kääntyi Samin puoleen ja kertoi lähtevänsä katsomaan oliko Sils-Mariassa kaikki entisellään, ja koska hän aikoi Silsestä tuoda matkalaukun ja kopan, pyysi hän Samia mukaansa kantamaan toista niistä. Yhdessä he sitte lähtivät matkalle. Ensin jäi Riko seisomaan entisen kotimökkinsä edustalle; siinä hän katseli vanhaa ulko-ovea ja kanakoppelia. Hän kysyi Samilta kuka siellä asui ja elikö täti siellä yksikseen. Mutta täti oli aikoja sitte muuttanut pois, Silvaplanaan, eikä kukaan ollut häntä sittemmin tavannut, sillä ei hän milloinkaan enää käynyt Sils-Mariassa.

Mökissä asui nyt väkeä, jota Riko ei ensinkään tuntenut. Joka paikassa mihin Riko tuli, näki hän vanhoja, tuttuja taloja, mutta ikkunoista kurkisti outoja ihmisiä; ei kukaan tuntenut häntä. Kun he sitte illemmällä tulivat Silseen, poikkesi Riko hautuumaalle, sillä hän halusi käydä mummun haudalla, mutta Sami ei varmasti tiennyt missä se oli.

Matkalaukkua ja koria kantaen he palasivat hämärissä kotiin. Siellä seisoi Stineli vielä kaivon luona ja puhdisti navettasankoa viimeistä kertaa, ja kun Riko jäi hänen viereensä seisomaan, sanoi hän ilosta ja siivoamisinnosta loistavana: "Tuskin vielä voin uskoa sitä todeksi, Riko."

"Mutta minä uskon", sanoi Riko niin varmasti, että Stineli hämmästyneenä jäi katsomaan häneen. "Mutta, näetkös, Stineli, sinä et olekaan yhtä kauan ajatellut tätä asiaa kuin minä."

Mutta Stinelin täytyi vielä pitempäänkin ihmetellä sitä, että Riko noin varmasti voi sanoa sanottavansa; sitä hän ei ennen osannut tehdä.

Rikolle oli tehty vuode ullakkohuoneeseen; sinne vei hän tavaransa, sillä vasta huomenna aikoi hän purkaa esille tuomisensa. Seuraavana aamuna, joka oli kirkas, kaunis sunnuntaipäivä, tuli Riko kun kaikki istuivat ruokapöydässä ja latoi ihan Urslin ja Peteriin eteen niin suuren kasan luumuja ja viikunoita, etteivät nämä olleet mokomaa milloinkaan nähneet, ja viikunoita he eivät ennen olleet edes maistaneetkaan. Keskelle pöytää latoi Riko suuret määrät makkaroita ja lihaa ja munia. Kun suuri hämmästys hiukan oli asettunut, alkoivat sellaiset pidot, ettei niiden vertaisia ennen oltu tässä talossa pidetty, ja ihan iltaan saakka syödä nakertelivat lapset mielihyvällä makeita viikunoita.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kaksi iloista matkamiestä.

Maanantaina oli vasta illalla lähdettävä matkalle, sen oli hevoskauppias aivan selvästi ilmoittanut Rikolle, niin että tämä varmasti tiesi kuinka oli meneteltävä silloin ja koko matkalla. Kun siis oli heitetty hyvästit, lähtivät Riko ja Stineli astumaan Silseen, ja kodin edustalla seisoi äiti ja kaikki pienet lapsukaiset hänen ympärillään katsomassa poislähteviä. Sami kulki heidän rinnallaan ja kantoi päänsä päällä matkalaukkua; koria kantoivat Riko toiselta ja Stineli toiselta puolelta. Molemmat olivat Stinelin vaatteita täynnä.

Silsen kirkon luona sanoi Stineli: "Jospa mummu nyt voisi nähdä meidät! Meidän on sanottava hänelle hyvästi, eikö niin, Riko?" Riko suostui siihen kernaasti ja kertoi Stinelille käyneensä täällä jo eilen, vaikkei löytänyt paikkaa. Mutta Stineli tiesi hyvin missä mummu lepäsi.

Kun postivaunut tulivat ja seisahtuivat, huusi ajaja korkeudestaan: "Onko täällä ne kaksi matkustajaa, jotka aikovat Gardajärvelle? Kuulustelin heitä jo eilen!"

Hevoskauppias oli näet suositellut heitä, ja nyt ajaja taas huusi: "Nouskaahan tänne! Muita matkustajia palelee, vaunu on täysi ja te olette nuoria."

Sitte hän auttoi heitä istuimelle, joka oli vaunun katolla, ajaja-istuimen takana, otti esille paksun hevosloimen, jolla peitti ja kääri heidät hyvin, ja niin lähdettiin eteenpäin.