Part 5

"Voi, Silvio, mitä puhut", sanoi siihen äiti. "Sinähän täytät vasta neljä vuotta. Ei ne vuodet niin pian kulu."

"Soita taas!" sanoi nyt pikku Silvio.

Äiti istui paikalleen vuoteen viereen, ja Riko asettui vähän etäämmälle ja alkoi soittaa viuluaan. Silvio ei tuntunut saavan siitä kyllikseen; niin pian kun Riko oli saanut kappaleen soitetuksi, kuului vuoteesta taas: "Soita vielä!"

Näin soitti Riko kaikki kappaleensa ainakin kuuteen kertaan; sitte lähti äiti pois, ja kun hän tuli takaisin, toi hän mukanaan lautasellisen kullankeltaisia viinirypäleitä ja sanoi, että nyt on Rikon levättävä ja istuttava tuolille vuoteen viereen ja syötävä rypäleitä Silvion seurassa.

Sitte äiti läksi hetkeksi puutarhaan katsomaan kasvejaan, ja oli varsin hyvillään siitä, että kerrankin voi poistua pienokaisen vuoteen äärestä; tavallisesti ei hän voinut mennä mihinkään, sillä Silvio ei häntä päästänyt luotansa, vaan alkoi heti surkeasti huutaa, jos äiti vähänkin jätti hänet yksikseen.

Sillä aikaa molemmat lapset tulivat mainiosti toimeen keskenään; sillä Silvion kysymyksiin osasi Riko varsin hyvin vastata; sitäpaitsi sai hän helposti Silvion ymmärtämään itseään silloinkin, kun ei tiennyt oikeita sanoja, ja tällainen seurustelu oli pikku sairaalle suureksi hauskuudeksi. Äiti sai käydä katsomassa ei vain kukkamaitaan, vaan myöskin viiniköynnöksiään, kauniita viikunapuitaan ja kaikkea muuta sekä puutarhassa että pellolla, ilman että Silvio kertaakaan oli huutanut häntä.

Kun hän taas tuli huoneeseen, ja kun alkoi hämärtää ja Riko nousi lähteäkseen, nosti Silvio kovan melun, piti molemmin käsin kiinni Rikon nutusta eikä tahtonut päästää häntä irti, ennenkuin tämä olisi luvannut tulla takaisin huomenna ja joka päivä. Mutta rouva Menotti oli varovainen nainen; hän oli kyllä ymmärtänyt, mitä emäntä tervehdyksellään oli tarkottanut. Sentähden koetti hän rauhoittaa Silviota ja lupasi heti seuraavina päivinä mennä puhuttelemaan emäntää ja pyytää häneltä Rikolle lupaa; sillä ei Riko itse voinut mitään luvata, hänen täytyi totella emäntäänsä.

Vihdoin päästi pienokainen irti nutun, antoi Rikolle kättä, ja tämä lähti vastenmielisesti pois. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt tänne, missä oli niin hiljaista ja niin kaunista ja Silvio ja äiti niin ystävällisiä hänelle. --

Muutamien päivien päästä tuli rouva Menotti pyhävaatteisiinsa puettuna illalla "Kultaiseen aurinkoon", ja emäntä juoksi häntä vastaan ja vei hänet yläkerran saliin. Sitte rouva Menotti kohteliaasti kysyi, olisiko emännälle siitä haittaa, jos Riko noin pari iltaa viikossa tulisi hänen poikansa luokse, sillä hän osasi niin hyvin huvittaa pikku sairasta; hän, rouva Menotti, olisi valmis palkitsemaan tämän avun sillä tavalla kuin emäntä vain suvaitsisi määrätä.

Emäntää miellytti suuresti, että arvoisa rouva Menotti näin tuli pyytämään häneltä palvelusta, ja heti tehtiin sellainen sopimus, että Riko saisi viettää siellä kaikki vapaat iltansa ja korvaukseksi rouva Menotti pitäisi huolta Rikon puvusta. Tähän oli emäntä varsin tyytyväinen; sillä nyt ei hänellä ollut pojasta edes penninkään menoja, puhdasta voittoa vain. Siten molemmat rouvat kaikessa ystävyydessä erosivat. --

Näin kului Rikolta aika. Pian hän osasi italiankieltä niin sujuvasti kuin olisi hän aina sitä puhunut. Pienenä hän olikin jo puhunut sitä; sentähden se sana sanalta vaivatta muistui hänen mieleensä, ja kun hänellä oli hyvä korva, puhui hän pian yhtä puhtaasti kuin syntyperäinen italialainen, niin että kaikki ihmiset ihmettelivät.

Emäntä voi käyttää häntä apunaan paremmin kuin ikänään oli voinut toivoa, sillä hän suoritti työnsä näppärämmin ja kunnollisemmin kuin emäntä itse, joka oli luonteeltaan kärsimätön. Ja kun oli varustettava juhlia joskus häitäkin varten, niin oli Rikon ryhdyttävä työhön, sillä hän tiesi mikä oli kaunista ja osasi koristaa. Kun hänet lähetettiin asioille, tuli hän takaisin ennen kuin emäntä osasi aavistaakaan, sillä hän ei turhia vitkastellut. Kun joku alkoi kysellä hänen asioitaan, jätti hän kysyjän siihen paikkaan, ja riensi pois. Kun emäntä tuli tämän perille, miellytti se häntä suuresti, ja hän rupesi siihen määrin kunnioittamaan pojan arkatuntoisuutta, ettei hän itsekään tiedustellut hänen entisiä olojaan, ja siitä johtui, ettei oikeastaan kukaan tiennyt kuinka hän oli tullut Peschieraan. Siellä oli yleisesti levinnyt sellainen käsitys, että Riko oli turvaton orpopoika, jota vuoristossa oli huonosti hoidettu ja pahasti kohdeltu, jonkatähden hän oli karannut pois ja pitkällä matkallaan joutunut monenmoisiin vaaroihin, mutta vihdoin saapunut tänne, missä ihmiset eivät ole niin raakoja kuin vuoristossa ja missä hän viihtyy hyvin. Ja kun emäntä kertoi tämän kertomuksen, lisäsi hän aina lopuksi, että Riko olikin sellainen poika, jonka sieti käydä hyvin ja saada suojaa hyvän emännän katon alla.

Kun ensimäinen tanssisunnuntai tuli, kokoontui "Kultaiseen aurinkoon" niin tavattoman paljon väkeä, että tuskin tiedettiin, mihin kaikki saataisiin mahtumaan, sillä jokainen tahtoi nähdä ja kuulla pientä soittoniekkaa, ja ne, jotka ensimäisenä iltana olivat kuulleet häntä, tulivat ensimäisinä ja tahtoivat heti kuulla oman laulunsa.

Emäntä juoksi edestakaisin tulisessa touhussa, kasvot niin loistavina kuin hän itse olisi muuttunut "kultaiseksi auringoksi", ja aina kun hän tapasi miehensä, sanoi hän voitonriemuisena: "Enkö sanonut sitä sinulle?"

Riko kuunteli ensin, kuinka kolme tilattua viulunsoittajaa soitti tanssisävelmää. Sävel tarttui heti hänen korviinsa ja sormiinsa, ja pian hän osasi soittaa mukana, ja siitä pitäen hän osasi sen. Ja kun tanssi myöhään illalla lakkasi, oli hän oppinut kaikki tanssisävelmät, sillä niitä oli tietysti moneen kertaan soitettu.

Lopuksi oli Peschieralaulu taas laulettava, ja Riko säesti. Jos melu kyllä kaiken iltaakin oli ollut suuri, tulistuivat mielet laulettaessa siihen määrin, että Riko jo pari kertaa ajatteli: "Nyt he karkaavat toistensa kimppuun ja tappavat toisensa." Mutta kaikki tämä oli vain ystävyyden ilmaisua. Hänen osakseen tuli niin korvia särkevä mielenosoitus, että Riko aina vain ajatteli: "Jospa nuo pian vaikenisivat!" Sillä Rikolle ei mikään ollut niin vastenmielistä kuin suuri melu.

Illalla sanoi emäntä isännälle: "Oletko huomannut? Ensi kerralla tarvitsee meidän tilata vain kaksi soittajaa."

Isäntä oli varsin tyytyväinen ja sanoi: "Meidän täytyy antaa pojalle vähän rahaa."

Kahden päivän päästä oli tanssijaiset Desenzanossa ja Riko lähetettiin sinne toisten kanssa; nyt hänet voi jo lähettää soittamaan maksun edestä. Siellä oli samanlaista melua ja hälinää, ja vaikka siellä ei laulettukaan Peschieralaulua, oli melske kuitenkin yhtä rajua, ja Riko ajatteli alusta loppuun: "Jospa tämä vain pian loppuisi!"

Hän toi koko taskullisen rahaa kotiin, ja heti palattuaan hän rahoja lukematta tyhjensi taskunsa pöydälle, sillä emännän rahojahan ne olivat. Ja emäntä kiitti ja ylisti häntä ja toi hänelle kauniin omenakakkukimpaleen.

Seuraavana sunnuntaina oli taas tanssijaiset Rivassa ja tällä kertaa Riko iloitsi niistä, sillä Riva oli järven toisella puolella, siellä, missä järvi Peschierasta nähden muodosti päivänpaisteisen lahdelman, jonka rantamilta ystävälliset, valkoiset talot loistivat aina Peschieraan saakka.

Iltapäivällä lähti hän soittajien seurassa veneellä yli kultaisen järven sinitaivaan heloittaessa, ja Riko ajatteli: "Jospa saisin kulkea tästä yli Stinelin seurassa! Kylläpä hän ihmettelisi tätä järveä, jonka olemassaoloa hän ei edes uskonut!"

Mutta sielläkin alkoi entinen melu, ja Riko toivoi taas pääsevänsä pian pois, sillä oli paljon kauniimpaa hiljaisuudessa katsella Rivaa ihanassa iltavalaistuksessa toiselta rannalta, kuin olla täällä keskellä melskettä.

Mutta kun ei ollut tanssipäiviä, sai Riko aina iltaisin mennä pikku Silvion luokse ja viipyä siellä kauan, sillä emäntä tahtoi olla rouva Menotille avulias. Sinne meni Riko mielellään ja oikein ilolla. Kun hän kulki järven ohi, poikkesi hän aina pienelle kivisillalle ja istui hetkeksi maahan; tämä oli, näet, ainoa paikka, missä hän tunsi ehkä olevansa kotona. Silloin muistui hänen mieleensä elävimmin, miten kaikki oli silloin, kun hänellä tosiaan oli koti täällä. Sillä minkä hän nyt näki, sen hän oli silloinkin nähnyt, ja täällä hän kaikkein selvimmin voi nähdä äitinsäkin. Tuossa rannalla oli äiti seisonut ja pessyt jotain, tuontuostakin katsonut Rikoaan ja lausunut hänelle rakkaita sanoja, ja nyt hän istui juuri samalla paikalla, missä oli istunut silloinkin. Tämän kaiken hän tiesi tarkoin. Sitten hänen täytyi riistäytyä irti ja mennä pois, sillä hän tiesi Silvion odottavan. Rouva Menotti oli tavallaan ystävällisempi hänelle kuin kukaan muu, sen hän hyvin tunsi; hän sääli suuresti turvatonta "orpoa", joksi hän aina nimitti Rikoa; sillä hänkin oli kuullut kerrottavan pojan pakenemisesta. Hän ei koskaan tiedustellut Rikolta hänen mennyttä elämäänsä vuoristossa, sillä hän pelkäsi sen herättävän surullisia muistoja. Hän tiesi myöskin, ettei Riko nyt saanut sitä hoitoa, minkä hänen ikäisensä tyyniluontoinen lapsi olisi tarvinnut; mutta kun hän ei voinut auttaa asiaa, koetti hän vain pitää Rikoa luonaan niin paljon kuin mahdollista. Useasti laski hän kätensä Rikon pään päälle ja sanoi säälien: "Orporaukka!"

Pienelle Silviolle tuli Riko päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi. Jo aamulla alkoi hän ruikuttaa ja ikävöidä häntä, ja kun tuskankohtaukset sattuivat, huusi hän kahta kauheammin eikä ottanut rauhoittuakseen, jollei Riko vain voinut tulla. Sillä siitä saakka kun Riko oli oppinut puhumaan sujuvasti, oli Silviolle avautunut ehtymätön ilonlähde: Rikon kertomukset.

Riko oli ruvennut kertomaan Silviolle Stinelistä, ja kun aine häntä itseään miellytti ja hän kertoi koko sydämestään, niin hän kertoissaan muuttui niin hilpeäksi ja huvittavaksi, että häntä tuskin enää voi tuntea. Hän osasi satoja kertomuksia Stinelistä: kuinka hän kerrankin sieppasi kiinni Sami-veikkonsa säärestä, kun tämä oli pudota syvään vesilätäkköön, ja kaikin voimin kannatti siitä poikaa, samalla huutaen apua, ja kuinka Samikin parkui lätäkössä, kunnes isä vihdoin rauhallisesti kävellen tuli paikalle; sillä isä otaksui aina, että lapset huutavat vain huvikseen eikä hädissään. -- Ja kuinka Stineli Peterli-veikolleen saksilla leikkasi ihmisiä ja eläimiä ja Ursli-siskolle laittoi huonekaluja jos jostakin aineesta, niinkuin puusta, sammalista ja ruohonkorsista. -- Ja kuinka kaikki lapset sairaina ollessaan huusivat Stineliä luokseen, koska unohtivat kipunsa, kun Stineli huvitteli heitä. Sitte kertoi Riko, kuinka hän Stinelin kanssa lähti huvimatkoille ja kuinka hauska heillä silloin oli, ja hänen silmänsä loistivat, ja koko Riko oli niin hämmästyttävän eloisa, että pikku Silviokin joutui ihan haltioihinsa ja yhä tahtoi kuulla lisää. Ja kun Riko vihdoin herkesi kertomasta, huusi Silvio heti: "Kerro vielä Stinelistä!"

Eräänä iltana kiihtyi Silvio ihan suunniltaan, kun Riko aikoi lähteä pois ja samalla kertoi, ettei hän voi tulla huomenna eikä sunnuntainakaan. Silvio ratkesi huutamaan äitiä, ikäänkuin talo olisi ollut ilmitulessa ja hän itse liekkien keskellä. Kun äiti kauhistuneena syöksyi puutarhasta sisään, huusi poika yhtä mittaa: "Riko ei enää saa lähteä ravintolaan; hänen on jäätävä tänne! Hänen on aina oltava täällä! Sinun täytyy olla täällä! Sinun täytyy, Riko, sinun täytyy!"

Silloin sanoi Riko: "Olisinhan minä kernaasti, mutta minunhan täytyy mennä."

Rouva Menotti oli varsin neuvoton. Hän tiesi hyvin, minkä arvoinen Riko oli ravintolanpitäjille, tiesi etteivät nämä millään ehdoin tahtoneet luopua pojasta. Hän koetti sentähden rauhoittaa Silviota, ja Rikon hän veti luokseen ja sanoi säälien: "Voi sinua orporaukkaa!"

Silloin Silvio vihoissaan huusi: "Mikä se orpo on? Minäkin tahdon olla orpo!"

Mutta nyt rouva Menottikin kiihtyi ja huusi: "Voi Silvio, älä puhu noin pahasti! Näetkös, orpo on sellainen lapsiraukka, jolla ei ole isää eikä äitiä eikä hänellä missään koko maailmassa ole kotia."

Riko katsoi rouvaan tummin silmin, jotka tulivat yhä synkemmiksi, mutta rouva ei sitä huomannut. Hän ei vähääkään ollut muistanut Rikoa, kun hän liikutettuna oli selittänyt asiaa Silviolle. Riko hiipi hiljaa ovelle ja riensi pois. Rouva Menotti ajatteli, että hän hävisi noin hiljaa, jottei pienokainen uudestaan tulisi pahoilleen, ja se oli rouvasta hyvä. Hän istahti pienen vuoteen viereen ja sanoi: "Kuulehan, Silvio, minä selitän sinulle tämän asian ja sitte sinä et enää saa meluta. Näetkös, poikia ei voi noin vain ottaa toiselta; sillä jos minä yrittäisin ottaa emännältä Rikon, voisi hän tulla ja ottaa minulta Silvioni. Silloin et koskaan enää saisi nähdä puutarhaa ja kukkia ja sinun täytyisi maata yksin huoneessa, missä riippuu valjaita seinillä ja minne Rikokin menee niin vastenmielisesti ja josta hän jo monesti on kertonut sinulle. Mitähän sinä sitte tekisit?"

"Tulisin kotiin takaisin", sanoi pienokainen arvelematta. Mutta hän oli siitä saakka siivosti ja laskeutui hiljaa levolle.

Riko kulki läpi puutarhan ja pitkin maantietä järven rantaan. Siellä hän istahti tavalliselle paikalleen, laski päänsä käsiensä varaan ja lausui toivottomasti: "Nyt sen tiedän, äiti; koko avarassa maailmassa ei minulla ole missään kotia, ei missään!"

Näin istui hän suuressa surussaan aina yöhön saakka, ja kaikkein mieluimmin hän olisi jäänyt siihen ainiaaksi istumaan; mutta vihdoin viimein täytyi hänen kuitenkin nousta ja mennä huoneeseensa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Silvio toivoo oikein pontevasti.

Pikku Silvion kiihtynyttä mieltä kesti yhä edelleen, ja kun hän nyt tiesi, ettei Riko kahteen päivään voisi hetkeksikään tulla, alkoi hän jo ani varhain aamulla tuskitella ja valittaa: "Nyt ei Riko tulekaan! Nyt ei Riko tulekaan!" Tätä hän pitkitti kaiken päivää aina iltaan asti, ja aikaisin seuraavana päivänä alkoi sama valitus. Kolmantena päivänä oli hän pelkästä ikävöimisestä niin kiihdyksissä, että hän oli kuin kuiva heinätukko, jonka pieni kipinä saa syttymään ilmiliekkiin.

Illemmällä tuli sitte Riko vielä täynnä inhoa edellisten iltojen tanssimelskeestä. Siitä saakka kun hän sai tietää, ettei hänellä ollut missään kotia, oli hän yhä useammin tullut ajatelleeksi Stineliä ja tuumi itsekseen: "Koko avarassa maailmassa ei ole ketään muuta kuin Stineli, jonka oma olisin tai joka välittäisi minusta." Ja hänet valtasi suuri kaipuu Stinelin luo. Tuskin oli hän sitte istuutunut Silvion vuoteen viereen, kun hän sanoi: "Näetkö, Silvio, Stinelin luona vain on hyvä olla, mutta ei missään muualla." Tuskin oli hän lausunut nuo sanat, kun pienokainen samassa ponnahti istumaan ja huusi kaikin voimin: "Äiti, minä tahdon tänne Stinelin! Stinelin pitää tulla tänne; vain Stinelin luona on hyvä olla, mutta ei missään muualla!"

Äiti tuli vuoteen viereen, ja kun hän usein oli suurella mielihyvällä kuullut Rikon kertovan Stinelistä ja hänen pienistä siskoistaan ja veikoistaan, tiesi hän heti mistä oli puhe ja sanoi: "Niin, niin, olisihan se minullekin mieleistä, jos saisin tänne sellaisen Stinelin auttamaan sinua ja minua; mutta mistäpä sen saisin!"

Mutta tällaiseen epämääräiseen lausuntoon ei Silvio ottanut tyytyäkseen; hän oli itse pelkkää tulta ja innostusta.

"Nythän voit saada Stinelin", huusi hän taas. "Rikohan tietää missä hän on; Rikon on mentävä hakemaan häntä; minä tahdon Stinelin tänne kaikiksi päiviksi ja ainiaaksi. Huomenna on Rikon lähdettävä tuomaan häntä."

Kun äiti huomasi pienokaisen ihan tosissaan miettivän asiaa ja toivovan sen toteuttamista, koki hän kaikin tavoin saada häntä luopumaan tuumastaan; sillä hän oli monet kerrat kuullut kerrottavan, kuinka arvaamattoman suuriin vaaroihin Riko oli joutunut matkallaan; kuinka oli ilmeinen ihme, että hän elävänä oli saapunut Peschieraan ja kuinka hirveän hurja vuoriston kansa oli. Sentähden hän otaksui, ettei kukaan ihminen voisi lähteä hakemaan tyttöä sieltä, ei ainakaan sellainen hentoinen poika kuin Riko. Moisella matkalla voisi poika poloinen ihan joutua surman suuhun, ja hän, rouva Menotti, saisi sen omalletunnolleen. Sitä hän ei millään muotoa tahtonut; hänellä oli jo ennestään kyllin syntiä omallatunnollaan.

Äiti selitti Silviolle, kuinka mahdoton asia oli, ja kertoi hänelle monta kauhistuttavaa tapausta ja kuinka pahat ihmiset voisivat ajaa takaa Rikoa ja surmata hänet. Mutta tällä kertaa ei mikään auttanut. Asia oli tarttunut lujemmin pikku Silvion päähän kuin konsanaan mikään muu; sillä vaikka äiti olisi kuinkakin puhunut ja vaikka hän pelkästä huolesta joutui aivan kiihdyksiin, aina Silvio vain sanoi: "Rikon täytyy hakea tänne Stineli; Riko tietää missä hän on."

Silloin sanoi äiti: "ja vaikka hän tietäisikin, niin luuletko Rikon tahtovan antautua vaaroihin ja siten kiusata Jumalaa, nyt kun hänen täällä on hyvä olla eikä hänen enää ole pakko mennä pahojen ihmisten luo?"

Silloin katsoi Silvio Rikoa ja kysyi: "Tahdotko mennä hakemaan Stineliä vai etkö?"

"Tahdon", sanoi Riko päättävästi.

"Voi toki, mikä tästä tuleekaan! Nyt on Rikokin yhtä järjetön!" huusi rouva Menotti varsin säikähtyneenä. "Mikä tässä nyt neuvoksi tulee. Ota, Riko, viulusi ja ala soittaa ja laulaa; minun on mentävä puutarhaan", ja rouva Menotti juoksi kiireesti hedelmäpuittensa luo, sillä hän otaksui, että Silvio parhaiten unohtaisi oikkunsa, kun hän ei enää voisi kärttää siitä äidillensä.

Mutta nuo hyvät ystävykset eivät soittaneet eivätkä laulaneet, he vain kuumeisella innolla puhelivat siitä, kuinka Stineli oli haettava ja kuinka kaikki sitte oli asetettava, kun hän tulee. Riko ihan unohti lähteä pois, vaikka oli tullut pimeä; ja rouva Menotti ei tahtonut tulla huoneeseen, sillä hän toivoi Silvion sitä ennen nukkuvan. Vihdoin hän kuitenkin tuli sisään ja Riko lähti heti pois; mutta Silvion kanssa sai äiti vielä kestää vaikean hetken. Poika ei millään ehdoin tahtonut suikea silmiänsä, ennenkuin äiti lupaisi, että Rikon on haettava Stineli. Sitä äiti ei voinut luvata, ja Silvio ei ottanut rauhoittuakseen, ennenkuin äiti sanoi: "Ole nyt vain hyvällä mielellä; yön kuluessa kaikki kyllä selviää!" Sillä äiti ajatteli, että hän nyt, kuten monesti ennen, yön kuluessa unohtaa toivomuksensa ja joku muu asia juolahtaa hänelle mieleen.

Silvio tyyntyikin ja nukkui. Mutta äiti oli erehtynyt. Tuskin oli poika seuraavana aamuna herännyt, kun hän jo huusi vuoteestaan: "Onko kaikki selvinnyt, äiti?"

Kun ei äiti parhaalla tahdollaankaan voinut sitä vakuuttaa, nosti Silvio sellaisen mellakan, ettei äiti milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin suunniltaan. Tätä meteliä kesti kaiken päivää aina iltaan asti ja seuraavana aamuna hän jatkoi taas eilistä elämöimistään.

Näin itsepintaisesti ei Silvio milloinkaan ennen ollut pysynyt vaatimuksissaan. Pojan meluamiset voi äiti vielä kestää; mutta vaikeampaa oli, kun pienokainen sai kovat tuskankohtauksensa ja silloin yhtä mittaa vaikeroiden uikutti: "Stinelin luona vain on hyvä olla, mutta ei missään muualla!"

Tämä vihlaisi äidin sydäntä ja tuntui ikäänkuin moitteelta, koska hän muka ei tahtonut toimittaa sairaalle tätä lievitystä. Mutta miten voisi hän edes ajatella koko asiaa? Olihan hän itse kuullut, kuinka Silvio kysyi Rikolta: "Tiedätkö oikean tien Stinelin luo?" Ja kuinka Riko vastasi: "En tiedä, mutta saan minä sen selville."

Päivä päivältä toivoi äiti, että joku uusi vaatimus juolahtaisi Silvion mieleen, sillä näin kauan ei mitään mielitekoa ollut kestänyt. Äiti oli näet huomannut, että jos poika terveempänä ollessaan oli jotain halunnut, unohtui se aina, kun tuskanpuuska tuli. Mutta tällä kertaa kävi toisin, ja siihen olivat syynä Rikon kertomukset Stinelistä. Rikon ylistyspuheet olivat saaneet herkkämielisen, sairaan Silvion siitä lujasti vakuutetuksi, että kaikki hänen tuskansa loppuisivat, jos Stineli vain olisi hänen luonansa. Sentähden kesti Silvion vaikeroimista päivä päivältä, eikä hänen äitinsä lopulta tiennyt mikä neuvoksi tulisi.

KUUDESTOISTA LUKU.

Neuvo, joka oli monelle iloksi.

Näinä levottomuuden aikoina tunsi rouva Menotti todellista lohdutusta, kun hän taas kerran monesta ajasta näki pitkään, mustaan nuttuun puetun miehen astuvan puutarhan käytävää. Se mies oli hyväntahtoinen, vanha pastori, joka tuon tuostakin kävi pientä sairasta tervehtimässä. Rouva hypähti tuoliltaan ja huusi iloisesti: "Katsopas, Silvio, tuolla tulee hyvä herra pastori!" ja meni vierasta vastaan. Mutta Silvio, joka yhä vielä oli huonolla tuulella, huusi niin kovaa kuin jaksoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos Stineli tulisi!"

Mutta sitte poika kiireesti sukelsi peitteen alle piiloon, jottei pastori tietäisi mistä ääni tuli. Äiti oli hyvin kauhistunut, ja kun pastori astui huoneeseen, pyysi äiti, ettei tämä suinkaan panisi pahakseen vastaanottoa; eihän poika tosissaan tuollaista puhunut. Silvio ei liikahtanut peittonsa alla, sopersi sieltä vain hiljaa: "Puhuin minä sittekin tosissani."

Pastori nähtävästi aavisti mistä ääni tuli, sillä hän meni suoraan vuoteen luo, ja vaikkei hän nähnyt hituistakaan koko Silviosta, sanoi hän: "Jumala antakoon hyvän päivän, poikaseni. Miten on terveytesi laita? Ja miksi piilottelet maanalaisissa lokeroissa niinkuin mikäkin pikku myyrä? Tulepa sieltä esiin ja selitä minulle: mitä sinä Stinelillä tarkotat?"

Nyt Silvio kömpi esille, sillä hän tunsi kunnioitusta herra pastoria kohtaan, kun tämä oli näin lähellä. Hän ojensi heti vanhukselle pienen, laihan kätensä ja sanoi: "Rikon Stineliä."

Nyt täytyi äidin ruveta selittämään, sillä herra pastori pudisti hämmästyneenä päätänsä istuutuessaan Silvion vuoteen viereen. Äiti kertoi vieraalle kaikki mitä Stinelistä tiesi ja kuinka pikku Silvio nyt oli saanut päähänsä, ettei hänen koskaan enää tulisi hyvä olla, jos ei Stineli tule hänen luoksensa, ja kuinka Rikokin oli tullut niin typeräksi, että luuli voivansa tuoda tytön, vaikkei tiennyt edes tietä kaukaiseen vuoristoon, missä tyttö asui ja minne ei kukaan voinut lähteä, koska ei oikein tiedetty minkälaista kauheata kansaa siellä eleli. Mutta arvaahan sen, ettei siellä kunnon väkeä ole, koska noin hentoinen poika kuin Riko kernaammin antautui matkan suuriin vaaroihin kuin jäi sellaisten ihmisten pariin. Jos asiat muuten olisivat oikealla tolalla -- lisäsi rouva Menotti -- olisi hän valmis maksamaan vaikka kuinka paljon saadakseen tytön tänne Silviolle mieliksi ja itselleen avuksi pojan hoidossa; sillä monesti karttui hänelle aivan liian paljon työtä eikä tätä tällaista menoa voinut kauemmin jatkua. Riko, joka muuten oli varsin järkevä, arveli ettei kukaan muu kuin Stineli voisi olla hänelle niin hyväksi avuksi. Riko varmaankin tunsi tytön hyvin, ja jos tämä oli sellainen, joksi häntä oli kuvattu, olisi se hänellekin hyväksi, kun pääsisi pois vuoristosta. Mutta rouva Menotti vain ei tiennyt kuka sellaisen hyvän työn ottaisi tehdäkseen.

Pastori oli varsin vakavana kuunnellut eikä itse sanonut sanaakaan, ennenkuin rouva Menotti oli puhunut puhuttavansa. Ei hänen olisikaan ollut varsin helppoa saada puheenvuoroa, sillä rouva, joka ei pitkään aikaan ollut purkanut sydäntään, jutteli niin kiivaasti, että oli tukehtua omaan sanatulvaansa.

Kun hän nyt lopulta vaikeni, otti herra pastori ensin hyppysellisen nuuskaa ja sanoi sitte levollisesti:

"Hm, hm, rouva Menotti, minä luulen, että teillä on liian kamalat ajatukset vuoriston kansasta; on sielläkin kristityitä, ja senjälkeen kun on keksitty kaikellaisia kulkuneuvoja, joiden avulla voi päästä kauas, on käynyt mahdolliseksi matkustaa vaaratta vuoristoonkin. Tästä olisi vain hankittava tietoja, ja asiaa on mietittävä."

Tässä täytyi herra pastorin uudestaan vahvistuksekseen turvautua nuuskarasiaansa; mutta sitte hän jatkoi: "On olemassa kaikellaisia kauppiaita, lammaskauppiaita ja hevoskauppiaita, joita tulee vuoristosta Bergamoon; he varmaan tuntevat tiet. On ensin kuulusteltava ja sitte vasta päätettävä asiasta; tottahan keksitään joku keino, jos te, rouva Menotti, pidätte asian tärkeänä, voisin ehkä minäkin olla avuksi; käyn vuosittain kerran tai kahdesti Bergamossa ja silloinhan voisin kenties ryhtyä hommiin."