Part 4

Siinä nyt Riko seisoi yön pimeydessä eikä aavistanut missä hän oli tai mitä nyt oli tehtävä. Silloin hän muisti, ettei hän edes ollut kiittänyt ajajaa, joka oli antanut hänen ajaa näin kauas, ja hän tahtoi heti sen tehdä.

Mutta ajaja hevosineen oli hävinnyt ja ylt'ympärillä oli pilkkopimeätä; kaukaa vain loisti lyhdyn valo, ja sitä kohden meni Riko. Lyhty riippui tallin ovella, ja hevoset oli viety talliin. Oven edustalla seisoi tuo vahvasauvainen mies ja näytti hänkin odottavan ajajaa. Rikokin asettui oven edustalle odottamaan.

Lammaskauppias ei nähtävästi ensin pimeässä tuntenut poikaa, mutta sitte sanoi hän hämmästyksissään: "Mitä! Oletko sinäkin, pienokainen, täällä? Missä aiot viettää yösi?"

"En tiedä", vastasi Riko.

"Jopa jotakin! Tuollainen pieni pojannassikka kello yhdentoista aikaan yöllä ja vieraalla maalla --"

Lammaskauppiaan täytyi suorastaan puhaltaa sanat suustansa, sillä mielenliikutus salpasi häneltä hengen. Mutta hän ei tullut päättäneeksi lausettaan, sillä ajaja tuli samassa tallista ja Riko juoksi hänen luoksensa ja sanoi: "Minä haluaisin vielä kiittää teitä, kun otitte minut mukaanne."

"Hyvä on, että vielä tulit; hevosia korjatessani unohdin sinut äsken, mutta haluaisin kuitenkin jättää sinut jonkun tuttavan turviin. Teiltä, hyvä ystävä, tahtoisin kysyä", jatkoi ajaja kääntyen lammaskauppiaan puoleen, "ettekö tahtoisi ottaa poikaa mukaanne, koska kuitenkin lähdette Bergamoon. Hän on matkalla Gardajärven tienoille, jonnekin; hän on noita, jotka kulkevat sinne tänne -- ymmärrättehän."

Lammaskauppiaan mieleen johtui kaikenmoiset kertomukset varastetuista ja hukkuneista lapsukaisista; lyhdyn valossa hän katseli säälien Rikoa ja sanoi puoliääneen ajajalle: "Näyttääkin siltä kuin tuo ei olisi oikeassa kuoressaan. Herraskaapu hänelle oikeastaan kuuluu. Minä otan hänet mukaani."

Sitte kun hän vielä oli keskustellut ajajan kanssa eräästä lammaskaupasta, jättivät he toisilleen hyvästit, ja kauppias viittasi Rikoa tulemaan mukanaan.

Vähän aikaa astuttuaan meni mies erääseen taloon ja suoraan suureen ravintolahuoneeseen, jonne asettui Rikon kanssa istumaan.

"Katsotaanpa nyt paljonko rahaa sinulla on mukanasi, jotta tietäisimme mihin varat riittävät. Mihin paikkaan olet menossa?"

"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko niinkuin ennenkin. Hän otti nyt esille kassansa, jossa oli koko joukko pieniä rahoja ja yksi suurempi hopearaha.

"Onko sinulla vain yksi ainoa suurempi raha?" kysyi kauppias.

"On tämä, jonka sain teiltä", vastasi Riko.

Miestä näytti miellyttävän, että hän yksin oli antanut suuremman rahan, ja että poika sen hyvin muisti; hänessä heräsi halu antaa hänelle lisää. Kun sitte oli tuotu ruokaa pöytään, nyykäytti hyvinvoipa mies pienelle kumppanilleen ja sanoi: "Tämän minä maksan ja yösijan myöskin, niin tulet huomenna paremmin omillasi toimeen."

Riko oli niin väsynyt kaikesta laulamisesta, soittamisesta ja matkustamisesta, jota oli kestänyt koko päivän, että hän tuskin jaksoi syödä, ja tuskin oli hän tullut suureen huoneeseen, jossa hän suojelijansa kanssa vietti yönsä, ja päässyt vuoteeseen, ennenkuin hän vaipui raskaaseen uneen.

Varhain seuraavana aamuna ravisti voimakas käsi Rikon hereille. Poika hyppäsi kiireesti vuoteestaan. Hänen kumppaninsa seisoi vieressä matkapuvussa ja sauva kädessä. Ensin he menivät ravintolahuoneeseen, jossa kauppias huusi kahvia. Sitte kehotti hän poikaa nauttimaan sitä runsaasti, sillä nyt oli lähdettävä pitkälle matkalle, ja vieläpä sellaiselle, joka antoi ruokahalua.

Kun tämä toimi oli tyydyttävästi suoritettu, lähtivät matkustajat pois ja jonkun matkaa astuttuaan ja tehtyään eräässä nurkkauksessa äkki käänteen, ilmestyi heidän eteensä suuri, välkkyvä järvi. Nytkös Rikon silmät repesivät suuriksi ja liikutettuna hän huusi: "Gardajärvi!"

"Ei vielä pitkiin aikoihin, poikaseni. Tämä on vasta Comojärvi", selitti hänen suojelijansa. Nyt he menivät laivaan ja kulkivat monta tuntia järvellä, Riko katseli milloin päivänpaisteisia rantoja, milloin siintäviä aaltoja, ja hänestä tuntui niin kodikkaalta. -- Sitte laski hän hopearahansa pöydälle.

"Mitä, mitä, onko sinulla rahaa liiaksi?" kysyi kauppias, joka molemmin käsin sauvaansa nojautuen katseli pojan hommia.

"Tänäänhän minun on itse maksettava", sanoi Riko. "Niinhän te eilen sanoitte."

"Sinä, näemmä, otat huomioon, mitä sinulle sanoo, ja se on hyvä; mutta ei ole tapana noin vain laskea rahaa pöydälle. Anna se minulle."

Sitte kauppias nousi ja lähti suorittamaan maksua laivamatkasta. Mutta kun hän veti esiin pullean nahkakukkaronsa, joka oli aivan täynnä samanlaisia rahoja, -- sillä hän oli kauppamatkalla -- niin ei hän hennonut antaa pois pojan ainoata hopearahaa, vaan toi sen hänelle takaisin, samalla kuin antoi hänelle matkalipun ja sanoi:

"Tuossa saat rahasi; ehkä hyvinkin tarvitset sen huomenna. Tänään olet vielä minun luonani, mutta ei tiedä kuinka sinun sitte käy. Kun saavut perille enkä minä enää ole luonasi, niin tiedätkö taloa, minne mennä?"

"En", vastasi Riko.

Kauppiaan valtasi suuri hämmästys, ja pojan kohtalo tuntui hänestä hyvin salaperäiseltä. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä kysynyt sen enempää; hän näet arveli, ettei hän siten kuitenkaan pääse asioista selville. Postivaunun ajaja saa joskus selittää kaikki; hän varmaan tietää asiat paremmin kuin pikku poika itse. Poikapoloista hän suuresti sääli, sillä pian tämän oli jäätävä yksikseen.

Kun laiva seisahtui rantaan, tarttui mies Rikoa käteen ja sanoi: "Nyt en heitä sinua, jotta et jäisi jälkeen; täytyy kulkea joutuisasti, sillä uusi hevonen ei odota meitä."

Rikolla oli täysi työ juostessaan miehen rinnalla. Ei hän ennättänyt katsoa oikealle eikä vasemmalle, ja pian saavuttiinkin paikalle, missä seisoi jono kummallisia vaunuja. Pieniä portaita myöten hän nousi kauppiaan kanssa erääseen niistä, ja nyt Riko ensi kerran eläissään ajoi rautatiellä. Kun oli kuljettu noin tumiin verran, nousi kauppias ja sanoi: "Nyt minä olen perillä, sillä kohta tulemme Bergamoon; mutta sinä saat istua rauhallisesti, siksi kunnes tullaan viemään sinua ulos, sillä minä olen pitänyt huolta kaikesta. Silloin astut pois junasta ja olet perillä."

"Olenko silloin Peschierassa Gardajärven rannalla?" kysyi Riko. Mies myönsi. Silloin Riko hartaasti kiitti suojelijaansa, sillä hän oli hyvin ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää tämä oli hänelle tehnyt. Sitte he erosivat toisistaan, ja ikävältä tuntui kumpaisestakin.

Riko istui aivan hiljaa nurkassaan; miettimiseen hänellä oli kyllin aikaa, sillä ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään. Liikkumattomana hän istui ainakin kolme tuntia, kunnes juna taas seisahtui, niinkuin monta kertaa ennenkin.

Samassa astui eräs junailija vaunuun, otti Rikoa käsipuolesta, veti hänet kiireesti ulos ja ohjasi alas portaita. Sitte hän viittasi läheistä ylänköä kohden ja sanoi "Peschiera" ja samassa oli hän taas vaunusillalla, ja juna lähti jyristen eteenpäin.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kaukaisen, kauniin järven rannalla.

Riko siirtyi muutamia askeleita rakennuksista, joiden edustalla juna oli seisonut, ja katseli ympärilleen. Nämä valkoiset rakennukset, tämä aukea paikka, tuo supisuora, kauas etenevä tie, kaikki oli hänelle aivan vierasta; sitä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja hän ajatteli itsekseen: "En ole tullut oikeaan paikkaan." Suruissaan hän kulki eteenpäin puiden reunustamaa tietä; mutta nyt se teki äkkikäänteen, ja Riko jäi siihen paikkaan seisomaan kuin unta nähden eikä enää liikahtanut. Hänen edessään välkkyi kirkkaassa päivänpaisteessa taivaansininen järvi lämpimine, hiljaisine rantoineen, sen takana kohosivat kaukaiset vuoret, tuossa keskellä oli päivänpaisteinen lahdelma ja ystävälliset talot sen rannoilla hohtivat tänne saakka. Tämän kaiken tunsi Riko, tämän hän oli ennen nähnyt. Tuossa hän oli seisonut, juuri tuossa, nämä puut hän tunsi; mutta missä oli pieni kotitalo? Tuossa sen pitäisi olla, juuri tuossa. Mutta sitä ei ollut siinä.

Mutta alhaalla kulki vanha tie, oi, sen hän hyvin tunsi. Ja tuolla loistivat suuret, punaiset kukkaset vihertävien lehtiensä keskestä. Tuolla, tuolla aivan järven taskukohdalla oli varmaankin se kaitainen kivisilta, jota myöten hän niin usein oli kulkenut; mutta täältä sitä ei voinut nähdä.

Äkkiä juoksi Riko, ikäänkuin polttavan kaipuun ajamana, tielle ja sitä myöten eteenpäin. Niin, tässä oli pieni silta, hän tunsi sen; juuri tämän sillan yli oli hän kulkenut ja joku piti häntä kädestä -- äiti se oli.

Samassa hän näki aivan selvästi äitinsä kasvot, selvemmin kuin moneen, moneen vuoteen; tuossa oli äiti seisonut hänen vieressään ja hellin silmin katsellut häntä, ja Rikoon se vaikutti valtavammin kuin milloinkaan ennen koko elämässä.

Pienen sillan läheisyydessä heittäytyi hän maahan ja itki ja nyyhki ääneen: "Oi äiti, missä sinä olet? Missä on minun kotini, äiti?"

Näin makasi hän kauan ja itki ilmoille suuren surunsa; tuntui ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtumaisillaan ja ikäänkuin nyt kerrankin saisi ilmaista tuskan, joka näihin saakka oli tehnyt hänet mykäksi ja jäykistyneeksi.

Kun Riko vihdoin nousi, oli aurinko paljon alentunut, ja iltarusko kultasi järven. Vuoret näyttivät nyt sinipunervilta ja punerva utu rusotti rantamilla. Sellaisena oli Riko säilyttänyt järvensä muistossaan, sellaisena oli hän nähnyt sen unissaan ja vielä paljon kauniimpaa oli kaikki nyt, kun hän taas näki sen silmillään. Ja kun hän siinä istui ja katsomistaan katseli ja ihaili tätä kauneutta, ajatteli hän yhtä mittaa: "Kunpa vain voisin näyttää tämän kaiken Stinelille!"

Nyt oli aurinko laskeutunut ja valo ylt'ympäriltä sammunut. Riko nousi ja alkoi kulkea tietä myöten sinnepäin, missä oli nähnyt punaisten kukkasten kasvavan. Rantatieltä poikkesi sinne kaitaisempi polku. Tuolla ne kasvoivat, pensas pensaan vieressä, mutta paikka näytti puutarhalta. Sen ympärillä kulki jonkinmoinen aitaus ja puutarhassa kasvoi sekaisin kukkia, puita ja viiniköynnöksiä.

Puutarhan perällä oli kaunis talo, jonka ovi oli auki ja puutarhassa kulki nuorukainen, joka sieltä täältä viiniköynnöksistä leikkasi suuria, kullankeltaisia rypäleterttuja ja sitä tehden vihelsi laulun säveltä.

Riko katseli kukkasia ja ajatteli: "Kunpa Stineli voisi nähdä nämä!" ja liikahtamatta hän seisoi kauan aitauksen luona.

Nyt katsoi nuorukainen häneen ja huusi: "Tulepas sisäpuolelle, viuluniekka, ja soita kaunis laulu, jos osaat!"

Tämän lausui nuorukainen italiankielellä ja Rikosta tuntui hyvin kummalliselta: hän ymmärsi mitä kuuli; mutta hän ei olisi osannut puhua sitä kieltä. Hän meni puutarhaan, ja nuorukainen alkoi puhutella häntä, mutta kun hän huomasi, ettei Riko osannut vastata, viittasi hän kohden avonaista ovea ja selitti, että siellä tuli Rikon soittaa.

Riko lähestyi ovea, joka vei suoraan asuinhuoneeseen. Siellä oli pieni vuode ja sen ääressä istui rouva, joka valmisti jotain punaisesta punonnaisesta. Riko asettui oven edustalle ja alkoi soittaa ja laulaa mielilauluaan:

"Hoi, lampahat pienet!"

Kun hän oli lopettanut, kohosi vuoteesta pienen pojan kalpea pää, ja ääni huusi:

"Soita vielä!"

Riko soitti toisen sävelmän.

"Soita vielä!" kuului taas vuoteesta.

Näin kävi viisi, kuusi kertaa ja aina vain kuului vuoteesta: "Soita vielä!"

Nyt ei Riko enää osannut mitään uutta. Hän otti viulun käteensä ja aikoi lähteä pois. Mutta silloin alkoi pienokainen huutaa: "Älä mene, soita vielä, soita vielä!" Rouva nousi ja tuli Rikon luo. Hän pisti jotain Rikon käteen, mutta poika ei ymmärtänyt mitä rouva tahtoi. Samassa hän kuitenkin muisti mitä Stineli oli sanonut: "Kun sinä soitat viulua oven edustalla antavat ihmiset sinulle jotain." Sitte rouva ystävällisesti kysyi mistä poika oli ja mihin hän oli menossa? Riko ei osannut vastata. Rouva kysyi taas oliko hän tullut tänne vanhempiensa kanssa? Riko pudisti kieltäen päätänsä. Oliko hän sitte yksin? Riko nyökäytti myöntäen päätänsä. Mihin hän aikoo mennä yöksi? Riko pudisti taas surullisena päätään. Silloin rouva sääli pientä muukalaista; hän huusi luokseen nuorukaista ja käski hänen viedä Riko "Kultainen aurinko" nimiseen ravintolaan. Isäntä ehkä ymmärtää pienen soittoniekan puhetta, sillä hänkin on ollut kaukaisissa maissa. Isännälle olisi sanottava, että hän antaisi yösijan pojalle, niin rouva sen kyllä maksaa. Ja aamulla hänen pitäisi neuvoa pojalle tie sinne, minne tämä on maikalla, sillä poikahan on vielä niin nuori -- "vain muutamia vuosia minun poikaani vanhempi" -- jatkoi rouva säälien -- ja ruokaakin olisi pojalle annettava.

Mutta pienokainen huusi taas vuoteestaan: "hänen täytyy vielä kerran soittaa!" eikä hän herennyt huutamasta, ennenkuin äiti sanoi: "Tuleehan hän uudestaan huomenna, mutta nyt hänen täytyy mennä nukkumaan, niinkuin sinunkin."

Nuorukainen lähti nyt Rikon edellä, ja tämä tiesi hyvin mihin mentiin, sillä hän oli ymmärtänyt rouvan puheen.

Pieneen kaupunkiin oli täältä noin kymmenen minuutin matka. Siellä poikkesi nuorukainen kaitaisen kadun varrella olevaan taloon ja meni suoraan ravintolahuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja jossa joukko miehiä istui pöytien ympärillä.

Nuorukainen toimitti asiansa ja isäntä sanoi: "Hyvä on." Samassa tuli siihen emäntäkin ja molemmat tarkastivat Rikoa kiireestä kantapäähän. Mutta kun lähimmän pöydän ääressä istuvat vieraat näkivät viulun, huusivat monet heistä: "Nytpä saamme soittoa", ja muuan huusi: "Soitapas, pienokainen, jotain iloista!" Ja näin he huusivat kilvan, jotta isäntä tuskin pääsi kysymään mitä kieltä Riko puhui ja mistä hän tuli. Riko vastasi nyt omalla kielellään, että hän oli tullut yli Malojan ja että hän ymmärsi kaikki, mitä täällä puhuttiin, mutta ei osannut puhua tätä kieltä. Isäntä ymmärsi hänen kieltänsä ja kertoi itsekin olleensa vuoristossa, ja sanoi vasta puhelevansa pitemmältä Rikon kanssa, mutta nyt tulisi pojan soittaa viuluaan, sillä vieraat yhä huusivat haluavansa soittoa.

Riko totteli ja alkoi nyt niinkuin ainakin soittaa ja samalla laulaa omaa lauluaan. Mutta vieraat eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan, ja sävel tuntui heistä kovin yksinkertaiselta. Toiset alkoivatkin rupattaa ja meluta, toiset taas huusivat tahtovansa kuulla jotain muuta, tanssisäveltä tai muuta kaunista.

Siitä välittämättä lauloi Riko laulunsa loppuun, sillä kun hän kerran oli pannut sen alulle, tahtoi hän myöskin laulaa sen kokonaisuudessaan. Kun se oli tehty, alkoi hän tuumailla. Tanssi-säveltä ei hän voinut soittaa, sillä hän ei osannut sellaisia; mummun laulu oli soitettava vieläkin hitaammassa tahdissa, eivätkä nämä ymmärtäisi senkään sanoja. Mutta nyt hän muisti ja alkoi laulaa:

"Una sera In Peschiera --"

Tämän sulosointuisen laulun ensimäiset säveleet olivat tuskin kajahtaneet, ennenkuin syntyi täydellinen hiljaisuus ja samalla alkoi sieltä täältä ja vihdoin joka pöydän äärestä ääniä yhtyä lauluun ja syntyi niin kaunis kuoro, ettei Riko moista milloinkaan ennen ollut kuullut; hän joutuikin aivan haltioihinsa ja soitti yhä tulisemmin ja miehet lauloivat yhä innokkaammin, ja kun yksi värssy loppui, alkoi hän voimakkaasti soittaa toista, sillä hän oli isältä oppinut milloin laulu päättyi. Ja kun vihdoin loppu tuli, syntyi kauniin laulun jälkeen sellainen melu, ettei Riko sellaistakaan ollut milloinkaan kuullut. Kaikki ihmiset huusivat ja rähisivät kilvan ja puivat pelkästä ilosta nyrkkiä pöytään, ja sitte he kaikki lasit kädessä töytäsivät Rikon luo, ja joka lasista täytyi hänen juoda ja kaksi pudisti häntä kädestä ja yksi hartioista ja kaikki huusivat kilvan, saaden pelkällä ilon-vimmallaan Rikon pelon ja tuskan valtaan, niin että hän kävi yhä kalpeammaksi. Mutta hänpä olikin soittanut heidän oman Peschieralaulunsa, joka kuului yksinomaan heille, ja jota ei yksikään muukalainen voinut oppia, ja hän oli soittanut sen voimakkaasti ja puhtaasti ikäänkuin hän olisi ollut peschieralainen; tätä nämä vilkasluontoiset peschieralaiset eivät voineet kyllin ihailla, eikä kyllikseen iloita tästä ihmeellisestä viuluniekasta, jonka kanssa he nyt tahtoivat juoda veljenmaljoja.

Mutta samassa tuli emäntä kädessä lautanen täynnä riisiä ja ylinnä suuri kimpale kananlihaa. Hän viittasi Rikon luoksensa ja vieraille hän sanoi, että poika on jätettävä rauhaan; hänen täytyi nyt päästä syömään, sillä hän, raukka, on aivan kalpea pelkästä ponnistuksesta. Sitte hän asetti lautasensa nurkkapöydälle ja istui itse pojan viereen ja kehotti häntä syömään vahvasti, sillä niin laihalle pojalle se tekee vain hyvää.

Rikolle maistuikin illallinen mainion hyvältä, sillä siitä saakka kun hän ani varhain aamulla oli juonut kahvia, ei hän ollut muruakaan nauttinut, ja tänään oli hän kuitenkin paastonsa ohessa kokenut varsin paljon.

Kun lautanen oli tyhjä, painuivatkin hänen silmänsä väsymyksestä umpeen. Isäntäkin oli tullut pöydän luokse ja kiitti Rikon soittoa ja kysyi kenen poika hän oli ja mihin hän oli menossa. Riko, vaivoin kokien pitää silmiänsä auki, sanoi, ettei hänellä ollut ketään omaisia ja ettei hän aikonut mennä mihinkään.

Silloin rohkaisi isäntä ystävällisesti poikaa ja arveli että nyt on vain huoletta mentävä nukkumaan. Huomenna voi hän uudestaan mennä rouva Menotin luo, joka oli lähettänyt hänet tänne; tämä rouva on varsin hyvä ja voi ehkä ottaa hänet juoksupojakseen, koska hän ei tiedä mihin olisi mentävä.

Mutta emäntä nykäisi kaiken aikaa miestään käsipuolesta ikäänkuin estääkseen häntä puhumasta. Isäntä puhui kuitenkin asiansa selville, sillä hän ei ymmärtänyt mitä toinen tahtoi.

Nyt miehet pöytien äärestä taas alkoivat meluten huutaa, että he tahtoivat uudestaan kuulla laulunsa. Mutta emäntä huusi: "Ei, ei, vasta sunnuntaina se soitetaan. Eihän poika pelkästä väsymyksestä enää pysy pystyssä." Sitte tarttui hän Rikon käteen ja vei hänet suureen huoneeseen. Siellä riippui valjaita seinillä, ja erääseen nurkkaan oli levitetty viljaa ja toisessa oli vuode. Ei aikaakaan niin lepäsi Riko vuoteessa ja nukkui raskaasti ja makeasti.

Myöhemmin, kun talossa vallitsi hiljaisuus, istui isäntä sen pienen pöydän ääressä, missä Riko oli syönyt, ja emäntä seisoi hänen vieressään -- sillä hän siivosi parastaikaa -- ja puhui innokkaasti: "Tätä poikaa et saa lähettää pois rouva Menotin luokse; juuri sellaisen pojan minä tarvitsisin kaikenmoisiin toimiin. Etkö huomannut, kuinka hyvin hän soittaa viulua? Kaikkihan olivat ihan hurjia ihastuksesta. Pane vain merkille, tästä tulee vielä parempi viulunsoittaja kuin ne kolme, jotka meillä on nykyään. Tanssisäveleitä hän pian oppii soittamaan, niin että saat hänestä ilmaiseksi soittajan kaikkia tanssipäiviä varten ja voit vielä vuokrata hänet muillekin. Tätä et enää saa päästää käsistäsi, hän näyttää siivolta ja miellyttää minua; me pidämme hänet."

"On se minustakin parasta", sanoi mies. Hän älysi heti, mitä etua vaimon esityksestä tulisi olemaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta.

Seuraavana aamuna seisoi emäntä ulko-ovella ja tarkasteli ilmaa ja mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Silloin tuli rouva Menotin nuori palvelija pitkin tietä; hän oli samalla isäntä ja renki rouvan kauniilla, hedelmärikkaalla maatilalla, -- hän oli, näet, perehtynyt puutarha- ja peltotyöhön. Hän hallitsi ja vallitsi ja piti huolta kaikesta ja hänen oli hyvä olla. Sentähden hän yhtä mittaa viheltelikin.

Kun hän nyt saapui emännän eteen, herkesi hän hetkeksi viheltämästä ja sanoi, että jos tuo eilinen nuori soittoniekka ei vielä ole lähtenyt pois, saisi hän taas tulla rouva Menotin luo, sillä pikku poika tahtoisi vielä kuulla hänen soittoaan.

"Voihan poika tulla, kun ei rouva Menotti vain liikoja vaadi", sanoi emäntä ja pani samalla molemmat kätensä puuskaan ikäänkuin merkiksi siitä, ettei tässä kovin suurta kiirettä pidetä. "Parastaikaa makaa soittoniekka tuolla ylhäällä hyvässä vuoteessaan ja ottaa makeita unia, ja minä suon mielelläni hänelle sen levon. Voitte sanoa rouva Menotille, että vielä minä hänet sinne lähetän; hän ei lähde täältä pois, sillä minä olen ottanut hänet turviini. Hän on turvaton orpopoika, joka ei tiedä mihin hänen on mentävä, ja nyt hänestä on pidetty huolta."

Nuorukainen läksi näine tietoineen.

Emäntä antoi Rikon nukkua kyllikseen, sillä hän oli hyväluontoinen nainen; tosin ajatteli hän aina ensin omaa etuaan, mutta sitte myöskin toisten. Kun Riko vihdoin itsestään heräsi, oli hän nukkunut pois kaiken väsymyksen, ja tuli nyt reippaana alas. Silloin emäntä viittasi häntä kyökkiin ja asetti suuren maljan kahvia hänen eteensä pöydälle ja viereen kauniin, keltaisen maissileivän. Sitte hän sanoi: "Tällaista voit saada joka päivä, jos vain tahdot, ja päivälliseksi ja illalliseksi vielä paljon parempaa, sillä missä keitetään vieraille, siellä jää aina tähteitä. Sitte saat vain juosta minun asioillani, ja sen ohessa tarvittaissa soittaa viulua. Meillä saat kodin ja oman huoneen eikä sinun enää tarvitse kiertää maailmaa. Nyt saat vain sanoa, tahdotko jäädä tänne."

Silloin Riko tyytyväisenä vastasi: "Tahdonhan minä jäädä", sillä niin paljon hän toki osasi emännän kieltä.

Sitte emäntä heti kuljetti häntä läpi koko talon, käytti vajassa ja tallissa, kasvitarhassa ja kanapihassa, ja joka paikasta näytti hän pojalle ympäristöä ja selitti mistä mentiin kauppapuotiin, mistä suutariin ja muiden tärkeämpien ihmisten luokse. Riko kuunteli tarkasti, ja koetellakseen häntä, lähetti emäntä hänet kohta kolmeen, neljään eri paikkaan hakemaan kaikenlaista tavaraa, kuten olutta, saippuaa ja lankaa sekä noutamaan suutarista korjattavaksi lähetetyn saappaan; sillä hän oli huomannut, että Riko kyllä osasi lausua yksityisiä sanoja.

Riko toimitti kaikki asiat oikein; tämä miellytti emäntää suuresti ja illemmällä hän sanoi: "Nyt saat mennä viuluinesi rouva Menotin luo ja olla siellä koko illan."

Siitä Riko tuli hyvin iloiseksi, sillä nyt hän taas sai kulkea pitkin järven rantaa, ja mennä sinne, missä kauniit kukkaset kasvoivat.

Järven luokse tultuaan juoksi hän jälleen pienelle sillalle ja istui vähäksi aikaa sen läheisyyteen, sillä siellä levisi taas kaikki entinen ihanuus hänen eteensä; vesi ja vuoret olivat nytkin hienon kulta-udun verhoamia, ja Riko tuskin malttoi lähteä paikaltaan.

Mutta joka tapauksessa hän jatkoi matkaansa, koska hän tiesi, että nyt oli noudatettava emännän käskyä, sillä sitä vartenhan hän sai asua ravintolassa.

Kun hän tuli puutarhaan, kuuli hän heti pikku pojan äänen -- ovi näet oli aina auki -- ja tämä huusi: "Tule taas soittamaan!"

Rouva Menotti tuli ulos, antoi ystävällisesti Rikolle kättä ja vei hänet huoneeseen. Se oli avara sali ja suuresta ovesta näkyi kaunis puutarha kukkasineen. Sairaan pojan pieni vuode oli asetettu aivan vastapäätä ovea, ja sen ohessa oli huoneessa vain pöytiä ja tuoleja ja kauniita kirstuja, mutta ei toista vuodetta; sillä yöksi vietiin pieni sänky viereiseen huoneeseen, jossa äidinkin vuode oli, Aamulla vietiin poika vuoteineen taas kauniiseen, iloiseen saliin, missä aurinko joka päivä loi loistavan valojuovan lattialle ja siten ilahutti pikku sairaan sydäntä. Pienen vuoteen vieressä oli kaksi kainalosauvaa, ja tuontuostakin nosti äiti pienokaisen vuoteesta ja kuljetti häntä sauvojen nojassa ympäri huonetta, sillä hän ei osannut kävellä eikä seisoakaan yksikseen; hänen jalkansa olivat halvaantuneet eikä hän ollut milloinkaan niitä käyttänyt.

Kun Riko astui huoneeseen, ponnahti pikku poika istumaan pitkän nuoran avulla, joka vuoteen kohdalla riippui katosta; sillä omin voimin ei hän päässyt istumaan. Riko meni vuoteen luo ja katseli ääneti pientä sairasta. Hänellä oli hentoiset käsivarret, pienet, laihat kätöset, ja niin pienet kasvot, ettei Riko milloinkaan ennen ollut niin pieniä pojankasvoja nähnyt, ja niissä oli kaksi suurta silmää, jotka terävästi katselivat Rikoa; sillä pieni sairas, joka harvoin pääsi näkemään jotain uutta tai outoa, mutta joka aina kovin halusi nähdä sellaista, katseli hyvin tarkoin kaikkea, mikä sattui hänen yksinäiselle tielleen.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pikku poika ensin.

"Riko", oli vastaus.

"Minun nimeni on Silvio. Kuinka vanha sinä olet?" jatkoi hän kyselyään.

"Kohta yhdentoista."

"Kohta minäkin olen yhtä vanha", kertoi poika.