Part 3

"Näetkös", jatkoi tyttö innokkaasti, "nyt sinulla on viulu ja nyt sinä osaat laulun. Kun näet ravintolan, täytyy sinun asettua oven ulkopuolelle laulamaan lauluasi |a soittamaan viuluasi; silloin ihmiset antavat sinulle ruokaa ja yösijaa, sillä he näkevät, ettet ole kerjäläispoika. Sillä tavalla voit kulkea aina järvelle saakka ja kotimatkalla voit taas tehdä samalla tavalla."

Riko kävi hyvin miettiväiseksi; mutta Stineli ei antanut hänelle tuumaamisen aikaa, sillä hän tahtoi heti laulaa vielä kerran.

Laulaessaan he eivät kuulleet rukouskellon soittoa, ja vasta kun alkoi hämärtää, huomasivat he, että oli aika mennä kotiin; jo kaukaa he näkivätkin mummun, joka huolissaan odotteli heitä.

Mutta tällä kertaa oli Stineli niin innostunut, ettei huolet häntä masentaneet. Hän juoksi mummun luo ja huusi: "Ette usko, mummu, kuinka hyvin Riko osaa soittaa viulua. Ja meillä on nyt oma laulu, ihan oma. Me laulamme sen heti teille."

Ja ennenkuin mummu sai sanaakaan suustansa, lauloivat he helein äänin viulun säestäminä koko laulunsa alusta loppuun, ja mummu kuunteli kernaasti lasten raikkaita ääniä. Hän oli taas istuutunut pölkylleen, ja kun lapset olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tule tänne, Riko, nyt sinun vielä on soitettava minulle laulunen ja me laulamme sen kaikki yhdessä. Osaatko sinä laulun: 'Nyt mielin, kielin laulamaan'?"

Riko sanoi ehkä joskus kuulleensa sen, vaan ei oikein muistavansa; mutta jos mummu kerran laulaa sen, niin koettaa hän hiljaa soittaa säveltä viulullaan, ehkä hän sitte jo osaakin.

"No, minä, vapiseva-ääninen, rupean sitte esilaulajaksi", sanoi mummu; mutta hän lauloi kuin lauloikin vallan hyvillään yhden värssyistä, ja vaikka ääni vapisikin, oli sävel aivan oikea, ja Riko oppi sen pian, sillä hän oli tosiaan jo ennen sen kuullut.

Nyt he pääsivät alkamaan, ja värssy värssyltä lausui mummu lapsille ensin sanat, ja sitte he kaikki iloisesti lauloivat:

"Nyt mielin, kielin laulamaan käyn Luojan kiitosta. Min Herrastani tiedän vaan sen tahdon kertoa!

Mä tiedän, kallis Herramme on ikiarmon vuo, mi myöhään, varhain kaikille niin paljon hyvää suo.

Kuin nurkua siis sydän voi, yöt, päivät surra vaan, kun Herra, joka meidät loi, on altis auttamaan!

Ei erhetysten pelkoa, kun Herra johdattaa. Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa.

Siis taivu Herran johtohon sa hiljaa vaieten, niin osanasi rauha on ja riemu ijäinen."

"Kas niin", sanoi mummu tyytyväisenä, "se oli oikea iltasiunaus; nyt, lapset, voitte lähteä rauhassa levolle".

YHDEKSÄS LUKU.

Salaperäinen tapaus.

Kun Riko saapui kotiinsa tavallista myöhemmin -- sillä laulun jälkeen hän oli vielä viipynyt ulkona noin puoli tuntia -- syöksähti täti hänen eteensä.

"Joko sinä taas alat elää entiseen tapaasi?" huusi hän. "Ruoka odotti pöydällä koko tunnin; nyt se on viety pois. Mene heti huoneeseesi ja jos sinusta tulee maankulkuri ja renttu, niin ei se ole minun syyni. Kernaimmin tekisin vaikka mitä, kuin hoitaisin sinun kaltaistasi poikaa."

Riko ei milloinkaan ollut vastannut halaistua sanaa, kun täti häntä soimasi; mutta tänä iltana hän katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Voinhan minä väistyä teidän tieltänne, täti."

Täti työnsi säpin ulko-oven eteen niin että paukahti; sitte hän töytäsi tupaan ja paiskasi oven kiinni. Riko kapusi pimeään huoneeseensa. --

Seuraavana päivänä, kun naapurin koko suuri perhe, vanhemmat, mummu ja kaikki lapset istuivat iltasta syömässä, tuli täti juosten ja huusi tuvan ovelta, että tiedetäänkö täällä missä Riko on? Hän ainakaan ei tiedä pojasta mitään.

"Kylläpä tuo tulee, kun illallisaika on käsissä", sanoi isä levollisesti.

Mutta nyt täti tuli järkiään tupaan; hän näet oli vain aikonut huutaa poikaa pois sieltä, sillä siellähän tämä muka tietysti oli! Nyt hän kertoi, ettei Riko ollut tullut aamiaista syömään eikä päivällistäkään, eikä hän viime yönä ollut maannut vuoteessaan, sillä se oli aivan samassa kunnossa kuin eilen illalla, ja hän, täti, uskoi varmasti, että poika jo ani varhain aamulla oli lähtenyt tyhjänpäiväisille retkilleen, sillä kun hän aikoi avata ovea, oli säppi vedetty pois sisäpuolelta; mutta hän oli ensin arvellut, että ehkä hän itse vihoissaan oli unohtanut lukita oven, sillä ei kukaan ihminen tiennyt, kuinka paljon harmia hänellä oli pojasta.

"Hänelle on jotain tapahtunut", arveli isä. "Ehkä hän on pudonnut rotkoon ylhäällä vuorilla; sellaista sattuu usein pienille pojille, jotka kiipeilevät kaikkialle. Teidän olisi pitänyt ilmoittaa tämä vähän aikaisemmin", jatkoi hän hitaasti. "Häntä on etsittävä, mutta yöllä ei näe mitään."

Mutta nyt suuttui täti ja nosti kauhean melun. Jo hän oli arvannutkin, että häntä tästä vietä soimataan; mutta niinhän aina käy, kun vuosikausia vain kärsii eikä edes valita.

"Ei kukaan ihminen usko", huusi hän -- ja lausui suoraan totuuden -- "miten salakavala, petollinen ja paatunut tuo poika on ja kuinka raskaaksi hän on tehnyt elämäni näinä neljänä vuotena; kulkuri hän on, maankiertäjä ja pahanpäiväinen renttu."

Mummu oli jo aikoja sitten lakannut syömästä. Hän oli noussut pöydästä ja asettunut tädin eteen, joka yhä vielä pauhasi.

"Lakatkaa jo, naapuri, lakatkaa", oli mummu jo pariin kertaan sanonut, ennenkuin sai toisen vaikenemaan. "Minäkin tunnen Rikon ja olen tuntenut hänet aina siitä saakka, kun hän pienenä poikana tuotiin mummunsa luokse. Teidän sijassanne en enää sanoisi sanaakaan, vaan kävisin hiukan miettimään, eikö poika, jota tapaturma on voinut kohdata ja joka ehkä tällä hetkellä seisoo Jumalan kasvojen edessä, eikö hän siellä voisi syyttää erästä, joka huolimattomuutensa lisäksi vielä pahoilla puheillaan tekee hänelle suurta vääryyttä."

Tädin mieleen oli jo monesti johtunut kuinka Riko edellisenä iltana oli katsonut häneen ja sanonut: "Voinhan minä väistyä teidän tieltänne." Unohtaakseen tämän oli hän juuri melunnutkin niin kauheasti. Nyt ei hän rohjennut katsoa mummua silmiin, sanoi vaan lähtevänsä pois; ehkä Riko jo oli tullut kotiin, jota hän nyt todella hartaasti toivoi.

Siitä päivin ei täti koskaan sanonut mummulle pahaa sanaa Rikosta, eikä muutenkaan puhunut pojasta hänelle. Hän uskoi, niinkuin kaikki muutkin, että poika oli kuollut, ja oli hyvillään siitä, ettei kukaan tiennyt mitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä iltana.

Seuraavana päivänä Rikon häviämisen jälkeen meni Stinelin isä tarhasta hakemaan seivästä. Hän oli sanonut pyytävänsä pari naapuria mukaansa hakemaan Rikoa vuorilta ja jäätiköiltä.

Stineli oli hiipinyt isän luokse ja tämä sanoi: "Hyvä on, tule sinä vain mukaan hakumatkalle; sinä voit paremmin kuin minä pujahtaa joka soppeen."

Vasta kun isä oli saanut käsiinsä pitkän papuseipään, sanoi Stineli: "Mutta isä, jos Riko onkin lähtenyt kävelemään pitkin maantietä, niin ei suinkaan hän sitte ole voinut pudota rotkoihin?"

"Ehkä hän sittekin on voinut pudota", sanoi isä. "Tuollaiset ymmärtämättömät pojat voivat poiketa tieltä, ja huomaamattaan joutua vaaranpaikkoihin; ja Riko kulki aina niin mietteissään."

Stineli tiesi kyllä tämän paremmin kuin kukaan muu ja siitä saakka hän joutui suureen sydäntuskaan, ja tämä tuska yltyi päivä päivältä, niin ettei hän lopulta voinut syödä eikä nukkua, ja kaikki toimensa hän suoritti ikäänkuin hän ei itse olisi ollut niissä mukana.

Rikoa ei löytynyt, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Häntä ei enää etsitty ja ihmiset koettivat lohduttautua sanomalla: "Parasta se olikin orpopojalle. Turvaton raukka hän oli, jolla ei ollut ketään omaisia."

KYMMENES LUKU.

Alkaa hiukan selvitä.

Mutta Stineli tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi ja laihemmaksi. Pikku lapset huusivat: "Ei Stineli enää kerro meille satuja, eikä hän enää naura." Äitikin sanoi isälle: "Etkö sinä sitte huomaa? Eihän tuo ole ensinkään entisellään." ja isä sanoi: "Siitähän se tulee, kun hän kasvaa niin rajusti. Hänelle on aamuisin annettava lämmintä vuohenmaitoa."

Mutta kun kolme viikkoa oli näin kulunut, otti mummu eräänä iltana Stinelin huoneeseensa ja sanoi: "Kuulehan Stineli, minä huomaan hyvin, ettet sinä voi unohtaa Rikoa; mutta sinun on muistettava, että hyvä Jumala on ottanut hänet pois, ja koska Jumala on tehnyt sen, niin se ihan varmasti on Rikolle hyväksi, sen me vielä kerran tulemme näkemään."

Silloin Stineli alkoi itkeä niin katkerasti, ettei mummu milloinkaan ennen ollut nähnyt hänen noin itkevän, ja hän nyyhkytti ääneen: "Ei hyvä Jumala sitä ole tehnyt, minä sen olen tehnyt, mummu; sentähden täytyy minun ihan kuolla tuskasta, sillä minähän kehoitin Rikoa lähtemään järveään katsomaan ja nyt hän on pudonnut rotkoon ja kuollut, ja häneen on koskenut hyvin kipeästi, ja se on kaikki minun syyni." Ja Stineli itki ja nyyhki niin, että sitä kävi sääliksi katsella.

Mummusta tuntui ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään; hänkin oli uskonut, että Riko oli kuollut, ja häntä oli alituiseen vaivannut se ajatus, että huono kohtelu oli saanut poikapoloisen juoksemaan pois kotoaan ja että hän nyt ehkä makasi kuolleena järven pohjassa tai oli saanut surmansa metsässä. Nyt hänessä syttyi uusi toivo.

Hän sai Stinelin siihen määrin rauhoitetuksi, että tämä voi kertoa kaikki mitä tiesi järvestä, josta mummu itse ei tiennyt mitään; kuinka Riko alituisesti oli puhunut järvestä, joka aina veti häntä puoleensa ja kuinka Stineli oli keksinyt miten sinne voisi päästä. Tyttö oli aivan varma siitä, että Riko oli lähtenyt tälle matkalle, mutta isän puhe rotkoista oli vienyt häneltä kaiken toivon.

Mummu tarttui lapsen käteen ja veti hänet luoksensa: "Tule tänne, Stineli", sanoi hän hellästi, "minun täytyy selittää sinulle asia. Muistatko mitä sanotaan siinä vanhassa laulussa, jonka viimeisenä iltana lauloimme Rikon kanssa?"

"Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa!"

"Näetkös, vaikka emme voi huomata, että hyvä Jumala itse olisi tehnyt tämän, niinkuin huomaisimme sen, jos hän olisi antanut Rikon heti kuolla vuoteessaan, niin on hänen kätensä kuitenkin ohjannut asiain menoa, ja vaikka sinä oletkin menetellyt hiukan nurinpäin, niin voi hän kuitenkin ohjata tällaisen pienen Stinelinkin toimia. Kaiken ikäsi on sinun nyt pidettävä mielessäsi tämä väärä menettelysi ja kuinka käy, kun lapset lähtevät pois avaraan maailmaan ja ryhtyvät asioihin, joista eivät ymmärrä mitään, eivätkä hiisku sanaakaan vanhemmille eikä mummulle, jotka kuitenkin tarkottavat heidän parastaan. Mutta nyt on hyvä Jumala antanut tapahtua näin, ja niin voimme varmasti toivoa, että kaikki vielä päättyy hyvin.

"Pidä kaikki tämä mielessäsi, Stineli, äläkä milloinkaan unohda mitä nyt olet oppinut. Mutta kun sinun taas tulee oikein ikävä, niin saat rukoilla hyvää Jumalaa kääntämään hyväksi sen pahan, minkä sinä ja Riko olette tehneet. Sitte sinä taas saat olla iloinen, ja minäkin tahdon olla iloinen, sillä minä uskon varmasti, että Riko vielä elää, ja ettei hyvä Jumala ole hyljännyt häntä."

Siitä päivin oli Stineli taas iloinen, ja vaikka hän joka askeleella kaipasi Rikoa, ei entinen tuska eivätkä omantunnon soimaukset enää vaivanneet häntä, ja joka päivä hän katseli tietä pitkin, odotellen että Riko tulisi Malojasta päin. Näin kului aika, mutta Rikosta vain ei kuulunut mitään.

YHDESTOISTA LUKU.

Pitkä matka.

Riko oli tuona sunnuntai-iltana istuutunut tuolille pimeässä huoneessaan. Siinä päätti hän istua siksi, kunnes täti oli mennyt nukkumaan.

Stinelin keksimä matkustustapa oli tuntunut Rikosta hyvin helpolta, ja hän alkoikin heti tuumata, milloin olisi paras lähteä matkalle, sillä hän aavisti, ettei täti päästäisi häntä menemään, vaikka hän samalla tiesi, ettei häntä suurestikaan kaivattaisi.

Kun hän sitte kotiin tullessaan sai noin kovat nuhteet, ajatteli hän: "Minäpä lähden heti paikalla, kun täti vain on mennyt vuoteeseen."

Pimeässä huoneessa istuissaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka hauskaa olisi, jos ei moneen päivään tarvitsisi kuulla tädin torumisia ja kuinka hän kotiin tullessaan toisi Stinelille suuren vihkon punaisia kukkia. Samassa hän taas näki selvästi edessään päivänpaisteisen rannan ja sinervät vuoret, ja niitä ihaellen hän nukkui.

Mutta hän ei ollut varsin mukavassa asennossa, sillä hän piti vielä viulua kädessään; sentähden hän heräsi, kun vielä oli aivan pimeä. Nyt hänelle kerrassaan selvisi miten oli meneteltävä. Hänellä oli vielä yllään pyhänuttu; sehän oli hyvä. Lakkikin oli vielä päässä. Viulun hän pisti kainaloonsa ja hiipi hiljaa alas portaita, veti säpin ovesta ja astui ulos kylmään aamu-ilmaan.

Vuoren yläpuolella näkyi jo vieno päivän sarastus ja Silsessä kaakottivat kanat. Hän käveli reippaasti eteenpäin, jotta pian pääsisi ohi talojen ja joutuisi kylästä suurelle tielle. Nyt hän jo saavuttikin sen ja kulki sitte tyytyväisenä eteenpäin; kaikki oli niin tuttua, sillä hän oli usein käynyt täällä isän kanssa. Ei hän oikein tiennyt kauanko kesti, ennenkuin hän saapui Malojaan, mutta pitkältä matka tuntui; ehkä hän oli hyvinkin astunut pari tuntia.

Mutta nyt oli vähitellen tullut kirkas päivä ja kun hän vihdoin saapui Malojan ravintolan edustalle, mistä hän isän seurassa usein oli katsellut alaspäin vievää tietä, silloin aamu-aurinko valaisi vuoria, ja honkien latvat olivat kuin kultaa.

Riko istahti maantien viereen. Hän oli hyvin väsynyt, ja vasta nyt tuntui, ettei hän ollut syönyt sitte kuin eilen sai päivällistä. Mutta ei hän siltä ollut allapäin, sillä täältähän matka vei alaspäin ja tästä puoleen siis järvi voi milloin tahansa sukeltaa esiin. Hänen siinä istuissaan tulla rämistivät suuret kyytivaunut ylös mäkeä. Riko oli jo monesti nähnyt nämä vaunut, kun ne kulkivat Silsen läpi ja aina hän oli silloin arvellut, että kuski varmaankin on onnellisin ihminen maailmassa, hän kun saa piiska kädessä istua korkealla istuimellansa ja sieltä hallita viittä hevostaan. Nyt hän kerran sai nähdä tämän onnellisen miehen aivan läheltä, sillä kyytivaunut seisahtuivat ravintolan edustalle. Riko ei siirtänyt silmiään tästä merkillisestä miehestä, joka astui alas korkealta istuimeltaan ja meni sisään. Pian hän palasi, kädessään suunnattoman suuri kappale ruisleipää, jonka päällä oli tavattoman paksu juustokimpale.

Nyt veti ajaja esille terävän veitsen; sillä hän alkoi leikellä leipää kappaleiksi, joista sitten pisteli vuoron perään hevostensa suuhun. Tuon tuostakin tuli hänen omakin vuoronsa, mutta hänen leipäpalaselleen osui aina mehukas juustosirpale. Kun he nyt siinä tyytyväisinä syödä mukelsivat, katseli ajaja hiukan ympärilleen ja samassa hän huusi: "Hei, pieni soittaja, tahdotko sinäkin osasi? Tulepas tänne lähemmäksi?"

Vasta nähdessään muiden syövän oli Riko tuntenut kuinka kova nälkä hänen oli. Mielihyvällä noudatti hän kutsua ja meni ajajan luokse. Tämä leikkasi hänelle hämmästyttävän suuren juustopalasen, jonka hän pani vielä paljon suuremmalle leipäpalaselle, niin että Riko tuskin tiesi miten siihen oli ryhdyttävä.

Hänen täytyi laskea viulunsa hetkeksi maahan. Ajaja katseli mielihyvällä kuinka Riko haukkasi aamiaistaan, ja samalla kun hän itse jatkoi tointaan, sanoi hän:

"Sinä näytät olevan pieni viulunsoittaja. Osaatko sinä myöskin soittaa jotain?"

"Osaan, kaksi laulua ja sitten vielä yhden isältä oppimani."

"Vai niin, ja mihin sinä nyt olet menossa pienine jalkoinesi?" jatkoi ajaja kuulusteluaan.

"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko totisesti.

Nyt pääsi ajajalta niin suuri nauru, että Riko hämmästyneenä katsoi häneen.

"Olet sinä hyvä matkamies", nauroi ajaja, "et taida tietää kuinka pitkä matka sinne on, ja että tuollainen pieni soittoniekka saa juosta kenkänsä anturat puhki, ennenkuin on saanut nähdä tippaakaan Gardajärven vettä? Kuka lähettää sinut tuonne kauas?"

"Minä läksin vain itsestäni", sanoi Riko.

"Tuollaista poikaa en ole ennen tavannut", nauroi hyväluontoinen ajaja. "Mistä sinä, soittaja, olet kotoisin?"

"Sitä en oikein tiedä; ehkä Gardajärven tienoilta", vastasi Riko hyvin totisena.

"Onpa sekin vastaus!" Ajaja katsoi tarkoin poikaa. Karanneelta kerjäläispojalta Riko ei ensinkään näyttänyt. Mustakiharainen, pyhäpukuinen lapsi näytti oikein komealta; hienopiirteisissä, vakavasilmäisissä kasvoissa oli niin jalo leima, ettei voinut muuta kuin mielihyvällä katsella häntä.

Niin kävi varmaan ajajankin, sillä hän katsoi ensin kauan Rikoon ja sitte vielä kerran oikein tarkoin ja sanoi sitte lopuksi ystävällisesti: "Sinulla on passisi kasvoissasi, poikaseni, eikä se olekaan huono passi, jos kohta et tiedä mistä olet kotoisin. Mitä annat minulle, jos nostan sinut ajaja-istuimelle ja vien sinut tuonne alas?"

Riko hämmästyi. Ihanko tosissaan tuo mies lupasi viedä hänet korkeissa vaunuissaan alas laaksoon? Sellaista onnea ei hän koskaan ollut ajatellutkaan. Mutta mitä voi hän antaa ajajalle?

"Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viulu ja tätä en voi antaa", sanoi hän suruissaan, vähän aikaa mietittyään.

"Ja mitäpä minä tuolla tekisinkään", nauroi ajaja. "Mutta nyt me nousemme istuimelle -- ja sinä saat matkalla hiukan soitella minulle."

Riko tuskin uskoi korviaan; mutta toden totta! Ajaja nosti hänet yli pyörän korkealle istuimelle ja kapusi itse jäljestä. Matkustajatkin olivat taas nousseet vaunuihin, ovi oli suljettu ja nyt mentiin tietä myöten alaspäin, samaa tuttua tietä, jota Riko niin usein oli katsellut ylhäältäpäin ja jota myöten hän oli halunnut päästä kulkemaan. Nyt tuo toivo oli toteutunut ja tällä tavoin vielä! Korkealla taivaan ja maan välillä Riko kiiti ja voi tuskin todeksi uskoa, että hän itse nyt tässä kulki.

Mutta nyt ajajakin rupesi miettimään, kenenkä poikaa hän siinä mahtoi kiidättää eteenpäin.

"Sanopa minulle, sinä pieni matkamies, missä sinun isäsi on?" kysyi hän ja lyödä läimäytti lujasti hevosia piiskallaan.

"Hän on kuollut", vastasi Riko.

"Vai niin, ja missä on äitisi?"

"Hän on kuollut."

"Vai on, mutta onhan sinulla kuitenkin iso-isä ja iso-äiti. Missä he ovat?"

"He ovat kuolleet."

"Vai niin, vai niin, mutta onhan sinulla varmaan veli tai sisar; missä ne ovat?"

"He ovat kuolleet", oli Rikon yksitoikkoinen, surullinen vastaus.

Kun ajaja huomasi että kerrassaan kaikki olivat kuolleet, ei hän sen enempää kysellyt pojan sukulaisia, vaan virkkoi nyt: "Mikä oli isäsi nimi?"

"Enrico Trevillo Peschierasta Gardajärven tienoilta", vastasi Riko.

Ajaja alkoi mielessään punnita näitä asioita ja ajatteli sitte: Poika poloinen on jollain tavalla joutunut tänne vuoristoon ja hyvä on, kun hän pääsee takaisin kotipuolelleen. Ja silleen se asia sitte jäi.

Kun sitte oli kuljettu ensimäinen, jyrkästi viettävä taival vuoristotiestä ja tie oli muuttunut tasaisemmaksi, sanoi ajaja: "Kuulehan, soittaja, nyt saat soittaa meille oikein iloisen laulun."

Silloin Riko veti esille viulunsa ja iloisena istuessaan siinä korkealla istuimella ja sinitaivaan alla kiitäessään eteenpäin, alkoi hän helein äänin kaikin voimin laulaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan!"

Mutta vaunujen katolla istui kolme ylioppilasta, jotka olivat lähteneet huvimatkalle; ja kun Riko iloissaan ja innossaan soitteli ja lauloi kaikki Stinelin sepittämät värssyt, alkoi vaunujen katolta kuulua kovaa melua ja naurua, ja ylioppilaat huusivat: "Hoi, viuluniekka, alahan laulusi alusta; mekin tahdomme laulaa kanssasi!"

Silloin Riko taas alkoi alusta, ja ylioppilaat yhtyivät lauluun ja lauloivat täyttä kurkkua:

"Te lampaat, te lampaat --"

Aina välillä he nauroivat niin tavattomasti, ettei Rikon soitosta kuulunut vähääkään. Sitte he taas yhtyivät lauluun, ja yksi heistä lauloi yksin:

"Ken mitään ei mieti, on mnrheeton!"

Sitte toiset taas yhtyivät häneen ja lauloivat niin kovaa kuin ikänä jaksoivat:

"Te lampaat, te lampaat --"

Siten jatkettiin pitkät ajat, mutta kun Riko vihdoin lakkasi soittamasta, huusivat ylioppilaat: "Jatka, viuluniekka, älä lakkaa!" ja viskasivat hänelle pieniä rahoja, joita Rikolle karttui lakkiin koko kasa.

Vaunuissa istuvat matkustajat avasivat kaikki vaunujen ikkunat ja pistivät ulos päänsä kuullaksensa iloista laulua. Silloin Riko taas alkoi laulunsa alusta ja ylioppilaat lauloivat mukana. Yksi lauloi juhlallisesti sooloa:

"No, järvi kuin järvi, se vettä on vaan!"

Ja sitte taas:

"Ken mitään ei mieti, on murheeton!"

Ja sillä välillä lauloivat toiset kuorona kaikin voimin:

"Te lampaat, te lampaat --"

Ja sitte he taas nauroivat ihan kuollakseen, niin etteivät pitkään aikaan naurultaan voineet laulaakaan.

Mutta vihdoin ajaja seisautti vaunut, sillä nyt oli levähdettävä ja syötävä päivällistä. Kun Rikon oli laskeuduttava maahan, piti ajaja huolellisesti hänen lakkiaan kädessään, sillä siinähän oli kaikki hänen saamansa rahat, ja Rikolla oli kyllin tekemistä viulunsa hoitamisessa.

Ajaja oli varsin tyytyväinen, kun hän laski lakin Rikon käteen ja sanoi: "Sepä hyvä, että nyt voit saada päivällisen."

Ylioppilaatkin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen vaunujen katolta, ja kaikki tahtoivat nyt nähdä viuluniekkaa, sillä he eivät oikein selvästi voineet nähdä häntä ylhäiseltä istuinpaikaltaan, ja kun he nyt näkivät hinterän miehenalun, syntyi entistä suurempi ihmettely ja ilo; hyvästä lauluäänestä päättäen olivat he luulleet laulajaa paljon suuremmaksi; ja nytpä vasta syntyi aika ilonpito. He ottivat pojan keskellensä ja astuivat laulaen ravintolaan. Kauniisti katettuun ruokapöytään istutettiin Riko kahden ylioppilaan välille, ja he sanoivat pitävänsä häntä vieraanaan. Kaikki kolme latoivat kilvan makupaloja hänen lautaselleen, sillä ei toinen tahtonut olla toista tarkempi, ja sellaista päivällistä ei Riko ikänään ennen ollut syönyt.

"Keltä sinä, pikku viuluniekka, olet oppinut kauniin laulusi?" kysyi muuan ylioppilaista.

"Stineliltä; hän on itse sepittänyt sen", sanoi Riko totisesti.

Nuo kolme katsoivat toisiinsa ja taas syntyi uusi, äänekäs naurunrähäkkä.

"Onpa se Stineli aika näppärä", huusi eräs, "nyt me huudamme 'eläköön!' ja juomme hänen terveydekseen."

Rikon täytyi kilistellä lasiaan heidän kanssansa ja ilomielin hän tekikin sen Stinelin terveydeksi.

Nyt oli lepoaika kulunut, ja kun taas seisottiin vaunujen vieressä, tuli Rikon luo mies, jolla oli kädessään niin suunnattoman suuri sauva, että olisi luullut hänen repäisseen maasta nuoren, kasvavan puun. Yllään hänellä oli paksu keltaisenruskea vaatepuku.

"Tule tänne, pienokainen", sanoi hän. "Sinähän olet laulanut varsin kauniisti. Minäkin kuulin laulusi tuonne vaunuihin, ja minä olen myös tekemisissä lammasten kanssa, niinkuin sinäkin. Näetkös, minä olen lammaskauppias, ja koska sinä olet laulanut niin kauniisti lampaista, täytyy sinun saada jotain minultakin." Näin sanoen pisti hän kauniilla hohtavan hopearahan Rikon käteen, sillä lakki oli jo tyhjennetty ja rahat pantu taskuun.

Sitte nousi mies vaunuihin, ajaja nosti Rikon taas entiselle paikalleen ja kohta lähdettiin ajamaan.

Kun vain ei kuljettu varsin kovaa vauhtia, tahtoivat ylioppilaat aina kuulla soittoa ja Riko soitti kaikki sävelmät, mitkä ennen oli isältään oppinut, ja viimeiseksi hän soitti:

"Nyt mietin, kielin laulamaan!"

Tätä säveltä kuunnellessaan olivat ylioppilaat varmaankin makeasti nukahtaneet, sillä oli syntynyt hiljaisuus. Leppoisa iltatuuli humisi ja tähtiä alkoi ilmestyä taivaalle, kunnes niitä tuikki kaikkialla mihin ikään Riko käänsi silmänsä. Poika ajatteli Stineliä ja mummua ja heidän hommiaan, ja hänen mieleensä johtui, että näihin aikoihinhan rukouskello soi ja nuo molemmat rukoilevat "Isä meitää". Niin hänkin tahtoi tehdä; silloin tuntui ikäänkuin hän olisi ollut heidän luonansa. Hän pani kätensä ristiin ja saneli tähtien tuikkeessa hartaasti "Isä meidän" rukouksen.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kuljetaan eteenpäin.

Rikokin oli nukahtanut. Hän heräsi siitä, että ajuri tarttui häneen nostaakseen hänet alas. Nyt astuivat kaikki muutkin vaunuista ja nuo kolme ylioppilasta tulivat Rikon luo, pudistivat hänen kättänsä ja toivottivat hänelle onnellista matkaa. Eräs heistä huusi: "Sano ystävälliset tervehdyksemme Stinelille!"

Sitte he hävisivät tien mutkaan ja Riko kuuli kuinka he vieläkin kerran lauloivat:

"Te lampaat, te lampaat --"