Part 2

Oven edustalla sitte päätettiin lähteä ensi sunnuntaina metsämäelle, ja Stineli tuli siitä taas iloiseksi. Kaiken viikkoa teki hän sitte kotona mitä ikään voi, ja paljon työtä olikin; sillä Peterli ja Sami ja Ursli sairastivat tuhkarokkoa ja navetassa makasi sairas vuohi, jolle tuontuostakin täytyi viedä lämmintä vettä, Heti koulusta tultua täytyi Stinelin juosta milloin sinne, milloin tänne ja joka paikassa piti hänen olla apuna. Ja lauantaina kesti työtä kaiken päivää ihan myöhäiseen iltaan asti, sillä silloin hänen vielä täytyi puhdistaa navettaämpäri. Mutta illalla sanoi sitte isä: "On tuo meidän Stineli aika toimelias tyttö!"

NELJÄS LUKU.

Kaukainen, kaunis, nimetön järvi.

Kun Stineli sunnuntai-aamuna avasi silmänsä, oli hän hyvin iloinen, vaikkei ensin muistanut mistä syystä; mutta sitte johtui hänelle mieleen, että nyt oli sunnuntai ja että mummu edellisenä iltana oli sanonut: "Huomenna saat viettää sunnuntaita; saat olla vapaa kaiken iltapäivää."

Kun päivällinen oli syöty, kaikki astiat pantu paikoilleen ja pöytä pesty, huusi Peterli: "Tule minun luokseni, Stineli!" Ja toiset sairaat huusivat kumpikin vuoteestaan: "Ei, tule minun luokseni!" ja isä sanoi: "Stinelin on mentävä katsomaan vuohta."

Mutta silloin meni mummu kyökkiin ja viittasi Stinelin luoksensa. "Lähde sinä vain matkoihisi", sanoi hän. "Minä kyllä hoidan vuohen ja lapset. Tulkaa vain kauniisti kotiin, kun rukouskello soi." Mummu kyllä tiesi, että heitä oli kaksi menemässä.

Nyt Stineli riensi pois niinkuin lintu, jonka häkin ovi on avattu, ja ulkona seisoi Riko, joka jo kauan oli odottanut. He juoksivat poikki niityn ja alkoivat kavuta metsäkukkulalle. Aurinko paistoi vuorille ja taivas kaarteli sinisenä niiden yllä. Varjopaikoissa täytyi heidän toisin kerroin vähän astua lumeen; mutta huipulle päästyään he näkivät toisella puolella auringon, joka loi välkettään yli järven. Rinteellä, joka jyrkästi vietti järvelle päin, oli kauniita kuivia paikkoja, ja sinne kävivät lapset istumaan. Kukkulalla puhalsi tuima tuuli, joka humisi heidän korvissaan. Stineli oli pelkkää iloa ja ihastusta. Tuon tuostakin hän huusi:

"Katso, Riko, katso aurinkoa! Katso kuinka kaunista! Nyt tulee kesä! Katso kuinka järvi kimaltelee. Tätä kauniimpaa järveä ei voi olla koko maailmassa!" sanoi hän vihdoin päättävästi.

"Kaunis se on, Stineli, mutta näkisitpä kerran sen järven, jota minä aina ajattelen." Ja Riko tähysteli lakkaamatta järven toiselle puolelle, ikäänkuin hänen ikävöimänsä paikka olisi ollut siellä, minne ei katse enää yltänyt.

"Näetkös, siellä ei ole näin tummia havupuita; siellä on kiiltäviä, vihreitä lehtiä ja suuria, punaisia kukkia, eivätkä vuoret ole näin korkeita ja mustia eikä näin lähellä, vaan ne ovat kaukana ja sinipunervia, ja taivas ja järvi ovat ihan kuin kullasta, ja siellä on niin hiljaista ja lämmintä. Siellä ei tuuli tohise noin eivätkä jalat ole näin lumiset; siellä voi aina istua päivänpaisteisella nurmella katselemassa kaikkea tuota ihanuutta."

Stineli oli heti täynnä innostusta. Hän näki selvästi mielikuvituksessaan punaiset kukat ja kultaisen järven. Mahtoi se olla kaunista!

"Ehkä sinä joskus vielä voit mennä katsomaan järveäsi ja tuota kaikkea", sanoi hän. "Tiedätkö, mitä tietä sinne mennään?"

"Täältä mennään Malojaan. Siellähän olen usein käynyt isän kanssa. Hän näytti minulle tien, joka kiemurrellen vie aina vain alaspäin; ja kaukana alhaalla on se järvi, mutta se on niin etäällä, että sinne tuskin voi mennä."

"Oi, sinne on helppo mennä", arveli Stineli. "Kuljet yhä vain alaspäin, niin tulet varmaan lopulta perille."

"Mutta isä on vielä sanonut minulle jotain. Näetkö, Stineli, kun kulkee pitkin tietä ja sitte menee ravintolaan ja syö ja nukkuu siellä, niin täytyy aina maksaa siitä ja siihen tarvitaan taas rahaa."

"Oi, meillähän on nyt paljon rahaa", riemuitsi Stineli. Mutta Riko ei riemuinnut.

"Meidän rahamme ovat tyhjänveroiset; senhän huomasin, kun oli puhe viulusta", sanoi hän suruissaan.

"Jää sitte kernaimmin kotiin, Riko; onhan täällä kotonakin kaunista."

Vähän aikaa istui Riko mietteissään; pää oli vaipunut kättä vasten ja kulmakarvat olivat taas ihan kiinni toisissaan. Sitte kääntyi hän Stineliin päin, joka sillä välin oli pehmeästä, vihertävästä sammaleesta laittanut vuoteen tyynyineen, peitteineen viedäkseen sen sairaalle Urslille tuliaisiksi. "Sinä sanot, Stineli, että minun on vain jäätävä kotiin", sanoi hän otsa rypyssä, "mutta tiedätkö, tuntuu ikäänkuin en tietäisi missä minun kotini oikeastaan on".

"Voi mitä puhut!" huusi Stineli ja heitti hämmästyksissään koko kourallisen sammalia luotansa. "Täällähän on sinun kotisi tietysti! Siellähän on koti, missä on isä ja äiti." -- Tässä tyttö äkkiä vaikeni. Rikollahan ei ollut äitiä ja isäkin oli harvoin kotona. Entä täti? -- Stineli ei koskaan mennyt lähelle tätiä, sillä tämä ei ollut milloinkaan sanonut hänelle hyvää sanaa. Tyttö ei laisinkaan enää tiennyt mitä sanoa. Mutta Stineli ei voinut kauan olla noin epävarmana.

Riko oli taas vaipunut mietteihinsä, mutta Stineli tarttui häntä käsivarteen ja huudahti:

"Olisipa hauska tietää, mikä tuon järven nimi on."

Riko tuumasi hetken. "Sitä en tiedä", sanoi hän sitte, itsekin ihmetellen tietämättömyyttään.

Silloin Stineli ehdotti, että he kuulustelisivat järven nimeä; sillä kun Rikolle kerran karttuu paljon rahaa ja hän voi lähteä matkalle, on hänen tietysti kyseltävä tietä, ja silloin hänen täytyy tietää järven nimi. Nyt alkoivat he neuvotella, keltä voisivat kysyä, opettajaltako vai mummulta. Mutta Riko tuli ajatelleeksi, että isähän varmaan tietää tämän asian kaikkein parhaiten, ja häneltä hän päätti kysyä niin pian kuin isä vain tulisi kotiin.

Sillä välin oli aika kulunut ja äkkiä kuulivat lapset kaukaa hiljaista kellonsoittoa. He tunsivat äänen; rukouskello soi. He hypähtivät heti pystyyn ja juoksivat käsi kädessä risukon ja lumen läpi rinnettä alas ja poikki niityn; eikä aikaakaan niin he jo seisoivat oven edessä, missä mummu oli heitä odottamassa.

Stinelin oli heti mentävä sisään ja mummu sanoi kiireisesti Rikolle: "Mene sinäkin heti sisään, Riko, älä enää jää tähän oven edustalle seisomaan."

Näin ei mummu koskaan ennen ollut sanonut Rikolle, vaikka tämä aina oli jäänyt siihen seisomaan, sillä häntä ei milloinkaan haluttanut mennä tupaan. Mutta hän totteli mummua ja lähti heti sisään.

VIIDES LUKU.

Surutalo; mutta järvellä on nimi.

Täti ei ollut tuvassa, sentähden meni Riko taas ulos ja aukaisi kyökin oven. Siellä seisoikin täti; mutta ennenkuin Riko oli ennättänyt astua sisään, nosti täti varottaen sormensa ja sanoi: "Hys! hys! älä aukaise kaikkia ovia äläkä melua niinkuin teitä olisi neljä. Mene tupaan ja ole hiljaa. Isä makaa ullakkokamarissa. Hänet tuotiin rattailla kotiin; hän on sairas."

Riko meni tupaan, istahti penkille seinän viereen ja istui siinä liikahtamatta. Kului noin puoli tuntia; täti liikkui kaiken aikaa kyökissä. Silloin Riko päätti hiipiä kamariin katsomaan; ehkä isä haluaa vähän ruokaa, sillä ammoinhan oli illallisaika. Hän pujahti hiljaa uunin takaa kulkevia portaita myöten ullakolle ja hiipi isän huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin, meni heti kyökkiin ja asettui ihan tädin eteen. Sitte hän sanoi hiljaa: "Tulkaa, täti!"

Täti oli juuri aikeessa torua häntä taas; mutta samassa hän tuli katsoneeksi pojan kasvoja: kaikki puna oli hävinnyt niistä, posket ja huulet olivat valkeat kuin palttina ja silmät niin mustat, että täti ihan kauhistui.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiivaasti ja lähti heti pojan mukana.

Riko nousi hiljaa portaita ja meni kamariin. Siellä makasi isä sammunein silmin vuoteellaan; hän oli kuollut.

"Herra Jumala!" huusi täti ja juoksi meluten ulos ovesta, joka toiselta puolelta huonetta johti käytävään, riensi alas portaita ja suoraan vastapäiseen mökkiin, jossa huusi naapurin isää ja mummua katsomaan mitä oli tapahtunut, ja sitte hän heti juoksi opettajan ja seurakunnan esimiehen luo.

Ihmisiä tuli toinen toisensa jälkeen hiljaiseen huoneeseen, siksi kunnes se lopulta oli täynnä väkeä; sillä ulkona he olivat kuulleet toisiltaan mitä oli tapahtunut.

Ja keskellä tungosta ja naapurien voivotuksia seisoi Riko äänettömänä ja liikkumatta vuoteen ääressä ja katseli isää. -- Koko sen viikon kuluessa tuli joka päivä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä isää ja tietää kuinka kaikki oli tapahtunut, ja siten Riko sai moneen kertaan kuulla saman kertomuksen: Isä oli ollut St. Gallenissa rautatietyössä. Kalliota särjettäessä oli hän saanut syvän haavan päähänsä, ja kun hän ei siksi voinut olla työssä, päätti hän lähteä kotiin parantelemaan itseään. Mutta hän ei kestänyt pitkää matkaa, jonka hän osaksi kulki jalan, osaksi ajoi epämukavilla rattailla. Sunnuntai-iltana hän tuli kotiin ja laskeutui vuoteelle, jolta hän ei enää noussut. Ei kukaan ollut saapuvilla, kun hän kuoli; sillä Riko oli tavannut hänet kylmänä ja kankeana vuoteessaan.

Seuraavana sunnuntaina haudattiin mies. Riko oli ainoa omainen, joka seurasi ruumisarkkua; muutamia hyviä naapureita oli kuitenkin liittynyt surusaattoon, joka kulki Silseen. Siellä kuuli Riko, kuinka pastori luki kirkossa kovalla äänellä: "Vainajan nimi oli Enrico Trevillo ja hän oli syntyisin Peschierasta Gardajärven tienoilta."

Silloin tuntui Rikosta ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, jonka hän varsin hyvin tiesi ennestäänkin. Ainahan tuo järvi oli johtunut hänen mieleensä, kun hän isän kanssa oli laulanut:

"Una sera In Peschiera."

Mutta sitä hän ei enää tiennyt, miksi hän sen juuri silloin muisti. Hiljaa hän kertoi näitä nimiä mielessään ja samalla johtui mieleen koko joukko vanhoja lauluja.

Kun Riko yksikseen kävellen tuli kotiin, näki hän mummun istuvan pölkyllä oven edustalla ja Stinelin seisovan hänen vieressään. Mummu viittasi pojan luokseen. Sitte hän pisti Rikon taskuun palan päärynäleipää, samanlaisen kuin Stineli vastikään oli saanut omaan taskuunsa. Ja sitte mummu käski heidän lähteä kävelylle; sillä eihän Rikoa tällaisena päivänä voinut jättää yksikseen.

Yhdessä lapset lähtivät ja mummu jäi pölkyllensä istumaan. Säälien hän katseli mustakiharaista poikaa niin kauan kuin lapset olivat näkyvissä. Sitte hän hiljaa sanoi:

"Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa!"

KUUDES LUKU.

Rikon äiti.

Silsestä päin tulla astuskeli tietä pitkin opettaja sauvansa nojassa. Hänkin oli ollut läsnä hautajaisissa. Pahasti hän ryki ja läähätti, ja kun hän oli saapunut mummun luo ja lausunut "hyvän illan", sanoi hän: "jos suvaitsette, naapuri, istahdan hetkeksi tähän viereenne, sillä kovin ahdistaa kurkkuani ja rintaani. Mutta mitäpä minusta, joka kohta olen seitsemänkymmenen ikäinen, kun hautaan lasketaan sellaisiakin kuin se tämänpäiväinen vainaja. Mies oli tuskin viidenneljättä vanha ja vahva kuin hirsi."

Opettaja oli istahtanut mummun viereen.

"Sitäpä minäkin ajattelen", sanoi tämä, "että minä, viidenkahdeksatta vanha mummu jään elämään, ja tuon tuostakin otetaan täältä nuoria ihmisiä, jotka olisivat kylläkin tarpeellisia paikallaan".

"Ovathan vanhatkin tarpeellisia. Kukahan muuten olisi hyvänä esimerkkinä nuorille?" huomautti opettaja. "Mutta mitä arvelette, naapuri, miten nyt käynee vainajan pienen pojan?"

"Niin, miten käynee pienen pojan?" sanoi mummukin. "Sitä minäkin olen kysynyt, ja jos vain katson ihmisiin, niin en saa vastausta. Mutta onhan meillä Isä taivaassa, jonka silmä seuraa hyljättyjä lapsukaisia. Hän kyllä osaa ohjata tämän pienokaisen hyvälle tolalle."

"Kertokaapa kerran minulle, naapuri, miten 'Italialainen' tuli saaneeksi vaimokseen naapurinne tyttären tästä vastapäätä. Eihän kukaan voi tietää, mistä nuo tuollaiset vieraat ihmiset tulevat ja minkälaisia he ovat."

"Kävi, niinkuin tavallisesti. Tiedättehän, naapuri, että vanhalta tuttavaltani Anna-Deteltä oli kuollut lapset, samoin kuin mieskin, ja hän asui mökissä tässä vastapäätä ainoan tyttärensä Mari-Seplin kanssa, joka oli iloluontoinen tyttönen. Siitä voi olla noin yksitoista tai kaksitoista vuotta, kun Trevillo ensi kerran tuli tänne. Hän oli työssä Malojassa ja tuli tuon tuostakin tänne kumppaneineen, ja tuskin Mari-Sepli ja hän olivat nähneet toisensa, kun he jo päättivät mennä naimisiin. Ja se täytyy sanoa Trevillosta, ettei hän ainoastaan ollut kaunis mies, joka miellytti kaikkia, vaan oli myöskin siivo ja kunnon ihminen, josta Anna-Detekin piti paljon. Hän olisi vain suonut, että nuoret olisivat jääneet asumaan hänen luoksensa mökkiin, ja siihen olisi Trevillokin kernaasti suostunut, sillä hän tuli hyvin toimeen äidin kanssa ja Mari-Seplin tahtoa hän kaikessa noudatti. Nuoret lähtivät usein yhdessä kävelylle Malojaan asti, ja mies oli näyttänyt tytölle tien, joka sieltä lähtee eteläänpäin ja joka näkyy aina kauas laaksoon saakka, ja kertonut minkälaista hänen kotipuolellaan on. Ja silloin oli Mari-Sepli saanut päähänsä, että sinne hän tahtoo, eikä auttanut, vaikka äiti kuinka paljon rukoili ja vaikeroi ja sanoi, etteivät he siellä voi tulla toimeen. Mutta silloin oli Trevillo sanonut, ettei äidin siitä tarvitse huolehtia, sillä hänellä, Trevillolla, on siellä kotipuolella oma pieni maapaikka ja pieni asuinrakennus, vaikka häntä huvitti lähteä maailmaa katsomaan. -- Pian sai hän Mari-Seplin puolelleen, ja heti paikalla häiden jälkeen tahtoi tämä lähteä vuoristosta. Tuon tuostakin kirjoitti hän sitte äidilleen, että he menestyvät hyvin ja että Trevillo on paras mies koko maailmassa.

"Mutta noin viisi tai kuusi vuotta takaperin astui Trevillo eräänä päivänä Anna-Deten luokse tupaan; pientä poikaa hän talutti kädestä ja sanoi: 'Tämä, äiti, on ainoa, mitä minulla Mari-Seplistä on jäljellä; hän itse lepää haudassaan toisten lapsukaistensa vieressä. Tämä oli hänen ensimäisensä ja rakkaimpansa.'

"Tämän kaiken on Anna-Dete minulle kertonut. Ja sitte oli Trevillo istuutunut samalle penkille, missä hän ensin oli nähnyt Mari-Seplin ja sanonut haluavansa pienen poikansa kanssa jäädä tänne asumaan, jos äiti vain suostuisi siihen; sillä tuolla alhaalla hän ei enää jaksanut elää.

"Tämähän oli Anna-Detelle samalla iloksi ja suruksi. Pikku Riko oli silloin noin neljän vuoden vanha, hiljainen ja miettiväinen lapsi, joka ei melunnut eikä juonitellut. Mutta viimeinen ilo se oli Anna-Detelle, sillä vuoden päästä hän jo kuoli, ja ihmiset neuvoivat Trevilloa ottamaan Anna-Deten sisaren hoitamaan taloutta ja lasta."

"Vai niin, vai niin", sanoi opettaja, kun mummu oli lopettanut kertomuksensa, "tätä kaikkea en ole tiennyt. Ehkä vielä joskus ilmestyy Trevillon sukulaisia, joita voimme pyytää tekemään jotain pojan hyväksi."

"Sukulaisia!" huokasi mummu. "Onhan tämä tätikin sukulainen, mutta ei poika häneltä saa montakaan hyvää sanaa vuodessa."

Opettaja nousi vaivoin seisomaan. "Alaspäin olen minäkin menossa", sanoi hän päätään pudistaen; "en tiedä, mihin voimani ovat hävinneet".

Mummu koki lohduttaa häntä ja sanoi: "Tehän olette vielä nuori mies minun rinnallani." Mutta ihmetellen hän sittenkin jäi katselemaan, kuinka hitaasti opettaja jatkoi matkaansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän".

Nyt tuli kauniita kesäpäiviä, ja mummu koetti niin paljon kuin mahdollista hankkia Stinelille tuon tuostakin jonkun vapaahetken; mutta kodissa karttui työtä yhä enemmän. Riko seisoi pitkät ajat kotinsa kynnyksellä ja katseli vastapäistä ovea, odotellen, että Stineli pian tulisi.

Syyskuussa, kun ihmiset usein istuivat asuntojensa edustalla iloiten viimeisistä lämpimistä illoista, istui opettajakin joskus oman ovensa luona; mutta hän näytti laihtuneelta, ja henkeä ahdisti yhä enemmän. Eräänä aamuna, kun hän aikoi nousta vuoteeltaan, eivät voimat riittäneetkään, ja hän vaipui takaisin päänalukselleen. Siinä hän sitte makasi aivan hiljaa ja alkoi ajatella miten kävisi, kun hänen täytyi kuolla. Hänellä ei ollut lapsia, ja hänen vaimonsa oli aikoja sitten kuollut; taloutta hoiti vain vanha palvelija. Pääasiallisesti hän tuumaili, mihin hänen tavaransa joutuisivat, kun häntä ei enää olisi, ja kun hän tuli katsoneeksi viuluaan, joka riippui seinällä aivan vastapäätä, sanoi hän itsekseen: "Tuokin minun täytyy jättää." Ja hänen mieleensä muistui se päivä, jolloin Riko oli seisonut hänen edessään viulua soittamassa, ja hän olisi paljon kernaammin suonut viulunsa pojalle kuin eräälle kaukaiselle sukulaiselle, joka ei lainkaan osannut soittaa. Sitte hän ajatteli, että ehkäpä Riko voisi ostaa viulun, jos se olisi saatavissa huokealla hinnalla; ehkä isä sittekin oli jättänyt pojalle hiukan peruja. Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että jos hänen kerran on luovuttava viulusta, ei hänellä rahoistakaan enää ole hyötyä. Mutta voiko hän noin vaan ilmaiseksi lahjoittaa pois soittokoneen, joka oli hänelle maksanut kaksitoista hohtavaa hopearahaa? Näin hän yhä tarkemmin tuumaili, miten tässä olisi meneteltävä; kuinka mahdotonta hänen oli ihan ilmaiseksi antaa pois viulunsa ja kuinka siitä toki olisi jotakin saatava. Mutta lopulta selvisi aina, että mihin ei voinut viedä viulua mukanaan, sinne ei voinut viedä muutakaan tavaraa, vaan kaikki oli jätettävä tänne.

Sillä välin oli kuume noussut nousemistaan ja kaiken iltaa ja koko yön vaivasivat kaikellaiset ajatukset häntä ja mieleen muistui vanhoja asioita, jotka hän jo aikoja sitten oli unohtanut, ja ne ahdistivat häntä niin, että hän aamulla oli lopen väsynyt ja hautoi vain yhtä ajatusta: hän tahtoi kernaasti tehdä jotain hyvää; heti paikalla hän tahtoi tehdä jonkun hyvän työn.

Hän koputti sauvallansa seinään, kunnes vanha palvelija astui huoneeseen, ja tämän hän lähetti mummun luo pyytämään vanhusta tulemaan koululle; mutta hänen oli tultava heti.

Pian mummu saapuikin sairaan luo; mutta ennenkuin hän ennätti kuulustella tämän vointia, sanoi opettaja: "Olkaa hyvä ja ottakaa tuo viulu seinältä ja viekää se pienelle orpopojalle; minä lahjoitan sen hänelle; hänen on vain hoidettava sitä hyvin."

Mummu oli hyvin ihmeissään ja tuon tuostakin hän huudahti: "Mitähän nyt Riko tekee? Mitähän Riko sanoo?"

Sitte mummu huomasi, että opettaja näytti hiukan levottomalta, ikäänkuin asialla olisi ollut kiire. Sentähden mummu heti heitti hyvästi ja riensi lahja kainalossa kedon poikki niin kiireesti kuin pääsi. Hän tuskin itse malttoi odottaa hetkeä, jolloin Riko saisi tietää onnestaan.

Tuolla Riko seisoikin ovensa edustalla; mummu viittasi häntä luokseen, ja hän juoksi vanhusta vastaan.

"Katsopas, Riko", sanoi mummu ja näytti hänelle viulua, "tämän lähettää opettaja sinulle lahjaksi; se on nyt sinun".

Riko seisoi kuin unta nähden, mutta totta se sittekin oli; mummu todella ojensi hänelle viulua.

"Ota se, Riko, se on nyt sinun", sanoi mummu taas.

Vapisten ilosta ja liikutuksesta tarttui Riko viuluunsa, laski sen käsivarrelleen ja katsoi siihen yhtä mittaa ikäänkuin peljäten, että se vielä voisi hävitä häneltä, jos hän vain hiukan liikahtaisi.

"Sinun on myöskin hoidettava sitä hyvin", täydensi mummu saamaansa tehtävää; mutta hänen täytyi samalla nauraa, niin turhalta tuntui hänestä tämä varoitus. "Ja, Riko, muista myöskin opettajaa äläkä milloinkaan unohda mitä hän on tehnyt sinulle; hän on nyt hyvin sairas."

Nyt mummu meni tupaansa, ja Riko riensi aarteineen ullakkokamariinsa, missä hän aina sai olla yksin.

Sinne hän istuutui ja soitti soittamistaan ja unohti tykkänään syömisen ja juomisen ja ajan kulun. Vasta kun alkoi hämärtää, nousi hän ja meni portaita alas. Täti tuli kyökistä ja sanoi: "Huomenna saat syödäksesi, tänään olet käyttäytynyt niin, ettet saa mitään ruokaa."

Rikon ei ollut vähintäkään nälkä, vaikkei hän ollut syönyt sittekuin aamulla aikaisin. Ei hän nytkään olisi muistanut ruokaa ja meni sentähden varsin iloisena naapuriin, missä pujahti kyökkiin; hän etsi nyt mummua. Stineli seisoi uunin vieressä tulta sytyttämässä. Kun hän näki Rikon, alkoi hän heti riemusta huutaa, sillä siitä saakka kun mummu oli kertonut mitä oli tapahtunut, oli lattia kaiken päivää polttanut hänen jalkojaan; hän olisi halunnut ulos ilmaisemaan iloaan Rikolle; mutta hän ei voinut päästä pois silmänräpäykseksikään. Nyt hän oli aivan kuin suunniltaan ja huusi yhtä mittaa: "Nyt se on sinun! Nyt se on sinun!"

Melun kuultuaan tuli mummu tuvasta, ja Riko meni heti hänen tykönsä ja sanoi: "Mummu, voinko mennä kiittämään opettajaa, kun hän on niin sairas?"

Mummu mietti hetkisen, sillä opettaja oli jo aamulla näyttänyt kovin sairaalta; sitte sanoi hän: "Odota hiukan, Riko, minä tulen mukaasi", ja meni panemaan yllensä puhtaan esiliinan. Sitte he yhdessä läksivät koulutalolle. Mummu meni ensin opettajan huoneeseen, sitte Riko tuli hiljaa jäljestä, viulu kädessä; sillä siitä saakka kun hän sen sai, ei hän silmänräpäykseksikään ollut laskenut sitä luotaan.

Opettaja makasi hyvin heikkona; Riko astui vuoteen viereen ja katsoi viuluaan; hän ei saanut sanaa suustansa, mutta hänen silmänsä loistivat niin, että opettaja varmaankin ymmärsi hänet. Hän katsoi iloisesti poikaa ja nyykäytti päätään. Sitte hän viittasi mummua luokseen. Riko astui syrjään ja opettaja sanoi heikolla äänellä: "Mummu, minulle olisi mieleistä, jos rukoilisitte 'Isä meidän'; minua niin peloittaa."

Samassa kuuluikin rukouskellon soitto. Riko pani heti kätensä ristiin, samoin teki mummukin ja rukoili "Isä meidän". Sitte oli huoneessa ihan hiljaista. Mummu kumartui hiukan ja painoi vanhan naapurinsa silmät umpeen; sillä hän oli kuollut. Sitte hän tarttui Rikon käteen ja läksi hiljaa hänen mukanaan huoneesta.

KAHDEKSAS LUKU.

Sils-järven rannalla.

Sulasta ilosta ei Stineli päässyt tasapainoon koko viikkona; hänestä tuntui aivan kuin tässä viikossa olisi ollut kymmenen päivää, sillä sunnuntai vain ei ottanut tullakseen.

Mutta kun se vihdoinkin tuli ja kultainen päivänpaiste valaisi syksyisiä vuoria, ja kun hän taas pääsi Rikon kanssa kukkulalle honkien alle ja kimalteleva järvi oli heidän edessään, silloin oli hän niin täynnä iloa, että hänen täytyi hyppiä sammalikossa ja huutaa riemusta. Ja sitte hän istui jyrkänteen äärimäiselle reunalle voidakseen oikein nähdä kaiken tämän ihanuuden: päivänpaisteiset kukkulat ja järven ja avaran sinitaivaan.

Siinä hän huusi: "Tule, Riko, nyt me laulamme, kauan, oikein kauan!"

Silloin Riko asettui istumaan Stinelin viereen ja viritti viulunsa; sillä se oli tietysti otettu mukaan.

Sitte alkoivat lapset laulaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan" --

Kaikki värssyt he lauloivat; mutta Stineli ei vieläkään saanut kyllikseen.

"Lauletaan vielä", sanoi hän ja alkoi itse sepittää:

"Hoi, vuorelle, lampaat, nyt joutuisaan; Jo aurinko nousi, käy tuulemaan!"

Rikokin lauloi mukana ja oli iloinen ja sanoi: "Laula vielä."

Stineli oli aivan haltioissaan ilosta; hän katseli ylöspäin ja alaspäin ja lauloi taas:

"Te lampaat, te lampaat -- sinitaivahan nään ja nurmella niityn punakukkasen pään."

Ja Riko soitti viulua ja lauloi mukana ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin katseli Stineli nauraen Rikoa ja lauloi:

"Tyttö naurua täysi, poika murheissaan. -- No, järvi kuin järvi, se vettä on vaan!"

Jo nauroi Rikokin ja lauloi ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin Stineli taas alkoi ja Riko soitti viuluaan. Ja Stineli lauloi:

"Kas lampaat, kas lampaat, ne hyppielee -- vaan riemunsa syytä ken ymmärtänee?

Ja poika ja tyttö ne rannalla on. -- Ken mitään ei mieti, on murheeton!"

Sitte he taas alkoivat alusta, lauloivat kaikki värssyt perättäin ja olivat hyvin mieltyneitä lauluunsa; ja kun se oli lopussa, alkoivat he jälleen alusta, sitte vielä kerran, ja niin kymmeniä kertoja, ja jota useammin he sitä lauloivat, sitä enemmän he siihen mieltyivät.

Sitte Riko vielä soitti muutamia säveleitä, jotka hän oli oppinut isältään, mutta vähän ajan päästä he tarttuivat taas omaan lauluunsa.

Kesken kaikkea herkesi Stineli laulamasta ja huusi: "Nyt johtui mieleeni miten sinä voit mennä katsomaan sitä omaa järveäsi, vaikkei sinulla olekaan rahaa."

Riko herkesi äkkiä soittamasta ja katsoi uteliaasti Stineliä.