Part 1

PIENI ITALIALAINEN

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Suomensi

Mandi Granfelt

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

1. Hiljaisessa talossa. 2. Koulussa. 3. Vanhan opettajan viulu. 4. Kaukainen, kaunis, nimetön järvi. 5. Surutalo; mutta järvellä on nimi. 6. Rikon äiti. 7. Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän". 8. Sils-järven rannalla. 9. Salaperäinen tapaus. 10. Pitkä matka. 11. Kuljetaan eteenpäin. 13. Kaukaisen, kauniin järven rannalla. 14. Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta. 15. Silvio toivoo oikein pontevasti. 16. Neuvo, joka oli monelle iloksi. 17. Vuorien poikki takaisin. 18. Kaksi iloista matkamiestä. 19. Pilviä kauniilla Gardajärvellä. 20. Vihdoin kotona. 21. Päivänpaistetta Gardajärvellä.

ENSIMÄINEN LUKU.

Hiljaisessa talossa.

Ylä-Engadinissa, Malojaan vievän tien varrella on yksinäinen, pieni, Sils-niminen kylä. Kun sen kohdalla poiketaan tieltä kedon poikki mennen, tullaan aivan vuorten juurelle pieneen paikkaan, jota sanotaan Sils-Mariaksi. Hiukan erillään, keskellä ketoa, seisoi kaksi mökkiä vastakkain. Kummassakin oli ikivanhat, puiset ovet ja hyvin pienet ikkunat syvällä kiviseinissä. Toiseen niistä liittyi pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi vihanneksia ja sitä paitsi neljä kukkivaa pensastakin; mutta nämä näyttivät laihoilta ja hinteliltä samaten kuin muutkin kasvit. Toiseen ei kuulunut muuta kuin sivuseinustalla pieni koppeli, josta kaksi kanaa asteli ulos ja sisään. Tämä mökki oli vielä tuota toista melkoista pienempi ja sen puuovi vanhuuttaan aivan mustaksi painunut.

Jok'ainoa aamu aivan samaan aikaan astui tästä ovesta suuri mies, jonka oli pakko kumartua päästäkseen ulos. Suurella miehellä oli kiiltävän musta tukka, mustat silmät, ja heti hienopiirteisestä nenästä lähtien alkoi niin tuuhea, musta parta, ettei kasvoista paljon muuta näkynyt kuin valkoiset hampaat, jotka parran seasta välkähtelivät, kun mies joskus puhui; mutta hän puhui ani harvoin. Kaikki silseläiset tunsivat hänet; kukaan ei kuitenkaan maininnut häntä nimeltä, vaan kaikki sanoivat häntä "Italialaiseksi". Hän läksi tavallisesti astumaan pitkin kaitaista polkua Silseä kohti ja sieltä sitten ylöspäin Malojaan. Malojassa tehtiin paljon maanteitä, ja siellä "Italialainenkin" oli työssä. Mutta toisinaan hän ei lähtenytkään ylöspäin, vaan kääntyi St. Mauritzin kylpypaikkaan vievälle tielle. Siellä usein rakennettiin taloja, ja niin hänkin taas sai työtä. Hän viipyi siellä koko päivän ja palasi mökillensä vasta illalla.

Kun mies aamuisin astui mökkinsä ovesta, seurasi häntä tavallisesti pieni poika. Hänen mentyään asettui tämä kynnykselle seisomaan ja seurasi suurine, mustine silmineen isänsä kulkua; tai oikeastaan ei kukaan voinut sanoa mitä hän siinä katseli. Nuo mustat silmät näyttivät katsovan ohi kaiken sen, mikä oli nähtävissä, johonkin, mitä ei kukaan muu voinut nähdä.

Monesti sunnuntai-iltapuolin tulivat molemmat mökistä ja läksivät yhdessä kulkemaan ylöspäin vievää tietä. Kun he noin astelivat rinnakkain, huomasi selvästi kuinka yhdennäköisiä he olivat; poika oli ihan kuin isästä pienennetty. Mustaa partaa hänellä tietystikään ei ollut, mutta sen sijaan pistivät näkyviin kapeat, kalpeat kasvot, kaunismuotoinen nenä ja niin surumielinen suu kuin ei se laisinkaan osaisi nauraa. Isästä sitä ei voinut parran takia erottaa.

Kun molemmat näin kulkivat rinnakkain, eivät he sanoneet toisilleen sanaakaan. Enimmäkseen isä hyräili hiljaa jotain säveltä; toisinaan taas hän lauloi kovempaa, ja pikku poika kuunteli aina tarkoin. Jos sunnuntaisin satoi, istui isä kotimökissään penkillä ikkunan edessä ja pikku poika hänen vieressään, mutta eivät he nytkään puhelleet keskenään. Isä veti esille huuliharpun ja soitteli sillä säveleen toisensa jälkeen, ja poika kuunteli hartaasti. Toisinaan otti isä kamman, tai lehden puusta, ja pani ne soimaan, tai leikkasi hän puupalikasta jonkinmoisen pillin, jolla soitteli. Sitä esinettä tuskin tuntui olevan, josta hän ei olisi saanut ääntä. Mutta kerran hän toi kotiin viulun, johon poika ihastui niin, ettei koskaan voinut sitä unohtaa. Isä oli soittanut sillä monta sävelmää ja laulua ja pikku poika ei ollut ainoastaan kuunnellut, vaan myöskin liikahtamatta katsellut. Ja kun isä oli pannut pois viulun, oli poika ottanut sen ja hiljaa koettanut miten sillä saadaan säveleitä syntymään. Luultavasti ei soittaminen käynyt varsin huonosti, sillä isä oli nauranut ja sanonut: "Tulepas tänne!" Ja isä oli pannut vasemman kätensä suuret sormet pojan pienien sormien päälle ja omalla oikealla kädellään tarttunut pojan oikeaan käteen ja siten kuljettanut jousta, ja niin he olivat kauan soittaneet kaikellaisia säveleitä.

Seuraavana päivänä isän poissa-ollessa oli poika yhtä mittaa koettanut soittaa viulua, kunnes hän vihdoinkin sai siitä oikean säveleen. Mutta sitte viulu hävisi eikä myöhemmin enää tullut näkyviin. Toisinaan, kun he sittemmin istuivat yhdessä, oli isä ruvennut laulamaan, ensin hiljaa hyräillen, mutta sitte yhä selvemmin. Silloin lauloi poika mukana, ja kun hän ei oikein osannut sanoja, lauloi hän vain säveleen. Isä, näet, lauloi aina italiankielellä, ja poika kyllä ymmärsi siitä paljon, mutta ei oikein osannut laulaa sitä. Yhden laulun hän osasi kaikkia muita paremmin. Se oli pitkä, rattoisa kertomaruno, jonka isä satoja kertoja oli laulanut, ja se alkoi näin:

"Una sera In Peschiera --"

Sen sävel oli vienosti surumielinen ja miellytti poikaa suuresti, jonkatähden hän aina iloisesti ja hartaasti lauloi sitä. Ja kauniilta se kuuluikin, sillä pojalla oli heleä, puhdas ääni, joka suli kauniisti isän voimakkaaseen bassoon. Aina kun tämä laulu oli lopussa, taputti isä ystävällisesti poikaa olkapäähän ja sanoi: "Bene, Enrico, va bene!" Isä yksin sanoi poikaa Enricoksi, muut kaikki vain "Rikoksi".

Talossa oli myöskin täti, joka paikkaili ja keitti ja piti kaikki järjestyksessä. Talvella hän istui kehräämässä uunin luona, ja Rikon täytyi silloin aina tarkoin tuumailla miten olla kuin eleä; sillä niin pian kun hän aukaisi oven, sanoi täti: "Jätäpäs kerrankin ovi rauhaan, tupahan tulee ihan kylmäksi." Riko oli niihin aikoihin pitkät ajat kahdenkesken tädin kanssa. Isä oli näet työssä laaksossa ja yhtä mittaa monet viikot poissa kotoa.

TOINEN LUKU.

Koulussa.

Riko oli kohta yhdeksän vanha ja kaksi talvea oli hän jo käynyt koulua; kesällä vuoristossa tietystikään ei sellaista pidetty. Silloin opettajakin viljeli peltoaan ja teki heinää, niinkuin kaikki muut; ei silloin kukaan ennättänyt kouluun. Mutta ei Rikon silti ollut ikävä; hän osasi huvitella omalla tavallaan. Kun hän aamuisin oli asettunut kynnykselle, seisoi hän siinä liikahtamatta ja katseli haaveilevin silmin eteensä. Näin voi hän seisoa tuntikausia, jos ei vain vastapäisen mökin ovi avautunut ja kynnykselle ilmestynyt pieni tyttö, joka naurusuin katseli poikaa. Silloin Riko heti juoksi poikki tien; lapsille oli taas karttunut paljon puhelemista eilis-illasta, jolloin he viimeksi tapasivat toisensa ennenkuin Stineliä huudettiin tupaan. Tytön nimi oli näet Stineli ja hän oli juuri Rikon ikäinen. He olivat yhdessä alkaneet koulunkäyntinsä ja olivat samalla luokalla. Sitä ennenkin he olivat aina olleet yhdessä, sillä heidän kotiensa välillähän oli vain kaitainen tie; ja he olivat erittäin hyviä ystäviä.

Rikolla olikin vain tämä ainoa ystävä, sillä poikien joukossa ei hänellä ollut ketään ystävää. Kun pojat antoivat toisilleen selkään ja vieriskelivät maassa ja asettuivat päälleen seisomaan, silloin Riko läksi pois eikä edes katsonut taakseen. Mutta kun pojat huusivat: "Annetaanpas nyt kerran Rikolle selkään", silloin hän jäi seisomaan, ojensihe suoraksi eikä tehnyt niin mitään; katsoi vain mustine silmineen heitä niin oudosti, ettei kukaan koskenut häneen.

Mutta Stinelin seurassa oli hänen hyvä olla. Tytöllä oli niin hauska pystynenä ja sen yläpuolella kaksi ruskeata silmää, jotka aina nauroivat, ja pään ympärille oli kierretty kaksi paksua, ruskeata palmikkoa, jotka aina näyttivät hyvin siisteiltä, sillä Stineli oli toimekas tyttö, joka osasi hoitaa ulkoasuaan; hän kävikin joka päivä hyvää koulua. Eihän Stineli vielä ollut edes yhdeksän vuotias, mutta hän oli vanhin tytär ja hänen piti kaikessa olla äitinsä apuna, ja kotona oli paljon työtä. Sillä Stineliä nuorempia lapsia oli koko joukko: Trudi ja Sami ja Peterli ja Ursli ja Anna-Deteli ja Kunsli ja viimeisenä vielä kastamaton pienokainen. Yhtä mittaa huudettiin Stineliä joka puolelta, ja hän oli sentähden oppinut niin sukkelaksi, että kaikki työ sujui häneltä kuin itsestään. Aina hän ennätti saada lapsille kolme sukkaa ja kaksi kenkää jalkaan vedetyiksi ja kiinni sidotuiksi, ennenkuin Trudi sai hänen autettavansa pienokaisen jalat edes oikeaan asentoon. Ja juuri kun pienokaiset tuvasta ja äiti kyökistä kilvan huusivat Stineliä apuun, alkoi isäkin tallista huudella ja Stinelin oli autettava häntäkin. Isältä oli milloin lakki hävinnyt, milloin piiska sotkeutunut, ja tyttö löysi lakin heti paikalla, sillä se oli tavallisesti rehulaatikon päällä, ja hänen notkeat sormensa saivat piiskan siimat pian selvitetyiksi. Näin sai Stineli yhtä mittaa juosta ja toimia; mutta sitä tehdessä hän oli aina iloinen ja hilpeä. Talvella hän iloitsi koulunkäynnistään, sillä silloin hän sai kulkea kouluun ja sieltä kotiin Rikon seurassa, ja välitunneillakin he saivat aina olla yhdessä. Kesällä taas hän iloitsi ihanoista sunnuntai-iltapäivistä, jolloin hän pääsi ulos. Silloin hän lähti huvittelemaan Rikon kanssa, joka jo kauan oli odotellut oven edustalla. Käsi kädessä he juoksivat suuren niityn poikki metsäiselle kukkulalle, joka saaren tavoin pistäysi kauas järveen. Ylhäälle päästyään he istahtivat petäjien juurelle, ja katselivat vihertävän järven syvyyteen. Paljon oli heillä toisilleen juteltavaa ja paljon kyseltävää, ja niin hauskaa oli, että Stineli kaiken viikkoa iloitsi sitä muistellessaan; sillä ainahan oli uusi sunnuntai odotettavissa.

Mutta mökissä asui vielä eräs henkilö, joka myöskin tuon tuostakin huusi Stineliä luoksensa, nimittäin vanha mummu. Mutta mummu ei huutanut Stineliä saadakseen hänkin tytöltä apua, vaan antaakseen hänelle pienen rahan tai mitä muuta hyvää hänellä sattui olemaan; sillä Stineli oli mummun silmäterä, ja tämä huomasi paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon työtä lapsen täytyi tehdä, vaikka hän oli noin nuori, paljon enemmän kuin useimpain muiden lasten. Sentähden mummu mielellään antoi tytölle pieniä rahoja, jotta hänkin, niinkuin muut lapset, saisi ostaa itselleen markkinoilta punaisen nauhanpätkän, neulakotelon tai muuta mieleistään. Rikollekin oli mummu aina hyvä ja salli mielellään, että lapset seurustelivat keskenään. Monesti hän piti huolta siitä, että Stineli sai viipyä Rikon kanssa ulkona vähän pitempään.

Kesä-iltoina istui mummu aina pölkyllä oven ulkopuolella, ja usein seisoivat Stineli ja Riko hänen vieressään ja vanhus kertoi heille jotain hauskaa. Kun sitte pienen tornin rukouskello soi, sanoi mummu: "Nyt on jokaisen rukoiltava 'Isä meidän'. Älkää, lapset, milloinkaan unohtako sitä, että iltaisin on aina rukoiltava tämä rukous. Juuri sitävartenhan iltaisin soitetaan kelloa, että muistaisimme rukoilla."

"Ja nähkääs, lapset", sanoi mummu tuon tuostakin uudestaan, "minä olen elänyt kauan ja nähnyt paljon, mutta en tunne ketään, joka ei joskus eläissään olisi tarvinnut 'Isä meidän' rukousta; sitävastoin olen tuntenut monta, jotka hädän hetkenä ovat tuskaa täynnä etsineet, mutta eivät enää ole löytäneet sitä". Silloin seisoivat Stineli ja Riko hartaina, ja jokainen saneli hiljaa "Isä meidän" rukouksensa.

Nyt oli toukokuu, ja koulussa käytiin vielä; mutta kauan tuota ei enää voinut kestää, sillä maa jo viheriöi puiden juurilla ja suuret alat oli lumesta vapaina päivinä. Riko oli jo kauan seisonut mietteissään oven edustalla. Tuon tuostakin hän katsoi eikö vastapäinen ovi jo avautuisi. Nyt se aukeni, ja Stineli juoksi ulos.

"Joko olet kauan seisonut tuossa? Ja joko taas olet tuumaillut, Riko?" huusi hän nauraen. "Näetkös, nyt on vielä varhaista ja voimme siis kävellä hiljalleen."

Nyt he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat kulkea kouluun.

"Vieläkö sinä aina ajattelet tuota järveä?" kysyi Stineli kävellessä.

"Tietysti", vakuutti Riko vakavan näköisenä, "ja usein näen siitä unta. Näen suuria, punaisia kukkasia ja kauempana sinerviä vuoria."

"Oi, ei unista ole mihinkään", sanoi Stineli vilkkaasti. "Minäkin kerran näin unissani, että Peterli kiipesi yksin kaikkein korkeimman hongan latvaan ja istui ylimmälle oksalle; mutta sitte hän muuttui linnuksi ja huusi sieltä: 'Stineli, vedä sukka jalkaani'. Siitä näet, ettei uniin ole luottamista."

Riko alkoi vakavasti tuumailla asiaa; ehkä hänen unensa sittenkin olivat tosia, koska hän unissaan näki samaa, mitä valveilla alituisesti mietti.

Mutta nyt he lähestyivät koulua, ja sen edustalla melusi jo suuri lapsijoukko. Kaikki lähtivät sitte sisään, ja kohta tuli opettajakin, Tämä oli vanha mies, jolla oli ohut, harmaa tukka; siliä hän oli ollut opettajana niin kauhean kauan, että hiukset olivat ennättäneet harmaantua ja pudota pois. Nyt hän ryhtyi ankaraan tavaus- ja luku-opetukseen, sitte seurasi kertomataulu ja viimeiseksi laulua. Silloin haki opettaja vanhan viulunsa, viritti sen, ja nyt alkoivat kaikki täyttä kurkkua lautaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan",

ja opettaja säesti viulullaan.

Mutta nyt katsoi Riko niin tarkkaan viulua ja opettajan sormia, kun ne koskettelivat sen kieliä, että laulu häneltä tykkänään unohtui eikä hän päästänyt enää ääntäkään. Samassa aleni koko laulukunnan laulu puoli ääniaskelta ja viulunkin soitto kuului epävarmalta; siitä laulu aleni yhä enemmän ja ties kuinka paljon se olisikaan vielä alentunut -- mutta nyt viskasi opettaja viulun pöydälle ja huusi vihaisena: "Onpa tämäkin laulua! Senkin hurjat huutajat! Jospa vain tietäisin, kuka teistä laulaa noin väärin ja hämmentää koko laulun!"

Silloin sanoi pieni poika, joka istui Rikon vieressä: "Minäpä tiedän miksi näin kävi. Laulu käy aina huonosti, kun Riko lakkaa laulamasta."

Opettajakin oli pannut merkille, että viulu aina soi parhaiten, kun Riko lauloi kovalla äänellä.

"Riko, Riko, mitä kuulenkaan", sanoi hän vakavasti ja kääntyi pojan puoleen. "Olethan sinä tavallisesti tarkkaavainen poika, mutta nyt näet, että huolimattomuus on paha vika. Yksi ainoa epätarkka oppilas voi turmella koko laulun. Nyt alamme uudestaan ja koeta nyt parastasi, Riko."

Nyt lauloi Riko kovalla, kirkkaalla äänellä ja viulu säesti somasti ja lapset lauloivat mukana kaikin voimin, niin että sitä lopulta oli varsin kaunista kuulla. Silloin oli opettaja tyytyväinen, hykersi käsiään, kosketteli jousella pari kertaa voimakkaasti viulun kieliä ja sanoi hyvillään: "Oivallinen onkin soittokone!"

KOLMAS LUKU.

Vanhan opettajan viulu.

Heti oven ulkopuolelle päästyään erosivat Stineli ja Riko toisista lapsista ja läksivät kahden kotimatkalle.

"Pelkän tuumailun takiako sinä et muistanut laulaa, Riko?" kysyi Stineli heti. "Joko tuo järvi taas johtui mieleesi?"

"En minä järveä tuumaillut, vaan muuta", sanoi Riko. "Nyt tiedän kuinka soitetaan 'Hoi lampahat pienet'. Ollapa minullakin viulu!"

Tämä toivomus mahtoi kovin raskaasti painaa Rikon sydäntä, sillä häneltä pääsi syvä huokaus.

Stineli oli heti täynnä osanottoa ja käytännöllisiä tuumia.

"Mepä ostamme yhdessä viulun", huusi hän suuresti iloissaan tästä hyvästä tuumasta. "Minulla on hyvin monta rappenia, jotka olen saanut mummulta; taitaa olla kaksitoista. Paljonko rahaa sinulla on?"

"Ei ollenkaan", sanoi Riko murheissaan. "Antoihan isä lähtiessään minulle muutamia rappenia. Mutta täti sanoi minun käyttävän niitä tarpeettomiin ja otti ne pois, ja pani ne pieneen rasiaan kaapin päälle; en minä enää saa niitä käsiini."

Mutta Stinelin rohkeus ei niin vähästä masentunut. "Ehkä meillä jo onkin tarpeeksi rahaa", lohdutteli hän. "Ja mummu antaa minulle aina vähän lisää. Tiedätkö, Riko, ei sellainen viulu voi maksaa kovin paljon. Sehän on vain vanhaa puuta, jonka päälle on pantu neljä kieltä; ei se maksa paljon. Huomenna on sinun kysyttävä opettajalta mitä viulu maksaa ja sitte me haemme viulun ostaaksemme."

Näin asia päätettiin ja Stineli tuumasi, että nyt hän taas tekee kotona mitä suinkin voi: hän nousee aamulla anivarahin ja tekee tulen ennenkuin äiti ennättää nousta, ja kun hän sitte on toimessa aamusta iltaan saakka, pistää mummu taas niinkuin ennenkin hänen kukkaroonsa pienen rahan.

Seuraavana päivänä läksi Stineli koulutuntien jälkeen yksin ulos ja jäi seisomaan kouluhuoneen nurkalle halkopinon taakse. Siellä hän odotti Rikoa, jonka nyt piti kysyä opettajalta viulun hintaa. Riko viipyi kauan ja Stineli alkoi jo tuskastua ja kurkisti tuon tuostakin halkopinon takaa ovelle; mutta muita poikia siellä vain kulki. Mutta nyt -- niin, oikein -- Riko tuli. Nyt hän jo ennätti pinon taakse.

"Mitä hän sanoi? Mitä se maksaa?" huusi Stineli henkeään pidätellen pelkästä odotuksesta.

"En minä tohtinut kysyä", vastasi Riko allapäin.

"Sepä ikävää!" sanoi Stineli ja seisoi aivan hämmästyksissään; mutta pian hän tuosta tointui. "Samapa se", sanoi hän taas iloisesti, tarttui pojan käteen ja läksi kotimatkalle. "Sinä voit kysyä huomenna. Tänä aamuna sain taas rappenin mummulta, koska olin kyökissä ennenkuin hän kerkesi sinne."

Mutta seuraavanakin päivänä kävi Rikon yhtä huonosti ja samoin kolmantena. Hän seisoi noin puoli tuntia opettajan asunnon oven edustalla, mutta ei tohtinut mennä sisään kysymään. Silloin Stineli salaa mietti mielessään: "Jos Riko vastakaan ei tohdi kysyä, niin kysyn minä." Mutta neljäntenä päivänä, kun Riko taas miettivänä ja pelonalaisena seisoi oven takana, avautui tämä äkkiä, opettaja astui kiireesti ulos ja töytäsi niin rajusti vasten poikaa, että Riko, joka oli kevyt kuin höyhen, lennähti hyvän matkaa ovelta. Hämmästyneenä ja harmistuneena seisoi opettaja siinä. "Mitä tämä on, Riko?" kysyi hän heti, kun poikanen taas oli päässyt pystyyn. "Minkätähden tulet oven eteen, etkä koputa, jos sinulla on asiaa? Ja mikset lähde kotiin, jos sinulla ei ole asiaa? Mutta jos sinulla on jotain sanottavaa, niin voit ilmoittaa sen tässä. Mitä tahdot?"

"Mitä viulu maksaa?" huusi hädissään Riko täyttä kurkkua.

Opettajan hämmästys ja tyytymättömyys lisääntyi nähtävästi. "Riko, mitä minun tulee ajatella?" sanoi hän ankarasti, "tuletko sinä opettajasi ovelle tekemään hyödyttömiä kysymyksiä? Vai onko sinulla joku tarkotus? Mitä sinä oikeastaan kysymykselläsi tarkotat?"

"En mitään", sanoi Riko ujosti. "Tahdoin vain kysyä, mitä viulu maksaa."

"Sinä et ymmärrä minua, Riko. Kuule nyt tarkkaan mitä sanon: Kun ihminen puhuu jotain, ajattelee hän samalla mitä sanat tarkoittavat, tai hän ei puhuessaan ajattele mitään ja silloin syntyy hyödyttömiä sanoja. Sano nyt, Riko, oletko sinä kysynyt ilman tarkotusta, vaiko vain uteliaisuudesta, vai onko joku toinen, joka kernaasti tahtoisi ostaa viulun, lähettänyt sinut kysymään sen hintaa?"

"Minä tahtoisin kernaasti itse ostaa viulun", sanoi Riko hiukan rohkeammin, mutta hän säikähtyi suuresti, kun opettaja vihan vimmassa huusi: "Mitä? Mitä sanot? Tuollainen turvaton, typerä, italialainen poikapahanenko ostaisi viulun? Tiedätkö edes mikä viulu onkaan? Tiedätkö miten vanha minä olin, ja mitä kaikkea olin oppinut, ennenkuin voin hankkia itselleni viulun? Opettaja olin, valmis opettaja, kahdenkolmatta vanha, virassa oleva opettaja! Ja sinä olet vasta poika, pieni poikapahainen! ja kun minä nyt sanon sinulle mitä viulu maksaa, niin älyät ehkä oman typeryytesi. Kaksitoista kovaa frangia olen maksanut viulustani. Onkohan sinulla niin paljon rahaa? Lasketaanpa nyt, paljonko se on pienemmissä rahoissa, jos yksi frangi on 100 rappenia, niin kaksitoista frangia on 12x100 rappenia, joka on yhtä kuin? -- Yhtä kuin? -- No Riko, osaathan sinä tavallisesti laskea, -- yhtäkuin?"

"Yhtäkuin 1200 rappenia", jatkoi Riko hiljaa, sillä kauhu tukehutti häneltä äänen, kun tuo suunnaton summa hänelle selvisi ja hän vertasi siihen Stinelin kahtatoista rappenia.

"Ja sitte, poikaseni", jatkot opettaja yhteen menoon, "mitä arvelet? Arveletko, ettei muuta tarvita kuin että ottaa viulun käteensä ja soittaa? Tarvitaan toki muutakin, ennenkuin niin pitkälle päästään. Tulepa tänne huoneeseen" -- ja opettaja aukaisi oven ja otti viulun seinältä -- "tuosta saat, otapa se toiseen käteesi ja jousi toiseen, noin ikään, poikaseni, jos nyt soitat sillä c d e f, niin annan sinulle kokonaisen frangin."

Riko otti viulun käteensä; hänen silmissään välähti tulta. C d e f äänet soitti hän kovaa ja aivan puhtaasti.

"Tuli ja leimaus!" huusi opettaja hämmästyneenä, "mistä sinä tuon olet oppinut? Kuka sinua on opettanut? Miten voit tavata oikeat äänet?"

"Osaan minä muutakin, jos vain rohkenen soittaa", sanoi Riko ja katseli halukkaasti viulua kädessään.

"Soita!" käski opettaja. Nyt soitti Riko varmasti ja ilosta loistavin silmin:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan, jo aurinko armas käy sammumaan!"

Opettaja oli heittäytynyt tuolille istumaan ja asettanut silmälasit nenälleen. Hän katsoi tarkasti ensin Rikon sormia, sitte hänen loistavia silmiänsä ja sitte taas sormia. Riko lakkasi soittamasta.

"Tule tänne, Riko!"

Opettaja tempasi tuolinsa lähemmäksi valoa ja Riko asettui hänen eteensä.

"No, nyt minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sinun isäsi, Riko, on italialainen, ja siellä tapahtuu kaikellaista, josta me täällä vuoristossa emme tiedä mitään. Katso minua nyt silmiin ja sano suora totuus: kuinka sinä olet oppinut soittamaan tämän säveleen virheettömästi viulullani?"

Riko katsoi opettajaa perin rehellisin silmin ja sanoi: "Olen oppinut sen teiltä laulutunnilla, jolloin lauletaan niin paljon."

Nämä sanat antoivat asialle aivan toisen käänteen. Opettaja nousi ja alkoi kulkea edestakaisin huoneessa. Hän itse oli siis syypää tähän ihmeelliseen asiaan; ei tässä taikatemppuja käytetty. Leppyneenä veti hän esiin kukkaronsa. "Tuossa saat, Riko, frangin; sinulla on täysi oikeus siihen. Pidä vastakin tarkasti silmällä viulunsoittoa, niin voit koulussa käydessäsi oppia jotakin ja noin kahdentoista tai neljäntoista vuoden päästä hankkia itsellesi viulun. Nyt saat lähteä."

Riko loi silmänsä vielä kerran viuluun; sitte hän läksi pois ääretön suru sydämessä.

Stineli tuli juosten halkopinon takaa. "Tällä kertaa viivyit kauan; oletko nyt kysynyt?"

"Kaikki on mennyttä", sanoi Riko, ja mielipahasta vetäytyivät hänen kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että silmien yli näytti kulkevan yksi ainoa paksu musta viiva. "Viulu maksaa yksituhatta kaksisataa rappenia ja neljänkolmatta vanhana voin ostaa viulun, sitä ennen ei ole toivoa; mutta kukahan neljänkolmatta vanhana enää elää! Tuosta saat, minä en siitä huoli." Ja hän pisti frangin rahan Stinelin käteen.

"Yksituhatta kaksisataa rappenia", kertoi Stineli hämmästyksissään. "Mutta mistä sinä sait näin paljon rahaa?"

Riko kertoi nyt kaikki mitä opettajan luona oli tapahtunut ja sanoi taas haikeasti valitellen: "Kaikki on mennyttä!"

Stineli koetti edes tyrkyttää hänelle frangia jonkinmoiseksi pieneksi lohdutukseksi, mutta Riko oli niin julmistunut viattomalle rahalle, ettei hän tahtonut nähdäkään sitä.

Silloin sanoi Stineli: "Minä panen sitte tämän omien rahojeni joukkoon ja sitte pidämme kaikki rahat yhteisinä ja jaamme ne joskus."

Tällä kertaa oli Stinelikin hyvin allapäin; mutta kun he sitte lähtivät kotimatkalle ja tulivat kedolle, oli pienoinen polkutie päivänpaisteen kuivaama aina kotiovelle saakka, ja kotimäkikin heloitti tuolla ihan kuivana ja kauniina. Ja Stineli huusi:

"Katso, katso, nyt tulee kesä, Riko, ja me voimme taas mennä metsään; ole sinäkin taas iloinen. Joko menemme ensi sunnuntaina?"

"Ei se minua ensinkään ilahuta", sanoi Riko; "mutta jos sinä tahdot mennä, tulen minäkin mukaan."