Chapter 3

Niin maamme tulevaisuus myös meille hohtakoon, kuin pyhä templi tuolla, ja meitä kutsukoon! Se hohto sydämemme innolla täyttäköön, ja vauhti rientojemme sen ilmi näyttäköön!

Hei! Soutakaamme veikot ja siskot armahat! Me kilvan soutakaamme, ett' aallot vaahtoisat vierellä venehemme hilpeinä hyppelee ja kokka mahtavasti edessä kohisee.

Ja laulakaamme kaikki nyt täysin sydämin, kuink' on tää maamme kallis ja meille rakkahin, mut Herrallemme harras myös kiitos kohotkaan, ett' armostaan loi meille näin armaan isänmaan!

_Juhani Pietari Hannikainen_.

Santavuoren tappelu.

Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo! Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo. Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.

Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen, illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen. Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan, Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipuu länteen sammumaan.

Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain; sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain. Huudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan, kuolon kalma kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.

Riemuitkaatte, niin hän huusi, rikoksista riemuitkaa; murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa. Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö, riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.

Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon; mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.

Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön; mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa: kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.

Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauvan viipyiskin, kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin. Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie; mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.

Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat, nythän valta teidän ompi, nyt te ootte voittajat. Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän ompi hallayö, mutta seuraukset senkin poistava on kansan työ.

Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu, kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu. Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö, yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.

_Kaarlo Kramsu_.

Mässääjät.

Kun muinoin Baabelin valtias ilomaljoja linnassa joi, nous' virrasta Persian kuningas ja murhan huudot soi.

Ja Baabelin linna loistokas nous' liekkinä ilmahan yön ja juomari-kansa ja ruhtinas oli uhrina hirmutyön. --

Tämä kauhea kertomus kulkenut on kansasta kansahan. Sit' on inholla, kammoen kuunnellut myös nuoriso Pohjolan.

Nämä nuoret on heimoa kansan sen, jok' ol' vahtina Suomenmaan, kun luodit lens', maa hurmeinen soi pettua, hautoja vaan.

Tämä kansa, ne kunnon vanhukset usein rääsyissä voittivat. Ne ei velttoina viinasta horjuneet, vaan raittiina valvoivat.

Ja valppaudellahan vanhat nuo valon saattivat kansalleen, näin nostivat Suomen sorrostaan, maan säästivät lapsilleen.

Ja se maa oli Pohjolan parhain maa, tuhatvetten ja metsäin maa, ja metsistä raivatut rintamaat täys' viljaa valkenevaa.

Mutta lapset -- ne raateli metsäin puut, ne vaihtaen rihkamiin ja polttivat viinaksi viljat maan ja juopuivat juovuksiin.

Ja kun nuoriso mässäsi parhaillaan, tuli kansahan kauhistus -- ei lausua tohdi ainoakaan mitä tietääpi aavistus...

Ylös, nuoriso, miehet ja naiset myös! Pois rihkamat, juoppous pois! Niin ett'ei kohtalo Suomenmaan kuni Baabelin kansan ois!

_H. Käkikoski_.

Punkaharju.

Oli kerran miestä kolme, jotka sattuivat Savosta kulkemahan kuuluisahan, haluisahan Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, joss' on saari salmen suussa; yli salmen saatettihin sille puolen Punkaharjun.

Astuivat ylämäkeä, käänteleivät, katseleivat, istuvat, ajattelevat; kuuntelevat kukkumista, kesälinnun laulamista, kuinka siinä linnut lauloi, linnut lauloi, metsä soitti, Antoi aurinko ilonsa, päivä paistoi pitkin nientä siitä koko luonto liikkui, ilma silmissä iloitsi, ilahutti ihmiskunnan.

Kaikki' näitä katsellessa, läikkyviä lähtehiä, järven, lahen lainehia, kerran vielä keskenänsä miehet mielestä hyvästä puhelevat puolestansa: kun ois tässä kukkasia, lehtipuita lempehiä, oksakaan omenapuuta, oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata!

Tuosta kärryihin kävivät, rupesivat rattahille: ratas vieri tietä myöten, aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä sekä harjua haluista; siell' on puista portti tehty, katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, kun on kuu kokohon pantu, kun on aurinko alettu, laskettuna maan perustus; viel ei vaivu vuoliaiset, eikä arkut alta murru!

_Olli Kymäläinen_.

Lapsuuden muisto.

Kun kuljen kotikankaitain ja astun syntypaikoillain, niin luonto kaikki kasvineen ja lehdon linnut lauluineen ne mua tervehtii.

Tuo mätäs pieni nukkapää, tuo kivi huutaa: etkö nää! Mä olin ennen pöytänäs ja lehto leikkikenttänäs sun poikapäivinäs.

Ja koivut, lepät lehdikon ne kuiskaa: kas jo tullut on tuo armas kasvinkumppali, hän seurassamme soitteli suloiset suvensa.

Ja lahden laine läikähtää, niin iloisesti hymähtää: no, tullos, vanha tuttavain ja loiski, läiski helmassain, niinkuin sa ennen teit!

Ja puro huutaa pulputtaa voit vielä myllyt rakentaa, mä niitä väännän ahkeraan, kun kohdata sun taasen saan sa, armas ystävä!

On hellä mieli mullakin, kun näitä katson, tervehdin, kun mennyt aika armas näin on iloinensa edessäin ja sulo-muistoineen.

Se aika oli armainen, ma laulelin kuin leivonen; ei ollut huolet seurassa, kun vaan ol' leipää kontissa ja lähde lehdossa.

Niin kevyt sydän sykkäili ja mieli raitis liiteli kuin perho puhdas ilmassa; -- niin -- miks'ei oisi muistissa ne ajat armahat!

_Kust. Killinen_.

Iltalaulu.

Hiljaa, hiljaa! Ilta on. Taivas tummeneepi, luonto tyyntyy lepohon, maa jo himmeneepi.

Haukottava hämäryys pirtin pienen täyttää, pärekin jo pihdissään pienemmältä näyttää.

Tuutusessa tummemmin keinuu leino lapsi, alkaa armas äitikin tulla tummemmaksi.

Sitte saapuu unonen päreen sammuttaapi, pitkin pirtin penkkejä hiljaa hamuaapi.

Istuvaiset nujertaa vitkon vuotehelle, pitkälleen jo äidinkin kaataa kätkyelle.

Yö jo on ja hämynen pirtti unelmoipi. Sirkka uunin korvassa tyytyväisnä soipi. --

_Jooseppi Mustakallio_.

Lumisilla.

Voi kun nyt on lumi nuoskaa! Joutukaa jo, pojat juoskaa. Kalle, Pekka, Heikki, Ville, tulkaa, tulkaa lumisille! -- Minä jo viskaan aika pallon, suuren, niinkuin miehen kallon, Riston niskaan. -- Kas nyt, Heikki, tätä elämätä! Tämähän on vasta leikki! Poikaset kuin huiskaa, ett'ei kertoa voi sanat, lumipallot tuiskaa valkeat kuin metsäkanat! -- Kalle, Kalle paiskaa tuota laiskaa, joka seisoo tuolla takapuolla! Katsos, hölmö, kun sai pallin, kaatui mullin mallin! Huh, huh, huu! lunta ihan täynnä suu! Elä itke -- ole vait, tyydy siihen minkä sait! -- Riston lumipallot ovat liian kovat! -- Juhana ja Kalle, käyvät painimaan, Jussi jäikin alle, lunta päälle vaan! -- Näetkö, Pekko, Jussin vasta ostettu uusi mekko on kuin veestä nostettu! -- Kädet käyvät kohmeesen, lähdetään pois huoneesen; kukaan ei saa nakata, jo on aika lakata!

_Olli Vuorinen_.

Mirri sairastaa.

Ikävän nyt kerron teille: mirri sairastui! Paha oli ilma eilen, mirri vilustui. Nyt on vaivaa ystävällä -- senhän arvaatkin -- kaikk' on kipeänä hällä, nenä, varpaatkin.

Minä häntä silittelin, ei hän hyrrännyt. Maidollakin mairittelin, ei hän leikkinyt. Äiti makkarankin osti, mirrilleni vei, mirri päätänsä vaan nosti, sanoi: "kiitos ei!"

Viimein isän tohvelihin mirri löysi tien: kävi sinne kyyryksihin ystäväni pien'. Sh, sh, lapset, hiljaa aivan, antaa maata vain. Uni huomiseksi vaivan poistaa pienoltain.

_Samuli S._

Mirrin uni.

Pikku mirri, miirisilmä nurmikolla nukkuu, käki koivun latvuksessa vieressänsä kukkuu.

Päivä paistaa heleästi, pääsky piiskuttavi, itikkaiset inisee ja paarmat parajavi.

Mirri mielin vetelevi ihanata unta; näkee talvipakkasta ja hyvin paljon lunta.

Kuulee hiiren ripinätä aitan sillan alta... Nauramatta iloissaan ei mirri olla malta.

Tassuansa nuolaisee miellä makealla. -- Silloin herää mirri parka kesäkoivun alla.

Oikaisevi tassujansa, päätä pientä puistaa! Talven kylmän kamalaksi mirri parka muistaa.

Nurmikolle istahtavi, silittävi päätä; ihailevi itikoita sekä kesäsäätä.

_Alli Nissinen_.

Enkeli ohjaa.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie.

Niin pitkä on matka, ei kotia näy -- vaan ihana enkeli vieressä käy.

On pimeä korpi ja kivinen tie, Ja usein se käytävä liukaskin lie.

Niin pianhan lapsonen langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Ja viettelys vienoja verkkoja vaan on laajalle laskenut korpehen maan.

Niin pianhan niihinkin langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie.

Oi laps', ethän koskaan ottaa sä vois sun kättäsi enkelin kädestä pois!

_Immy_.

Oi Herra, anna mulle

Oi Herra, anna mulle ain' suuret aattehet ja suo'os, siitä Sulle mä kannan kiitokset!

Äl' anna maahan, multaan mun koskaan kiintyä, ei kunniaan, ei kultaan mun mielen' piintyä!

Vaan kun ois tosi, taivas, päämäärä pyrkimäin, ja mieli vapaa, vakaa ja puhtaus syömmessäin,

Niin olkoon suurta sitten tai pientä toimeni, saa synnyinmaani siitä Sun siunauksesi.

_Kyösti --n_.

Eriskummainen kantele.

Ne varsin valehtelevat, tuiki tyhjeä panevat, jotka soittoa sanovat, arvelevat kanteletta Väinämöisen veistämäksi, jumalan kuvoamaksi, hauin suuren hartioista, veen koiran koukkuluista; soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu: koppa päivistä kovista, emäpuu ikipoloista, kielet kiusoista kerätty, naulat muista vastuksista. Sentä ei soita kanteleni, ei iloitse ensinkänä, soitto ei soita suosioksi, laske ei laatuista iloa, kun on huolista kuvattu, muretusta muovaeltu.

_Kanteletar_.

Elkää ouostuko.

Otettiin minusta outo, varsin virhi viskattihin minun lapsen lauluistani, pienen pilpatuksistani, minun liioin laulavani, pahasti pajattavani. Vaan elkää hyvät imeiset tuota ouoksi otelko, jos mie lapsi liioin laulan, pieni pilpatan pahasti; en ole opissa ollut, seisonut sepän pajassa, saanut ulkoa sanoja, loitompata lausehia; olen oppinut kotona, oman aitan orren alla, oman äidin värttinöillä, veikon veistoslastusilla.

_Kanteletar_.

Ohoh kultaista kotia!

Lämmin paita liinainenkin oman äidin ompelema; vilu on vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä. Lämmin on emosen sauna ilman löylyn lyömättäkin; kylmäpä kyläinen sauna, vaikka löyly lyötäköhön. Koria kotoinen leipä, jos on täynnä tähkäpäitä: Vihavainen vieras leipä, vaikka voilla voituohon. Villainen emosen vitsa, ruokoinen isosen ruoska, jospa viikon virpokohon, rupeaman ruoskikohon; vitsa vierahan verinen, kyläläisen kynnäppäinen, josko kerran iskeköhön, tahi puolen koskekohon. Ohoh kultaista kotia, armasta ison eloa! Jos oli leipeä vähempi, niin oli unta viljemmältä; ei toruttu torkunnasta, makoomasta ei manattu.

_Kanteletar_.

Pimeä isoton pirtti.

Oli mulla muoto muinen, oli muoto muien rinnan, kun ma notkuin nuorempana, kasvoin heinän karvallisna. Hyvä oli lapsen lassa olla hyvän vanhemman varassa; ikävä isättä olla, outo äidittä eleä, vaiva suuri vanhemmatta: pimeä isoton pirtti, vaikka päivä paistakohon, sokea emoton soppi, vaikka kuu kumottakohon.

_Kanteletar_.

Korpi kurjalla kotina.

Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat, kurjall' ei ole kotia, katalalla kartanoa; korpi kurjalla kotina, salo sauna vaivaisella. Moni on päivä päätön päivä, useampi einehetön; ilta ainakin tulevi, yö etehen ennättävi, moni tuikkavi tulonen, vilkuttavi valkeainen. Ei ole turvoa tulesta, valkeaisesta varoa, turvoa tuhoistakana, vaivaistakana varoa. Tuikkaen tuli palavi, vilkutellen valkeainen, eessä lapsen armottoman, kohalla kovaosaisen. Noin tunsi tulen isäntä, virkkoi valkean pitäjä, tuvallinen tuumoavi ja sanovi saunallinen: "poies turvaton tuvasta, armoton katoksen alta! Tuulen vieä turvatonta, ahavaisen armotonta, varatonta vastarannan."

_Kanteletar_.

Tuo kerta rajalle rauha.

Oi Ukko, ylinen herra, taivahallinen Jumala, tuo kerta rajalle rauha, Suomehen sula sovinto, rauha raukoille rajoille, sana kaunis Karjalahan! Kun toisit rajalle rauhan, Suomehen hyvän sovinnon, viel' ois miestä mielellistä, sulhoa sulosanaista kyntäjäksi, kylväjäksi, siemenen sirottajaksi; itku ei kuuluisi kujilla, valitus vajojen päissä, lehot ei nurmelle leveisi, pellolle petäjän taimet.

_Kanteletar_.

Toisin ennen, toisin eilen.

Toisin ennen, toisin eilen, toisinpa tätä nykyä; toisin ennen toimi käski, toisin ennen työ opetti. Toimi käski tonkimahan, maa väkevä vääntämähän, ei kuin nyt tätä nykyä, elon entisen lopulla. Eip' on maaten maa pietty, istuen isosen pelto; ei suannut suuri pelto, maa ei sallinut savinen miestä verkaista vaolla, koriata kuokan päässä, piian pitkiä hameita, sukan vartta valkeaista. Nyt tämä nykyinen kansa, sekä kansa kasvavainen, maaten maitansa pitävät, penkin päässä peltojansa; syövät maansa makkaroina, itroina isonsa pellon.

_Kanteletar_.

Kelle mä sanon suruni?

Käyn mä kymmenen kyleä, samoan saan taloa, en löyä sitä sisarta, en sitä emosen lasta, jolle ma sanon suruni, haastan mielihauteheni. Jos ma siskolle sanoisin, niin sanois sisar savulle, savu sen saisi patsahalle, patsas pihtipuoliselle, pihtipuolinen pihalle, piha pellon kyntäjälle, kyntäjä koko kylälle. Virkkaisinko veikolleni, veikko kohta naisellensa, veikon nainen naapurihin, naapuri koko kylälle. Tahi jos virkan vierahalle, mainitsen kylän Matille, vieras sen viieksi panevi, kylän Matti kymmeneksi. Niin kellen sanon sanani, haastan mielihauteheni, ett'ei muut muretta saisi, miero mieltä arvoaisi? --

Menen metsähän mäelle, puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtysille, pakajan pajun vesoille; ne ei kerro kellenkänä, kuihkaele kullenkana.

_Kanteletar_.

Kuluu ikä laulamattakin.

Noin sanoi minun emoni, varoitteli vanhempani: "Elä lapsi paljon laula, tytär tyhjiä sanele; ikä kultainen kuluvi, aika armas rientelevi, sinun lapsen lauluissasi, kurjan kukkumaisissasi." Vaan ellös emoni surko, valitelko vanhempani, iän kultaisen kulusta, armahan alimenosta, minun lapsen lauluissani, pienen pilpatuksissani; -- Ikä kuitenkin kuluvi, aika armas rientelevi, jos en laula polvenani, hyrehi sinä ikänä; aika kultainen kuluvi, päivä kaunis karkelevi, ilman lintujen ilosta, varvuisten visertämästä.

_Kanteletar_.

Armahan kulku.

Täst' on kulta kulkenunna, täst' on mennyt mielitietty, tästä armas astununna, valkea vaeltanunna; täss' on astunut aholla, tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, paasi toistansa parempi, kangas kahta kaunihimpi, lehto viittä leppeämpi, korpi kuutta kukkahampi, koko metsä mieluisampi tuon on kultani kulusta, armahani astunnasta.

_Kanteletar_.

Repo ja jänis.

Repo itki reilitteli kiven päällä kyykyllänsä, kahen kaupungin kesellä kolmen linnan kuuluvilla; jänis juoksi katsomahan: "Mitä itket, repo rukka?" "Tuota itken, jänö rukka: kuoli mun sukuni suuri noilla tappotantereilla, vainovaivoilla sijoilla. Iso kuoli, äiti kuoli, kuoli viisi veikkoani, kuusi kummini tytärtä, seitsemän setäni lasta. Pienet poikani poloiset, kaikki tyyni kantamani, ne on vietynä Virohon, Saksan maalle saatettuna, herroille hetalehiksi, kauppamiehille kaluiksi." "Elä itke repo rukka! tule minun turvihini; avarat asunnot mulla, pellon pientaret laveat, hongan juuret huonehina, kantoset kamariloina."

_Kanteletar_.

Lintuin käräjät.

Köyhä mies ketoa kynti, sekä kynti, jotta kylvi, kylvi kymmenen jyveä, kynti kymmenen vakoa. Siihen lintuja sikesi, kasvoi paljon peipposia; hakatti harakat siinä, sekä närhit näppäsivät, kävi sirkut sissimässä, varpuiset varastamassa. Pajulintu palkulainen äkättihin, keksittihin, vievän viimeistä jyveä, reunimmaista reutoavan. Nuorittihin, käärittihin, pieksettihin, pyntättihin, lyötihin, lytistettihin, jaloin päällä pyörittihin; vesi silmistä sirisi, veri vaivasen nokasta, käräjihin käytettihin, laitettihin lain etehen. Kurki lintujen kuningas itse istui tuomariksi, laklat lautamiehiksi, valamiehiksi varikset. Kurki huuti kulkustansa, kajahutti kaulastansa: "Ootko ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä?" Pajulintu palkulainen, siihen vastaten sanovi: "Söin minä jyveä kaksi, kovin äiä, kun on kolme." Kurki kulkkunsa kurotti yli pöyän lausumahan: "Kosk' oot ottanut jyviä, käynyt kurja sissimässä, köyhän miehen kynnöksellä, kynnöksellä, kylvöksellä; niin ei saa sääliä varasta -- tahi korvat kareitahan, tahi kaula katkotahan, pää poikki järitetähän." Pääskyläinen pieni lintu se lausui laen rajasta: "Varastat sinäkin kurki, otat otria oloksi, rakeita mielin määrin, kannat kaurankin jyviä." Kurki laski suuren kulkun, parkasi pahan sävelen, pääskyselle, pienimmälle: "Oonko mie varastanunna köyhän miehen kylvöksestä? Taian mie ilmankin eleä köyhän miehen kylvöksettä; lennän synkkähän salohon, siellä riivin rikkahia, katkon kaurahalmehia. tahi syön marjoja metsästä, kaivan suolta karpaloita." Lausui pääsky pieni lintu: "Vaan minäpäs en varasta; olen ihmisten ilona, riemu kaiken ristikansan, saattelen suven sanoman, laitan päivän lämpimämmän."

_Kanteletar_.

Tervehdys auringolle.

Terve kuu kumottamasta, kaunis kasvot näyttämästä, päiväkulta koittamasta, aurinko ylenemästä!

Nouse aina aamusilla tämän päivänkin perästä, nouse kullaisna käkenä, hopeisna kyyhkyläisnä!

Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän!

Näy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena! Päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!

_Kalevala_.

Wäinämöisen sanoja.

Kielti vanha Wäinämöinen, epäsi suvannon sulho kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta. -- Sanoi vanha Wäinämöinen nuoremmalle veiollensa:

Kaunis on kattila tulella, vaikka vettä kiehukohon; hyvä mieli miehen päässä, vaikka ilman istukohon -- väki ei väännä hartioita, sure ei mieli miehen päätä.

Hoia honkaista venettä, hoia hongan veistäjätä; pah' on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa -- osallahan mies elävi, koira toisen kohtalolla.

Suo vilja vihattavalle, rahat raukoteltavalle! -- Hullu saapoa vihaavi, siitä saapi saamatonkin, viha viepi viljan maasta, kateus kalan veestä.

Aina auttavi Jumala, ajan kunkin katkaisevi; viipyen erät paremmat, kauan ollen kaunihimmat -- harvoin syötti harva verkko, silloin suurilla kaloilla.

Jumalass' on juoksun määrä, ei miehen ripeyessä; juokseva johonkin saapi, käypä kauvas kerkiävi -- usein käypi käypä härkä, kun jo hengästyi hevonen.

Väli on väätyllä vitsalla, väli vääntämättömällä; mies tulevi neuvotusta, koira neuvomattomasta -- tieto ei miestä tieltä työnnä, neuvo syrjähän syseä.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto; kiitä muille muita maita, itselle omia maita -- omat maat makuisimmat, omat metsät mieluisimmat.

Soisin Suomeni hyväksi, Karjalani kaunihiksi; päivät soisin soitettavan, illat tehtävän iloa, näillä mailla mantereilla, Suomen suurilla tiloilla.

Anna luoja, suo Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme, suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa.

_Kanteletar_.

Laula, laula veitoseni

Laula, laula veitoseni, kuku, kuku kultaseni; anna aikasi ilohon, ääni laske laulamahan! Ota kaunis kantelesi, soitto kultainen kuleta, kielet soppihin sovita, käännä sormet soittamahan, jotta kuuluisi kujilla, kajahtaisi kankahilla, sekä soitto, jotta laulu, jotta ainoinen ilosi -- kuuluisi kyliä myöten, kajahtaisi kaikin paikoin, Savossa soria soitto, ilo kaunis Karjalassa!

* * *

Lauloin ennen, lauloin eilen, laulaisin tänäkin päänä, viel' on virttä tieossani, saatavillani sanoja, joita ennen äiti neuvoi, oma vanhempi opetti maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna. Virttä toista tuulet toisi, meren aaltoset ajaisi, linnut liittäisi sanoja, puien latvat lausehia. Vaan ei joua laulamahan kesäisiltä kiirehiltä, heleältä hein'ajalta, kalaku'ulta kaunihilta; lohi kultainen kutevi, kala kaunis karkajavi, minun lapsen laulellessa, päivät suotta soitellessa.

_Kanteletar_.